Aamukävelyllä

Oivallus iski. Luin kymmenen vuoden takaista päiväkirjaani, joka oli äskettäin jäänyt pöydälleni etsiessäni erään päivän tapahtumia Instagram-postaukseeni.  Päätin, että heittäydyn, siis heittäydyn taas kuten joskus silloin läppärini ääreen ja alan kirjoittaa ajattelematta mitään muuta. Kaikki tekemättömät asiat, stressi, vaikeudet hyvästi täksi päiväksi. Haluan takaisin. Olen matkustellut paljonkin takaisin, mutta en siihen tunteeseen,

jossa aloitan aamuni kuljeskelemalla pyjamassa puutarhassa jo oikeasti tai kuvaannollisesti. En kiirehdi pukeutumaan ja järjestelmälliseen elämään vaan ensin kirjoitan juuri siitä hetkestä, missä elän. Juuri nyt.

18.5.2014 Naapurin Mökä seuranani

Aamulla varhain herätessäni, tunsin olevani hyvissä voimissa. Olin jo viiden aikaan ottanut päivittäisen Burana-tabletin, jolla saisin molempien käsieni, ranteideni, käsi- ja olkavarsieni ja polvieni ja säärieni tuntemukset häviämään suunnilleen vuorokauden ajaksi. Tuntemus ei ole särkyä vaan kipua, jonka jäsenten liikkuminen aiheuttaa. Olen käynyt lääkärissä saamatta apua ja olen ottanut uudelleen yhteyttä ja saanut kerrata tapahtumia, lääkäri on luvannut ottaa yhteyttä nivelreumaa tuntevaan lääkäriin.  On vain ollut todella vaikea selittää, miltä tuntuu. Se on vaikeaa jopa itselleni tilanteessa, kun tuntemusta särkylääkkeen ottamisen jälkeen ei enää ole. Tilanne on ollut päällä jo muutaman kuukauden. Se on väsyttävää.

Aamu-ajatukset ovat aina parhaita ja tuoreita. Lukiessani päiväkirjaani tasan kymmenen vuoden takaa, tavoitin hyvin sen ajan tunteet. Koska en blogeissani ollut silloin vielä niin avoin kuin myöhemmin, tunteet olivat usein piiloteltuja. Sanoma lienee kuitenkin tullut selväksi, en rönsyillyt silloin kuten nyt. Olin tutkimusmatkalla silloinkin, nyt tutkimukset kantavat hedelmää, kantaisivat runsaasti enemmän, jos jaksaisin.

On vaikea tavoittaa täysin tietyn ajan tunnetta, jos siitä ei ole kirjoittanut. Tunteet tulevat ja menevät, mutta niiden mukana tutkimme toivottavasti aina myös itseämme ja löydämme tärkeitä asioita.  Liitämme oppimme elämäämme ja menemme eteenpäin. Elämä muuttuu vuosi vuodelta. Ihmisen oma perusluonne ei muutu tuskin ollenkaan. Kenenkään toisen on lähes mahdotonta ymmärtää täysin toisen ihmisen tapaa nähdä ja aistia asioita.

 

Kymmenen vuotta sitten pohdin entistä enemmän omaa sisäistä riippuvuuttani muista ihmisistä ja asioista. Rakkaus, ystävyys, ne kaikki tulivat kaluttua tarkoituksena ymmärtää omaa itseä ja suhdetta muihin. Ajatelkaa nyt, olinhan jo lapsena omannut ajatuksen, että elän elämäni yksin. Niinhän ei käynyt ja eläminen toisen kanssa on useimmille muillekin tavoite. Kymmenen vuotta sitten aloin osaltani luopua ajatuksesta lopullisesti. Riippumattomuus ei silti tarkoita irrottautumista muista ihmisistä ja rakkaudesta heihin. Rakkautta tunnemme koko ajan, erilaista ja eri aikoina.

