Turhautumista kesäkuussa

Aloitan tämän 15.6. Olen monta kertaa ajatellut, että alan kirjoittaa mielessäni olevia muita aiheita blogiksi, muita kuin minä itse ja elämäni tässä ja nyt.  Ei onnistu vielä. Sain viikolla kirjoitettua artikkelin Helsingin Kuolemajärvikerhon toiminnasta ja valitsin siihen valokuvat. Nyt se odottaa lähetystä. Aloitin myös toisen artikkelin, mutta en saa sitä kirjoitettua loppuun. Kuviakin olin jo valinnut. Minulle tuli paha olo.  Tuli kiire vapaaseen kirjoittamiseen. 

19.6.2013 kotipihalla

Eilen olin vielä aika hämmentynyt, allapäin ja väsynyt. En aio eritellä syitä, mutta niiden juuret ovat yhteiselossa lapsenlapseni kanssa. Taisin mainita sen edellisen postauksen lopussa. Kirjoitan helpottaakseni olotilaani ja  käsitelläkseni asioita. Samasta syystä olen kirjoittanut lapsesta saakka ajatuksiani päiväkirjaan. Tällä hetkellä voisin vaikka heittää kaiken aiemmin kirjoittamani ja tekemäni nuotioon ja polttaa pois.

Jos olen viimeisimmän vuoden aikana ollut kipeä ja vaivainen ruumiillisesti, niin se on myös vaikuttanut rankasti mielentilaani. Olen yrittänyt olla ystävällinen ja auttavainen, mutta ehkä mieleni tuska heijastuu  päällepäin.  Aiheestahan on lähes mahdotonta keskustella kenenkään kanssa. Tarvitsisin vanhan ihmisen terapiaa.  Siihen liittyisi tällä kertaa vahvasti koko perheeni. Tilanne eroaa kaikista aiemmista kuin vaikkapa noin 15 vuotta sitten kokemastani, jolloin sain vihjeen ottaa yhteyttä kirkon perheneuvontaan. Olin mahdottoman vaikeassa tilanteessa ja tuskainen. Keskustelusta terapeutin kanssa sain valtavasti apua, vaikka lopetin sen liian nopeasti ajatellen muita apua tarvitsevia. Ehkä liioittelen nyt. Missä kommunikaatio lapsenlapseni kanssa meni pieleen, kun hän alkoi mollata minua, ikääni, osaamistani, kaikkea? Olimmeko vain liian pitkään yhdessä? Viikko oli muutenkin stressaava muun perheen asioiden vuoksi, joista puhuttiin avoimesti, muttei ehkä tarpeeksi.  Minä käsittelin niitä jopa unissani.

Samaan aikaan, maailma muuttuu entistä sotaisammaksi ja vaikeasti hallittavaksi.  Valeuutiset lisääntyvät, ihmiset ovat kiukkuisia ja sekavia.  Tämä kaikki on raskasta meille kaikille.

Värjäsin tänään tukkani, harmaa tyvikasvu oli kovasti näkyvissä. Olen siivonnut. Rappukäytävää ja rappuja on tänään vahattu ja siellä kulkemista pitäisi välttää kello 17.00 saakka. Ihana kesä kulkee ohitseni. Nyt alan läpikäydä papereitani – jälleen kerran – yksi A4 muovitaskussa pitäisi löytää.

19.6.2005 kotipihalla

ti 17.6.2025 aamulla

Sekava olotilani on jatkunut. Kaiken lisäksi oikeaan silmääni iski jo viime viikolla pieni silmätulehdus. Oikea korvani eli korvakäytävä on oireillut jo pitkään, itse asiassa vuosia. Kuulooni se ei vaikuta, mutta on kiusallinen vaiva.

Järjestelin papereita, en tarpeeksi, sillä etsin edelleen sitä yhtä. En löytänyt. Tänään pitäisi olla kokous Zoomilla. Nämä alkuviikon päivät, siis ma-ti ovat lähes sietämättömiä. Kaikki kasaantuu silloin ja yritän vain luovia sen kaiken keskellä ja selvitä.

Minun tekisi juuri nyt mieli heittää kaikki asiat pellolle ja aloittaa alusta. Tunnen olevani umpikujassa. Haluaisin syntyä uudelleen. 

