Voinko tehdä jotakin muuta?

Olen pyöritellyt mielessäni erilaisia kirjoitusaiheita. Tosin välillä on pakko yrittää keskittyä suunnittelemiini muihin teksteihin, joista en yleensä kirjoita blogissani ennen kuin ne on julkaistu, joskus en silloinkaan. Elämän arki kuristaa kirjoittajaa, sille en voi mitään. Se häiritsee vielä enemmän, kun vanhenemme. Vaikka välillä kiitän arjen rutiineja saadessani niistä hengähdystauon kaiken muun keskellä, kaikista hienointa olisi mahdollisuus saada keskittyä jossakin muualla kuin kotona.

Tämä kuva voisi olla tältä päivältä 5.4.2022, mutta olen ottanut sen kotini parvekkeelta viime huhtikuussa 10.4.2021.

Toisaalta en ehkä enää pystyisi siihen, kun olen aina ollut sellainen monen toimen ihminen, kaikki tekemiset päällekkäin ja limittäin. Ja vieläpä peräkkäin. Kaiken lisäksi,jossakin muualla tarkoittaa myös rikkumatonta hiljaisuutta ympärilläni.

Tämä kuva on taas tältä päivältä 5.4.2022 otettuna yhdestä kotini ikkunasta. Suomalaiset päiväkotilapset paavat aamukävelyltä.

 

Jos oikein muistan, olen viimeisimmän vuoden aikana usein tutkinut omaa elämääni ja välillä vanhempieni elämää. Nyt näyttää, että nämä aiheet ovat hetkeksi jääneet hiukan taka-alalle ja odottelenkin, mitä sivusta porhaltaa eteeni. Ihminen uudistuu koko ajan, myös vanhana. Tai sitten ei.

Viime kesän parvekepelargoonit alkavat kukkia. Ne ovat viettäneet talven viileässä huoneessa enkä ole vielä ehtinyt vaihtaa tai lisätä multaa. Kolmessa yksilössä on kymmeniä nuppuja. Ostin ne Nukarin puutarhasta viime keväänä.

Kaiken lisäksi on asioita, jotka rassaavat ja stressaavat mieltä tietyin väliajoin.

Kevään merkkien ilmaantuessa maalis-huhtikuussa, alan unelmoida puutarhasta ja sen heräämisestä eloon. Kun on vuosikaudet seurannut oman puutarhan kevättä lähietäisyydeltä, niin ei ole mikään ihme, ettei sitä unohda. Toisaalla tietenkin kevään tulo luonnossa, on ollut aina kokemus ja on edelleen. Niin on ollut lapsuudesta saakka.

Viimeinen kevät 2017 omakotitalossa tähän aikaan vuotta (6.4.) lähti hitaasti liikkeelle enkä edes ehtinyt paljon puutarhaan. Vähän oli siivottava tulevia myyntiponnistuksia ajatellen.

Lapsuuden tuoksut ja värit tulevat erityisen elävinä,kosketeltavina ja aistittavina kaikien mahdollisin aistein eteeni. Tunnen, että uusi elämä virtaa lävitseni. Vaikean talven jälkeen vuodenajan vaihtuminen tuntuu entistä tärkeämmältä.  Pitäisi ehtiä tehdä kaikenlaista, mutta loppujen lopuksi en sitten ehdikään. En edes jaksa.

Kaikki kirjoittaminen jää sivuun päiväkausiksi, ehkä viikkokausiksi, koska se vaatii vahvaa keskittymistä ja usein myös tietyssä aiheessa pysyttelemistä ja välillä tutkimista, jota voi myös kutsua pohjatyöksi. Blogiin kirjoittamisessa parasta on, että silloin olen useimmiten vapaalla ja enkä aina tarvitse tutkimista. Siihenkin voi tulla väiin jotakin, kuten nytkin tuli.

Siinä niitä lehtiä on, mutta lisää on ylähyllyillä. Epämääräinen kasa toisella hyllyllä on omia puutarhamuistiinpanojani, joista olen joskus kirjoitellut.