En aio käydä kaikkia vaiheitani yksityiskohtaisesti läpi ja tulkita niitä.(Sitä teen muutenkin koko ajan.) Olen lapsesta saakka ollut monimutkainen ja erityisherkkä ihminen. Ihminen käyttää elämässään todella vähän aikaa oman persoonallisuutensa tutkimiseen ja ymmärtämiseen. Olen ottanut kaikki koettelemukseni raskaasti ja kannan niitä edelleen mukanani. Pitäisi antaa periksi. Mutta…

Elämä on elettävä loppuun saakka. Siinä minulla on vielä oppimista. Vaikeudet, elämän sekasotkut, sairaus, rutiinit, korona-aika, vanheneminen, ne kaikki veivät vähän kerrallaan pohjaa rakkaudeltani asioita, tapahtumia ja ihmisiäkin kohtaan. Otan jälleen kerran elämäni käteeni kuin lahjan, jonka sain syntyessäni. (huom. syntymäni tarina osa 3 on jo kirjoituksen alla.)

 

Keskiviikkona 4.6.2014 kirjoitin päiväkirjaani lauseen, jonka olen kirjoittanut ja sanonut monen monituista kertaa. ”Tähän päivään pitäisi ajan pysähtyä.” Oikeastaan nyt se saisi pysähtyä tähän päivään tai pari päivää aiempaan. Nimittäin tänä vuonna kevät rysähti aikamoisella vauhdilla, suoraan talvesta helteisiin. Omenapuut kukkivat parhaillaan. Tuomien kukinta meni hetkessä ohi. Puihin kasvoivat lehdet yhdessä hujauksessa. On helteistä.  Ajan pysähtyminen kesän alussa on minulle myös eräänlainen mansikkapaikka. Kirjoitin sen myös päiväkirjaani.

Kevät 2014 oli myös helteinen. Kun katson valokuviani, tulee toukokuusta mieleen monta muutakin asiaa. Taloni oli remontissa ja asuin muualle, mutta kävin päivittäin tarkastuksella ja tekemässä puutarhatöitä. Olin mukana Karjalan matkalla, jossa juhlimme ja muistelimme evakkoonlähtöä 70 vuotta aiemmin eli 1944. Blogeissani silloin tuntui korostuvan enemmän sisäiset asiat.

Maailma on kymmenessä vuodessa mennyt pahasti raiteiltaan ja jatkaa kaatumistaan. Valitettavasti. Nyt on tärkeintä pitää omista arvoistaan entistä tiukemmin kiinni.  Kun olin aiemmin tällä viikolla lapsenlapseni ja hänen lastensa kanssa lähes perinteisellä kävelyllä tein jokaiselle jälleen kerran voikukista seppeleen ja yritin opettaa sen tekoa. Se kuului minun lapsuuteeni. Nyt ravaan tilaisuuden tullen korona-aikana opittujen rutiinien opastamana eri paikoissa lähistöllä kuljeskelemassa ja kuvaamassa, eilen Järvenpään Vanhankylänniemessä. Valitsen edelleen sellaisia päiviä, kun olen varma, ettei koko kansa ole liikkeellä. On keksittävä jotakin uutta, ehkä, rikottava rutiineja. Irrottauduttava jälleen.

Nykymaailman tilaan liittyen kirjaan tähän myös päiväkirjaani tänä aamuna kirjoittamani lauseen, joka oli Helsingin Sanomissa Eleonoora Riihisen artikkelissa Naomi Kleinista ja tämän suomennetusta kirjasta ”Kaksoisolento”. Lause oli Hannah Arendtilta ” Jos mikään ei tarkoita mitään eikä mikään ole seurausta mistään muusta, silloin mikä tahansa on mahdollista. Todellisuudesta tulee massaa, jota voi muovata ja muokata tahdonvaraisesti.”  Lause liittyy kirjan hurjaan sisältöön ja aikaamme. Ja varmasti myös tämän hetken politiikkaan.

Päätän aamukävelyni puutarhassani ja jatkan tätä päivää omilla tekemisilläni.

Hyvää toukokuun loppua kaikille lukijoilleni!