En koe olevani missään asiassa keskipiste tai tärkeä. Olen sitä vain omassa pienessä elämässäni. Olen tehnyt paljon ja saanut myös jotakin aikaan (huomaan sen ainakin paperi- ja mappimääristäni ja niiden sisällöstä), mutta olen nyt ymmärtänyt, ettei sillä ole mitään merkitystä. Olen ollut vain tuulenhenkäys, jonka kuljettua ohi, aurinko alkaa paistaa. Ja kaikki muu jatkuu kuten aina ennenkin. Sen olen tiennyt aina.

Taakkasiirtymä menneiltä sukupolvilta tuntuu myös jälleen vaivaavan. Olen varmaan kirjoittanut joskus myös näissä blogeissani, kuinka lapsuudessani kotipihalla istuessani kohtasin alitajussani heitä, jotka olivat aikoinaan ehkä kohdanneet ikäviä asioita. Olisi aika lähteä tutkimaan molempien sukujeni sukupuuta sen näkökulman kautta ja miettiä, mitä se on tuonut meille jälkipolville mukanaan ja mitä voisimme siitä oppia. Se on sellaista painolastia, mitä emme tajua edes tulevan niin kaukaa. Se olisi terapiaa. Kuinka kauas ajassa minun pitäisi mennä? Itse asiassa heitän nyt vain ajatuksen siitä - itämään.

13.6.2006 ystäväni kotipuussa. En kaipaa niitä aikoja takaisin, mutta valokuvaukseen olisi kiva taas paneutua.

 ke 18.6.2025 iltapäivä

Sataa kaatamalla. On pimeätä kuin syysiltoina. Salamat alkoivat välähdellä ja samalla ukkonen jyristä. Työntäyteinen päivä, kotitöitä on paljon rästissä, vaatteiden ja astioiden pesua, pientä siivousta.  Paljon jää tekemättä. Yritän rauhoittaa itseäni, koska olen koko ajan paniikissa. Sain Kuolemajärveläisen artikkelin ja kuvat lähetettyä, mutta sitä ennen korjasin vielä tekstiä, ja kuvien kanssa meni yllättävän paljon aikaa. Kaaospaniikki aiheuttaa tuskaa!

Meillä alkoi eilen myös sähköpostikokous Markkulan sukuseurassa, joka vaatii minulta myös toimenpiteitä, koska jatkan vielä sihteerinä. Ilmoitin jo, etten saa melkein lupaamaani artikkelia kirjoitettua. Ajattelin jo, että teen siitä jatkokertomuksen, mutta huomenillasta sunnuntai-iltaan Alex on luonani ja huomioni kiinnittyy auttamatta muihin asioihin.

Sukukirjaprojektin suhteen meillä oli eilen parin tunnin Zoom-kokous. En jaksa kirjoittaa siitä nyt, mutta ehkä on tullut selväksi, että ne asiat stressaavat erityisesti. 

 .

19.6.2025 vesisateessa

20.6. juhannusaatto

Varmaan jossakin syvällä sisimmästäni heijastuu mieleeni jotakin kauan sitten olleista juhannusaatoista. Ne eivät koske pelkästään minua vaan monia ystäviäni, joiden ponnisteluja juhlapyhien suhteen seurasin vierestä. Niistä selvittiin, ne jättivät silti jäljen, jota ei ehkä koskaan voi paikata.  Pieni väre niistä on siis mukana tänäkin juhannuksena.

Alex tuli eilen alkuiltapäivästä ja oli, ettei ikään kuin mitään erimielisyyksiä olisi ollutkaan. Tulen aina olemaan huolissani hänestä. Hän pärjää kyllä, haluaa tehdä kaiken itse. Minun sanomisillani ei ole paljon merkitystä. Illan suussa kävimme vielä kaupassa pienillä ostoksilla. Olin hoitanut muut juhannusostokset jo aamupäivällä. Vesisateessa kävimme Tuusulan Koskenmäen jäätelökioskilla syömässä kesän ensimmäiset yhteiset jäätelöt. Tänään valmistelimme ruoat yhdessä. Muistelin aikoja, kun oli tilaa säilyttää ruoat kylmäkomerossa, kattaa iso pöytä. Nyt käytimme mielikuvitusta. 

Sitten olemme vain olleet. Alex on pelannut kavereiden kanssa netissä jotakin peliä. Olen vain myötäillyt saamatta mitään aikaiseksi. Kaaos valitsee edelleen mielessäni, ihmettelen sitä, vaikkei siinä ole mitään ihmettelemistä. Minussa on valtava turhautuminen. Oliko tänään vuoden pisin päivä?

