Kuvan kautta tarinaan tai useampaan

Olen jo pitkään aikonut kirjoittaa eräästä kuvasta ajatuksella, että se on eräänlainen linkki lukemattomiin muihin samanlaisiin kuviin ja toisaalta maailmaan, joka on hävinnyt. En tiedä, pystyvätkö nuoret sukupolvet edes enää tavoittamaan sitä. No, eivät varmaan samanlaisena.

Kuolemajärven Seivästön Tammikko kesällä 1929

Olen kuvannut itse kuvan pikkuserkkuni äidin albumista, mutta kuva löytyy myös Raili Tabermanin kirjoittaman kyläkirjan ”Seivästö-meri-mäki-majakka”, Seivästö-säätiö 1999 sivulta 149. Kuva on otettu pienen lapsen hautajaisista Kuolemajärven kirkon seinustalla. Kirjassa kerrotaan myös enemmän entisaikojen kuolemasta ja hautaamisesta. Minulla on vain kuva tai kopio kuvasta, josta kehitän tarinaa. Yleensä vainajista avonaisessa arkussa otetut kuvat on otettu henkilön kodin pihalla ja kirkolla on otettu kuva haudasta ja hautajaisvieraista haudan äärellä. Pitäydyn tietenkin kirkonkirjoihin kirjatuissa tiedoissa ja kuvissa olevissa henkilöissä. Henkilöiden tunnistaminen voi johtaa auttamatta virheisiin, mutta yritän silti. Pyydän anteeksi virheitäni. Ja kommentoimalla voit kertoa oikeat henkilöt.

Lapsena kuollut, Elma Loviisa Taavetintytär Riski syntyi 1.1.1934 Kuolemajärven pitäjän Seivästön kylän Tammikossa. Oma äitini sisaruksineen on syntynyt samassa kylässä, jonne jo heidän isoisänsä muutti 1870-luvulla. Tammikko sijaitsi Suomenlahden rannalla kaukana muusta kylästä, kuljettaessa kohti Viipurin suuntaan, sijoittuen Seivästön ja Karjalaisten kylän välimaastoon. Elman syntymätietoja en pääse 100-vuotissäännön takia katsomaan, joten myös kummitiedot jäävät tarkistamatta

Elman vanhemmat Taavetti Kaaprielinpoika Riski ja hänen vaimonsa Anna Nikodemuksentytär Gottskalk olivat avioituneet 17.12.1922, mikä tieto  on kirjattu vuosien 1910–1919 rippikirjaan ja näkyy myös Katihassa. Kuulutuspäivät näkyvät myös rippikirjassa.

Äiti, Anna Gottskalk oli syntynyt 11.12.1904 Seivästön peräkylässä, arvioni mukaan Huovinmäen tienoilla Nikodemus Salomoninpoika Gottskalkin (1876–1948) ja Loviisa Taavetintytär Paakin (1882–1972) vanhimpana tyttärenä. Anna sai nimensä 14.12.1904, kummeina olivat isoisä Salomon Gottskalk ja Anna Mari Gottskalk, myöh. Muurinen, joka oli isä Nikodemuksen sisar ja Helena Karlsson. Kastajana toimi Martin Edvard Snellman, joka oli Kuolemajärven seurakunnan kirkkoherra 1899–1908.  Gottskalkit asuivat äiti Loviisan isän Taavetti Joosepinpoika Paakin tilalla.  Loviisa oli käynyt kansakoulun. Annan konfirmaatio oli 12.6.1921. Hän oli siis noin 18-vuotias avioituessaan. Myöhemmin sukunimilain määrätessä, hän otti käyttöön miehensä sukunimen Riski. 

