Elämän sivujuonteita

Tuleeko tästä vuoden 2022 viimeinen postaus blogiini? Olin suunnitellut mielessäni tekeväni tänään muuta, mutta jo heti aamulla myöhään herätessäni päätin pysytellä kotona ja avata läppärini muutaman päivän tauon jälkeen. En avaa sen tarkemmin tämän viikon tuntemuksiani liittyen auton korjaukseen ja yöunien vähyyteen, väsymykseen ja päänsärkyyn. Samalla ”pitäisi tehdä”-asiat ovat korostaneet edellisiä vaivoja. Levottomat unet, joista jotkut ovat olleet jo painajaisunien rajoilla ovat melkein saaneet minut kirjoittamaan. Säästän lukijani tältä kertaa niiltä.

 

Jostakin artikkelista (en muista mistä) osui silmiini myös se, että monille muillekin koronan jälkeinen aika ei ollut sittenkään helpotus eikä uuden uljaan, koronan jälkeisen maailman alku. Olin ajatellut samoin. Päin vastoin, monen osalta kolmen vuoden aika jätti lähes korjaamattomia vaurioita, jollei ihminen sitten kuollut pois tai sairastunut. Luin alkuvuodesta 2020 kirjoittamiani blogien alkuja, jotka odottavat ”julkaisemattomat blogit”-kansiossa sitä, että käyttäisin niitä joskus myöhemmin. Liitän tähän muutaman kommentin niistä:

6.3.2000 ” Tänä vuonna ei ole tiedossa Karjalan matkaa, jollen sitten vihdoin uskaltaudu itse lähtemään sinne omalla autolla. Olen keskustellut siitä jonkin verran veljenpoikani kanssa, joka mielellään näkisi myös isoäitinsä kotiseudun. ------  Olen silloin tällöin nähnyt suunnittelemastani matkastani unia. Tiet ja paikkakunnat ovat kaikki päässäni. Nyt retki on helpompi toteuttaa, koska viisumin hankkiminen omatoimimatkalle netin kautta on helppoa ja halpaa. Mutta minusta on myös pitkällisen pähkäilyn aikana tullut entistä saamattomampi. Tiedän toki, että asia vaatii vain päätöksen.  Paras aika olisi varhain keväällä tai alkusyksystä. Unelmointi, asioiden pallottelu mielessä ja mielikuvituksessa, ne ovat kaikkien suunnitelmien toteutusten ainesta.”

No, sinne (Venäjä) ei ole enää menemistä, ei ehkä enää koskaan. Mutta onneksi olen ottanut alueen haltuuni henkisesti.

 

Jatkan aiheesta, mutta sitten lopuksi: ” Kun emme jaksa enää toimia samalla tavalla kuin aiemmin, ylläpitää yhteyksiämme, tehdä asioita, jäämme entistä enemmän yksin, sulkeudumme. Jos aiemmin minulle riitti lähteminen yksinkin, innon ammentaminen itseni sisältä, se ei tunnu nyt aina riittävän.”

Toisin sanoen, omalta osaltani kehitys tähän päivään oli alkanut ennen koronaa. Sen aikana saimme oikeutuksen jatkaa sitä kehitystä, mikä tuntui hyvältä.

10.3.2020 iloitsin aloittaessani blogia. Olin antanut sille nimeksi ”Esiäiti”. Tyttärentyttäreni oli juuri saanut toisen lapsen, tytön. Tämä tyttö oli ensimmäinen naispuolinen lapsi äitinsä ja tyttäreni jälkeen. Olin innoissani ja suunnittelin rotinakorvapuustien leipomista.  Itse asiassa leivoinkin ja isomummi ja mummi tapasivat seuraavana päivänä vastasyntyneen.  Kalenterini mukaan seuraavalla viikolla koronarajoitukset alkoivat, kaikki mahdollinen peruttiin ja ihmiset eristäytyivät osittain.

