Kesäretkiä eri aikoina

Ehkä monilla muillakin on tekemistä tähän aikaan, sopeutumisessa ja kaikessa muussa. Aika ennen koronapandemiaa on kuin jokin toinen aikakausi verrattuna aikaan sen jälkeen. Olen muistaakseni kirjoittanut, etten aloita tästä aiheesta, mutta en voi välttää, että se häivähtää aika ajoin mielessä eri asioita käsitellessäni. Silloin surumielisyys valtaa mieleni. Kun palaan vaikkapa vuoteen 2018, se on kuin paluu historiaan. Sen jälkeen hyvin moni asia on kokenut muutoksia, ehkä juuri sellaisia, jotka jättävät meihin arpia. Niitä on silti katsottava suoraan, vaikka tuntuukin, ettei pysty. Tavalla tai toisella ne ovat tulppa myös monen muun menneen asian käsittelyyn. Vaistoan, että tämä sama asia eri muodoissaan kalvaa monia muitakin ihmisiä. Se tekee minut surulliseksi.

 Maailma on muutenkin sen jälkeen muuttunut vihamielisemmäksi, joskus sietämättömäksi. Silti me yksittäiset ihmiset olemme samoja, kipeitä sisältäpäin, yllättäen kasvaneita ja vanhentuneita, muuttuneita. Rutiinit pyörivät samalla tapaa, mutta jokin on muuttunut. Toisaalta minäkin haluan muutosta, mutta erilaista, hellittämistä ja rauhoittumista.

Se oli äestämistä. Kuvistani alkaa näkyä paluuni yksityiskohtiin. Tästäkin pellon reunalla tehdystä tutkimusmatkasta on paljon valokuvia. Ehkä palaan lasten katseen mukana myös omaan lapsuuteeni.

Selailin koneellani kevään 2018 valokuvia, joita en ehkä koskaan ole edes katsonut kovin tarkkaan. Kuvat herättivät monia tunteita ja muistoja, tekivät ne eläviksi. Kuljin taas lomamatkalla Kreetalla, josta kirjoitin muistaakseni vain yhden blogin, joka sisälsi myös muistoja menneistä matkoista. Matkablogeja on vielä paljon kirjoittamatta enkä nyt tiedä, onko sellaisen aika koittanut. Joka tapauksessa niitä on odottamassa, sillä tuskin enää matkustan oikeasti minnekään.  Voin silti jatkossakin kuvitella matkoja eri paikkoihin. Maailma on niin mahdottoman täynnä turisteja ja täpötäysiä paikkoja, etten halua sellaista. Viimeinen etelän matka Espanjan Andalusiaan 2019 osoitti sen. Täälläkin on ja on ollut totuttautumista ihmisjoukkoihin, joita kyllä edelleen enimmäkseen välttelen. Tarvittaessa silti kestän niitä, osaan soluttautua joukkoon, mieluiten anonyyminä.

En ole nautiskelija muuten kuin kauniin luonnon suhteen. Ruoka ja juomat eivät kiinnosta muuten kuin elämisen kannalta. Vaatteita en osta muuta kuin tarpeeseen. En käytä hajusteita, mutta meikkaan itseäni ja värjään tukkaani, jotta paremmin kestäisin itseäni, en muiden takia. Minulla on kotona paljon tekemistä. On lukemista, tavaroiden läpikäyntiä ja sukutaulujen käsittelyä ja blogien kirjoittamista. Museot eivät enää erityisesti kiinnosta minua, mutta paikat ja historia erityisen paljon.

Himoitsen uutta kameraa, vaikken olekaan tyytyväinen valokuviini.

Tuon aloituksen tähän postaukseeni kirjoitin jo monen monta päivää sitten, mutta koska se pätee edelleen, jatkan siitä. En oikein usko, että saan tekstiäni tänäänkään valmiiksi. 

19.8.2023 Panssarimuseossa, yleiskuva, Leopard-panssarivaunu, jonka päälle sai kiipeillä. Sen edessä oli esillä Ukrainan sotaan liittyvää materiaalia.

Eilen olin Markkulan sukuseuran perinteisellä kesäretkellä. Olimme päättäneet jo kauan sitten, että se tehdään Hattulaan. Kohteeksi valikoitui sitten Parolassa oleva Panssarimuseo. Ihmisjoukoista puheenollen, se näytti olevan monen muunkin vierailukohteena. Meitäkin oli sentään 30 hengen porukka, jota varten oli pyydetty esittely. Saimmekin esittelijäksi asiantuntijan, Panssariprikaatissa sotilasuransa tehneen Rainer Syrjälän (kapteeni evp.). Hän osasi kertoa valituista panssarivaunuista erittäin paljon, jopa yksityiskohtaisesti.  Puolentoista tunnin esittelyn aikana ummikko helposti putoaa kärryiltä. 