Kesän 2025 ensimmäinen jäätelötötterö

 21.6. lauantai

Olen aina yrittänyt loiventaa masennustani toiminnalla. Tunninkin toiminta saa minut nyt kasaamaan lisää kirjoja toimitettavaksi kierrätyskeskukseen. Siinä sivussa menee muutakin tavaraa odottamaan viemistä ja suoraan roskiin. Tämä toiminta saa minut ajattelemaan, mitä kaikkea olen joutunut jättämään syrjään elämäni suurien asioiden ja sukututkimusharrastuksen takia, josta tuli oikean työn kaltaista. Kirjoittaminen on useimmiten ollut ainoa pystyssä pitävä asia. Se auttoi minua selviämään menetyksistä, vaikeasta suhteesta, sairastumisesta, talon ongelmista, kuukausien remontista, rahavaikeuksista, pitkästä myyntiprojektista ja monista muista kolahduksista, joista en ole tehnyt numeroa.  Jouduin vähentämään ja katkaisemaan suhteitani joihinkin ihmisiin, lähiperhe jäi.

Tiedän, että ihmiselämä on juuri tällaista. Monella on paljon minua vaikeampaa. Kiltteys on oikeasti paha juttu. Olen ollut liian kiltti ihminen lapsesta saakka. Se on saanut ja antaa edelleen oikeuden muiden kävellä ylitseni.

Valitessani kirjoja kierrätykseen, ajattelen kaikenlaista. Teiden haarautuessa eri suuntiin muutostilanteissa, ei ole kiva olla.

Yritän olla väittelemättä lapsenlapseni kanssa. Olen aina kaikissa asioissa väärässä. Mistä kummasta hän on kaikki omituiset käsityksensä oppinut? Tämäkin merkitsee minulle muuttumista.

Tänään on ollut pilvistä, kylmää ja vähän satanut. Alexin kanssa olemme touhunneet kumpikin omiamme. Olen oppinut myötäilemään. 

Sopisiko tähän kesäiset kuvat kymmenisen vuotta sitten? 

Kirkkotien varrella 21.6.2005

 

Rauhoitusaika jatkuu

Tässä jälkeen selviytymispostaus, jonka aloitin jo 16.6. Enempää en ole ehtinyt, halunnut, voinut.

16.6. Tiedän, minun pitäisi lähteä luonnon keskelle hengittämään. Tarvitsisin sitä. Juuri nyt. Usein viime aikoina. Yritän pitää itseni koossa. Olen koossa toki, mutta välillä paine kasvaa, ratkeilen. Olen aiemmin kirjoittanut siitä, muistaakseni edellisessä postauksessani. Jos koskaan, niin juuri nyt tarvitsisin lomaa kaikesta paitsi omista jutuistani, kirjoittamisesta ja tutkimisesta ennen kuin nekin romahtavat. 

Juhannus 2014

Tänä aamuna minulle tuli mieleen, kuinka vähästä kiinni mielen romahtaminen on, miten vaara kasvaa vanhetessa. Ajattelen muutamaa tuntemaani ihmistä, joiden tilanteen olen nähnyt läheltä. Voin hyvin kuvitella, miten pari vastoinkäymistä, surua ja ongelmaa, vaikuttaa ja alkaa viedä ihmistä pois raiteiltaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Vahva ihminenkin voi joutua sivuraiteelle ja ehkä jäädäkin sinne.

Vanhetessamme voimavaramme vähenevät, emme jaksa ottaa enää vastaan kaikkea, mitä tiellemme tulee. Voimme kohdata niitä hetkiä myös aiemminkin, lapsuudesta saakka.

29.6.2010 pohjoisen kiertueella poikkesimme Artun kanssa myös tapaamassa serkkuani. Hänkin on jo kuollut.

 

Olen pohtinut näitä asioita jo ennenkin, jälkiä löydän avatessani päiväkirjojani. Olen mennyt itseni tutkimisessa pohjamutiin saakka. Olen yrittänyt selvittää myös muiden ajatusten juoksua ja sielun synkkiä salaisuuksia.  Harvan ihmisen kanssa olen koskaan pystynyt keskustelemaan näistä asioista, onneksi on sentään pari ihmistä. Omaan ytimeen meneminen on monelle erityisen pelottava asia, vaikka se johtaisi parempaan itsetuntemukseen.