 

 

Ristiriitainen vuodenaika

Voisi ehkä sanoa, ettei minulla ole ajanhallinta käytössä, kun aloitan uuden postauksen kirjoittamisen enkä paneudu tärkeämpiin asioihin. Tekemistä pursuaa eteeni joka suunnalta. Tai sitten minuun on iskenyt vanhuuden yleinen vika, että yksikin sovittu asia viikon aikana, varaa koko viikon eikä voi siihen sopia mitään. Mutta ehkä kirjoitan saadakseni sisäisen maailmani taas järjestykseen, rentoutuakseni. Sitten jaksan taas mennä eteenpäin ja tehdä kaiken, mitä olisi tehtävä.

Vanha lapioni...

Jos lapsilla ja nuorilla on älypuhelimista johtuvia ongelmia, niitä voi olla myös vanhemmilla ihmisillä. Niistä muodostuu helposti keskipiste, koska ne ovat usein lähes ainoa väline olla yhteydessä toisiin ihmisiin. Joinakin päivinä ainakin.  Jos on itse aktiivinen verkossa, niin sitä kautta tulee myös paljon viestejä, kommentteja ja tykkäyksiä. Silloin saattaa myös itse aktivoitua. Jos on hiljaa, älypuhelinkin vaikenee. Tosiasia on myös, että ihmiset kieltävät riippuvuutensa, jos sitä tällaisena aikana voi kutsua riippuvuudeksi. Uutisten seuraaminen on myös samanlaista. Samoin TV:n katselu ja kaikki vastaava.

Millä sitten korvaamme sen kaiken. Menemme ulos luontoon, otamme kuvia, joita jaamme eteenpäin. Niistä tykätään tai ei. Olemme taas kiinni puhelimessa. Me kaikki syyllistymme tähän, se kuuluu tähän aikaan. Aivan kokonaan ei voi poistua. Minä olen samassa liemessä. Vaikka pidänkin lyhyitä taukoja.

Tätähän odotan...

Läppäri on myös melkein älylaite, mutta kun kirjoitan valkoiselle Wordin sivulle, se on kuin ennen vanhaan kirjoituskoneella kirjoittamista, mutta tuhat kertaa helpompaa. Joinakin päivinä kirjoitan pätkän tunnelmistani Moleskine (tuotemerkki) päiväkirjaan. Päiväkirjaan kirjoittaminen on harventunut. Kirjoitan myös muualle, vihkoihin, kalenteriin, sähköpostiin ja sitten älypuhelimella Instagramiin ja Facebookiin. Välillä kirjoitan jopa omaan mieleeni. Oikea käteni on vanha ja keskisormet vääntyneet ja välillä kipeät. Joskus, kun satutan muuta työtä tehdessäni kättäni, kynällä kirjoittaminen on vaikeaa.

Maailma on muuttunut hirveästi ja nopeasti. Harvalla nykyään työelämässä olevalla on pitkää perspektiiviä menneeseen aikaan. He sanovat ehkä, että politiikan ja hallitusten pitäisi korjata kaikki yhteiskunnan ongelmat, jotka se on myös aiemmin aiheuttanut. Joskus on tuskallista seurata ja/tai lukea tällaisia ajatuksia. Harhaan johtaminen median ja ihmisten kautta on tätä päivää. Toisaalta, jollei ole asioista perillä, ihminen voidaankin johtaa harhaan. 

Kännyköitä 8.12.2009

Moni muu minun lisäkseni kirjoittaa rentoutuakseen. Minulla on monenlaista kirjoittamista; välillä purkaudun, toisinaan pohdin mennyttä aikaa ja historiaa, sukuja, sitten taas omia tekemisiäni ja jokapäiväistä elämää. Aiemmin kirjoituksissani oli enemmän meditaatiota. Erilaisina aikoina tarvitsemme erilaisia välineitä. Keskeneräisiä kirjoituksia on myös odottamassa kuten myös ideoita uusista kirjoituksista. Ideat saavat voimaa nukkuessani. Aika ja voimat eivät aina riitä.