Kaivoin taas äskettäin esiin vanhoja Kotipuutarha-lehtiä, joita en ole saanut heitettyä pois. Se ei onnistu vieläkään. Niitä on edelleen kiva lukea ja ihailla hienoja valokuvia kasveista. Aikanaan en usein ehtinyt paneutua niihin kovin tarkkaan, vaan ryntäsin suoraan töihin pihalle. Mutta huomaan kyllä, että olen silti saanut niistä ideoita. Ne ovat auttaneet vaikkapa valitsemaan sopivia kasveja pihalle. Maanpohjaan olisi ehkä kannattanut kiinnittää enemmän huomiota. Enhän koskaan ehtinyt paneutua edes kompostiasioihin juurta jaksain.

Kasvilehteni ja -kirjani eivät kelpaa kenellekään. Kaiken lisäksi viimeisimmän vuoden aikana en ole tuonut häkkivarastosta yhtäkään kirjalaatikkoa ylös. Siellä on vielä paljon myös puutarha-aiheista kirjallisuutta. Varastossa on myös paljon tauluja, joista silloin tällöin kaipaan yhtä sun toista taulua. En saisi niitä kuitenkaan esille tilanpuutteen takia. Ehkä saisin porata kiviseiniin reikiä, vaikka asunkin vuokra-asunnossa. Huoltoyhtiön edustaja oli sitä mieltä. Edellisten asukkaiden poraamat reiät ovat aivan kauhean näköisiä. Joitakin olen pystynyt peittämään omilla tauluillani.

Mutta onhan minulla sentään entinen puutarhani kuvattuna. Osan kuvista keräsin kuvakansioon, jonka pääset katsomaan täältä. Varaudu siihen, että kuvia on PALJON.

Elämä oli aivan liian kiireistä ensin työelämän vaatimusten takia. Eläkeajan koittaessa edessäni oli valtavasti ongelmia, jotka itse asiassa kestivät aina sinne saakka, kun myin talon ja puutarhan.

Lyhyissä väleissä, jotka nyt ajateltuna olivat vain nopeasti ohikiitäviä hetkiä, ehdin nauttia puutarhastani. Muistan, kuinka usein istahdin miettimään ja kirjoittamaan talon seinustalle tai kiersin puutarhassa valokuvaamassa. Kuljin usein aamuisin pyjamahousuissa ympäriinsä pihalla saadakseni voimaa kaikkiin niihin koitoksiin, joita tuleva päivä, viikot ja kuukaudet toivat mukanaan. Olen kirjoittanut tätä blogiani jo kesästä 2012 alkaen, joten kyllä ne kaikki hetket ovat tavalla tai toiselle päässeet kirjoituksiini.

 

6.1.2017

 

Sellaista elämä on.  Se on vähän kuin räsymatot, joihin äitini purki ilonsa ja surunsa aikoinaan. Hänellekin puutarhan hoito oli tärkeää, mutta se ei ollut suinkaan vain huvia vaan ankaraa työtä elannon eteen. Olen viime aikoina kaivannut äitiäni aivan hirveästi.  Vanhempiemme eläessä, meillä ei aina ole tarpeeksi aikaa paneutua heihin. Kiirehdimme hirveätä vauhtia eteenpäin. He eivät voi saada meidän ajatuksistamme kiinni, emmekä me aina osaa kuunnella heitä tarkalla korvalla. Sitten yhtäkkiä on liian myöhäistä.

Koko talven olen nukkunut hyvin ja pitkään. Olen uneksinut valtavasti ja usein tavannut unissa aikoinaan tuntemiani ihmisiä. Täytyy sanoa, että aamulla kaikki unet ovat olleet poissa. En ole malttanut keskellä yötä nousta laittamaan tärkeimpiä uniani paperille. Unet ovat olleet hyviä, lohduttavia ja parantavia, joskus jännittäviä. Painajaismaisia unia en ole enää vuosikausiin nähnyt.

26.5.2017

   

Unet ovat vain elävöittäneet ja tuoneet lisävivahteita ja värejä kaukaisempaan elämääni, jolloin ei ollut aikaa paneutua tuskin mihinkään. Oli vain töitä, kiireitä, pettymyksiä ja suruja. Monet tärkeät asiat kulkivat rinnalla koko ajan, sellaiset, joihin olisi pitänyt kiinnittää paljon enemmän huomiota.