En kirjoittanut blogipostaustani koskaan valmiiksi. Päättelen, että esiäiti-otsikolla olisin halunnut kirjoittaa syvällisemmän jutun, mahdollisesti lähteä syvemmälle tutkimaan lapsen karjalaisia (Metsäpirtti) esipolvia hänen isänsä taustalta, jotka olin selvittänyt vanhimman lapsen synnyttyä 2017. Saatoin tarkoittaa myös pelkästään itseäni.

”Sanoisinko taas: Aika aikaa kutakin. Esiäiti astuu jossakin vaiheessa syrjemmälle, suorittamaan omaa tehtäväänsä tallentaa perheen muistot. Missä vaiheessa ihmiselle määritellään tehtävä? Milloin hän tajuaa tehtävänsä? Miksi tehtäviä kertyy ylenpalttisesti? Miksi niitä on hyvin vaikea rajoittaa?

 

Ihmisen genomissa on vielä paljon tutkittavaa. Liika puuttuminen siihen on vaarallista. Silti tieteen tehtävänä on selvittää sellaisiakin asioita, joita me ihmiset pohdimme ymmärtämättä täysin. Miksi me kannamme itsessämme myös sellaisia asioita, jotka tulevat kauempaa kuin oma syntymämme. Itse asiassa olen pohtinut sitä silloin tällöin koko elämäni ajan pääsemättä ajatuksia pidemmälle. Ne ovat kyllä heijastuneet kirjoituksiini, suuntautumiseeni ja joskus tekoihini Tekeminen on ollut minulle aina tärkeätä, mutta vanhemmiten näkeminen on sen lisäksi korostunut. Tiedän, etten voi jakaa ajatustani muille, se on hölynpölyä. Voin silti kirjoittaa siitä, koska kirjoitan itselleni selventääkseni ajatuksia. Eiväthän ne ihan kokonaan selvene. Elämä on täynnä salaisuuksia ja monimutkaisuutta.”

Oman taustani osalta ei ole olemassa mitään epäselvyyksiä ja hämärää ja kunnioitan muiden ihmisten yksityisyyttä.  Äitilinjani on senkin jälkeen kasvanut, kun 2020 syntynyt tyttö sai tammikuussa 2022 sisaren. Olen onnellinen, että sukuun syntyy lisää tyttöjä.

Olen ehkä joskus pohtinut omaa paikkaani juuri nyt tässä suvussa. Olen auttamatta suvun vanhin, jonka haara on yhden lapsen kautta jatkunut ollen juuri tämän haaran lapsirikkain. Ehkä vanhin on muiden mielestä pelottava, näin olen ajatellut. Julistin tänään eräälle ystävälleni puhelimessa, että 75 vuotta on vanhuuden raja. Hän kertoi, että oikeasti se on 70 vuotta kuten hänelle oli lääkäri sanonut.

30.12.2020 kirjoitin ”Elämässäni on ollut useita inspiroivia ihmisiä. Odotellessani unta aloin laskea merkittäviä tapahtumia kuin lampaita. ”

Tällä viikolla olen vuorostani huomannut, että uneni ovat kuin yhteenvetoja menneestä elämästä. Se on ehkä vähän samanlaista kuin kuoleman koittaessa elämän kuvat vilistävät silmissä. 

Oikeassa elämässä, ei unessa, vietin mukavan jouluaaton lapsenlapseni perheessä. Leikin kolmen pienen lapsen kanssa ja sain olla mukana joulupöydässä ja tutustua uusiin ihmisiin. Päättelin uneni johtuneen siitä auttaen minua asettamaan elämäni joulut aikajanalle. Yllättäen eri tilanteissa nousivat uskomukset ja ajatukset omista lapsuuden ja nuoruuden jouluista pinnalle ja saatoin lausua niitä päivän kuluessa myös ääneen. Voi kun oppisin olemaan sanomatta mitään. 

Noudatin lapsuuden jouluista oppimiani asioita itsekin myöhemmin. Toisaalta purin ne kaikki pois sittemmin turhana painolastina. Usein poikkeusolosuhteet elämän muutoksissa pakottavat meidät asettamaan asiat sille paikalle, minne ne kuuluvat.

