Terveisin pakkasen keskeltä

10.2. Oletteko tulleet ajatelleeksi, että tekoäly musertaa maailman? Tänään oli auton huolto- ja katsastuspäivä. Pakollisia juttuja, jos aikoo jatkaa autoilua. Siitä ei sen enempää. Autoni täytti tammikuussa 20 vuotta ja pelaa vielä aivan hyvin. Toki olen joutunut silloin tällöin teettämään siinä joitakin korjauksia ja rahaa on palanut. Olihan auto minulle sen aikoinaan ostaessani melkein aarre, koska pääsin sillä omille ”seikkailuilleni”. Aiemmin olin tilapäisesti käyttänyt silloisen asuinkumppanini romua täynnä olevaa ja likaista autoa tai ottanut kesämatkoille vuokra-auton. Nyt minusta joskus tuntuu, että pidän autosta enää vain huolta. Retkeni ja matkani ovat lyhentyneet samalla kun jaksamiseni on usein ollut vaikeassa vaiheessa.  

Kysymykseni tekoälystä tuossa alussa tuli vaan mieleeni, koska se nykyään sekaantuu kaikkiin keskusteluihimme ja ehtii vastata kysymyksiimme ennen kuin edes ehdimme kysyä. Eikä kysymyksessä ole pelkkä tekoäly. Maailma ja ihmiset menevät niin lujaa vauhtia, että kaikki eivät enää pysy mukana. Tyttäreni pitää minua varmasti muistivammaisena ja tosi vanhana. Luulin, että hän kuuntelee minua ja ehkä vähän ymmärtääkin. Aloin puhua tästä kiihtyneestä ajasta monen muun asian sivussa. Vaikkapa siitä, että ei eläkkeelle pääsy? ole mikään autuas taivas. Tosin hän on nyt työttömänä, mikä aiheuttaa omia huoliaan, että hän sen takia ei oikein ymmärrä minua. Muistelin hänelle omaa nopeaa aikaani ja aikaa nyt, kun vaivalloisesti taaperran hänen perässään. Kaikki tehdään ja tapahtuu nopeasti eikä siinä edes ehdi ajatella mitään. Kaupassa hän ehti soittaa minulle jo kaksi kertaa, kun viivyin niin kauan. En edes kuullut soittoa. Olin sanonut, että menee ehkä kauemmin, kun unohdin ostolistan keittiön pöydälle. Muistin silti kaiken, mitä ostoslistassa oli.

Emme siis loppujen lopuksi edes aina puhu samaa kieltä. Usein kerron jonkin pienen jutun vanhemmistani, jotka hän tunsi hyvin. Käsittelen koko ajan omaa ja muiden perheenjäsenten suhtautumista heihin heidän viimeisinä elinvuosinaan. Heitä ei otettu aina todesta. Minullakin alkaa nyt jo olla se kausi, koska erätän lähinnä epäilyjä mielenterveyteni, vanhuuteni ja hitauteni takia.

11.2. Koko aamupäivän on satanut hiljaa lunta. Aamulla luin päivän lehdet tabletilla. Hesarissa oli uutinen, että Etteplanissa alkavat muutosneuvottelut, joiden seurauksena aiotaan irtisanoa työntekijöitä. Heidät korvataan tekoälyagenteilla, joista kehitetään virtuaalisia kollegoita, jotka pystyvät tuottamaan sovelluskoodia. Nämä tekoälyagentit ovat ohjelmistoja, jotka suorittavat monimutkaisia tehtäviä itsenäisesti oppien kokemuksistaan. Siis niin kuin me asiantuntijat jo aikoinaan koulutimme tekemällä monimutkaisia asioita ja samalla oppien. Minulle tuli nimittäin mieleen työurani, joka oli juuri sitä. Menin suoraan tekemään jotakin vaikeaa asiaa, johon osapuolena liittyi asiakas tai työtoveri, ja tehtävää tai useampaa suorittaessani, opettelin samalla ja keksin ratkaisuja. Aivan kuin nuo nykyajan tekoälyagentit. He ilmeisesti oppivat ihmistä nopeammin ja ovat jatkossa helpompia työntekijöinä.

Voisin kertoa edellä mainitusta ihmisagenttitoiminnastani monen monta esimerkkiä. Hyvin todennäköisesti osaisin niitä vieläkin ja olihan työelämästä muutakin hyötyä.  Mutta elämässä on paljon muutakin mielenkiintoista. Minäkin oikeastaan hukkasin vuosia elämästäni, koska pidin työtä tärkeämpänä kuin mitään muuta.