Omat harrastukseni ja niistä kirjoittaminen ovat olleet minulle suureksi avuksi. Siksi aloitin aikoinaan blogikirjoittamisen. Aikojen kuluessa olen tullut myös blogeissani avoimemmaksi. Kun nyt asetuin hetkesi kirjoittamaan vapautuakseni paineistani, tunnistan tässä tarpeen, joka johdatti minua aikoinaan.

Kirjoitan vain hetken, koska tänään on muutakin tekemistä. Siirsin läppärini työpöydältäni liian valoisuuden takia ruokapöydälle, jossa ei häikäise. Aiempien vuosien valokuvat olivat edessäni, avatessani kännykän. Luonto ryntäsi eteeni, toiminta vastaavina päivinä tuli kuvien myötä eteeni kuten joka aamu. Kun jaan jotakin silloin, sekin on rentoutumista, mutta jaksan sitä vain hetken.

Kirjoittaminen pelasti minut aikoinaan. Oikeastaan se on pelastanut minut jo lapsesta saakka. Nyt vain koko elämäni kaikkine tapahtumineen ja yksityiskohtineen on edessäni, vaikken sitä ajattele koko ajan.  Hetkessä yritän vapautua tämän päivän rasituksista, hengittää myös kirjoittamalla, tasoittaa mieleni rauhallisemmaksi.

Taisin aiemmin mainita, että juuri nyt minulle on tärkeätä säilyttää terveyden tilani sellaisena kuin se on juuri nyt. Monien kuukausien tuskat lähtivät enkä ole tällä viikolla tarvinnut ylimääräistä lääkitystä eli särkylääkettä.  Tajusin, että ensiarvoisen tärkeää nyt on stressinhallinta, jolloin minun on varottava ulkopuolelta tulevia paineita. Omat paineeni kestän paremmin. Mutta minun on oltava joka päivä varuillani.

Ja tartuttava hetkeen, kun tarvitsen helpotusta. 

Heinäkuun alussa olimme Juhmon mansikkapelloilla, joilla tänä kesänä poimitaan mansikoita viimeistä vuotta. Tänä vuonna siellä on poimittu jokaikinen juhannuksen päivä, rivit on jaettu loppuun jo tunnissa. Minulta jääköön väliin.

Jatkan tätä torstaina 20.6. eli vuoden pisimpänä päivänä. 

Huomenna on juhannusaatto.  Maanantaina pidimme luonani Sirkiän sukukirjapalaverin, me kolme naista, jotka olemme sitä tekemässä. Stressasin sitäkin syystä, että kun ihmisiä tulee käymään, on siivottava ja tehtävä kaikenlaista ja tietysti myös omasta voinnistani. Onneksi palaverista ei tullut sen enempää paineita.

Tiistaina sain kirjoitettua Kuolemajärveläinen-lehteen aikomani artikkelit. Vaikka en tällä kertaa kirjoittanut mitään sen erikoisempaa kuin Helsingin kerhosta ja Facebookin Juuret Kuolemajärvellä ryhmästä, niin tekstin luomisessa on aina omat vaikeutensa ja stressinsä. Sitä samaa ei ole koskaan näissä blogipostauksissa, joissa sanani lentävät. Olin toisesta kirjoittanut jo aiemmin raakaversion, nyt oli jäljellä toinen juttu, joka oli aika helppo. Juuret Kuolemajärvellä täytti 8.6.2024 tasan kymmenen vuotta. Perustin ryhmän samana päivänä 2014 ja oikaisin tekstissä vähän aiemmin kirjoittamaani tekstiä, jossa kerroin perustaneeni sen hetken mielijohteesta. Olin harkinnut sitä jo pitempään.  Lopuksi oli etsittävä valokuvat. Hypin melkein ilosta, kun sain kaiken lähetettyä myöhään iltapäivällä.

Odottelin, että tänään olisi postilaatikosta tippunut Markkulan Viesti, johon kirjoitin myös tarinan liittyen Rengon kirkkoon ja Henrik Teloniin, sukulaiseen 1700-luvulta, joka oli mukana kirkon uudelleen rakentamisessa ja katon tervauksissa ja joka liittyi myös tyttärensä kautta Markkulan sukuun. Kirjoitin aiheesta blogipostauksen 12.5.2023 nimellä ”Telon – unohtunut sukuhaara”. Pääset lukemaan sen tästä. Joka tapauksessa lehti on jo jakelussa, mutta posti kulkee vain parina päivänä viikossa, joten lehden tulo jäi ensi viikkoon.  Lehtiartikkelissa minulla oli toinen näkökulma kuin blogissani.