Meillä kuten monessa muussakin perheessä on jouluisin kutsuttu paikalle joku yksinäinen ihminen. Minäkin olin ainakin kerran sellainen omien vanhempieni joulussa. He noudattivat tapaa useina vuosina, erityisesti sen jälkeen, kun me lapset olimme lähteneet emmekä tulleet käymään kuin vasta joulu- tai tapaninpäivänä. Joskus paikalla oli heidän yksinäinen ystävänsä, sukulaisensa tai ehkä jopa naapuri. On ihana tapa kattaa lautanen vaikkapa jollekin tuntemattomalle. Tämä on joulun parhaimpia ominaisuuksia, jota ihmiset tekevät sen kummempaa huomiota herättämättä.

Liitän tähän loppuun yhden julkaisemattoman blogipostaukseni. Voi olla, että sen joitakin osasia olen käsitellyt muissa postauksissa, mutta en varmasti kaikkea. Se on erityisen sopiva varsinkin kahden lauseen osalta ” Kriisit tuovat yleensä pinnalle sellaisia asioita, joita on aikakin ajatella.  Kaikkein vaikeimmat käsittelyä odottavat asiat ovat syvemmällä.” Se itse asiassa jatkaa edellisen blogini ”Mene syvemmälle” teemaa.

 

 

9.4.2020

”En olisi uskonut, että tällaiset karanteenia vastaavat olosuhteet vaikuttaisivat loppujen lopuksi minuun tällä tavalla.  Tarkemmin ajatellen, se ei ole kovin ihmeellistä. Kriisit tuovat yleensä pinnalle sellaisia asioita, joita on aikakin ajatella.  Kaikkein vaikeimmat käsittelyä odottavat asiat ovat syvemmällä. Vaikka olemme niistä tietoisia, elämän kuohu ja toiminta pitävät ne hyvin kurissa pinnan alla. Työnnämme niitä pois tietoisuudesta tarkoituksella. Useimmiten ne ovat asioita, joille emme voi edes tehdä mitään. Ihan hyvä niitä on silti ajatella.

Ajattelemalla nyt ja toisenkin kerran ja vielä senkin jälkeen, keksimme ratkaisuja. Ratkaisu on sekin, ettei tee mitään, antaa ajan vaikuttaa. Olen ollut aiemmin hyvä paikkaamaan asioita kuntoon, rakentamaan siltoja ja parantamaan yhteyksiä. Se ominaisuus ei katoa minnekään, mutta vähitellen kertyy asioita, jotka tekevät siitäkin entistä vaikeampaa. 

 

Kun vanhenemme, kaipaamme entistä enemmän rauhaa ja sopusointua. Tunnistamme todella hyvin pinnan alla olevat väreilyt toisissa ihmisissä. Joskus se tuntuu melkein ajatusten lukemiselta. Alamme vaikkapa vältellä hyökkääviä ihmisiä. Vältämme myös ihmisiä, joiden sisällä erilaiset elementit, tunteet myrskyävät ja kiehuvat.  Ihmiset saattavat olla hyviä piilottamaan tunteensa muilta, he eivät ehkä itsekään tiedä, mitä niillä tehdään tai heillä ylipäänsä on sellaisia tunteita.  He eivät ymmärrä, mutta en minäkään halua olla paikalla, kun tulivuori purkautuu. En enää kaipaa konflikteja ja tunteenpurkauksia, en ainakaan, jos ne kohdistuvat minuun. Silloin olen mahdottoman huono auttamaan.

Pitkän elämän aikana tulee myös asioita, joita ei ymmärrä. Miksi läheinen ihminen katkaisee aivan yllättäen välit eikä häneen saa enää yrityksistä huolimatta minkäänlaista yhteyttä? Jotkut työelämän aikana kokemani asiat eivät myös koskaan selvinneet. Jäin loppuiäksi kysymään, miksi jouduin kohteeksi. Miksi olen epäonnistunut miessuhteissani, sitä olen käsitellyt. Useimmiten näissä asioissa, syy ei todellakaan ole meissä itsessämme vaan siinä toisessa osapuolessa. Tämä ei pysty käsittelemään ongelmaa ja pakenee milloin mihinkin jättäen toisen osapuolen pähkäilemään asiaa loppuelämäkseen.

