6.11. perjantai. Joskus olen hämmentynyt enkä jaksa kirjoittaa. Se voi olla jotakin muutakin kuin pelkkää hämmennystä. Ehkä vain tajuan suunnitelmieni liian suuren painon ja haluan hetken hengähtää. Ilmaston vaikutukset minuun ovat myös vähentyneet. Ne ovat syynä nivelreumani pahentumiseen ja vaihe on ollut aivan liian pitkä. Alan jälleen innostua monista asioista, mutta väsyn nopeasti ja sanon itselleni, että ei mitään kiirettä. On ollut helpottavaa, kun olen aivan oikeasti lähes irtautunut kaikista velvoituksista. Niiden pakollisuuden aiheuttama ahdistus oli mahdottoman syvä, mikä ehkä näkyi myös teksteissäni.
Kaikesta huolimatta kaikki tähän mennessä tekemäni on myös tuottanut minulle paljon iloa. Innostun herkästi ja innostus tuo mukanaan hyvän olon ja kaikki tuntuu mahdolliselta, mutta sitten iskee väsymys. Kirjoitusprojektini seisoo. En ole enää tehnyt yhtä kiihkeästi merkintöjä tämän hetken päiväkirjaani enkä ole lukenut vanhoja päiväkirjojani. Onhan marraskuu, aika, kuukausi, jolloin kaipaamme hetken talviunta.
Tunne, etten ole enää täysvaltainen yhteiskunnan jäsen, on kauhea. Se kulkee kuin halveksiva katse perässäni. En pysy nuorempien tahdissa mukana, en tietenkään, mutta se ei tarkoita, että olen tyhmä ja liian vanha. Siksi pysyttelen mieluummin yksin. Kun 14-vuotias lapsenlapseni oli viime viikonlopun luonani, ymmärsin, että minäkin olin sen ikäisenä vaikea. En ymmärtänyt vanhempiani, arvostelin heitä, riitelin koko ajan heidän kanssaan. Lapsenlapseni ollessa luonani minun on paras vain tehdä koko viikonlopun ruokaa, tiskata astioita ja olla hiljaa. Keskustelua ei enää synny niin kuin silloin, kun hän oli lapsi.
Pyydän anteeksi vanhemmiltani. Heidän elämänsä on tullut minulle tutuksi tutkimuksieni kautta ja auttanut minua ymmärtämään monia asioita. Ajattelen edelleen heitä usein. On pelottavaa täyttää ensi huhtikuussa 80 vuotta. Isäni täytti saman huhtikuussa 1998.
9.11. maanantai puolenpäivän aikaa. Yritän jatkaa hetkisen ennen kuin asettaudun viettämään zombie maanantaita. Eilinenkin jo viittasi sen tuloon, alkulähteenä on jo vuosia ollut joko Trexan tai nyt Metoject eli lääkkeen sivuvaikutus. Piikitän itseäni aina sunnuntaisin varautuen siihen, etten ota alkuviikkoon mitään tärkeätä tehtävää tai toimintaa. Senhän olen kertonut monta kertaa aiemmin.
Minnikin on ollut alavireessä tänään. Minä puolestani nukuin kerrankin useita tunteja putkeen aamuyöstä aamuun. En oikein uskalla edes mainita, että olen muutenkin ollut aavistuksen paremmassa kunnossa ja voinut vähentää särkylääkkeitä, joita en itse asiassa edes käytä muutenkaan paljon. Lukijani voi olla saanut sellaisen kuvan. Viime kesän yläraaja- ja niskakivut ovat pakottaneet minut olemaan tarkkaavainen. Prednisolon lyhyinä kuureina on aivan oikeasti auttanut. Ehkä ilmanpaineet ovat myös nyt paremmassa asennossa.
Viimeksi, kun aloitin tämän postauksen kirjoittamisen, aloin kirjoittaa isästäni ja siitä, että olen kohta samanikäinen kuin hän kuollessaan. Hän ehti täyttää 80 vuotta, muttei elänyt enää 81. syntymäpäivänään, huhtikuussa 1999. Hän pakeni syntymäpäiväänsä huhtikuussa 1998, jolloin hän poikkesi myös Helsingissä. On surullista ajatella sitä aikaa nyt. Minulta on mielestä hävinnyt paljon asioita, koska en edes uskaltanut silloin ajatella. Oli hirveätä aavistaa, että olimme menossa jotakin synkkää kohti. Ihminen tietää sen itse, muttei oikein voi puhua siitä kenenkään kanssa, ei ainakaan nuorempien kanssa. Omat lapsetkaan eivät ymmärrä, vaikeista asioista puhuminen on ollut meille vaikeata.