Totesin äskettäin ystävälleni, että olen huomannut tulleeni hitaammaksi. Hänkin oli huomannut itsestään saman. Ei ole mikään ihme, että runsaan kahden vuoden yksinäisyys, jonkin asteen eristäytyminen ja kiireen välttäminen ovat tehneet tehtävänsä. Asioihin reogointi hidastuu. Ikäkin saattaa vaikuttaa. Samanaikaisesti nuorempien hätäisyys ja pohjaton kiire alkavat ärsyttää. Siihen en mene enää mukaan. Olen pohtinut tätä samaa asiaa joskus vuosia sitten, melko varmasti myös kirjoittanut siitä. Äitini ei varmaan myöskään pitänyt kiireestä ja hätiköinnistä. Ihmiset ajattelevat, että kiire on tehokkaan ja tärkeän ihmisen merkki. Mutta eipä se niin ole!

Rakkaat ystäväni Aava ja Minni.

 

Menneellä viikolla vietin kaksi kokonaista päivää Aavan, toiseksi nuorimman lapsenlapseni kanssa. Hän on äskettäin täyttänyt kaksi vuotta. Otin hoitajan tehtävän vakavasti. Edeltävän yön nukuin huonosti. Ajatuksissa olivat lapsen äidin varotukset ja epäilyt isomummin kyvyistä ja huomioista. Aamulla piti kuitenkin herätä aikaisin vastaanottamaan lapsi. Toivoin, että saisin nukuttua hetkisen hänen päiväuniensa aikana. Niin ei käynyt, koska hän ei halunnut mennä nukkumaan. Olin kuolemanväsynyt, kun vapauduin ja menin nukkumaan jo ennen iltauutisia, jotta olisin taas valmis aamulla varhain. 

Kaikki meni hienosti. Oli ihana tutustua valloittavan ihanaan pikkutyttöön, jota en ole kovin usein saanut tavata. Hänhän syntyi korona-ajan juuri alkaessa. Päiväkaudet pienen lapsen kanssa oleminen vaatii paljon.  En saisi sanoa, että huomasin kyllä eron poikalapsiin, joita olen hoitanut enemmän ja vähemmän viimeisen kymmenen vuoden aikana.  Ehkä saan viedä hänet ensi kesänä kotini lähistöllä olevalle päivänkakkara- pellolle. Niin lupasin, kun katselimme valokuvia. Mansikoita voisimme mennä myös poimimaan.

Tämä kuva innosti lasta. Olen joskus kerännyt printtaamiani valokuvia lapsen käteen sopivaan pieneen valokuvakansioon. Kuvassa Aavan äiti piti kädessään suurta mansikkaa puutarhamessuilla 10.4.2005.

Ei ole ihme, että vanhan ihmisen muistot aktivoituvat. 

Nyt on jo tiistai seuraavalla viikolla. Aikomukseni oli julkaista tämä postaus jo sunnuntaina tai eilen, mutta pahoinvointini vain kasvoi, kärsin kahden päivän ajan päänsärystä, johon ei normaali särkylääke auta. Uumoilin sen ennustavan säänmuutosta ja oletin, että se olisi lakannut aiempien,ensimmäisten lumisateiden myötä. Tuossa tilassa, en jaksa alkaa perehtyä tarkemmin asiaan, tutkia säätiloja ja ilmanpaineita.

Eilen päänsärkyni vain paheni, koko niska oli kipeä enkä jaksanut tehdä mitään. Isompi lumisade olikin tulossa ja tuskaisen yön jälkeen, aamuyöstä särky helpotti. On rasittavaa olla eräänlainen ilmapuntari. Kun katsoin ulos, näin paksun lumikerroksen peittäneen maiseman. Lunta sataa koko ajan lisää.

 

Oli ihana herätä normaaliin ja rauhalliseen aamuun. Ei tarvitse lähteä minnekään paitsi ekä viemään roskiksia. Kissanruoka alkaa olla loppumassa, mutta ehkä pärjäämme huomiseen. 