Useimmiten on siis kysymys ihmisen omista ongelmista, jotka tämä haluaa purkaa toiseen ihmiseen. Ehkä se on pelkkä avunhuuto. Yllättävintä on, että kohteeksi joutuva on itse juuri silloin heikoimmillaan. Olen aiemmin myös maininnut, että konfliktit syntyvät usein silloin, kun toinen ihminen vaistoaa toisessa tapahtuneen muutoksen tai sen ihmeellisen särmän.  Sitä on vaikea selittää, mutta kun ihmisellä on vaikeaa, niin juuri silloin hän on helppo kohde toiselle. En ole mikään erikoisasiantuntija, mutta huomaan yhtäläisyyksiä itse kokemissani tilanteissa kautta vuosien. Tilanteita on vaikea selittää, mutta voin palauttaa ne kaikki mieleeni.  Aivan kuin juuri silloin omat antennit olisivat voimakkaimmin toiminnassa.

Vaikka jokin asia valkeneekin ja jotakin paranee, niin kumma kyllä, ihminen haluaa selvittää ne kaikki. Etsimme aina ensimmäiseksi vikaa omasta itsestämme. Ainakin minä teen niin. Toisen ihmisen kaikkein syvimpään ajatusmaailmaan on vaikea mennä sisälle. Harvoin tämä olisi edes valmis sitä avaamaan, jos sellainen tilanne tulisi. Emmekä aina saa edes tilaisuutta siihen, emme tapaa näitä ihmisiä ehkä uudelleen. Monet osaavat katkaista kaikki siteet takanaan. Se on ehkä helpompaa niin. Alamme myös itse välttää konflikteja, koska emme tiedä, mitä sanoisimme, mitä tekisimme. Joskus alamme vierastaa ihmisiä, niin kuin pikkuvauvat tekevät.

Olen usein herännyt unestani jonkin kirjoitusidean takia. Mielenkiintoiset unet myös herättävät. Nyt saatan herätä ahdistukseen. Tärkeät asiat on selvitettävä. Vai onko? Saanko rauhan ilman selvitystä?

Tänä aamuna aloin taas miettiä testamenttia. Kysymys ei ole varojen testamenttaamisesta vaan elämäni sisällön tulevaisuudesta. Tähän saakka olen yrittänyt ajatella, että se on samantekevää. Kun on kuollut, niin on kuollut. Toisaalta olen itse ajatellut muiden, aiemmin kuolleiden tuntemieni ihmisten osalta toisin.  Tähän saakka. Sitten hekin katoavat minun lähtiessäni. Kaikki skannaamani ja tallentamani kuvat Google-kuvissa häviävät. Kukaan ei maksa pientä kuukausimaksua enää siellä eikä missään muussakaan verkkopalvelussa enää.  Kauanko blogini elävät siellä. Kirjaprojektini seisoo, en ole jatkanut sitä tänä vuonna. 

6.11.2011

Kotona olevat tavarat eivät huoleta minua. Tyttäreni oli huolissaan, jos kirjakaappini kaatuisi päälleni, koska sitä ei ole kiinnitetty seinään. Aikomukseni oli täyttää kirjoilla ylähyllyjä. Nythän niitä ovat lattiat täynnä. Minusta se oli huvittavaa. Jos se kaatuisi päälleni eristyksen aikana ja jäisin alle, voisin kuolla kirjojen alle. Se olisi loistokas kuolema, kirjat tappoivat hänet. Niin ei nyt tietenkään käy, mutta hän ehdotti, että testamenttaisin kirjani jollekin kissojen suojeluyhdistykselle. Minulla oli parempi idea, joku antikvariaatti ottaisi varmaan mielelläni kaikki kirjani. Tulevaisuudessa kirja saattaa jälleen ollakin arvossaan. Nykyäänhän niitä usein mollataan mediassa ja somessa.