Minulla olisi ollut vain tyhmiä kysymyksiä omiin kokemuksiini perustuen. 1960-luvun lopulla olin Länsi-Saksassa ja työnsin silloisen kotikyläni raitilla lastenvaunuja, kun ohitseni porhalsi valtavan korkea amerikkalaisten Nato-sotilaiden panssarivaunu. Se rikkoi kyläläisten puutarhoja ja taisi vaurioittaa myös kylän läpi kulkevaa rautatierataa. Kaikkihan korvattiin. Mutta se oli kyllä pelottava näky. Olisin ehkä kysynyt, olivatko amerikkalaisten panssarivaunut isompia kuin suomalaiset museopanssarivaunut? Toinen kysymys olisi koskenut panssarivaunujen kuljetusta paikasta toiseen ja niiden painoa. Niitähän on kuljetettu Ukrainaan kai myös lentokoneilla. Sitten lopussa kysyin jotakin aivan tyhmää eli voiko oppaaseemme ottaa yhteyttä, jos tulee kysymyksiä. Meidänhän pitää kirjoittaa jotakin sukuseuran lehteen ja ehkä olisimme tarvinneet joitain tarkennuksia. En kyllä tarkoittanut kysellä omia kysymyksiäni. Amerikkalaiset panssarivaunut ovat ehkä meillekin oleellisia nyt, kun olemme Natossa.  1960–1970-luvuilla ajatus Natosta tuntui kauhistuttavalta. 

Poikkesimme sitten lähistöllä Parolannummella katsomassa siellä seisovaa Parolan leijonaa. Koska aihe kiehtoi mielikuvitustani aivan liian paljon (jo etukäteen) , kopioin kuvauksen paikasta tähän.

Kuvaus (Museovirasto: Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY)

”Parolannummi on poikkeuksellisen pitkään sotaväen kokoontumis- ja harjoituskenttänä toiminut leirialue, josta on kehittynyt pysyvä majoitus- ja harjoitusalue. Parolannummi on toiminut lisäksi monien merkittävien historiallisten tapahtumien näyttämönä.

Kuiva ja pääosin avoin kangaskenttä on edelleen alkuperäisessä käytössään. Alueella on muutamia puolustusvoimain varastorakennuksia. Alueen etelälaidalla on Aleksanteri II:n 1863 tekemän sotaväen katselmuksen kunniaksi pystytetty muistomerkki, Parolan leijona. Samaan aikaan annetun kieliasetuksen 100-vuotisjuhlassa 1963 paljastettu muistokivi on samalla alueella leijonapatsaan kanssa.

Historia

Hämeen linnan laitumet sijaitsivat ainakin jo Kustaa Vaasan aikana Nummen kylän alueella. 30-vuotisen sodan aikana 1600-luvulla Parolannummelle koottiin seudun jalkaväkimiehet ja hakkapeliitat. Sotaväen harjoituskenttänä Parolannummen käyttö alkoi 1777.

Ruotsin kuningas Kustaa III vieraili leirillä kolmasti seuraamassa harjoituksia ja Kustaa IV Adolf kerran. Vallan vaihtumisen jälkeen Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili Parolannummella kerran ja Aleksanteri II kahdesti.

1863 kesäleirillä tapasivat Venäjän keisari Aleksanteri II ja J.W. Snellman toisensa. Tämän tapaamisen seurauksena keisari allekirjoitti Hämeenlinnan lääninhallituksen talossa 1.8.1863 julkaistun asetuksen, jonka mukaan suomen kieli tuli maassamme yhdenvertaiseksi ruotsin kanssa.

Aleksanteri II:n vierailun kunniaksi Parolannummelle pystytettiin 1868 ruotsalaisen kuvanveistäjän Andreas Fornanderin tekemä pronssileijona eli Parolan leijona. Pronssileijonan pystyttäminen pyrittiin yhdistämään myös kieliasetukseen. Kieliasetuksen satavuotisjuhlassa 1963 samalle paikalle paljastettiin suomen kielen oikeuksien kivi.”