Seuraava, tulevat artikkelini ovat sukukirjaa varten. Mutta kirjoittaisin mielelläni myös näitä blogipostauksia, mutta aikeeni jäävät usein muiden tehtävien jalkoihin.  Joskus innostun hetkellisesti muista asioista, jopa niin, että ihmettelen omaa käytöstäni. Kaipa ensin liian pitkä eristäytyminen ja myöhemmin jatkuva stressi, jota en aluksi edes ymmärtänyt, olotilani paheneminen aiheuttavat tilapäisiä innostuksen hetkiä. Muistelin viime viikolla hyvän ystäväni kanssa kymmenen vuoden takaista aikaa, kun olimme paljon tekemisissä toistemme kanssa. Olin itsekin hämmentynyt päiväkirjamerkinnöistäni, joita luin hänelle.Ehkä jatkamme sitä toisella kertaa?

22.6.2008 ex-anoppini lukee päiväkirjaani tai sen välissä olevaa lehtijuttua. Hän kuoli marraskuussa 2014.

Tästä pääsenkin seuraavaan aiheeseen, josta luin eilisen Helsingin Sanomien Tiedesivulta (19.6.2024). ”Pane kipeä kokemus paperille – kirjoittaminen voi parantaa trauman.”  ”Written Exposure Therapy for PTSD”, amerikkalainen tutkimus. Altistava kirjoitusterapia on tarkoitettu terapeuttien työvälineeksi. Traumaattiset tapahtumat asettuvat narratiivisessa altistusterapiassa osaksi elämänhistoriaa.

Kuulosti hyvin tutulta, jopa olen itse tehnyt sitä itselleni lapsesta saakka. Aluksi en tietenkään ymmärtänyt kirjoittamisen hyötyä, koska en edes käsitellyt niissä tunteita, mutta koska kirjoitin, voin palauttaa myös tunnekokemukset mieleen lukiessani omia tekstejäni. Myöhemmin olen tietoisesti kirjoittanut ja pitänyt sitä oman itseni hoitamisena. Kaikenlainen terapia on meillä aikoinaan ollut aika kielletty alue, joka on lähinnä liittynyt vain mielisairauksiin. Traumakin kuvaa sanana jotakin todella suurta ja kauheata kokemusta, vaikkapa sotaa ja onnettomuutta. Mutta trauma voi olla ihmisen elämän vaikeita kokemuksia, joita liittyy meidän kaikkien elämään kaiken ikäisinä.

Jatkan huomenna, nyt olen niin väsynyt, että oksat pois.

Nyt on huomenna eli juhannusaatto 21.6.2024.

Tulin ryteikkölenkiltä ja kaupasta. Avasin heti läppärin. Minni oli erityisen hellyydenkipeä ja kiipesi saman tien syliini kehräämään ja halattavaksi. Jo eilen ihmettelin, kun jalkani olivat kipeämmät ja sama jatkui tänään. En ole kuitenkaan ottanut Buranaa. Ihanassa ryteikössäni on paljon puiden juuria ja muuten vaikeita kohtia, joita on varottava. Se koskee varsinkin minua, joka olen liian innostuva kaikesta. Alueella on vahvat polut, joten kyllä siellä kuljetaan paljon.

Kiinnitin huomiota siihen, kuinka paljon poluilla, niiden varsilla ja kävelytien varrella kasvaa piharatamoa. Sitä kasvoi myös kotipihallani ja lapsuuden pihallani, mutta oikeastaan yllätyin, kuinka paljon sitä oli alueella, joka on parikin kertaa vuodessa veden alla joen tulviessa. En ole koskaan pitänyt sitä rikkaruohona, joksi sitä kutsutaan ja se on levinnyt Etelä-Euroopasta ympäri maailmaa. Oikeasti se on myös terveyskasvi, me hoidimme laastarin tavoin haavoja ja kipeitä paikkoja piharatamon lehdillä leikkiemme ohella. Se on rohdoskasvi -ominaisuutensa lisäksi myös syötävä vihannes. Siitä kirjoitan varmaan enemmän, kun palaan jossakin vaiheessa lapsuuden muistoihin.

23.6.2010 olin lapsenlapseni kanssa matkalla pohjoiseen ja pysähdyimme matkalla ja ehdin ystäväni Irjan tutkimaan lähiympäristöä. Tässä olimme menossa tutustumaan Heinäveden kirkkoon.