Valokuvat huolettavat. Käyn niitä läpi, skannaan ja hävitän. Skannatut ovat joka tapauksessa ulkoisilla kovalevyillä, vaikka osan vien myös Google kuviin. Isäni valokuva-albumeistakin tuli riitaa hänen kuoltuaan. Missähän ne olisivat nyt, jollen olisi niitä saanut. Entä kaikki negatiivit, omani ja isäni? Siellä on paljon kuvia, joita ei ole missään. Valokuvaus oli todella kallis harrastus aikoinaan.

Entä kaikki mapit täynnä keräämääni tietoa. Ehkä ne voivatkin mennä roskiin. Päiväkirjat? Kalenterit? Kirjeet? Kortit? Toisaalta sitten palaan entiseen ajatteluun, mitä siitä kaikesta, menköön. Aika näyttäköön.

 

Tämä aika lienee monelle iäkkäälle, yksinasuvalle ihmiselle paljon kovempaa kuin minulle.  Tai sitten ei. Soitin tässä välissä kolmelle ystävälleni, joista kaksi on yli 90-vuotiasta ja yksi täyttää parin vuoden päästä 90. He voivat aivan hyvin ja olivat reippaita. Vanhempi heistä oli leipomassa rahkapiirakkaa, koska se kuului hänen perheessään pääsiäiseen. Minä myös piristyin.  Ehkä tämä on sitten rankkaa nuoremmille?

Yhteisiä olivat kuitenkin monet ajatuksemme. Minä olen heidän mielestään vielä nuori. Omasta mielestäni en kyllä kovin nuori. Takaseinä häämöttää edessäpäin.

Kun vaan kestäisimme tämän ajan, varsinkin jos vaikkapa kesäkin on peruttu. Minäkään en ole saanut lupaamiani kirjeitä kirjoitettua, innostukseni on hetkellistä eikä edes jokapäiväistä. En jaksa avata kirjoja lukeakseni. Selaan usein aamun lehdet lukematta asioita sen tarkemmin.

Olemme välillä pitäneet whatsup -videopuheluja perheen kesken. Pitää tänään kysellä, miten tyttäreni eilinen muutto sujui. ”

Tässähän sitä jo tuli. Yhteenvetoa. 

Onnellista Uutta Vuotta kaikille lukijoilleni!

Pierre Auguste Renoir: Kukkia vaasissa. National Gallery of Art.

 

Uusi vuosi ja vanhat kujeet

Minulla on loistava piilopaikka heinikossa viljapellon laidalla. Kasvit suojaavat minua. Joku hyönteinen siivet viuhuen pöristelee ohi. Lintu livertää. Poutapilvet seilaavat upean sinisellä taivaalla. Olen täydellisen turvassa. Voin istua täällä kauan ja kirjoitella aloittamaani jatkokertomusta. Minua ei löydetä täältä. 

3.1.2022 kaikki kuvat liittyvät tekstiin.

Voin milloin tahansa valita sopivan paikan palata aiemman elämäni maisemiin ja piilopaikkoihin ajattelemaan, kirjoittamaan ja unelmoimaan. Joskus kuljen metsän siimekseen, toisinaan kalliolle, isolle kivelle tai vaikkapa varaston katolle puhdistamaan ja purkamaan liian täyttä mieltäni. Vien suruni ja iloni luonnon käsiteltäväksi. En silti voi unohtaa mitään. En halua unohtaa mitään.

Tuusulanjärvellä 15.2.2009

 

Minä ja ikätoverini olemme melkein muinaismuistoja, jollemme muuten, niin olemme lähes muuttuneet pelkiksi muistoiksi.  Olemme kaikki erilaisia, täynnä asioita. Ketään meistä on mahdoton eritellä osiksi. vaikka meissä on paljon samaa ja joskus ymmärrämme toisiamme puolesta sanasta.  Silti tunnen usein, että puhumme eri kieltä kuin nuoremmat ihmiset.