12.7.2019 Alex tutustumassa panssarivaunuun sisältä

Kun lapsenlapseni oli vuoden Intissä eli varusmiehenä nimenomaan Parolassa Panssariprikaatissa. Hänen alokasryhmänsä oli 2/19-ryhmä. Olin todella innoissani, kun pääsimme katsomaan aluetta 12.7.2019. Silloin siellä vietettiin Hämeen Panssaripataljoonan perinnepäivää ja Suomen Panssarijoukkojen 100 vuotista merkkipäivää ja samalla vietettiin kesän alokkaiden saapumiserän läheisten päivää.  Lähdimme sinne perheen kera, mukana tyttäreni poikineen ja hänen tyttärensä ensimmäisen lapsensa kanssa. Se oli minulle ja ehkä muillekin ikimuistoinen päivä. Oli taistelunäytöksiä ja panssarivaunujen kulkue ja saimme tutustua koko alueeseen. Pikkupojilla oli hauskaa.

12.7.2019. Hämmästyin ottamieni kuvien määrää, suurin osa kameralla.

Sitten tulikin korona-aika seuraavana vuonna. Alussa mietin sitä, miten paljon asioita jäi varjoon edeltävien liian kiireisten vuosien 2018–2019 aikana. Samanaikaisesti oma vointini ei ollut kovin hyvä. Monta asiaa käsittelemättä. Nyt saan ehkä asiat käsiteltyä.  Ainakin mielessäni. Ympyrä on sulkeutunut. Neljä vuotta. Lukija saattaa ihmetellä, miksi kaikki asiat pitää käsitellä?

12.7.2019 panssariprikaatilla on omat valokuvaajaalokkaat...

Minusta tuntuu vähän siltä, että yritän ottaa mennyttä aikaa kiinni. Olen jäänyt jumiin jonnekin matkan varrelle. Elämä on jatkunut ja olen viivytellyt jossakin, eksynyt enkä ole löytänyt sille polulle, jonne minun pitäisi mennä. Tämä ei tietenkään pidä aivan paikkaansa vaan on minun kokemusperäinen käsitykseni koronajan vaurioista meissä ihmisissä. 

Alokkaan äiti on jäänyt kuvan ulkopuolelle.

jatkuu... Niin kävi kuin ajattelin eikä minulla ole nytkään aikaa kirjoittaa tai valikoida kuvia postaukseen. Edellisestä kirjoitusessiosta on nimittäin jo kulunut kolme-neljä päivää. On paljon tekemistä enkä ehdi tehdä kuin pienen osan. Sitten pitää laiskotella ja kerätä voimia. Olen sen verran tunnollinen ihminen, että tunnen syyllisyyttä, etten ole edes ehtinyt paneutua riittävästi sukukirja-asiaan.

Ehtiäkseni tehdä kaikki asiat, tarvitsisin kotiapulaisen, joka hoitaisi siivouksen, ruoanlaittamiset, pyykinpesut, kaupassa käynnit, kissan tarpeet. Sää alkoi myös pilkata minua, sillä sateiden jälkeen alkoi juuri aurinko paistaa. Luontoretket ja valokuvaukset haluan hoitaa kyllä itse.

12.7.2019 meteliä riitti taisteluharjoituksessa ja panssarivaunukulkueessa.

Vitkastelu myös tulee välillä esille. Lähdin viemään roskia pihalla olevaan roskavarastoon. Kertyykö teillä kaikilla muillakin roskia yllättävän paljon? Työtä riittää lajittelussa, onneksi meillä on täydellinen roskavarasto, jonne voi viedä kaiken: sekaroskan (sisältää mm. kissanjätteet, siis sen, jonka kerään päivittäin kissanveskistä), biojätteen (pussi pitää viedä lähes päivittäin, koska se alkaa hajota niin nopeasti), muoviroskat (miksi kaikki pitää pakata muoviin, pussi täyttyy nopeasti), pahvit (sitäkin kertyy paljon), lasia ja metallia kertyy onneksi vähemmän.

12.7.2019 maanviljelystä ja sotia, sitähän Suomen historia on ollut...

Otin pihalle mennessäni mukaani häkkivaraston avaimen. Olen vältellyt sinne menoa viikkokausia, vaikka mielessä on ollut. Varastohan on tupaten täynnä banaanilaatikoita täynnä kirjoja, tauluja pakattuina, myös käyttämättömiä ja paljon muuta entiseen taiteelliseen toimintaani liittyvää. Tarkoitukseni oli vilkaista käyttämättömiä kehyksiä, joita voisin tarjota ilmaiseksi paikallisella roskalavalla. Etsin sitten hetken vielä laatikkoa, jonne olin tammi-helmikuussa kätkenyt muistojani, runot ja tekstit 1960-luvulta ja kaikki vanhat asiapaperit. Banaanilaatikot ovat äärettömän painavia minun heikoille käsilleni ja tila, jossa siirtelen laatikoita, on liian pieni. Ilokseni löysin juuri sen laatikon melkein alimmaisena ja nappasin jotakin mukana. Laatikko oli muuten täynnä vanhoja asiakirjoja.  Voin olla iloinen tästäkin ennen seuraavaa käyntiä varastossa. 

