Rauhoitusaika jatkuu

Tässä jälkeen selviytymispostaus, jonka aloitin jo 16.6. Enempää en ole ehtinyt, halunnut, voinut.

16.6. Tiedän, minun pitäisi lähteä luonnon keskelle hengittämään. Tarvitsisin sitä. Juuri nyt. Usein viime aikoina. Yritän pitää itseni koossa. Olen koossa toki, mutta välillä paine kasvaa, ratkeilen. Olen aiemmin kirjoittanut siitä, muistaakseni edellisessä postauksessani. Jos koskaan, niin juuri nyt tarvitsisin lomaa kaikesta paitsi omista jutuistani, kirjoittamisesta ja tutkimisesta ennen kuin nekin romahtavat. 

Juhannus 2014

Tänä aamuna minulle tuli mieleen, kuinka vähästä kiinni mielen romahtaminen on, miten vaara kasvaa vanhetessa. Ajattelen muutamaa tuntemaani ihmistä, joiden tilanteen olen nähnyt läheltä. Voin hyvin kuvitella, miten pari vastoinkäymistä, surua ja ongelmaa, vaikuttaa ja alkaa viedä ihmistä pois raiteiltaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Vahva ihminenkin voi joutua sivuraiteelle ja ehkä jäädäkin sinne.

Vanhetessamme voimavaramme vähenevät, emme jaksa ottaa enää vastaan kaikkea, mitä tiellemme tulee. Voimme kohdata niitä hetkiä myös aiemminkin, lapsuudesta saakka.

29.6.2010 pohjoisen kiertueella poikkesimme Artun kanssa myös tapaamassa serkkuani. Hänkin on jo kuollut.

 

Olen pohtinut näitä asioita jo ennenkin, jälkiä löydän avatessani päiväkirjojani. Olen mennyt itseni tutkimisessa pohjamutiin saakka. Olen yrittänyt selvittää myös muiden ajatusten juoksua ja sielun synkkiä salaisuuksia.  Harvan ihmisen kanssa olen koskaan pystynyt keskustelemaan näistä asioista, onneksi on sentään pari ihmistä. Omaan ytimeen meneminen on monelle erityisen pelottava asia, vaikka se johtaisi parempaan itsetuntemukseen.

Omat harrastukseni ja niistä kirjoittaminen ovat olleet minulle suureksi avuksi. Siksi aloitin aikoinaan blogikirjoittamisen. Aikojen kuluessa olen tullut myös blogeissani avoimemmaksi. Kun nyt asetuin hetkesi kirjoittamaan vapautuakseni paineistani, tunnistan tässä tarpeen, joka johdatti minua aikoinaan.

Kirjoitan vain hetken, koska tänään on muutakin tekemistä. Siirsin läppärini työpöydältäni liian valoisuuden takia ruokapöydälle, jossa ei häikäise. Aiempien vuosien valokuvat olivat edessäni, avatessani kännykän. Luonto ryntäsi eteeni, toiminta vastaavina päivinä tuli kuvien myötä eteeni kuten joka aamu. Kun jaan jotakin silloin, sekin on rentoutumista, mutta jaksan sitä vain hetken.

Kirjoittaminen pelasti minut aikoinaan. Oikeastaan se on pelastanut minut jo lapsesta saakka. Nyt vain koko elämäni kaikkine tapahtumineen ja yksityiskohtineen on edessäni, vaikken sitä ajattele koko ajan.  Hetkessä yritän vapautua tämän päivän rasituksista, hengittää myös kirjoittamalla, tasoittaa mieleni rauhallisemmaksi.

Taisin aiemmin mainita, että juuri nyt minulle on tärkeätä säilyttää terveyden tilani sellaisena kuin se on juuri nyt. Monien kuukausien tuskat lähtivät enkä ole tällä viikolla tarvinnut ylimääräistä lääkitystä eli särkylääkettä.  Tajusin, että ensiarvoisen tärkeää nyt on stressinhallinta, jolloin minun on varottava ulkopuolelta tulevia paineita. Omat paineeni kestän paremmin. Mutta minun on oltava joka päivä varuillani.

Ja tartuttava hetkeen, kun tarvitsen helpotusta. 