Scanimage3086 isä 19.4.1998 Puotilassa keittiössäni
Kaivan esiin kalentereitani, päiväkirjaa en ehkä juuri silloin kirjoittanut. Kun olimme huhtikuussa 1999m kesä oli edessä. Äiti sairastui silloin rintasyöpään, leikattiin ja sai sädehoitoa. Olin unohtanut, että se oli niin tuore tapahtuma. Tapasimme varmaan kesällä maalla, sen löytäisin valokuvista. Muistan isänpäivän syksyllä, jolloin lähetin isälleni postitse neulepuseron, joka taisi jäädä käyttämättä. En edes muista, milloin hän joutui sairaalaan. Töissä oli valtava kiire, kalenterini on täynnä vain työmerkintöjä, asiakaskäyntejä, mutta löydän merkinnän maanantailta 16.11. ”isä sairaalaan”. En muista pitäneeni silloin päiväkirjaa. Työkalenterini kertoo, että kolmena viikonloppuna ennen joulua kävin sairaalassa häntä katsomassa. Hän toipui sepsiksestä eli verenmyrkytyksestä, mutta tieto syövästä iski kovasti. Hän palasi sota-ajan kokemuksiinsa, kuolemaan ja alkoi toivoa kuolevansa pian. Se toteutui traagisella tavalla, mutta emme kukaan olisi toivoneet sen tapahtuvan niin. Tapahtuma kuvasi hyvin sodan käyneen veteraanin kuolemaa. Emme ole perheessä puhuneet siitä paljon edes keskenämme. Emme pystyneet. Saatamme jokainen ajatella niin eri tavalla. Mutta isäni kuolema hajotti lapsuuden perheeni lopullisesti ja äitini kuolema muutama vuosi myöhemmin täydensi tuhon.
Minulla on myös tallella äitini kalenterit, joista on apua aikajanan luomisessa.Tosin hän on repinyt paljon sivuja. Ymmärrän.
Minulla on syyni olla jakamatta ja avaamatta näitä muistoja kokonaan. Voisin kyllä, koska olen avoin ihminen. Ehkä voin sen tehdä vielä ennen omaa kuolemaani, jos vain jaksan. En halua loukata ketään. Kannan perässäni synkkää historiaa, joka on johdattanut minut kaikkeen, mitä olen vanhempieni kuolemien jälkeen tehnyt. Tehtäväni ei ole vielä lopussa.
Marraskuu tuo muitakin arkoja asioita eteeni, jotka nekin liittyvät perheeseeni. Niiden selvittäminen vaatii minulta myös paljon. Joskus ajattelen, miten yhdelle ihmiselle on kertynyt mahdottoman paljon selvittämistä. Olen silminnäkijä ja todistaja. Niinhän me kaikki olemme. Minä koen sen erityisen voimakkaasti, koska olen koko ikäni tehnyt merkintöjä ja ottanut valokuvia. Se on perintöä isältäni.

Scanimage1431.jpg. Eräänä keväänä 1980-luvun puolivälissä.
13.11. perjantai. On ollut sen verran
kiireistä, etten ole jaksanut edistää omia suunnitelmiani kirjoittamisesta enkä
edes julkaista blogia. Kiire tarkoittaa menoja. Tiistaina olin ystäväni kanssa
elokuvissa. Keravan Keudassa pidettiin sopivasti päiväaikaan uuden ”Lapin sota”
elokuvan näytäntö. Hyvä, että tuli mentyä. Kokemus on yhtä vaikuttava ja hyvä kuin Aku
Louhimiehen 2017- elokuva ”Tuntematon sotilas”. Keskiviikkona oli melkein pakko
levätä, antaa hermoille aikaa. Joinakin päivinä olen kirjoittanut hetken
mielijohteesta pitkiä tekstejä päiväkirjaan. Sitten väsähdän enkä jaksa
kirjoittaa ajatusten herättämiä juttuja blogiini. Ketä ne edes kiinnostavat? Maailmanmeno, siis yleinen, nk. globaali maailma väsyttää. Onneksi
kotona on syvä hiljaisuus. Marraskuu on aika asettua talvilevolle.
Jonakin päivänä on käytävä kaupassa, pieni jääkaappi on jälleen tyhjä. Eilen olin jo lähdössä, kun tyttäreni soitti ja lähtikin sitten kanssani yhdessä kauppaan ja toiseenkin. Niiden jälkeen purin aiemmin mainitsemiini ajatuksiin liittyviä asioita hänen kanssaan. Täytyy myöntää, että ne ovat myös väsyttäneet minua. Tyttäreni on myös niille aikalaistodistaja. Ei tarvitse selittää jokaista yksityiskohtaa. Toisaalta häntä eivät kiinnosta samat aiheet, jotka saavat minut innostumaan.