Taavetti Kaprielinpoika Riski syntyi kahdeksan vuotta aiemmin kuin tuleva vaimonsa eli 1.9.1896 Seivästön kylän Tammikossa. Hänen vanhempansa olivat Kaapriel Taavetinpoika Riski (1859–1911) ja Loviisa Samuelintytär Akkanen, myöhemmin Riski (1867–1936). Taavetti kastettiin 4.9.1896, kummeina olivat Fredrik Akkanen ja Eeva Kirjonen. Kastajana toimi Oskar Vilhelm Vilskman, joka oli Kuolemajärven kirkkoherrana 1883–1897. Fredrik Akkanen oli Loviisa Akkasen isävainaja Samuel Akkasen veli. Eeva Kirjonen oli isoisäni Abraham Sirkiän äiti. Hän asui Tammikossa.

Tässä vaiheessa palaan takaisin kuvaan. Kuvassa perhettä ja sukulaisia on kerääntynyt pienenä kuolleen Elman avoinna olevan kukilla peitetyn arkun viereen kuvaamista varten. Elma Loviisa on kuollut 12.5.1935 vain 1 vuoden 4 kuukauden iässä keuhkoputken tulehdukseen tai vastaavaan. Hän oli perheen viidenneksi syntynyt lapsi, jonka elämä päättyi varhain.

Lähdin tutkimaan kuvaa tarkemmin yrittäen nimetä kuvan henkilöt. Saattaa olla, että erehdyn monen kohdalla, mutta yritän silti. Tuskin enää on paljon ihmisiä, jotka yleensä tunnistavat vanhojen kuvien henkilöitä. Saattaa hyvinkin olla jossakin sellaisia tämän perheen jäseniä, joilla on kuva albumissaan ja kaikkien henkilöiden nimet on lisätty kuvaan. Nimittäin perheeseen syntyi Elman lisäksi kaikkiaan ainakin kymmenen lasta, jotka kasvoivat aikuisiksi ja kokivat evakkoon lähdöt ja uuden kotipaikkakunnan.

Kuolemajärven kirkon ympäristöä.

Arkun kohdalle ovat asettuneet vierekkäin lapsen vanhemmat, Taavetti ja Anna, jotka mainitsin aiemmin. Heidän edessään on vanhin veli Kaarlo, jonka nimi on mainittu Seivästön kyläkirjan kuvan tekstissä. Kaarlo on ollut tuolloin noin 9–10-vuotias. Häntä nuoremmat sisarukset eivät ole päässeet mukaan. Ehkä niin oli tapana. Tiedän kaikkien nimet, koska heidät on mainittu Siirtokarjalaisten tie I-osan sivulla 40. Kirjan tietoja kerättäessä äiti Anna asui Askaisissa, jossa isä Taavetti oli kuollut 1948 vain 51 vuoden iässä. Perhe mainitaan myös Seivästön molemmissa kyläkirjoissa (Meripirtti ja Taberman).

Oletan, että äiti Annan vieressä seisovat isovanhemmat eli edellä mainitsemani Nikodemus ja Loviisa Gottskalk. Molemmat kuolivat vasta evakossa Askaisissa. Toisaalta vanhempi nainen kuvassa saattaa olla myös isä Taavetin äiti Loviisa Akkanen. Taavetin isä oli tuolloin jo kuollut (1911). Loviisa asui Seivästökirjan mukaan miehensä kuoltua tyttärensä Annan perheessä ja kuoli 1936.

Eturivissä molemmin puolin on nuorempia henkilöitä, jotka saattavat hyvin olla lapsen vanhempien sisaruksia, tätejä, enoja ja setiä. Toisaalta heidän joukossaan saattavat olla myös lapsen kummit, joita en pääse nyt tarkistamaan.

Takarivistä tunnistan muutaman henkilön. Oikeassa reunassa on Salomon Malakiaanpoika Ranki (s. 1900) Seivästöltä, joka oli 11.7.1931 mennyt naimisiin isoisäni veljen Jooseppi Abrahaminpoika Sirkiän vanhimman tyttären Helmi Maria Joosepintytär Sirkiän (s. 1909) kanssa.  En tiedä, onko Helmi kuvassa esimerkiksi vaikkapa kolmas vasemmalta tai sitten veljensä vieressä kuvan keskellä. Hän oli tuolloin nimittäin viimeisillään raskaana, sillä perheen vanhin tytär Laila syntyi pian hautajaisten jälkeen.