Heinäkuun alussa olimme Juhmon mansikkapelloilla, joilla tänä kesänä poimitaan mansikoita viimeistä vuotta. Tänä vuonna siellä on poimittu jokaikinen juhannuksen päivä, rivit on jaettu loppuun jo tunnissa. Minulta jääköön väliin.

Jatkan tätä torstaina 20.6. eli vuoden pisimpänä päivänä. 

Huomenna on juhannusaatto.  Maanantaina pidimme luonani Sirkiän sukukirjapalaverin, me kolme naista, jotka olemme sitä tekemässä. Stressasin sitäkin syystä, että kun ihmisiä tulee käymään, on siivottava ja tehtävä kaikenlaista ja tietysti myös omasta voinnistani. Onneksi palaverista ei tullut sen enempää paineita.

Tiistaina sain kirjoitettua Kuolemajärveläinen-lehteen aikomani artikkelit. Vaikka en tällä kertaa kirjoittanut mitään sen erikoisempaa kuin Helsingin kerhosta ja Facebookin Juuret Kuolemajärvellä ryhmästä, niin tekstin luomisessa on aina omat vaikeutensa ja stressinsä. Sitä samaa ei ole koskaan näissä blogipostauksissa, joissa sanani lentävät. Olin toisesta kirjoittanut jo aiemmin raakaversion, nyt oli jäljellä toinen juttu, joka oli aika helppo. Juuret Kuolemajärvellä täytti 8.6.2024 tasan kymmenen vuotta. Perustin ryhmän samana päivänä 2014 ja oikaisin tekstissä vähän aiemmin kirjoittamaani tekstiä, jossa kerroin perustaneeni sen hetken mielijohteesta. Olin harkinnut sitä jo pitempään.  Lopuksi oli etsittävä valokuvat. Hypin melkein ilosta, kun sain kaiken lähetettyä myöhään iltapäivällä.

Odottelin, että tänään olisi postilaatikosta tippunut Markkulan Viesti, johon kirjoitin myös tarinan liittyen Rengon kirkkoon ja Henrik Teloniin, sukulaiseen 1700-luvulta, joka oli mukana kirkon uudelleen rakentamisessa ja katon tervauksissa ja joka liittyi myös tyttärensä kautta Markkulan sukuun. Kirjoitin aiheesta blogipostauksen 12.5.2023 nimellä ”Telon – unohtunut sukuhaara”. Pääset lukemaan sen tästä. Joka tapauksessa lehti on jo jakelussa, mutta posti kulkee vain parina päivänä viikossa, joten lehden tulo jäi ensi viikkoon.  Lehtiartikkelissa minulla oli toinen näkökulma kuin blogissani.

Seuraava, tulevat artikkelini ovat sukukirjaa varten. Mutta kirjoittaisin mielelläni myös näitä blogipostauksia, mutta aikeeni jäävät usein muiden tehtävien jalkoihin.  Joskus innostun hetkellisesti muista asioista, jopa niin, että ihmettelen omaa käytöstäni. Kaipa ensin liian pitkä eristäytyminen ja myöhemmin jatkuva stressi, jota en aluksi edes ymmärtänyt, olotilani paheneminen aiheuttavat tilapäisiä innostuksen hetkiä. Muistelin viime viikolla hyvän ystäväni kanssa kymmenen vuoden takaista aikaa, kun olimme paljon tekemisissä toistemme kanssa. Olin itsekin hämmentynyt päiväkirjamerkinnöistäni, joita luin hänelle.Ehkä jatkamme sitä toisella kertaa?

22.6.2008 ex-anoppini lukee päiväkirjaani tai sen välissä olevaa lehtijuttua. Hän kuoli marraskuussa 2014.

Tästä pääsenkin seuraavaan aiheeseen, josta luin eilisen Helsingin Sanomien Tiedesivulta (19.6.2024). ”Pane kipeä kokemus paperille – kirjoittaminen voi parantaa trauman.”  ”Written Exposure Therapy for PTSD”, amerikkalainen tutkimus. Altistava kirjoitusterapia on tarkoitettu terapeuttien työvälineeksi. Traumaattiset tapahtumat asettuvat narratiivisessa altistusterapiassa osaksi elämänhistoriaa.