Tuusulanjärvellä 12.1.2008

 

Joka päivä ihmettelen nykyajan valtavaa kehitystä. Kaikki ovet ovat ihmisille auki valita itselle parhaiten sopivat vaihtoehdot. Minun sukupolveni ei tullut niin valmiiseen maailmaan vaan joutui ponnisteleman ja auttamaan uuden uljaan yhteiskunnan rakentamisessa. Olen itse asiassa hiukan surullinen, ettei minulla ole enää aikaa hyödyntää kaikkia tarjolla olevia mahdollisuuksia. Olisin täydellisen sopiva siihen uuteen maailmaan.

 

12.1.2008

 

Tällaisia ajatuksia on mielessäni pyörinyt uudenvuoden alkaessa. Ja monia muitakin. Niin meille käy usein siirryttäessä ja ylittäessä rajoja. Heräsin aamuyöllä hyvin nukuttuani, se taitaa olla monille vanhuksille yleistä. Minulle se ei ole ollenkaan yleistä paitsi, että heräilen usein, mutta nukahdan heti uudelleen. Nyt olin nukkunut useita öitä liian hyvin. 

Kotona 22.12.2011

Aloin selata tabletilta Instagram-valokuvia.  Vien sinne itsekin harvakseltaan kuviani, useimmiten vanhempia valokuviani. Nyt on ollut muotia käydä luistelemassa Tuusulanjärvellä.  Kuvia on otettu satoja, kaikki lähes samanlaisia.

Olen kai kateellinen. Olen aikoinaan melkein ominut järven ja erityisesti sen yksinäisyyden itselleni. Sama koskee monia muitakin paikkoja, joihin ihmiset ovat nyt koronan aikana löytäneet, osittain myös Tuusulan mainosrummutuksen ansiosta. 

Tuusulanjärvi 6.12.2017

 

Uudenvuoden ensimmäisenä päivänä oli hieno auringonpaiste. Autolle ei olisi ollut tilaa kirkon lähistön parkkipaikoilla, kun tuhannet ihmiset olivat tulleet käyttämään järvelle aurattua hienoa baanaa luisteluun. Myös seuraava pyhäpäivä veti sinne paljon ihmisiä. Ei oikein sovi vanhalle erakolle, joka ei edes osaa luistella. Ihmisjoukot, minulle kauhistus, en edes osaa silloin valokuvata.

 

3.1.2022 Tuusulanjärvellä. Kaikki kuvat tässä jutussa liittyvät tavalla tai toisella tekstiin

Aloitin kirjoittaa tätä eilen eli vuoden kolmannen päivän aamulla varhain. Tabletilla on vaikeampi kirjoittaa, mutta en halunnut vielä nousta ylös. Jatkan myöhemmin läppärillä. Olin innoissani jonkin ajatuksen, ehkä unen johdattamana. Onneksi ihmisellä on mielikuvitus, jonka avulla hän voi milloin tahansa siirtyä ajasta ja paikasta huolimatta, minne tahansa. Kun innoitus syntyy, sitä haluaa vaalia ja kirjata paperille nopeasti haihtuvat mielikuvat. Ne ovat hyvin katoavaisia, vaikka ne saattavat joskus myöhemmin palata mieleen.

Mikkolan ja Lahelan välisellä kevyen liikenteen väylällä 28.12.2011,lempipaikkojani aiemmin, kun asuin lähellä ja nyt

Istuin uuden vuoden aattona iltaa ja yötä rakkaan ystäväni seurassa. Keskustelumme kirvoittavat usein mielikuvitusta silitellen suuria ajatuksia. Ja mitä sitten. Tarinoiden juuria oikeasta elämästä. Sellaisia ihmisiä kuin ystäväni on harvassa. Hän pystyy omilla kertomuksillaan herättämään toisen ihmisen mielikuvia ja laajentaa niitä. Ajattelen usein, että voisin ottaa ne kertomukset talteen ja jalostaa niitä. En tosin ehdi. Hetket ovat katoavaisia.  Minulla itselläni on myös niin paljon tietoa ja kertomuksia kerättynä, etten pysty enempään. Ihmisen rajat ja katoavaisuus olivat ajatuksissani. Monia meitäkin nuorempia ihmisiä kuolee jatkuvasti. Ja vanhemmat ovat jo lähteneet tai odottamassa lähtöä.