Toinen oikealta on toinen Anna Stina Niklaantytär Riskin s. Akkanen sodassa kuolleista pojista. Toinen pojista on viides oikealta. Veljekset olivat Viljo Aleksanterinpoika Riski (1910–1941) ja Eino Aleksanterinpoika Riski (1907–1941). Heidän isänsä Aleksanteri Taavetinpoika Riski (1867–1932) oli kuollut 64-vuotiaana 8.3.1932 sydänongelmiin. Tämä perhe oli äidilleni hyvin tärkeä, olihan Anna Stina hänen kumminsa. Veljekset olivat pikku Elman isän Kaaprielin serkkuja, koska heidän isänsä Kaapriel ja Aleksanteri olivat sisaruksia. Kaikki Kuolemajärven ja Uudenkirkon Riskit ovat sukua toisilleen.  Viljon ja Einon sotatiestä kirjoitin täällä blogissani 23.4.2023 ”Odottaessani huhtikuun sateita”.

Tammikossa 8.7.2017. Taisi jäädä viimeiseksi kerraksi.

Kolmas oikealta on ehkä em. Jooseppi Abrahaminpoika Sirkiän poika Taavi (s. 19.10.1916). Taavin jälkeläisiä tunnen monia. Oikeastaan olisi aiheellista tarkistaa sukulaisilta, josko kuvassa olisikin Taavin kolme vuotta vanhempi isoveli Arvo (s. 18.12.1913), joka haavoittui talvisodan aikana 4.3.1940 Teikarsaaressa Säkkijärvellä, kuoli 20.3.1940 sotasairaalassa (Hämeenlinna) ja haudattiin Forssan Koijärven hautausmaalle. Arvon elämä päättyi siis vain 26-vuotiaana. Hänen tiedoissaan lukee sotayksikön olleet 7./RT 2.

Kurkistin äitini muistelmiin. Hän mainitsee siellä Arvon, joka oli sodan alkuvaiheissa käynyt tapaamassa äitiäni Koivistolla, mutta hän joutui pian sen jälkeen tiedustelumatkalle kotiseudulle, jolla matkalla haavoittui ja kuoli myöhemmin sairaalassa. Joka tapauksessa tarkemmat tiedot selviäisivät vain sotilaspassista. Sotapolku.fi kertoo vain hänen kuolemansa ja virallisen yksikkönsä. Perhe laittoi 29.3.1940 Helsingin Sanomiin ilmoituksen hänen kuolemastaan. Siinä mainitaan hänen olleen reservin korpraali. 

Ajattelen tässä samalla, kuinka nyt pian lähes 100 vuotta myöhemmin suren erilaisia ihmiskohtaloita, kuuluivat henkilöt sitten sukuuni tai johonkin muuhun sukuun. En tiedä, kuinka hyvin perheiden jäsenet ovat perillä sukunsa jäsenten sotaretkistä. Arvon kuitenkin sanotaan haavoittuneen Teikarsaaressa, jossa venäläiset aloittivat juuri tuona päivänä 4.3. 1940 suurhyökkäyksen osana heidän Viipurinsaarten valloitustaan yllättäen suomalaiset ja ottivat saaren hallintaansa. RT tarkoittanee Rannikkotykistöä, jolle en löytänyt omaa sotapäiväkirjaa, vain nk. Rannikkoryhmä löytyy.