Kuulosti hyvin tutulta, jopa olen itse tehnyt sitä itselleni lapsesta saakka. Aluksi en tietenkään ymmärtänyt kirjoittamisen hyötyä, koska en edes käsitellyt niissä tunteita, mutta koska kirjoitin, voin palauttaa myös tunnekokemukset mieleen lukiessani omia tekstejäni. Myöhemmin olen tietoisesti kirjoittanut ja pitänyt sitä oman itseni hoitamisena. Kaikenlainen terapia on meillä aikoinaan ollut aika kielletty alue, joka on lähinnä liittynyt vain mielisairauksiin. Traumakin kuvaa sanana jotakin todella suurta ja kauheata kokemusta, vaikkapa sotaa ja onnettomuutta. Mutta trauma voi olla ihmisen elämän vaikeita kokemuksia, joita liittyy meidän kaikkien elämään kaiken ikäisinä.

Jatkan huomenna, nyt olen niin väsynyt, että oksat pois.

Nyt on huomenna eli juhannusaatto 21.6.2024.

Tulin ryteikkölenkiltä ja kaupasta. Avasin heti läppärin. Minni oli erityisen hellyydenkipeä ja kiipesi saman tien syliini kehräämään ja halattavaksi. Jo eilen ihmettelin, kun jalkani olivat kipeämmät ja sama jatkui tänään. En ole kuitenkaan ottanut Buranaa. Ihanassa ryteikössäni on paljon puiden juuria ja muuten vaikeita kohtia, joita on varottava. Se koskee varsinkin minua, joka olen liian innostuva kaikesta. Alueella on vahvat polut, joten kyllä siellä kuljetaan paljon.

Kiinnitin huomiota siihen, kuinka paljon poluilla, niiden varsilla ja kävelytien varrella kasvaa piharatamoa. Sitä kasvoi myös kotipihallani ja lapsuuden pihallani, mutta oikeastaan yllätyin, kuinka paljon sitä oli alueella, joka on parikin kertaa vuodessa veden alla joen tulviessa. En ole koskaan pitänyt sitä rikkaruohona, joksi sitä kutsutaan ja se on levinnyt Etelä-Euroopasta ympäri maailmaa. Oikeasti se on myös terveyskasvi, me hoidimme laastarin tavoin haavoja ja kipeitä paikkoja piharatamon lehdillä leikkiemme ohella. Se on rohdoskasvi -ominaisuutensa lisäksi myös syötävä vihannes. Siitä kirjoitan varmaan enemmän, kun palaan jossakin vaiheessa lapsuuden muistoihin.

23.6.2010 olin lapsenlapseni kanssa matkalla pohjoiseen ja pysähdyimme matkalla ja ehdin ystäväni Irjan tutkimaan lähiympäristöä. Tässä olimme menossa tutustumaan Heinäveden kirkkoon.

Monenlaista muutakin tuli ajatuksiini. Juhannukset kautta aikain. On ollut vaikeita juhannuksia, yleensä ne ovat olleet vaikeita niiden miesten takia, joiden kanssa olen ollut yhdessä. Silloin niihin on liittynyt alkoholi, vahva juopumus ja ilkeys, joskus jopa väkivalta sekä ruumiillinen että henkinen. Voin kuvitella, kuinka moni perhe Suomen maassa kärsii erilaisten juhlapyhien perhetraumoista, jotka vaikuttavat myös lapsiin.  Omassa lapsuudenkodissani ei koskaan käyttäydytty aiemmin lapsuudessani niin paitsi sitten, kun toimme sinne muita miehiä. Niitä on vaikea muistella ja käsitellä. Olin useana juhannuksena lasteni kanssa kohde enkä koskaan unohda niitä. Ihmettelen nyt edelleen sitä, miksi ympäristö ja asian tietävät ihmiset eivät puuttuneet asiaan. Minulle jopa joskus eräs vanhempi miehen sukulainen ehdotti, että ottaisin rauhoittavaa lääkettä. Moni nainen on elämässään uhri pitkään, kunnes saa kerättyä voimaa irrottaakseen itsensä tällaisista miehistä. Siitä huolimatta hän ei saa ponnisteluunsa apua muilta läheisiltä, vaan häntä pidetään useimmiten syyllisenä miehen käytökseen.