Monenlaista muutakin tuli ajatuksiini. Juhannukset kautta aikain. On ollut vaikeita juhannuksia, yleensä ne ovat olleet vaikeita niiden miesten takia, joiden kanssa olen ollut yhdessä. Silloin niihin on liittynyt alkoholi, vahva juopumus ja ilkeys, joskus jopa väkivalta sekä ruumiillinen että henkinen. Voin kuvitella, kuinka moni perhe Suomen maassa kärsii erilaisten juhlapyhien perhetraumoista, jotka vaikuttavat myös lapsiin.  Omassa lapsuudenkodissani ei koskaan käyttäydytty aiemmin lapsuudessani niin paitsi sitten, kun toimme sinne muita miehiä. Niitä on vaikea muistella ja käsitellä. Olin useana juhannuksena lasteni kanssa kohde enkä koskaan unohda niitä. Ihmettelen nyt edelleen sitä, miksi ympäristö ja asian tietävät ihmiset eivät puuttuneet asiaan. Minulle jopa joskus eräs vanhempi miehen sukulainen ehdotti, että ottaisin rauhoittavaa lääkettä. Moni nainen on elämässään uhri pitkään, kunnes saa kerättyä voimaa irrottaakseen itsensä tällaisista miehistä. Siitä huolimatta hän ei saa ponnisteluunsa apua muilta läheisiltä, vaan häntä pidetään useimmiten syyllisenä miehen käytökseen.

Asian myöhemmän käsittelyn saattaa tehdä vaikeaksi se, että on itse tehnyt valinnat ja syyttääkin kaikesta vain itseään. Koko juttu on vaikea jakaa kenellekään, ja moni ei edes usko tai ei ole eri syistä kiinnostunut. Toki, emme ole toistemme terapeutteja. Minäkin olen sen joskus unohtanut ja kokeillut keskustelemalla selvittää asioita. Muillakin on syviä haavoja, jotka he haluavat vain unohtaa ja on ehkä pelottavaa kuulla toisen avaavan omia haavojaan. 

29.6.2010 paluumatkalla kävimme myös kirkoissa, vaikkei lapsenlapseni niistä kovin innostunut ollut. Tässä Petäjäveden kirkossa.

 

Paluu kirjoittamiseen on se asia, jolla voi aina jatkaa yksikseen askel kerrallaan. Niin kuin tässä nyt. Aloittaminen on vaikeaa, koska ei ole aikoihin kirjoittanut mitään. Oman itsen käsittely on vielä vaikeampaa, jopa pelottavaa.

Juhannusaamu 22.6. valkeni erityisen kauniina. Aurinko helottaa kaikella voimallaan. Heräsin aikaisin. Olin eilen luontoretken jälkeen niin väsynyt, etten jaksanut kirjoittaa kuin muutaman rivin. Tämä viikko ei ole ollut helppo. Tarkkailen koko ajan vointiani, mitä olen aina aiemmin välttänyt. Viime talven ja kevään tuskat tekivät minusta tarkemman. On kovin helppo katsoa ohitse ja mennä eteenpäin. Niinhän olen aina tehnyt. Niin me kaikki teemme.

22.6.2014 kotipihan kukkia käytiin keräämässä

 

Ikkunat ovat niin likaiset enkä ole vielä päässyt niin pitkälle, että aloittaisin yhden ikkunan pesusta ja menisin vähitellen eteenpäin. Parvekkeen ikkunoiden pesuun tilaan kyllä apua. Autoni imurointi, sisätilojen siivous ja pesu odottaa. Kaappien tyhjennys ja tavaroiden poisvienti on tauolla, mutta sitäkin on tehtävä aina välillä.  Ei ole tarkoitus, että blogistani tulee muistilista tekemättömille töille, mutta niin on käynyt ennenkin.

Loppupäivä tänään meneekin sitten tietotekniikan opiskelussa, koska kesken kaiken keksin taas kaikenlaista kertaamisen tarvetta, joten päätän tämän postaukseni tähän, jotta voin julkaista myöhemmin tänään. Ja mikähän nimeksi postaukselle? 

Ei onnistunut, mutta ehkä nyt 23.6. Onpa tämä vaikeata, keksin koko ajan jotakin muuta ja tekstin fontitkin pilkkaavat minua. Nyt vielä kuvat.

3.7.2010 katselen ulos Pyhäniemen kartanon ikkunasta.