Aamuisen Hesarin lukeminen on raskasta. Monet asiat olen ehtinyt lukea jo uutissovelluksista, mutta vasta Hesarin ääressä paneudun asioihin. Me täällä Suomessa elämme normaalia elämää, mutta Ukrainassa on sota, joka jatkunee ties kuinka kauan. Hirveitä uutisia venäläisten hirmuteoista kantautuu meille ja kaikkialle. Asioita aletaan tutkia, mikä on nykyään helppoa, koska tapahtumia on kuvattu ja eloonjääneet tietävät. Mutta miten syylliset saadaan koskaan tuomiolle rikoksista ihmisyyttä vastaan? 

Google mapista tutkin Ukrainaa ja uutisissa mainittuja paikkoja. Ukraina on valtavan iso maa, jota on varmaan vaikea valloittaa. Mitä maailma voi tehdä lisää auttaakseen urhoollista kansaa Euroopassa? 

Kontrasti rauhallisen kotimaamme ja Ukrainassa vellovan sodan välillä on suuri. Autolla Ukrainan Kiovaan ajaisi noin 20 tunnissa. Ajatukset ovat raskaita ja kipeitä, mutta emme voi muuta kuin elää normaalia elämää, toivoa ja rukoilla sodan loppumista. Vaikkemme koko ajan puhu siitä, se on silti mielessämme!  

 

 

 

 

Juhlien jälkeen...

Mukavien hetkien vastapainoksi on usein edessä syöksyminen pohjamutiin. Onneksi se ei kestä kauan. En todellakaan ole ihminen, joka haluaa paistatella etualalla. Minusta olikin hiukan kiusallista olla hetken kaiken huomion keskipisteenä saadessani viime sunnuntaina ansiomerkin. Jouduin siksi hetkeksi estradille ja usean sadan ihmisen huomion kohteeksi. Tiesin tämän olevan edessä, mutta tuollaiseen ei silti osaa valmistautua. En edes halunnut valmistautua.

Kuva vanhoilta poluilta Tuusulan Mikkolassa 4.8.2007

Menomatkalla Turkuun keskustelin taas kerran ystäväni kanssa luonteenpiirteistä, jotka ovat vaikuttaneet ehkä liiankin paljon elämämme kulkuun, kokemuksiimme ja työuriimme.  Voimme vain todeta, että ne jo lapsena esiin tulleet piirteet ja ominaisuudet kulkevat mukanamme loppuun saakka välillä vain vahvistuen. Emme pääse niistä koskaan eroon. Ne on vain hyväksyttävä. 

Nuo ominaisuudet voivat olla olleet myös esteenä työurillamme. Olimme molemmat senkin kokeneet omilla tavoillamme.  Olin lapsena toisaalta äärimmäisen ujo, mutta toisaalta taas hyvin rohkea toimeenpanija. Jopa ujous ja rohkeus samassa ihmisessä osaamisen ja innostuksen lisäksi saattavat olla vaikea yhtälö kaikkien ymmärtää. Esimiehillä ei ole usein sellaista ihmistuntemusta, että he tunnistaisivat alaistensa monimutkaiset ominaisuudet ja osaisivat hyödyntää niitä. Johtajat omaavat usein narsistisia piirteitä ja saattavat pelätä niin paljon, että mieluummin he tavalla tai toisella nujertavat uhkaavat persoonat. Tällöin herkät ja ujot ihmiset joutuvat ensimmäisenä siirtymään syrjään.

Melkein tasan vuosi sitten vanhassa kodissa vanhimpien lastenlasten kanssa. Onpa paljon muuttunut sen jälkeen.

Meitä ujoja ihmisiä on todella paljon. Sen olen huomannut viime vuosina. Heidät syrjäytetään usein työelämässä ja kaikessa muussakin. Heitä ei kuunnella. Ujous on silti vain yksi ihmisen ominaisuus, jonka merkitystä emme ehkä nuorempana edes ymmärrä. Uskomattoman paljon riippuu siitä, millaisten ihmisten kanssa joudumme elämämme aikana tekemisiin. He kaikki yhdessä vaikuttavat siihen, millaiseksi itsetuntomme muovautuu. Väitän, että ihmiset eivät yleensä ajattele näitä asioita syvällisesti vaan kylmästi tuomitsevat toisiaan vaikkapa sanomalla jollakin olevan huono itsetunto. Taitaa olla niin, että heillä itsellään on huono itsetunto. Meidän kaikkien on hyvä kaivautua oman ihomme alle, mutta myös tutustua syvällisemmin erilaisiin ihmisiin.