Tänään puran ja järjestelen ajatuksiani. Eilinen päivä oli ainakin vähän kaoottinen. Soitin aamulla liikkeeseen, jossa olen aina syksystä 2018 säilyttänyt autonrenkaitani. Hintaan on sisältänyt kausisäilytys, renkaiden vaihto ja auton pesu. Palvelu oli aina moitteetonta. Vuosi sitten liikkeen omistaja vaihtui. Syksyllä hinta oli jo noussut, mutta kohtuullisesti. Palvelukin pelasi. Nyt sain ajan kuten aina ennenkin lähes saman tien. Mutta maksu oli noussut lähes 50 prosenttia ja kaikki osaset eli renkaanvaihdot ja pesu oli eroteltu kokonaishinnasta.  Kauhistelin hintaa, joka sitten muuttui korkeaksi nousseen säilytyshinnan osalta alemmas. Pyysin hetken miettimisaikaa, työkin oli vielä kesken. Lopulta tein päätöksen luopua säilytyksestä ja talvirenkaat nostettiin auton perälle ja kaikki tavara siirrettiin sieltä penkeille. Vielä siinäkin vaiheessa kuten jo vähän aiemmin, hintaa edelleen soviteltiin parinkin henkilön toimesta (soittelivat aina välillä muualle) sanomalla, että uusi hinta oli vain minulle. Sanoin, että minähän olen jo tehnyt päätökseni. Renkaat oli vaihdettu ja auto pesty. Ajoin pois ja sijoitin renkaat taloyhtiön ulkovälinevarastoon, jossa en ole aiemmin säilyttänyt mitään. Kaikki liikkeen omistajat ovat olleet ulkomaalaisia. Nyt ympärilläni hääri neljä miestä, joista vain pari osasi jonkin verran suomen kieltä. Oli vähän sääli, että jouduin luopumaan. Tosin sanoin lähtiessäni, että tulen takaisin, jos niin päätän myöhemmin. 

3.12.2009 Niin me kaikki minä mukaan lukien paitsi en koskaan innostunut pelaamisesta.

Kävin sen jälkeen rauhoittumassa lapsenlapseni luona. Hänen lapsensa olivat päiväkodissa ja nuorin oli päiväunillaan. Tutkimme hänen laajaa sisäkasvimaailmaansa ja siirryimme sitten puutarhaan tutkimaan maasta nousevia kasveja, joista osalla on yhteys entiseen puutarhaani. Kuvasin vanhoja työvälineitäni, jotka annoin hänelle. Kaikkein mieluiten hän olisi aikoinaan ostanut taloni ja puutarhan, mutta hinta oli sen verran kova, ettei pystynyt siihen. Enkä minäkään voinut olla avuksi. Mielenkiintoista oli, että puhuessamme unista, hän kertoi, että niissä hän oleskelee useimmiten siellä minun talossani ja puutarhassani. Minähän olen lapsuuden kodissani ja sen ympäristössä, jota kiertelen jatkuvasti. Hän oli muuttaessani taloon kesällä 2000, vasta 6-vuotias ja perhe asui lähistöllä.

Puhuimme muistakin mielenkiintoisista asioista kuten mielikuvituksesta. Pitääpä jatkaa, kun seuraavan kerran menen ihailemaan kevään tuloa hänen puutarhaansa.

Lähtiessäni ajamaan kotiin, katselin, kuinka rakastamani sepelkyyhkyt lentelivät siinä lähistöllä.  Olisinko jo rauhoittunut ja saatan pian jatkaa tehtäviäni, joita toden totta riittää.  Ruokakin kypsyy uunissa.

Kun vihdoin pääsen julkaisemaan tämän postaukseni, on jo keskiviikko. Uupumukseni on huipussaan ja tekemistä riittää. Uloskin pitäisi ehtiä. Kodin pölyt tulevat joka paikasta vastaan. Kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Onko kevät ollut aina tähän aikaan näin ristiriitainen ajankohta? Ensin se tuntuu kivalta, sitten ei enää. 

Oli todella kiva tavata lauantain sukukokouksessa Eila, joka täyttää syksyllä 94 vuotta.