Meitä vanhoja varten voisi perustaa jo museon. Olen aiemmin maininnut, että tekoäly on käyttänyt näitä blogejani hyväkseen eli se on hyötynyt erityisesti sukututkimuksistani, joista olen silloin tällöin kirjoittanut pitkiä postauksia. Osan tutkimuksistani olen tehnyt, kun olen vielä opiskellut sukututkimusta ollessani keskellä vanhenemistani. Ikävää on nyt, kun huomaan, että tekoäly tulee montaa kautta järisyttämään maailmaani ja näköjään kaikkien muidenkin maailmaa.

Muistini pelaa vielä hyvin ja muistan usein paremmin kuin koskaan. Se taitaa silti olla myös valikoivaa muistia. Saan usein hepulin, edelleen, kun lähden etsimään jotakin paperia, vihkoa, valokuvaa tai kirjaa. Arkistoni on aika ajoin mennyt uudelleen ja uudelleen sekaisin. On paljon hävitettävää, mutta myös mietittävää, mitä jää tallelle. Monimutkainen maailma pursuaa ympärilläni. Elämäni on kuin monta elämää, jossa alun perin piti olla vain kirjoittaminen ja kirjallisuuden tutkimus. Kaikki elämät oli sittemmin kokeiltava, koska en tajunnut, että ihmisellä on vain yksi elämä.

Ehkä jatkan oman elämäni tutkimusta ja selvitän, missä ajoin karille. Se sopii edelleen yhteen tulevaisuuteni kanssa.

5.2.2026

torstai 12.2.2026 Lumisade ja pakkanen saivat jälleen aikaan upean huurteisen puumaiseman.  Hävitin aamulla lisää lehtileikkeitäni, nämä olivat aiemmin saaneet jatkoaikaa, mutta teen nyt entistä jyrkempiä päätöksiä. Lukiessani 2000-luvulta olevia uutisia ja artikkeleita, huomaan niiden olevan paljon parempia kuin tämän päivän lehtikirjoitukset. Nyt pääaiheena ovat sota, maailman tilanne, politiikka, sote, työttömyys ja tekoäly.  Ennen aiheet olivat enemmän ihmisläheisempiä ja koskettelivat myös enemmän taidetta ja luontoa.  Jokunen artikkeli läpäisee vielä seulani. En keräile enää lehtileikkeitä vain joskus kirjoitan kommentin muistikirjaan käyttääkseni sitä joskus.

Joukossa oli lehtileikkeiden lisäksi joitakin omia tekstejäni. Osa pääsi ehkä silloiseen blogiini ”Polulle kauas”, jonka olin aloittanut keväällä 2008 ollessani pian lähdössä eläkkeelle.  Syksyllä olin jo eläkkeellä, mutta jatkoin töitä edelleen, koska minua oli pyydetty. Tein lyhyempää päivää ja ehdin kuljeskella pihalla ja ympäristössä aamuisin ennen töihin lähtöäni. Kirjoitin koko elämän matkasta ja siitä, että tärkeintä on matkalla oleminen, koko ajan liikkeessä eteenpäin. Kaikki muu ulkoinen tulee häviämään ja elämme vain niin kauan kuin viimeinen meidät muistava ihminen. Työni loppuivat alkaneen finanssikriisin takia  saman vuoden päättyessä.

Julistauduin myös lopullisesti vapaaksi ja itsenäiseksi ihmiseksi, koska olin jatkossa aina ”matkalla”, siis sillä elämän matkalla. Monet tapahtumat ja asiat tulivat jatkossa sitomaan minua aivan liian paljon ja tilanne on edelleen sama. Ainoa asia, missä voin olla täysin vapaa, on kirjoittaminen. Siinä voin käyttää kaikkea tapahtunutta ja kokemaani materiaalina. Niinhän olen usein tehnyt luettuani muistikirjoja ja otettuani aiheen lyhyestä kommentista, mutta voin tehdä paljon enemmän.

Todennäköisesti olen koko elämäni pähkäillyt samoja asioita, lapsesta tähän päivään saakka enkä silti ole täysin pystynyt ratkaisemaan mitään saadakseni siitä selkeän tarinan, miksi minusta tuli minä.

Olen yrittänyt saada itsestäni lapsena kiinni, mutta se on vaikeaa. Ensimmäisen päiväkirjan jälkeen tulee katko. Päiväkirja päättyi kesään 1958, jolloin syksyllä aloitin oppikoulun Hämeenlinnassa. Se taisi olla todella rankka vaihe elämässä, jota seurasivat muut koettelemukset. Koulumatka oli pitkä, olosuhteet rankat. Aloitin myös lukea paljon, aloitin kirjoittaa romaanien alkuja. Maailma oli täynnä asioita, joihin piti tutustua. Uudet ystävät uudessa koulussa, sopeutuminen ja pettymykset. Kun kielitaito karttui, hankin liudan kirjeenvaihtokavereita maailmalta.