Asian myöhemmän käsittelyn saattaa tehdä vaikeaksi se, että on itse tehnyt valinnat ja syyttääkin kaikesta vain itseään. Koko juttu on vaikea jakaa kenellekään, ja moni ei edes usko tai ei ole eri syistä kiinnostunut. Toki, emme ole toistemme terapeutteja. Minäkin olen sen joskus unohtanut ja kokeillut keskustelemalla selvittää asioita. Muillakin on syviä haavoja, jotka he haluavat vain unohtaa ja on ehkä pelottavaa kuulla toisen avaavan omia haavojaan. 

29.6.2010 paluumatkalla kävimme myös kirkoissa, vaikkei lapsenlapseni niistä kovin innostunut ollut. Tässä Petäjäveden kirkossa.

 

Paluu kirjoittamiseen on se asia, jolla voi aina jatkaa yksikseen askel kerrallaan. Niin kuin tässä nyt. Aloittaminen on vaikeaa, koska ei ole aikoihin kirjoittanut mitään. Oman itsen käsittely on vielä vaikeampaa, jopa pelottavaa.

Juhannusaamu 22.6. valkeni erityisen kauniina. Aurinko helottaa kaikella voimallaan. Heräsin aikaisin. Olin eilen luontoretken jälkeen niin väsynyt, etten jaksanut kirjoittaa kuin muutaman rivin. Tämä viikko ei ole ollut helppo. Tarkkailen koko ajan vointiani, mitä olen aina aiemmin välttänyt. Viime talven ja kevään tuskat tekivät minusta tarkemman. On kovin helppo katsoa ohitse ja mennä eteenpäin. Niinhän olen aina tehnyt. Niin me kaikki teemme.

22.6.2014 kotipihan kukkia käytiin keräämässä

 

Ikkunat ovat niin likaiset enkä ole vielä päässyt niin pitkälle, että aloittaisin yhden ikkunan pesusta ja menisin vähitellen eteenpäin. Parvekkeen ikkunoiden pesuun tilaan kyllä apua. Autoni imurointi, sisätilojen siivous ja pesu odottaa. Kaappien tyhjennys ja tavaroiden poisvienti on tauolla, mutta sitäkin on tehtävä aina välillä.  Ei ole tarkoitus, että blogistani tulee muistilista tekemättömille töille, mutta niin on käynyt ennenkin.

Loppupäivä tänään meneekin sitten tietotekniikan opiskelussa, koska kesken kaiken keksin taas kaikenlaista kertaamisen tarvetta, joten päätän tämän postaukseni tähän, jotta voin julkaista myöhemmin tänään. Ja mikähän nimeksi postaukselle? 

Ei onnistunut, mutta ehkä nyt 23.6. Onpa tämä vaikeata, keksin koko ajan jotakin muuta ja tekstin fontitkin pilkkaavat minua. Nyt vielä kuvat.

3.7.2010 katselen ulos Pyhäniemen kartanon ikkunasta.

Vanhan naisen aivot

Tätä aloittaessani minua harmittaa edellinen blogini, vaikka toisaalta olen kirjoitushistoriani aikana kehittänyt paksun nahan kestääkseni omaa häpeääni. En ole saanut mitenkään aloitettua uutta postausta. Siihen on monta syytä. Toisaalta aloitin kyllä yhden jo syyskuun puolella ja kirjoitin sitä aika pitkälle. Aloitan nyt uudelleen. Tämäkin jäänee kesken, koska on paljon muita hoidettavia ja tehtäviä asioita. 

Paneuduin tässä välissä useana päivänä itseni unohtaen kirjoittamaan kauan mielessäni ollutta juttua, jota ehkä tarjoan sukuseuran lehteen, jos saan sen valmiiksi. Koska se liittyy sukututkimuksiini ja myös sukuni hämäläiseen puoleen ja tosi kaukaiseen historiaan, olen todella välillä uppoutunut tutkimuksiin ja eläytymiseen. 

Monta kertaa mieleeni on tullut sama juttu kuin jo joskus aiemmin kirjoittaessani, että minun pitäisi alkaa piirtää suurelle arkille, jossa on monta A4:sta yhteen liitettyinä, kuvaa siitä osasta sukututkimusta, jota käsittelen. Alan suunnitella tekstiä joskus öisin herätessäni hetkeksi ja olen sitten seuraavana päivänä myynyt aiheen itselleni. On pakko alkaa kirjoittaa. Sitten olenkin yhtäkkiä pitkälle iltapäivään saakka kiinni unohtaen kaiken ympäriltäni. Henkilögalleria on edelleen tekemättä.