 

Arkista elämää

Jaoin Facebookissa vanhempia näihin aikoihin vuosina 2014–2016 kirjoittamiani blogeja uudelleen ennen kuin aloitin kirjoittaa tätä uutta. Tiedän, että tämä kirjoitus ei valmistu tänään eikä ehkä edes huomenna. Pääni on ollut pari päivää kipeä, mikä ei ole minulle mitään uutta, sillä olen ollut lapsesta saakka päänsärkyinen ihminen. Kysymys ei ole migreenistä vaan toisenlaisesta särystä. Se johtuu ehkä ilmanpaineista, säästä jossakin maapallolla, reumalääkkeistäni tai siitä, etten ole kuunnellut itseäni.

 

Vuoden lähestyessä loppua kohti, on taas tiettyjen asioiden vuoro. Vanhenevan ihmisen on tärkeä kohdistaa katsettaan myös itseensä, jotta jaksaa taapertaa täällä vielä mahdollisimman pitkään. Kukaan ei halua tulla taakaksi perheelleen. Se tuli kyllä opittua jo omilta vanhemmilta.

Sain vihdoin hankittua minulle jo viime vuonna luvatut ja nyt valmistetut arvokkaat, yksilölliset pohjalliset kenkiini. Asia liittyi jo viime vuonna kärsimiini vanhuuden vaivoihin, jotka aiheutuivat pääasiassa nivelreumastani ja sen lääkityksestä. Käytin vuosi sitten paljon aikaa ongelmieni tutkimiseen tarviten terveyskeskuksen palveluja. Vaivani ovat lääkityksen lisäämisen jälkeen parantuneet. On mahdottoman tylsää ja vastenmielistä syödä lääkkeitä. Pohjalliset aiheuttavat sen, että joudun hankkimaan uudet talvikengät. Onneksi kaikki lenkkikenkäni ovat sen verran tilavat, että pohjalliset mahtuvat niihin. Fysioterapeutin mukaan pohjallisten käyttö vaatii myös totuttelemista. Oikeastaan on aikakin uusia talvikenkiä.

 

Talvi on tänä vuonna myöhässä. Sää on lämmintä. Siitä ei ole mitään haittaa. Onneksi sain tällä viikolla autoasiat nopeasti hoidettua. Renkaiden vaihto, auton pesu ja kovavahaus tuli hoidettua läheisessä firmassa, jossa myös säilytän renkaita.

Odotellessani autoa, kävin lähistöllä, Lahelan kylän alueella kävelemässä. Olin yllättynyt, kuinka Ristikiven teollisuusalueen viereen oli kasvanut mahdottoman iso omakotialue. Autolla ohi ajaessani en ole sitä kunnolla ymmärtänyt.  Alueella risteilee kävelyteitä, olin jopa vähällä eksyä. Ristikiven alueen puoleisessa päässä oli jopa päiväkoti, jota ympäröi iso puistoalue leikkipaikkoineen. Tulipa taa mieleen aika, kun Tuusulassa oli vain yksi päiväkoti. Silloin elettiin 1980-luvua. On ihanaa, että lapsien elämää tuetaan nykyään loistavasti täällä meillä päin.  Se on todella tarpeen tässä hullussa maailmassa. Alueen nimi on Lahelanpelto I.  Toiselle puolelle Lahelantietä on kasvamassa Lahelanpelto II.

Tässä kuva Paijalan maantieltä 23.12.2018. Anttilan alue poppeleineen jää alas oikealle.

Lahelan vanha alue on minulle tuttu alue, sillä vanhimmat lapsenlapseni asuvat edelleen siellä kuten myös kaksi lapsenlapsenlastani. Aikanaan kävelyreittini Tuusulanjoen toiselta puolelta Mikkolasta ulottuivat usein myös Lahelanniityn läpi vanhaan Lahelaan. Alue on viimeisen 20 vuoden aikana muuttunut ja kasvanut valtavasti, kun ympäristön pellot on kaavoitettu ja rakennettu täyteen. En voi kyllä enää sanoa alueen olevan minulle tuttu.