Tässä kuvassa kolme lastenlasta ja äitinsä (kesä 2011)

Jos osaisimme tunnistaa ominaisuutemme jo riittävän ajoissa, elämä olisi saattanut mennä toisin. Huomaan usein taas palaavani tuohon vaihtoehtoisen elämän aiheeseen, jota käsittelin kirjoittaessani kirjailija Paul Austerista blogissani 11.8.2017. Jollet ole lukenut sitä, pääset lukemaan sen tästä linkistä. Luettuasi pääset helposti takaisin. Kyseinen mielenkiintoinen kirjailija kävi myöhemmin Suomessa elokuun lopulla ja oli median suuren huomion kohteena. Aluksi ajattelin meneväni johonkin Helsingissä olleeseen tilaisuuteen, mutta luovuin myöhemmin ajatuksesta tajutessani, että kaikki muutkin menevät. Kirjoittaessani blogini en tainnut olla vielä tietoinen hänen Suomeen tulostaan. 

Hetki  kauan sitten.

Myös tuo ominaisuuteni on myös osa omituista luonnettani. Haluan kulkea omia polkujani ja ottaa kantaa asioihin monesta eri näkökulmasta usein käyttäen omaa itseäni esimerkkinä. Mutta on myös täysin turha murehtia mennyttä aikaa ja valintoja joskus kauan sitten. Niinhän monet vuoren varmasti sanovat minulle, kun ikuisena pohtijana ajattelen asioita ääneen.

Aion vielä palata myöhemmin sunnuntain tapahtumiin. Ehkä. Eilisen vietin Alexin kanssa. Pienestä pulleasta vauvasta on kasvanut hoikka viisivuotias, joka ensi vuonna menee jo esikouluun. Miten paljon ulkonäkökin muuttuu parissa vuodessa? Ajattelin sitä, kun kävimme katsomassa pikku Veiniä, joka osaa vääntäytyä jo seisomaan ja on siitä ylpeä. Ja se luonne. En tahdo enää pysyä Alexin perässä.  Hänen olisi aiheellista opetella kärsivällisyyttä. Eniten hän jaksaa rakentaa jotakin legoista. Mutta kun jokin asia valmistuu, pitää saada heti jokin uusi projekti. Mennä koko ajan eteenpäin.

Alex joulukuussa 2012

Tämä aamu alkoi sateisena, satoi kaatamalla. Pian 17-vuotias tyttärenpoikani, Alexin isoveli soitti ja pyysi, josko lähtisin viemään hänet kouluun. Onneksi olin herännyt. Jätin kahvin juomatta ja lähdin liikenteeseen. Lahelassa vastaantuleva autojono ympyrään päin oli ainakin kilometrin pituinen. Onneksi ajoin vastaan jonoa ja muutenkin vastaan Helsingin suuntaan menevää liikennettä. Sain pojan kouluun ja lupasin hakea hänet iltapäivällä.

14.12.2012

Oman aamuni iloja on lukea päivälehdet. Tänään olin tosin aika pettynyt. Luen ensiksi Keski-Uusimaan ja sitten Helsingin Sanomat. 