 

Melkein painajaisunta

Ihan aluksi minun on kerrottava, etten aikonut julkaista tätä blogipostausta, vaikka se oli sitä kirjoittaessani aikomukseni.  Kun sain sen viime viikolla kirjoitettua, halusin unohtaa sen kokonaan. Aihe on minulle arka ja sen myllääminen kirjoittamalla ja lukemalla siitä voi avata haavoja myös lukijoissa, jotka eivät ehkä edes liity minun tarinaani. On niin, että olen hävennyt tuon ajan tapahtumia ja se on jopa osaltaan aiheuttanut kiilaa minun ja joidenkin muiden ihmisten välillä. Häpeä on omituinen seuralainen, se on varsin yleinen. Minun häpeämiseni voi aiheuttaa muissa ihmisissä ikäviä tunteita ja he kokevat tarvetta puolustautua ja kieltää omat kipeät pisteensä.

En halunnut tuon kesän ja sitä seuraavien tapahtumien määrittelevän minua. Silloin tällöin kävi niin, että minulle tapahtunut sen tullessa esille, antoi aiheen leimata minut. Olin syyllinen, heikko ja huono ihminen.  Se tuntui pahalta. Nyt ymmärrän, että olin joskus kävelevä muistutus muille, koska heillä eli meillä kaikilla on vaikeita kokemuksia, jotka yleensä halutaan pitää piilossa.

Olin tänään aloittamassa uutta kirjoitusta, mutta luin 5.8. kirjoittamani ja päätin julkaista sen kokonaisuudessaan. Asia hautuu vuosikausia, sitten siihen palaa ja se myllertää mieltä, mutta loppujen lopuksi aiheen käsittely johtaa helpotukseen. Ymmärsin, että käsittely on tehtävä yksin. Siitä on lähes mahdoton keskustella kenenkään muun kanssa, vaikka haluaisi. Tätäkö loppuelämä on?

5.8.2022

Ehkä on paras aloittaa uuden blogipostauksen kirjoittaminen, jotta saan levottomuuteni hallintaan. Tähän aikaan olisin jo ehtinyt käydä jossakin puutarhan tapaisessa paikassa tai oikeassa puutarhassa kuten Ainolassa tai Halosenniemessä.  Olisin varmasti yhtä uuvuksissa helteestä kuin eilen palattuani ja rojahtaisin sohvalle kuten eilen. Kävin lempipaikoillani Tuusulan jokilaaksossa ja ryntäsin ”ryteikön” läpi suoraan keskelle peltomaisemaa. Se on nyt parhaimmillaan. Variksenpoikaset lentelivät joka puolella, mutteivat asettuneet sopivasti viljapellon ylle valokuvausta varten kuten lempimaalauksessani. Olisi ehkä sittenkin pitänyt aloittaa maalaaminen silloin joskus.

On turhista turhinta miettiä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Siellä alakerran varastossa ovat kaikki aikoinaan seinilläni roikkuneet taulutkin. Tässä vaiheessa ei olisi enää tilaa edes omille maalauksille. Valokuvat sentään pysyttelevät nykyään digitaalisessa muodossa, vaikka välillä haluaisin printata niitä paperille. Valokuvapaperia on jäljellä vielä paljon, vaikka aikoinaan myinkin osan kirpputorilla halpaan hintaan.

Luonnoslehtiöön piirtäminen ja piirrosten kuvaaminen voisi vielä menetellä. Osa luovuudesta vaatii paljon tilaa ympärilleen. Itse asiassa kirjoittaminenkin vaatii tilaa. En vain ole ajatellut sitä niin valittaessani, kun minulla ei ole palvelijaa siivoamiseen ja ruoanlaittoon. Tilan lisäksi tarvitaan vapautta. Ne voi tosin ymmärtää pelkkinä käsitteinä, joita pystyy mielellä hallitsemaan.

 

Mainitsin eräässä Instagram-postauksessa, kuinka valokuvat villitsevät minut. Jaan useimmiten vanhoja valokuvia elämästäni ja kadonneesta puutarhastani. Minulle ne ovat koko ajan läsnä, vaikka toisaalta olen vielä kiinni tässä elämässä. Kun katson itseäni, tajuan luopumisen pelon vaanivan jossakin lähistöllä.