 

Vietimme kesän alkua 1.6.2007 Lahelan peltojen äärellä Kollarin kalliolla. Taitaa maisema kalliolta olla nyt hieman erilainen.

Jossakin kirjahyllyjeni kätköissä on Mirja Alholan vuonna 1995 julkaistu kirja ”Ruohottuneet polut”, jossa silloin jo hyvin iäkäs nainen kertoo ensin perheensä tulosta Lahelaan Helsingistä muistaakseni aivan 1900-luvun alussa. Hän kertoo siinä myös elävästi hänen ja sisarensa maanviljelemisestä vanhempien kuoltua. Vanhat rakennukset ovat vielä tallella vanhan Lahelan keskustassa. Kun tyttäreni perhe rakensi sinne talon noin 2005 silloisen miehensä isän vanhan kotitalon paikalle, alueen historia kiinnosti minua erityisesti. Tulihan siellä silloin usein käytyä. Lahelan nimi oli aikoinaan Finnby. Se on ikivanhaa Tuusulaa.

Uusi talo valmistumassa ja vanha talokin on vielä pystyssä. 5.5.2006.

 

Viimeisen kymmenen vuotta olen viettänyt paljon enemmän aikaa joko Karjalassa tai Hämeessä.  Enimmäkseen virtuaalisesti. Kaikelle ei riitä aikaa.  Ympäristömme on muuttunut hurjaa vauhtia siitä, kun ensimmäisen kerran osuin Tuusulaan marraskuussa 1979.

Entisillä ja nykyisillä kotipaikoilla. 5.5.2006

 

Edellisen viikon lauantaina Pyhäinmiesten päivä jäi taka-alalle, kun vietimme Halloweenia tyttäreni luona. Lapsille Halloween tuntuu olevan erityisen tärkeä. Perhe oli nähnyt erityisen paljon vaivaa pukeutumisessa ja maskeerauksissa, mutta myös asunnon sisustuksessa hämähäkinverkoilla ja muilla vastaavilla. Tyttäreni oli jopa tehnyt kakun asiaankuuluvasti sen koristamalla. On vaan kumma, kuinka amerikkalainen juhla on levinnyt meille. Tosin juhla on ikivanha kelttien juhla anglosaksisissa maissa; ”All Hallows Eve” eli kaikkien pyhien aatto. Se levisi irlantilaisten ja skotlantilaisten mukana Yhdysvaltoihin. Wikipediassa eli täällä lisää tietoa. 

 

 

Jatkan kirjoittamista, vaikka tärkeämmät kirjoitukset katsovat minua syyttävästi työpöydältä. Alkuviikko oli sen verran rankka, etten jaksanut pakertaa niiden parissa kuin hetken. Kaiken lisäksi samana aamuna, kun olin myöhemmin lähdössä hoitamaan autojuttuja, pesin lopulta ”romuhuoneen” suuren ikkunan. Muut kaksi isoa ikkunaa ja parvekkeen lasit saavat jäädä ensi kevääseen. Ikkunaa pestessäni sain ideoita muutoksiin. En tietenkään sisustuksiin (en sisusta mitenkään), mutta ajattelin, että voisin vaihtaa olohuoneen ikkunan edessä olevan pitkän kirjoituspöytäni vaihteeksi sinne romuhuoneeseen. Näköala sieltä on puiston sijasta kadulle ja etupihalle. Muutos vaatii kyllä apua tai sitten ei. Siinä on hurjan paljon tavaroiden siirtelyä ja muita toimenpiteitä.  Toisin romuhuoneesta pienemmän kirjoituspöydän tänne olohuoneeseen kukkapöydäksi, mikä virka sillä oli kyllä joskus aiemmin.  Vuosi sitten mietin, että vaihtaisin romuhuoneen viereisen makuuhuoneen kanssa. 

 

Onko edellä oleva vain pakenemista puolipakollisista kirjoitustehtävistä ja muista keskeneräisistä jutuista, joita tiedän ja aavistan olevan edessäpäin?  Positiivista asiassa on se, että jaksan suunnitella. Onhan minulla muitakin juttuja kehitteillä. Koska ei olisi ollut?