Menin aika pitkälle. Anteeksi. Tämä kaikki osoittaa sen, että kuvat kertovat monta toisiinsa kytkeytyvää tarinaa, jotka ovat saattaneet olla tuttuja kuvien henkilöiden jälkeläisille. Niistä ei aina puhuttu, joten ne voivat myös olla vieraita. Mainitsihan oma äitini muun muassa monta kuvan henkilöitä koskevaa asiaa, vaikka emme koskaan juuri tätä kuvaa käsitelleet.

Arvo Sirkiä voisi olla myös takana kuvan vasemmassa laidassa. Hänen vieressään seisoo henkilö, joka on saanut kuvan itselleen. Hän on Lilja Anteroinen, myöhemmin Matikainen (s. 22.12.1917). Hänen äitinsä oli Maria Abrahamintytär Anteroinen s. Sirkiä (18.5.1884 -29.8.1930). Maria oli isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiän sisar. Lilja jäi perheen ainoaksi lapseksi ja oli äitini serkku ja ystävä. Hänen lapsensa ovat minulle pikkuserkkuja, yhden heistä tunnenkin hyvin. Hänelle jäi äitinsä albumi, josta olen saanut kopioida kuvan.

Liljan äiti oli kuollut pari vuotta aiemmin 1930, äidin äiti, isoäiti Eeva Sirkiä s. Kirjonen kuoli 1931. Taavetti Gabrielinpoika Riski oli Liljan äidin 3. serkku eli ei sen läheisempi, mutta naapureita yhtä kaikki. 

Tuli mieleen myös, että jos Riskeillä olisi sukuseura alkaen vanhimmasta Abraham Juhonpoika Riskistä s. 1717, joka tuli 1740-luvulla Uudenkirkon Uskelaan, merenrantakylään sepäksi, se kattaisi myös suuren osan Sirkiän suvusta. Sain omista tiedoistani sukuun 523 taulua.

Eipä tarvita paljon, jotta pienestä kuvasta saa jollei sukutaulua, niin pienen tarinan, joka minun käsissäni helposti paisuisi kuin pullataikina, jos antaisin. Ikävistä asioista kuten kuolemasta ei silloinkaan paljon puhuttu. Minullakin kestänee kauan ennen kuin pystyn kirjoittamaan ystävieni kuolemista, vaikka ne joskus yrittävät nousta pinnalle.

4.7.2015 isovanhempien kotia etsimässä.

Olen aloittanut tämän tarinan kirjoittamisen jo aiemmin kesällä, mutta sain vasta äskettäin valmiiksi. Sain kivaa palautetta äskettäin Kuolemajärvi-juhlilta, kun eräs jo pitkään tuntemani henkilö oli lukenut blogejani ja samalla tajunnut kokonaisuuden omista juuristaan. Olen aikoinaan 2015 käynyt hänen isovanhempiensa talon paikalla Seivästöllä meren kuohuessa lähellä. Hänen isoäitinsä kuului myös Riskin sukuun, mutta kuoli keuhkotautiin alle 40-vuotiaana 1922, jolloin lapset olivat vielä nuoria tai pieniä eivätkä lapsenlapset koskaan tavanneet mummiaan. Tästä emme puhuneet, mutta tarkistin asian.

Sukututkimus on täynnä yksityiskohtia, mikä tekee siitä todella kiinnostavaa. Niiden kautta voi yrittää asettautua eri aikakausien ihmisten elämään. Kun on vielä käynyt esivanhempien asuinpaikoilla, omaa aivan erilaisen yhtymäpinnan menneisyyteen, vaikka ei ole pystynyt enää näkemään paikkaa sellaisena kuin se aikanaan oli. Sitten voikin jo kuvitella. 

Kirkossa kesällä 2014, katse hautausmaalle.

 

 

Kuvat kertovat tarinoita

Pienet lapsen- ja lapsenlapsenlapseni ovat kysyneet minulta silloin tällöin, miksi otan niin paljon valokuvia. Olen vastannut totuudenmukaisesti ottavani paljon kuvia erityisesti silloin, kun minulla on hyvä olla. Se pitää paikkansa, sillä selatessani valokuviani, huomaan, että joskus on aikoja, kun kuvaamiseni on ollut olematonta. 