Huomasin sunnuntaina ajaessani Turkuun ja takaisin, osan matkasta vesisateessa, kuinka viljat olivat vielä keräämättä. Ihailen aina matkalla Varsinais-Suomeen ihania, avaria peltomaisemia, jotka myös näin syksyisin ovat erityisen kauniita ruskean eri sävyissä.  Okra värinä tulee aina ensimmäisenä mieleen. Wikipedian mukaan 

”Okra (m.kreik. ὠχρός, suom. keltainen, vaaleankeltainen) on yleensä oranssinkeltainen tai punertavanruskea maaväri, jota on käytetty väripigmenttinä jo esihistorialliselta ajalta saakka. Okra valmistetaan savesta ja rautaoksidista, ja yleensä kaikkia valmistustavaltaan tämänkaltaisia maavärejä, kuten sienaa ja umbraa, nimitetään okraksi. Okran sävyjen kirjo vaihtelee laajasti: keltaokra voi vaihdella vaaleankellertävästä vihertävänkeltaiseen, punaokra oranssinpunaisesta punaiseen ja tummanruskeaan. Punainen okra on ikivanha uskonnollinen väri, jota muun muassa megaliittikulttuurin ihmiset käyttivät.”

Maalaistytölle pellot ovat  tärkeitä.  Keski-Uusimaa kirjoitti tänään, että osa viljasadosta on vaarassa jäädä tänä vuonna peltoon, koska sato on Etelä-Suomessa kolme viikkoa myöhässä. Haastateltu tuusulalainen luomuviljelijä kuitenkin on vielä toivorikas. Hän kasvattaa ohraa, vehnää, härkäpapua ja tattaria. Tämänpäiväiset sateet pehmensivät taas peltoja, jotta sinne ei edes pääse nyt puimaan. Sateet heikentävät viljan laatua eikä vilja, esimerkiksi vehnä kelpaa leipäviljaksi, jos se on puidessa märkää. Asiantuntijat ovatkin nyt eniten huolissaan viljan laadusta.

Pellot näyttivät kyllä sunnuntaina upean värisiltä ja ihanan tasaisilta. Olisin halunnut pysähtyä valokuvaamaan, mutta sää huononi ja nälkä alkoi vaivata. Kun laskeutuu laajoihin jokilaaksoihin Paimion ja Salon kohdalla, maisemat ovat mitä upeimpia. Sellaisia maisemia on täällä meilläkin. Kunhan sää paranee, on valokuvausretken aika. 

Tuo mainitsemani artikkeli oli sitten tänään ainoa, mistä voin lehteä kunnolla kiittää. On hyvä tietää, että Suomi on varsin omavarainen viljan suhteen. Aina vuodesta 2010 lähtien oma tuotanto on kattanut kulutuksemme ja siitä on riittänyt jopa vientiin. Eniten viedään kauraa eli 326 miljoonaa iloa. Koko viljasadosta Suomessa käytetään melkein kolme miljardia kiloa. Hyvä maajussit!

Nimittäin lehdet ovat nykyään usein täynnä pelkkää ikävää luettavaa, koska ihmiset valittavat niin paljon ja heidän äänensä vaikka anonyymeinä pitää saada näkyviin.

Pääkirjoitus käsitteli köyhyyden kumuloitumista. Suomessa tulottomien kotitalouksien määrä on muutamassa vuodessa kaksinkertaistunut. Huono-osaisuus eli köyhyys periytyy kodissa opittujen heikkojen elämän hallintataitojen myötä. Lukutaito on kirjoituksen mukaan tehokas tapa taistella vastaan. Se ei ole enää Suomessakaan itsestäänselvyys. Huh sentään. Haluan tietää enemmän! Missä nämä lukutaidottomat ovat?

Liikenne, televisio-ohjelmat, julkiset virat, parkkipaikat, autot, tylsät hautakivet, posti, politiikka, VR, meteli, terveyskeskus, siinä aiheita. Ja some, lapset, jotka pelaavat yökaudet. No jaa, ehkä asiat hyppäsivät silmilleni, kun niitä samoja jauhetaan myös Facebookissa sekä yksityisesti että paikkakuntaryhmissä.

Olihan lehdessä myös tyttäreni nuorimman pojan syntymäpäiväilmoitus. Hän täyttää tällä viikolla kokonaista kolme vuotta. Mutta sen huomasin vasta myöhemmin. 

Ehkä minun on paras nyt lukea lehdet loppuun kaikessa rauhassa ja jatkaa toipumista viime sunnuntain juhlista ja kaikesta muustakin.  Kuvatkin ovat vielä odottamassa muistikorteilla. Ja paljon muuta tekemistä.

13.5.2012