Koska kesä 2009 on viime aikoina tullut voimakkaasti esille, kaivoin päiväkirjakasasta esiin kirjan, johon olen kanteen liimannut tarran 21.5.2009 – 10.9.2009. 

25.5.2009 tutuilla poluilla jokilaaksossa kuten usein tänäkin vuonna

 

Aloittaessani 21.5. oli helatorstaiaamu. Jahah, olin taas masentunut ja alakuloinen kuten niin usein ennenkin samaan aikaan vuodesta. Olin aloittanut mäkikuismatablettien ottamisen edellisenä päivänä ja jo seuraavana päivänä huomasin nopean positiivisen vaikutuksen kuten joskus ennenkin. Kuvailin tablettien ottamiseen johtavaa olotilaani joksikin epämääräiseksi, minulle vieraaksi. Se teki minut hiljaiseksi ja rajoitti kaikkea tekemistäni ja olisin voinut maata vain sohvalla ja ehkä lukea. Olin juuri keksinyt ratkaisun surkeaan elämääni, mutten tiennyt, miten toteutan sen. Ei ollut mikään ihme, että olin allapäin. Olin umpikujassa enkä tiennyt onnistuisinko suunnitelmassani.

Jos lukijani muistavat, niin elin todella huonossa suhteessa erään miehen kanssa. Olimme olleet jo kauan yhdessä, mutta hyvät ajatkin olivat jo usean vuoden takana. Hän katsoi minun olevan kaikkeen syypää. Emme pystyneet puhumaan mistään asiasta ilman, että hän alkoi syyttää minua. Keskustelu katkesi siihen. Aloin tuntea olevani syyllinen. Olin uupunut korjaamaan hänen jälkiään ja en enää edes jaksanut sanoa sanaakaan, joten koko elämä oli seisahtuneessa tilassa. Hän oli jo vuosia käynyt muutaman kerran vuodessa Thaimaan Pattayalla lähtien sinne ilmoittamatta mitään. Oletin hänellä olevan siellä naisystäviä, mikä pitikin paikkansa.  Alkoholia kului kotona tai kylässä paljon. Minä näin hänet yleensä vain sekavana, kuorsaavana ja haisevana. Elämä oli sietämätöntä. 

31.5.2009 kuvaaja EK

Tajusin olevani suuren muutoksen edessä, jollen sitten ollut ymmärtänyt sitä alitajuisesti jo paljon aiemmin. Vieläkin vuosien jälkeen, on vaikea kirjoittaa ja käsitellä näitä asioita. Olen varmasti ennenkin vihjaillut aiheesta jotakin.

Olin mahdottoman epätoivoinen kylmän, mutta kauniin toukokuun loppupäivinä. 9-vuotias lapsenlapseni auttoi minua puutarhan kukkamaan rakentamisessa. Tämän asian näen valokuvistani. Löysin jopa videon, kun hän muokkaa maata istutuskuntoon. Mummi vain kuvailee tulppaaneja. Vietimme paljon aikaa yhdessä, koska hänen koulutiensä kulki kotini ohitse.

26.5.2009

Oli elämän ironiaa, että kesäkuun alkupuolella huomasin vesivahingon samasta paikasta kuin sitten neljä vuotta myöhemmin eli makuuhuoneen viereisessä vaatehuoneessa. Vesivahingon syy oli kesäkuussa 2009 ulosmenevän vesipostin liittymän rikkoutuminen. Vettä oli valunut jonkin verran rakenteisiin, mikä aiheutti sen, että koko makuuhuone, vaatehuone ja olohuoneen vaatehuoneen viereinen nurkkaus jouduttiin avaamaan, kuivattamaan ja korjaamaan.  Talon molemmilla puolilla oli kasteluvettä varten vesipostit. Toinen lähti siis vaatehuoneesta. 