Kuvien vähäisyys joinakin aikoina ei missään nimessä ole mikään ongelma, sillä valokuvia ja videoita on olemassa yllättävän paljon. Huomaan usein eläväni nimenomaan valokuvien kautta. Visualisoin itseni kirjoittamaan ja jakamaan kuvia katseltuani ja tutkittuani valokuvia. Tutkin valokuvia entistä tarkemmin. Olen toki tehnyt sitä jo paljon aiemmin 2000-luvulla, jolloin aloin käyttää kuviani postikorteissa, valokuvakirjoissa ja valokuvatauluissa.  Ne harrastukset jätin sittemmin. Olen myöhemmin purkanut näyttelyissä olleita tauluja. Nykyisen vuokra-asuntoni seinille en ole tehnyt yhtään lisäreikää niissä ennestään olleiden muutaman ruman reiän lisäksi. Valokuvatauluja saattaa olla vielä alakerran varastokopissa kaikkien muiden taulujen ja maalausten seassa.  Eli kuvien runsautta voisi pitää jopa ongelmana.

Viimeisimmän vuoden aikana olen pähkäillyt monia asioita juuria myöten.  Siihen on ollut vihdoin aikaa, muttei ei sittenkään riittävästi. Takana on nimittäin monen monituista vuotta, jolloin olen yrittänyt pysytellä pinnalla ja jaksaa tehdä kaiken, mitä on tehtävä. Aika usein olen unohtanut itseni sivuun, jättänyt minähenkilön odottamaan sieluaan ja innostustaan. Ihminen on monimutkainen olento, joka selviää eteenpäin uskomattomilla voimillaan.  Joskus sitä vain ymmärtää, että olisiko vain taas aika luoda nahkansa. Eihän se näy aina edes ulospäin eikä kukaan ole siitä kiinnostunut tai edes ymmärtäisi sitä.

Yksi merkittävimmistä muutoksista, jonka olen tehnyt, on hidastaminen.  Oikeastaan voisin kutsua sitä nyt tietoisesti hidastamiseksi.  Olen aina ollut hyvin nopea liikkeissäni, joskus jopa ylpeä siitä.  Tosin olen ennenkin kuluttanut kiinnostaviin asioihin paljon aikaa, hidastellut, pysähdellyt, tarkkaillut, paneutunut. Olen aina jäänyt paikalle viimeiseksi, kun kaikki muut ovat porhaltaneet vauhdilla eteenpäin. Olenkin sanonut, ettei minulla ole koskaan kiire minnekään. Voikin olla, ettei kukaan muu kuin minä huomaa tätä tietoista hidastamista. Sitä ovat viimeisimmän vuoden aikana monet muut myös joutuneet tekemään.

Ymmärsin, etten millään tässä elämässä ehdi tehdä kaikkea, mitä olen ajatellut tekeväni. Lopetan siitä murehtimisen kokonaan. Jos osaan. Otan edelleen runsaasti valokuvia, koska valokuvaus tuottaa puhdasta iloa. Kaikki ottamani kuvat ovat hyvässä tallessa, joukossa on myös runsaasti huonoja kuvia, koska ilman niitä kuvien koko tarina ei olisi riittävän selkeä.  Valokuvaan tai yritän valokuvata myös unissani. Juoksen hakemassa kameroitani kirkkaan värillisissä unissa, jos kamera on jäänyt matkasta pois. Tutkin kuviani aina silloin tällöin. Joskus jopa liian usein, koska tutkiessani juutun niihin. Kuvat ovat mielenkiintoisempia, mitä vanhemmiksi ne tulevat. Blogeissani olen julkaissut tuhansia valokuvia.