Jatkoin päiväkirjojen kirjoittamista myöhemmin, mutta paljon jäi väliin. Sitten koiramme kuoli, mummo kuoli.  Olisikohan aika käydä tätä aikaa, vaikka vähin todistein enemmän läpi, aikaväli 1958–1960. Sekava, siihen liittyvä materiaali on myös aika saada roskikseen. 

 

lauantai 13.2. Vähän tämän päivän sekoilua tähän väliin. Kun avaan jonkun oven, kokonaisia maailmoja purkautuu esiin. Ne ovat kaikki minun maailmojani, jotka ovat olleet pitkään varjossa ja sinne varmaan jäävätkin, kunhan olen vähän muistellut. Sitten tulee jotakin uutta.

Etsin todisteita myöhemmistä päiväkirjoistani, yksi kausi välistä oli jossakin, en löytänyt sitä. Olisin tarvinnut sitä. Keskiviikkona 13.4.2005 täytin 58 vuotta ja olin siitä ihastuksissani. Pieni ihminen on aikanaan syntynyyt, kasvanut omaksi itsekseen, omaksi luojakseen, aina paremmaksi. Ehkä. Sielu pysyy samana. Kun tajuamme, että olemme jotakin muuta tai että olemme suuren suunnitelman palasia, näyttää ihminen monissa asioissa täysin kehittymättömältä.  Se sopii muuten tosi hyvin myös tähän päivään parikymmentä vuotta myöhemmin.  Olin silloin vähitellen astumassa uuteen elämänvaiheeseen, joka tulisi sisältämään aivan hirveästi uusia asioita, joista osa oli elämäni vaikeimpia.

Palatakseni nuoruuteen ja kirjallisuuteen ja vuoteen 2005, niin eteeni osui samana vuonna alkanut kirjeenvaihto erään ihmisen kanssa, joka alkoi samana vuonna ja kesti useita vuosia, Muistin sen lukiessani aiemmin mainitsemaani kirjaa George Sandista. Näettekö, kuinka muistimme harhailee ajasta ja paikasta toiseen, mutta muistaa silti?  Samalla muistin lisää siitä, mihin nuoruuteni aika meni, aika välissä, josta en edes paljon muistanut enkä kirjoittanut päiväkirjaa. Kunpa en nyt unohtaisi sitä.

Kirjailija George Sand eli oikealta nimeltään Amantine Lucile Aurore Dupin oli Ranskan tunnetuimpia 1800-luvun kirjailijoita, jonka kirjat käsittelivät erityisen paljon yhteiskunnallisia kysymyksiä ja naisen asemaa. Hän eli värikkään elämän, mihin hänen varakkuutensa ja kirjoista saatavat tulot olivat suuri apu. Hän oli uudistamassa eurooppalaista romaania ja kirjallisuutta. Hän tunsi kaikki aikansa tunnetut kirjailijat ja taiteilijat. Elämänsä loppupuolella hän oli kirjeenvaihdossa Gustave Flaubertin kanssa.  He kävivät kirjeenvaihtoa ja kirjeet koottiin kirjaksi, joka ilmestyi suomeksi 2007.  

Lukiessani mainitsemaani kirjeenvaihtoa vanhan herran kanssa, muistin kirjan, jonka nimenä oli ”Rakas vanha trubaduuri”.  Nimittäin jossakin kirjeessä viittasin tuohon kirjaan. Olen kopioinut kansioon kaikki kirjeemme, erittäin värikkään ja monipuolisen kirjeenvaihtomme. Tuo aika oli minulle erityisen monipuolinen ja vilkas. Kun nyt ajattelen taidenäyttelyitäni ja taidehistorian opiskelua ja monia muita siihen aikaan ja sitä seuraavaan aikaan liittyviä asioita, niin ne tuntuvat aivan toiselta aikakaudelta. Tiedän, että ystäväni oli kirjeenvaihdon aloittaessamme reilusti yli 80-vuotias ja kuoli yli 90-vuotiaana. Joka kerta kohdatessani tämän kirjeenvaihdon, saatan ensin innostua, mutta sitten lamaannun.  Olen silti erittäin kiitollinen siitä, että tunsimme toisemme ja innostimme toisiamme kirjoittamaan, tutustumaan taiteeseen ja valokuvaamaan.  Koen samanlaisia lohduttomia tunteita, kun ajattelen monia muitakin tuntemiani ihmisiä, jotka ovat lähteneet autuaammille metsästysmaille.

Lapsenlapseni Alex tuli jälleen viikonlopuksi luokseni. Hän täyttää ensi viikolla jo 14 vuotta. Ihailen häntä. Hän on selättänyt vuosien mittaan monia asioita ja kasvanut fiksuksi nuoreksi mieheksi. Vielä viime kesänä taistelimme monesta asiasta, mutta ne ajat menivät. 