22.6.2009

 

Vesivahinko ei ollut niin suuri kuin marras-joulukuussa 2013 havaitsemani, jolloin betonilattian alla kodinhoitohuoneessa olevaan vesiputkeen oli tullut jostakin syystä pieni reikä. Se aiheutti suuren korjauksen talossa. Silloin minun oli lähdettävä useaksi kuukaudeksi evakkoon. Vesivahingon takia asuinkumppanilleni ilmaantui hyvä syy lähteä lomalle.  Ja minulla oli voimakas tarve toteuttaa suunnitelmani eli päästä hänestä lopullisesti eroon. Remontin melutessa ympärilläni talossa aloin valmistautua.  Pyysin apua tuomarilta, joka ei auttanut keskustelua enempää, ei varmasti edes kuunnellut minua, mutta laskutti paljon. Sitä samaa koin sitten myöhemminkin, kun riitelimme talosta.

18.6.2009

Ajatelkaa, miten monet naiset ja ehkä miehetkin elävät juuri nyt vastaavanlaisessa helvetissä. Tätä kirjoittaessani ja päiväkirjaani selatessa tajuan täysin, kuinka paljon ja pitkään kärsin tekemättä siitä numeroa. Käytin kaikki voimavarani selviytymiseen eivätkä edes lähellä olevat ihmiset ymmärtäneet kotihelvettiäni.  Pääsin pahimmasta vaiheesta, päätöksestä ja sen toteuttamisesta vielä saman vuoden aikana. Sittemmin olin tosin pitkään eräänlaisessa hirressä hiljaa roikkumassa useita vuosia, koska omistimme talon yhdessä. Se oli kuitenkin ehkä vähän helpompaa, koska olin silloin vapaa ja minulla oli paljon tukipylväitä antamassa voimaa. Ei se tainnut olla helppoa sekään. Uhkaukset sekoittivat minua.

7.6.2009

 

On aika hurjaa ottaa kaikkien ihanien kesäpuutarhakuvien rinnalle se toinen puoli elämästä, joka ei välttämättä näy valokuvissa, mutta se tulee esille päiväkirjoissa. Kaikki jakamani kuvat ohjasivat minut avaamaan päiväkirjani juuri tältä kohtaa ja kirjoittamaan siitä.

Minulle selvisi myös, miksi juuri sinä kesänä puutarha kukoisti. Kaiken murheen ja pohtimisen keskellä työ auttoi. Uhrasin puutarhaan entistä enemmän, heräsin aamuvarhain pihatöihin, meneillään oli ensimmäinen eläkevuoteni. Loppuvuoden aikana pihalta sitten vihdoin hävisivät kaikki kivet, laudat ja muut rakennelmat, kun mies keräsi omaisuutensa talteen. Olin jo ennen päätöstäni kevättalvella suunnitellut ottavani kaiken roinan hyötykäyttöön pitämällä pihalla taidenäyttelyn. Intoni taisi lopahtaa siihen, kun luin lehdestä, että joku muukin oli keksinyt samanlaisen idean kotinäyttelyistä. No, olihan minulla paljon muuta tekemistä.

8.8.2009

Mies palasi Thaimaasta aivan kesäkuun lopussa. Olin paennut ystäväni luokse Perniöön, jossa vietin viikon. Erokirjeeni, jossa esitin, että hänen oli lähdettävä, oli luettu ja palattuani minua yritettiin manipuloida ja syyllistää. Naapurit onneksi olivat puolellani.  

Suuri päätös pakotti kestämään epämukavuutta.  Hänellä oli paljon järjestettävää, jotta saisi romunsa ja tavaransa pois. Mutta samalla hän ehti kiusata ja syyllistää minua parhaansa mukaan aina syksyyn saakka. Eräs ystäväni näki ollessaan elokuussa yökylässä hänen häpeällisen käyttäytymisensä. Hän yritti myös tuhota talon lattiaa ja sytyttää talon kulmalle tulipalon. Silloin hän myös tyhjensi öljysäiliön ja vei öljyt tynnyrillä muualle. Asia kävi ilmi vasta myöhemmin syksyllä.