Nykyään kaikki ihmiset ottavat loistavan hienoja valokuvia ja jakavat niitä erityisen runsaasti sekä Facebookissa että Instagramissa. Älypuhelimen kamerat ovat kehittyneet oikeiksi kameroiksi. Otan edelleen myös valokuvia kameroillani, vaikka usein vähemmän. Vanha Canon EOS-kamerani pitkällä putkella on toiminut jo pitkään melkein paparazzi-kamerana, jolla olen kuvannut asuntoni kolmeen suuntaan olevista ikkunoista kadun, pihan ja puistoalueen tapahtumia. Mielestäni kuviin on hyvä liittää aina tarina. Tai niihin liittyy. En ole vielä jakanut edellä mainitsemiani kuvia missään. Niillä kuitenkin on selkeä tarina, vaikkapa ”Maaseudun taajaman elämää korona-aikana”. Katsotaan nyt.

Tarinan takaa pilkistelee usein kehitystarina, joka saattaa johtaa eteenpäin. Miten, sen aika tulee näyttämään.

Valokuvillani voin myös todistaa asioita, vaikka se ei ole edes tarpeen. Uudet ihmiset ovat vallanneet minulle rakkaat ulkoilupaikat ja muut kohteet. Ne ovat paikkoja, joista olen vuosikymmenien ajan etsinyt rauhaa ja viihtymistä. Nyt pandemian aikana niille on houkuteltu ihmisiä laajasti ympäri Suomea. Tuusulan kuntakin pyytää ihmisiä laittamaan kartalle rakkaimman kohteensa.  Kartan avulla houkutellaan paikalle lisää väkeä myös muualta Suomesta.

”07.05.2021 klo 13.35

Piirrä sydämesi Tuusulan rakkauden kartalle – toisin sanoen kerro meille, mikä sinun mielestäsi on sydäntä sykähdyttävin paikka Tuusulassa: Mikä paikka on sinulle rakkain? Mihin paikkaan liittyy lämpimimpiä muistoja, tärkeimpiä hetkiä tai intohimoisimpia tunteita?

Laadimme ehdotusten pohjalta Rakkauden kartan, jota voimme käyttää yhdessä tutustuaksemme paremmin Tuusulaan.

 – Tuusulan kunta kerää vinkkejä paikoista 5.5.2021–27.6.2021, ja julkaisee Rakkauden kartan vielä kesällä 2021. Vinkkien kerääminen on osa Rakkauden taidetta -teemavuotta, jonka käynnistimme huhtikuussa. Rakkauden taidetta on puolestaan kulttuurista ja luonnosta ammentavan Tuusulan brändimarkkinointia, jonka avulla haluamme tehdä koko Tuusulaa tunnetuksi ja tuoda lämpöä koronan vielä leimaamaan aikaan, pormestari Arto Lindberg kertoo.

Rakkauden karttaan etsitään erilaisia sydäntä liikahduttavia paikkoja: Rakkautta on muukin kuin esimerkiksi ikimuistoinen ensisuudelma – se voi olla myös rakkain lenkkipolku, oman kylän raitti, ihanin uimaranta tai mitä tahansa muuta vahvasti mieltä liikuttavaa.”

En taida laittaa tietoa omista paikoistani yleiseen jakeluun. Jo nyt huomaan, että paikat Kirkkoranta, Fjällbo, Halosenniemi ym. ovat tupaten täynnä väkeä jo aamuvarhain. Kirkkorannassa on laituri ja rannat täynnä kalastajia, muualla ihmiset istuvat piknikkiä viettämässä. Tällaista erakoksi muuttunutta ihmistä joukkotapaamiset eivät innosta. Kaikilla mainitsemillani paikoilla ja monella muulla mm. lempipaikallani olen käynyt parikymmentä vuotta. Käyn toki edelleen. 

Oikeastaan minun piti kirjoittaa aivan muusta asiasta, syntyneistä ideoista ja niiden toteuttamisen aloittamisesta. Mutta sitten väsymys iski enkä enää päässyt alkua pidemmälle.