Sota-aihe kuten Suomen käymät sodat kiinnostavat usein enemmän minun ikäluokkaani, samoin politiikka. Minä olen joskus tuntenut olevani kävelevä historiankirja. Viime vuodet ovat täydentäneet kirjaa, koska maailma on muuttunut. Historia on oleva tärkeä osa, kun kerron omaa tarinaani. Olen vielä jumissa vuodessa 1964.
Siteeraan tässä viime lauantaina 7.11. päiväkirjaani kirjoittamaani tekstiä, jonka kirjoitin odottaessani renkaanvaihtajien tuloa kotipihalle. Aloitin kello 11.35. Olisin voinut kirjoittaa sen blogiini, mutten halunnut avata läppäriäni.
ote nykyisestä päiväkirjastani. On kiva kirjoittaa käsin.
”Olin nukahtaa sohvalle. Yritin lukea Hesaria. Kissa kiipesi rinnalleni. Upotin kasvoni sen selkään ja tunsin siinä kaikki elämäni aikana tuntemani kissat. Siitä lähti taas kerran polku kauas menneisyyteen, kun minusta oli jo tullut minä. Kaikki kokemani pyörii jatkuvasti mielessäni. Tärkeä lenkki on yhteyteni kissoihin, luontoon, kasveihin, metsiin ja puihin. Olen yrittänyt pysähtyä niihin lukemattomia kertoja, mutta virta oli vienyt aina ensin kauas ja sitten takaisin lähelle. Ihmisen kohtalo. Roikumme hetkissä ja yritämme ottaa kiinni olennaisesta, siitä, mikä on aina lähinnä meitä.
Tulee uusi virtaus ja vie meidän taas kauemmas. Lopuksi palaamme aina kotiin, itseemme. Olemme hämmentyneitä, kun emme pysty pitämään kiinni langanpäästä, pysähtymään ja ripustautumaan olennaiseen. Se on elämää. Pienet katoavat hetket ankkuroivat meitä oikeille paikoille. Siitä on aina hyvä aloittaa.”
Aihe liittyisi lukuun ”Vaihtoehtoja”, joita meillä on ties kuinka paljon. Muistelin kevättä 1968, jolloin istuin luennoilla yliopistolla ja kuuntelin hienojen professorien luentoja. En läpäissyt antiikin kirjallisuuden tutkintoja ja siksi antiikki on kummitellut koko elämäni useissa eri tilanteissa, koska myös rakastan sitä. Se monen muun asian lisäksi kuvaa historian rakkauttani. Muiston särö teki siitä hyvin tärkeän muiston. Vaikka elämä on täynnä pieleen menneitä yrityksiä, niillä voi olla syviä vaikutuksia myöhempään aikaan.
Vaihtoehtoja vaihtoehtojen jälkeen, niiden linja voi vääristyä ja saada uusia piirteitä, mutta emme voi koskaan palata juuri siihen kohtaan ja tehdä korjausliikkeitä. Ehkä fiktio sallii muutokset? Ajattelen sitä ennen aloitusta. Mielenkiintoista. Kohtalokas valinta. Kun piti valita vaihtoehtojen välillä. Sitähän ei tiennyt silloin.
Tutkin lapsuuteni kotikallion seinämää ja etsin kallioimarteita kasviotani varten. Kalliolla kasvaa ei värisiä kissantassuja ja lähellä sijaitsee ihana ketunleipämetsä. Haaveilen pojasta, jolla on sammaleenvihreät silmät. Mitähän niistä syntyy. Sanon usein itselleni: Keskity!
Elämämme hetket ovat täynnä merkityksiä, jotka joko ymmärrämme myöhemmin tai emme koskaan. Jälkimmäinen vaihtoehto toteutuu, jos emme ajattele, emme muista. Silloin käy niin, ettei meillä ole muistoja. Jos on, ne saattavat olla tunteiden kolhimia ja vääristyneitä.
lauantai 14.11. Tulin viimeistelemään blogikirjoitustani. Väliin sattui päiviä, kun Microsoftin palvelut olivat alhaalla. Minun osaltani se vaikutti tekstin käsittelyyn. Kirjoitan postaukseni Wordilla useiden päivien aikana. Lopuksi kopioin sen Bloggeriin, jossa vielä viimeistelen ja korjaan ja nimeän ym. Sain kyllä tekstin aiemmin viikolla kirjoitettua, mutta se ei tallentunut enkä saanut sitä edes kopioitua Bloggeriin, joten jätin jatkon odottamaan Microsoftin toipumista. Mietin vielä sopivat kuvat ja ehkä saan tämän huomenna julkaistua.
Kuvien valinnasta tulee joskus sattumanvaraista, koska en aina löydä juuri sitä kuvaa, jota ajattelin. En anna niille siksi enää niin suurta merkitystä. Kuvat ovat silti monimerkityksellisiä, niilla on aina mukanaan tarinoita, joista usein syntyy uusia tarinoita.
Taisi olla se vuosi, kun lapsuuteni loppui. ' 