24.6.2009 kolme kuvaa rohkenin ottaa autosta noustessani

Tätä kirjoittaessani olen jo lähes unohtanut, että 24.6.2009 nukahdin autossani Nukarin kohdalla tiellä 45/Hämeentie Nurmijärvellä. Luisuin vastaantulijoiden kaistalle. Heräsin ja huomasin, että olen törmäämässä vastaantulevaan pieneen henkilöautoon. Olin heti valveilla ja yritin väistää aivan tien laidalle, siis väärällä puolella tietä. Tien penger on ko. tiellä hyvin niukka, joten syöksyin ojan yli pellolle. Annoin auton kulkea 100 metriä ja sitten pysäytin sen. Katsoin tielle. Oli ruuhka-aika, kello siinä 15 ja 16 välillä, tiellä oli paljon liikennettä. Kaksi autoa ja ambulanssi olivat pysähtyneinä tien reunalla. Tulin ulos autostani perhosmekossani ja liitelin tien reunaan.  

Oli siinä katsojilla ihmettelemistä. Minua odottivat vastaan tulleen auton ajaja, nuori nainen, ambulanssi ja kotimatkalla oleva poliisi. Halasimme naisen kanssa ja hän jatkoi matkaa. Ambulanssi oli sattunut hiljaisessa kuljetuksessa paikalle. Hoitajat mittasivat verenpaineeni ja varmaan otettiin myös puhallusnäyte, en muista. Poliisi soitti työssä olevat poliisit paikalle jääden odottamaan kanssani heitä. Sitten pohdimme, kenen pellon oraita olin jyrännyt. Paikalle käveli pellolta mies, joka sanoi olevansa mittamies ja tietävänsä omistajan. Omistajalle soitettiin eikä hän vaatinut korvauksia. Poliisit ajoivat autoni pois pellolta ja tarjoutuivat viemään minut kotiin. Sain sakot varomattomuudesta liikenteessä. Olisin voinut estää ne myöhemmin, mutta olin jo sellaisessa konkurssissa, etten edes halunnut. Vahingoitin siis vain itseäni. Auton vauriot olivat pienet ja korjattiin myöhemmin matkalta palattuani. Vakuutus korvasi.

Enkelit olivat tuolla kertaa mukanani. Palattuani sitten heinäkuun alussa kotiin ottamaan vastaan kaiken arvostelun ja haukkumisen, aloin kokea kipuja vasemmassa käsivarressani ja oikeassa polvessani. Välillä olin uskomattoman väsynyt. Sitten taas uurastin puutarhassa. Mies vei päivittäin jotakin pois, mutta suurimman osan ajasta hän joi kotona tai jossakin muualla ja kiusasi minua jo pelkällä olemassaolollaan. Katsoin hänen tekevän minulle henkistä väkivaltaa. Jos hän vei yhden esineen pois, niin hän jätti tielleni toisen odottamaan. 

5.8.2009

 

Mainitsen kesän aikana useamman kerran kipeytyneet käsivarteni, jotka paranivat levossa ja särkylääkkeillä. Myöhemmin olen uskonut tuon kesän, edeltävien ja seuraavien tapahtumien aiheuttaneen minussa niin syvän ahdistuksen, että aloin syksyllä 2011 sairastua pahemmin, mikä johti lopuksi nivelreuman puhkeamiseen.

Minulla oli monia ihmisiä, jotka auttoivat minua pysymään pystyssä. Päiväkirjani on kauheaa luettavaa, mutta välissä pilkahtaa toivon pisaroita. Epätoivoni ei näy valokuvissa. Niistä näen paljon ystäviäni, jotka kannattelivat minua. Teimme yhteisiä retkiä ja keskustelimme. Olen niistä vieläkin erityisen kiitollinen, vaikka useimpia en enää tapaa. Muutamat heistä ovat jo poistuneet tästä maailmasta.

Jaanko edelleen niitä puutarhakuviani. Siis Instagramissa ja Facebookissa.  Jaan kyllä. Kasvit, puut ja kukat ovat auttajiamme. Mutta edelleen kauhistelen, että juuri puutarhakuvat johdattivat minut tällä kertaa juuri tuohon ajankohtaan, kun olin päätynyt muutokseen.

Monet pienet tarinat päiväkirjassa vaatisivat oman blogipostauksensa.

5.8.2009