Aiemmin aloittamani blogi olisi saanut nimekseen ”Tavalliset ihmiset”. Kaikki sukuni menneet ja nykyiset ihmiset kuuluvat siihen kategoriaan. Itse asiassa olen erityisen ylpeä tavallisuudestani.

Tietenkin tavallisen ihmisen arki, rutiinit, tekemiset ja menemiset rasittavat. Niistä en taida päästä koskaan eroon ryhtyäkseni vain kirjoittamaan.  Ne olivat rasittavia ennenkin, nuorempana. Minun iässäni useimmat olivat ennen jo haudassa. Nykyään vanhojen pitää vielä mennä tukka putkella eteenpäin kuten keski-iässä. Joskus aivot eivät pysy perässä vaan jumittuvat.

 

Kesken tämän kirjoittamisen keskellä vajosin toki taas jostakin syystä menneisyyteen. Ihmettelin sitä valtavaa henkilögalleriaa, joka on taustallani. Siis heistä useimmat ovat juuri niitä tavallisia ihmisiä. Kaikista kaukaisimmat tietämäni esivanhempani ovat tulleet lännestä, myös kaikki Karjalan kannaksella eläneet. Joidenkin tie lienee kulkenut Baltiassa ja Itämeren ympärillä tai muualla Euroopassa. Pähkäilemiseni aiheutti sen, että aloittamani artikkeliteksti jäi vuorokaudeksi lepäämään. Se on ihan hyvä asia, mutta tätä blogiakin pitää jatkaa.

Pitäisi myös mennä ulos, kun lehdet ovat vielä osittain puissa. En vain malta. Tuhlaan aikaani loputtomiin. Ystävätär soitti ja pyysi hakemaan omenia pihansa omenapuista, ne ovat yleensä vasta lokakuussa valmiita. Lupasin mennä huomenna. Mutta huomenna saattaa sataa ja ajattelin tänään seurata joitakin sukututkimustapahtuman luentoja.  Edessäni ikkunan toisella puolella viereisen taloyhtiön vieressä kasvaa paljon korkeita komeita koivuja, joiden upeaa keltaisuutta saan kirjoittaessani ihailla.

Vertaan välillä ajatuksissani viimeksi tutkimieni ihmisten elämää 1700- ja 1800-luvuilla omaani.   

Viipyilen edelleen Janakkalassa, jonne olen ajautunut usein tullessani jostakin. Viime kesänä, tosi helteisenä päivänä ajoin Lammilta Turenkiin ja huomasin, että olin taas lähellä Janakkalan kirkkoa. Menin kävelylle hautausmaan suurten puiden alle. Parin kilometriä aiemmin olin ajanut entisen Nuolialan kylän ohitse, jossa oli aikoinaan Härkälän talo.  Kylä ja talot ovat vuosisatojen kuluessa hävinneet. Alueella on Googlen kartan mukaan nykyään Iso-Hiiden kartanon marjapeltoja. Sinne voisin mennä kesällä poimimaan mansikoita. Yhden kerran kävin viime kesänä marjapellolla täällä meillä Juhmossa.

Turenki sijaitsee ohi virtaavan Hiidenjoen leveän kohdan Ahilammen toisella puolella ja siellä oli aikanaan Vanajan pitäjään kuulunut Kuumolan kylä nykyisen Turengin alueella. Tarinani vei minut myös sinne. Kuumolan nimi on säilynyt. Kuten on olemassa Nuolialantie, on myös Kuumolantie. Alueen läpi kulkee junarata, se, joka valmistui 1862 Helsingin ja Hämeenlinnan välille. Kun yritän kirjoittaa tätä ja sitä toista tekstiä, kirjoittaminen hidastuu. Vieraaseen alueeseen orientoituminen karttojen ja kirjojen kautta todeten samalla vuosisatojen muutoksen voiman vie hurjasti aikaa. Siinä jää sosiaalinen mediakin ja sinne postaamisen toisarvoisiksi.

Muuten joitakin blogeja olen sieltä suunnalta jo aiemmin kirjoittanut kuten tarinan Anna Oreniasta, esiäidistä. Hän liittyy myös tulevaan artikkeliini. 

Tänään aion mennä vihdoin hakemaan niitä omenoita. Aurinko paistaa ja on mukava ilma kuten eilen sunnuntaina.