Tuusulanjoki tulvi 28.12.2011

Eero Järnefelt teki 1890-luvulla nurmikolla lepäävästä naisesta maalauksen, joka kulkee nimellä Saimi kedolla. Ainakin 2016 isokokoinen teos oli esillä Järvenpään taidemuseossa, kun museon uutuuksia esiteltiin. Maalauksen malli Saimi s. Swan oli Eero Järnefeltin puoliso.  Täältä pääset katsomaan kuvan ihanasta maalauksesta ja täältä löydät tietoa maalauksen historiasta. Taisi olla niin, että Järvenpään Taidemuseo osti Järnefeltin perheelle kovin henkilökohtaisen teoksen huutokaupasta. Saimi Järnefelt on mm. kääntänyt suomeksi minulle aikanaan tärkeän kirjan George Eliot: Mylly joen rannalla. Miksi niin tärkeä, kerroin siitä tarinaa blogissani ”Heräämisiä” 22.9.1917. Pääset lukemaan blogin täältä. Tulikin mieleen, että äskettäin kirjastossa käydessäni etsin vasta viime vuonna ilmestynyttä Eliotin kirjaa ”Daniel Deronda”, mutta en löytänyt. Toisin sanoen kirjaston ainoa kappale oli lainassa.

Edellinen tuli mieleeni tuosta blogini alusta, kun istuin ja välillä makasin siellä nurmikon keskellä, lapsuuteni kodin pihapiirissä.

Sama paikka kuin edellä eli Tuusulanjoki Mikkolan ja Lahelan välisellä sillalla 29.12.2012

 

Nyt on jo perjantai 7.1. 2022 eli loppiaisen jälkeinen päivä.  Jatkan vielä hetken, sillä monet muut omat tehtäväni odottavat. Pienetkin tutkimusprojektit ja niistä kirjoittamiset vievät paljon aikaa ja energiaa. Koti on sekaisin. Välillä pitää siivota, tosin useimmiten ohimennen, pestä pyykkejä ja laittaa ruokaa.

Ja käydä kaupassa. En ole siirtynyt ostamaan ruokia verkon kautta syystä, että haluan pitää kosketuksen elämän vaikeuteen. Siis ainakin kerran viikossa on käytävä täydentämässä ruokavarastoa. Valitsin nyt loppiaispäivän, koska ajattelin, että ihmiset pysyttelevät pois kaupoista ja seuraavaksi päiväksi oli tiedossa kovempaa pakkasta.

 

Katoavaa Tuusulaa, Hyrylän tori oli minulle keskiössä 20.1.2012

 

Kun ensin olin rapsuttanut auton esille lumesta ja jäästä, pääsin lähtemään. En edes ajatellut poiketa luontokohteille, sillä oli sen verran kaunis päivä, että uskoin niiden pullistelevan ihmisiä.

Kaupassakin oli parkkipaikka melkein täynnä ja sisällä minulle tuli mieleen, että monella muullakin oli sama ajatus. Onneksi paikallisessa S-marketissa on paljon kassoja eikä yleensä koskaan joudu jonottamaan pitkiä aikoja. Ostan sen verran, että jaksan kantaa ison kestokassin tai joskus kaksi ainakin autosta kotiin.

Minulle tuli jostakin syystä taas mieleen talvi ja edellinen syksy tasan 10 vuotta sitten, kun kaupassakäynnit olivat erityisen tuskallisia olkavarsieni ja ranteiden kipeytymisen takia. Ihminen unohtaa hurjan paljon ajan kuluessa. Kuvia olen ottanut silloin todella vähän.

Edelleen katoavaa Tuusulaa, torin paikalle noussee jättimäinen Prisma. Tässä kuvassa 20.1.2012. Taustalla olevassa rakennuksessa annettiin nyt korona-rokotuksia.