Tämäkin blogi on odottanut, että päättäisin sen. Tänään on siihen hyvä päivä. Ikkuna, jonka edessä kirjoitan, on täynnä vesipisaroita. Tänään on vaihteeksi sateinen päivä. Vanhempi väki lienee rynnännyt äänestämään kuntavaaleissa, koska on ensimmäinen etä-äänestyspäivä. Kirjasto ja kauppa ja jopa varsinainen äänestyspaikka ovat kotoani vain kivenheiton päässä. Mieleni on hiukan surullinen, voisi sanoa, että itken vesisateen kera. Olemme siirtymässä oikeaan kesään iloisesta keväästä.

Tapaamme taas perheen kesken. Eilen kävin lapsenlapseni ja hänen lastensa kanssa pikku retkellä heidän kotinsa lähellä. Jännittävä huomata, että retket tuolla alueella ovat jo melkein perinne. Jälkikäteen tutkin, missä oikein oli siellä lähistön pellolla seisoneen ladon paikka. Kuvasin sitä kesällä 2006. Kuvia tutkiessani, huomasin, kuinka ketterä silloin vielä olin. Siitä on nyt 15 vuotta. Valokuvia selatessa tulee joskus surullinen mieli.

Yritimme ottaa tyttärentyttärestäni ja hänen runsaan vuoden ikäisestä tyttärestään valokuvaa tuomen alla. Hän oli nähnyt vastaavanlaisen kuvan minusta ja äidistään samanikäisenä ja olisi halunnut vastaavan itsestään ja tyttärestään. Minä vuorostani muistelin kuvaa itsestäni kotipihalla suuren tuomen juurella, ehkä 1,5 tai 2-vuoden iässä, yksin punainen pipo päässä.  Samana aamuna olin huomannut samanlaisen ison tuomen Vanhankylän niemessä Järvenpäässä. Kiertelin siellä aamuvarhain melkein parisen tuntia. Alue on hyvin laaja ja siellä on pidetty paljon erilaisia tapahtumia. Aamuisin siellä näkee lähinnä lenkkeilijöitä juoksemassa tai pyöräilemässä ja koiran ulkoiluttajia.

Siellä käydessäni ajattelen lähinnä paikan historiaa ja ihailen valtavia, vanhoja puita. Rannat ovat täynnä piilopaikkoja. Vanhankylänniemessä oli kartano, jonka historia alkoi siitä, kun ratsumestari Nils Laurinpoika sai tilan haltuunsa. Hän sai ansioistaan sodassa nimen Stålhana, joka tarkoittaa pistoolin rataslukkoa. Hän ajoi Tuusulan itsenäistymistä Sipoosta ja hänen aikanaan Tuusulaan rakennettiin ensimmäinen, vaatimaton puinen kirkkorakennus, joka 1700-luvulla korvattiin nykyisellä kirkolla. Stålhanan tunnus on myös Tuusulan vaakunassa. Nils Stålhana eli vv. 1594–1657. Täältä löydät lisätietoa hänestä ja täältä Vanhankylän kartanosta. Järvenpään alue oli aiemmin osa Tuusulaa, mutta 1950–1951 siitä tuli itsenäinen kauppala, joka 1967 muutettiin kaupungiksi.  

Jää tulevaisuuden ratkaistavaksi, jos nyt sitä tarvitsee edes ratkaista, mitä tapahtuu paperisille valokuville. Nimittäin lapsenlapsieni sukupolvi ainakin osittain ei enää välitä paperikuvista. Printtaan joskus tyttärentyttärelleni jonkun valokuvan, jonka hän haluaa antaa vanhoille (eli minun ikäisilleni tai vanhemmille) sukulaisille.  Itselleen hän ei niitä halua.

Siinä asia, joka tekee surulliseksi.