Aamulla katsoessani makuuhuoneen ikkunasta ulos kolmeen otteeseen, luulin tulleeni hulluksi. Joka kerta sama nuori nainen käveli hitaasti vastapäisen kadun toisella puolella mennen samaan suuntaan. Se oli kuin hidastettua filmiä. Lopuksi oletin hänen olleen korttelikierroksella. Satuin katsomaan ulos juuri sopivasti. 

Aiemmin olen usein ajatellut, että alan vasta nyt oikeasti kärsiä viimeisen kolme vuoden ajasta ja muutoksista, joita se on tuonut minun ja muiden elämään. Se on näkynyt voimakkaasti myös blogeissani. Tiedän, että monet muutkin kärsivät omituisista oireista.

En aio jäädä tähän ajatukseen vaan jatkaa elämääni. Erilaisten asioiden pähkäileminen saa minut juuttumaan niihin, jolloin huolestun liikaa. Esimerkiksi sopii Zoom-yhteyden järjestäminen minun koneeltani jonkun toisen koneelle. En ole varsinaisesti järjestämässä kokousta, mutta haluan yhteyden kerhon esiintyjään, joka voisi kertoa tilaisuuden osallistujille itsestään. Olisin halunnut testata yhteyttä, mutta se tuntuu ylivoimaiselta. Kenelläkään muulla ei ollut koneellaan asennettuna Zoomia. 

 

Taas ehti pari päivää kulua, joista yksi melkein kokonaan leväten. Sää on koko ajan mitä parhain. Pitää ehtiä myös ulos. Tänään se onnistunee, kun lapsenlapseni tulee tänne kahden lapsensa kanssa ja lähdemme kävellen hakemaan kolmannen läheisestä päiväkodista. Sitten tulemme kotiini pannukakulle, jota minun alkoi heti aamulla tehdä mieli. Itse asiassa olin kuvitellut lähteväni heitä naapurikylään tapaamaan.

Jos itseään pitää kehua, huolimatta puutteistani ja välillä esiintyvästä jähmeydestä ja juuttumisesta, olen ollut aina joustava ja hyvä organisoimaan asioita. 

 

Sain maanantaina Zoom-yhteys-testin onnistumaan ystäväni kanssa. Kaksi mummia onnistui, hurraa! Nyt sitten on aika ryhtyä jatkotoimenpiteisiin. Oikeastaan ei olisi yhtään noloa, jos joku asia epäonnistuu. Olen usein osallistunut luentoihin ja kokouksiin netin välityksellä, kun joku muu on järjestämässä. Melkein aina sattuu, että jokin asia ei pelaa kunnolla. Nyt käy niin, että kun tämä suunniteltu tilaisuus on pidetty, pääni tyhjenee samasta aiheesta kokonaan. Nyt vielä yritän viilata kaikkea onnistumaan ja jopa rinnalle varajärjestelmiä. Paljon on vielä tehtävää.

Ystävättäreni kysyi alkuviikosta, milloin aivoni saavat levätä, kun kerroin, mitä kaikkea minulla on vireillä. Toisaalta aika erikoinen ja tavallinen kysymys. En edes yritä vastata siihen. Tiedän, että aivoissani on koko ajan hirveästi elämää, mutta kyllä ne ottavat aina sen vapaan ajan, jota en aina haluaisi edes antaa niille. Ota nyt selvää tästä!

Pannukakku on uunissa. Se on sitten valmiina, kun tulemme takaisin. Koska ensi viikonloppu menee kokonaan 10-vuotiaan lapsenlapseni kanssa ja läppärini on silloin varattu, minun on yritettävä saada tämä blogipostaus valmiiksi ennen sitä. Yritän myös jatkaa sitä toista kirjoitusta, johon olen koko ajan haalinut ajatuksia muualta. Suurin osa sen kirjoittamisessa on eläytymistä aivan erilaiseen maailmaan, jossa tuskin ei ole muuta yhteyttä tähän päivään kuin sukujuuret ja maailmalla jylläävä sota. Muuten, kunhan joskus ehtisin taas kirjoittaa blogipostauksen jostakin sukututkimukseen liittyvästä aiheesta!

Aloitin tämän postauksen kirjoittamisen 6.10. ja lopetin 12.10. Viikko on elämässäni entistä lyhyempi aika!