 

Mutta päiväkirjasta selviää paljonkin, juuri kaikkea sittemmin jp unhoon jäänyttä. Olotilani heittelehti joulun 2011 aikaan ja sen jälkeen. Kun jaksoin, autoin muita. Silloinhan en edes tiennyt, mikä minua vaivasi. Samoihin aikoihin myös oikea jalkani alkoi vaivata. 30.12.2011 kirjoitin, että jos olotilani oli ennen 95 %, niin nyt se on vain 20 %. Välillä nukuin koko päivän, nukahdin kesken kirjoittamisen.

 

10.1.2012 näkymä Senaatintorille yliopiston ikkunasta

  

Joulukuussa 2011 joki tulvi yli äyräidensä ja tapaninpäivää edeltävänä yönä riehui myrsky. Pihajalavan kaatumisprosessi alkoi. Vai jatkuiko se?

Kun aamulla varhain 7.1.2012 hain lehdet postilaatikosta, kirjoitin, että yöllä sataneesta lumesta joku voisi päätellä kulkijasta sen, että tämän oikea jalka oli kipeä, kun sillä ei ole astuttu kunnolla. Lumessa oli silloin ennen minua vain naapurin Mökä-kissan jäljet. Yöt olivat vaikeita, tuntui, että painoin kuin kivi.

Samanaikaisesti valmistelin esitystä proseminaarityöni dispositiota varten. Joka päivä seurasin olotilaani ja kirjasin tuntemuksiani. Muru-kissa oli silloin seuralaiseni.

Sama paikka kuin eräässä aiemmassa kuvassa, mutta tässä vuotta myöhemmin eli 29.12.2011

 

Muistoihin on yllättävän helppo palata, mutta se ei ollut nyt tarkoitukseni. Loppiaisiltana selasin Instagramista kuvia. Tuusulanjärvi oli todellakin ollut tupaten täynnä ihmisiä, myös tyttäreni perheineen kävi siellä. Jää oli luistelijoille ja hiihtäjille, mutta myös kävelijöille nyt parhaimmillaan. Kaikkina vuosina ei ole ollut samanlaista mahdollisuutta, ei ainakaan näin aikaisin. Selasin valokuviani ja yleensä luistelumahdollisuus on ollut vasta helmi-maaliskuussa. Silloinkin mm. 15.2.2009 jäällä oli paljon ihmisiä, mutta ei toki sellaisia määriä kuin nyt. Varmaan aikainen jäätyminen ja ahkera auraaminen ovat juuri nyt luovat nyt tärkeän piristyksen ihmisille.

Tänään varmaan samanlainen ihmisvirta kulkee eri paikoista jäälle. Parkkipaikat ja teiden varret ovat täynnä autoja. Toistaiseksi pysyttelen poissa, koska en halua sellaiseen tungokseen.

Syy ei ole koronassa, joka on valtavasti levinnyt ja leviää edelleen, tosin vain melkein flunssana. Syy on ehkä tullut esille jo aiemmin, yleinen arkuuteni mennä ihmisten (pääasiassa nuorten) joukkoon. Siitä ei nyt enempää. 

Tuusulanjärvi 17.12.2021 muutoksia on tällekin rannalle tulossa?

 

Kävin ottamassa 3.1. kolmannen rokotuksen, kun Keusote järjesti onnistuneesti joukkorokotuksia. Samalla sain peruttua aiemmin sopimani ajan 19.1. Samalla kävin kurkkaamassa silloin järven tilanteen. Sää oli melko huono, oli tullut lunta. Sohjossa oli vaikea kävellä, tuuli ja ilmasta tuli pistäviä pisaroita. Ihmisiä oli paljon vähemmän liikkeellä, mutta minä en ollut sillä päällä.

Muuten, on huvittavaa huomata valokuvista, että pidän edelleen samoja vaatteita kuin 2000-luvulla. Kyllä aikanaan halvat vaatteet ovat hyvin kestäneet aikaa, kulutusta ja pesemistä. 

Pitää tyhjentää pesukoneen sisältö kuivumaan ja tehdä ruoka uuniin.

Suuri osa näistä blogipostauksistani on eräänlaisia korona-ajan päiväkirjoja. Ehkä jatkossa mieleeni pulpahtaa jotakin muutakin.

20.12.2021