15.7.2020

 

Kun pesin ja kuivatin hiukseni, kauhistelin taas harmaanvaaleaa juurikasvua, joka on melkein kuin hometta.  Hiukseni ovat muutenkin ohentuneet. Ikä vaikuttaa meihin monella eri tapaa. Pahinta olisi ruumiillisten vaivojen sijaan loppujen lopuksi mielen hapertuminen. Katselen usein aamuisin ikkunastani, kun vanhat ihmiset ovat rollaattoreineen ulkoiluttamassa koiriaan, tulossa kaupasta tai muuten vain lenkillä. On hyvä, että täällä lähiympäristössä on paljon paikkoja, minne mennä ja joissa on helppo liikkua. Minulla on vielä liikkumiskyky tallella ja auto, jolla pääsen syvemmälle luontoon lenkkeilemään ja samalla hoitamaan muita asioita. 

 

Kotitöitä tehdessä tai lenkillä, mieleen putkahtaa milloin mitäkin. Niin käy myös kirjoittaessa kuten tämä blogini osoittaa. Tällä viikolla poikkesin Anttilan rannassa, kun muistin alueen poppelit ja niiden syksyllä ihanan keltaisiksi muuttuvat paksut lehdet.  Kävin siellä aiemmin kesällä ihailemassa samoja puita. Lapsuudessani kotipiha oli täynnä poppeleita, jotka sittemmin ovat sieltä hävinneet/hävitetty. Käsittääkseni niitä oli kasvanut siellä jo 1930-luvulla.   

Palsamipoppeli eli Populus balsamifera on kova leviämään ja kasvattamaan juuriversoja. Puu voi hyvissä olosuhteissa elää 200-vuotiaaksi, mutta se on yleensä lyhytikäisempi.  Se on lähtöisin Pohjois-Amerikan pohjoisilta osilta.

Poppelit olivat meille lapsille erityisen tärkeitä. Pienet paljaat jalkamme olivat keväisin puiden avatessa lehtisilmunsa ja kukkiessa ruskean, tahmean aineen peittämiä, sillä pihamaa oli täynnä puiden silmuja. Jalkoja oli vaikea saada puhtaaksi. No, kätemme olivat sen lisäksi värjäytyneet voikukkien käsittelystä. Ja voi sitä tuoksua! Syksyisin piha oli vuorostaan keltaisen vahvojen lehtien täyttämä. Niissä riitti haravoitavaa.

Niistä poppelinlehdistä oli moneksi. Voi olla, että olen joskus aiemmin kirjoittanut, kuinka koulutoverini Leenan kanssa jonakin nuoruuden syksynä kuljeskelimme kotipihallani poppelinlehtikasojen välissä. Ehkä suunnittelimme taas kerran elokuvaa.  Dramaattista kylläkin, siinä tekisimme itsemurhan keltaisten lehtien aikaan. Olisiko ollut syksy 1964?

”Maa lainehtii keltaisia lehtiä. Poppelien lehdet ovat kuin kultaa, katoavaa kultaa, Jokainen asia, mitä vähäpätöisinkin vetää minut kirjoittamaan. Haluaisin kirjoittaa kaikesta. Tuosta sateen lotinasta, tuulesta, lehdistä, jotka lentävät tuulen mukana sateen halki kylmään, palelluttavaan maailmaan.” 11.10.1964

Minulla ei ole todellakaan ollut aikaa palata tutkimaan päiväkirjojani. Ne ovat osittain pitkästyttäviä, mutta sisältävät paljon hienoja yksityiskohtia. On taas varmaan aika kirjoittaa toiseen blogiini, jonne viimeksi kirjoitin helmikuussa 2020. Tässä linkki sinne. Kirjoittaminen oli minulle elinehto ainakin murrosiästä asti.

 

Hyvä, jos jaksoit lukea tähän asti. Kävin välissä jopa kävellen lähikaupassa ja vein samalla yhden postikortin siellä olevaan postiin. Olen ollut jo pitkään ja olen kyllä jatkossakin laiska lähettämään postikortteja. Sain pari päivää sitten postikortin Bertalta Itävallasta. Hän on jäänyt minulle postcrossing-ajoistani ja lähettelemme toisillemme silloin tällöin kortteja. Hän on myös Facebook-kaveri. Hänelle lähti nyt kortti. Terveitä ollaan vielä. Kaupassa piipahdin nopeasti. En käytä maskia, mutta kierrän kaikki ihmiset kaukaa. Maskeja käytetään meillä todella runsaasti, monet ulkoilevatkin maskit naamalla.

Joskus on aiheellista kirjoittaa tavallisen, juuri sen hetken arkisen elämän postauksia. En jaksa kirjoittaa niitä enää Facebookiin muuten kuin poikkeuksellisesti.

15.7.2020