 

15.2. Sunnuntai-aamupäivä. Yritän olla kirjoittamatta tänne jokaista narahdusta, jokaista väittelyä ja ristiriitaa. Niitähän on riittänyt, kun olen ollut viikonlopun nuoren kanssa, joka kuumeisesti haluaisi jo olla aikuinen eli täysikäinen. Minut todettiin eilen vanhanaikaiseksi, koska kirjoitan jopa keskusteluihimme WhatsAppissa kirjakieltä.  Myönnän sen, koska en ymmärrä aina nykyistä elämänmenoa. Vietin illalla aikaa kahden lapsenlapseni kanssa, toinen aikuinen ja toinen täyttämässä 14 vuotta. Kuulemma tiedän silti enemmän asioista kuin muut ikäiseni. Pohdimme pitkään, mitä 14-vuotias voisi ostaa vähillä lahjarahoillaan.

Myöhemmin tänään keskustelin Alexin kanssa pitkään hänen tulevaisuuden toiveistaan. On hienoa, että riitelyn ja väittelyn lisäksi pystymme keskustelemaan opiskelusta ja ammattitoiveista.  

Elämässä on elettävä loppuun, saakka tapahtuu sitten mitä tahansa. Siksi jokaisen parasta on keksittyä omiin harrastuksiinsa. Kaikenlaiset pikkuasiat, yksityiskohdat, joihin aion paneutua kirjoittamalla niistä myös näissä blogeissani, ovat minulle nyt tärkeitä. Vuosien opiskelu ja tutustuminen eri aiheisiin on kirkastanut aiheita ja niihin liittyviä yksityiskohtia mielessäni. Jos ne liittyvät sukututkimukseen, niin aion kulkea useammin sivusuunnassa enkä aina vain suoraa sukulinjaa pitkin. 

Melkein unohdin ystävän päivän. Jälkikäteen hyvää ystävän päivää! 

16.2. maanantai ja jälleen yksin Minnin kanssa. Olisi saatava tämä blogipostauksen viritelmä julkaisuun. Minni kävi jälleen yöllä nukkumassa lämmintä selkääni vasten.  Oli kiva seurata häntä, kun lapsenlapseni olivat paikalla. Hän rakastaa molempia poikia. Ikävä juttu on, että oikea reiteni on lauantain jälkeen kipeytynyt ja sattuu kävellessäni. 

Tänään on Alexin syntymäpäivä. Onnitteluni! Perhe on hiihtolomalla asuntovaunulla ja palaa ensi viikonloppuna. 

 

Kiihkeätä maailmanmenoa

Aloitan uuden tekstin kirjoittamisen tietäen, että tekemiset vaanivat taustalla kuten aina ennenkin.  En tule saamaan tätä blogipostausta valmiiksi tänään enkä edes huomenna. Meidän ihmisten elämä on rakennettu palasista, joista vähitellen muodostuu kokonaisuuksia, valmiita juttuja, valmiita teoksia, joskus saavutuksia ja merkityksellisiä tekoja. Kunnes sitten koittaa loppu…

Syksy parvekkeelta.

Osa elämääni on oman itseni ja kiihkoni hillintää ja laimentamista normaaliksi kohinaksi. Olen tehnyt sitä koko elämäni ajan. Mitä olisi tapahtunut, jos olisin päästänyt sisälläni olevan demonin irti. Demoni kuulostaa hirviöltä, tarkoitan enemmänkin voimaa ja henkeä. Edelleen vanhana naisena, joudun pitämään itseni kurissa. Pitkän elämän aikana olen kyllä oppinut tekemään sen, rajoittamaan itseäni, pienentämään itseni.

Minnin tyypillinen asento, kun hän seuraa ja ihmettelee minun touhujani.

Suuri muutos lapsuuteni maailmasta tähän päivään on tapahtunut meissä ihmisissä.  Yleensä muutos on ollut parempaan suuntaan, sillä se on vapauttanut ihmisiä olemaan entistä enemmän oma itsensä. Toisaalta muutos on ottanut ihmiseltä pois itseoppimista ja itseharkintaa opettaessaan meitä uskomaan ulkoiseen maailmaan ja sieltä tuleviin sanomiin, oppeihin ja tapoihin. Kehittyvän ihmisen ympäristö, maailma on muuttunut paljon. Siksi on vaikea analysoida, miten mikin asia on vaikuttanut meihin kussakin ajassa. Siinä kaikessa on pohtimista ja tutkimista.

No jaa, tämäkin kuva kertoo erän tarinan. Mutta onko silläkään tarinalla vielä loppua.

Jokainen ihminen on pieni suuri maailmansa. En minäkään ehdi tehdä ja oppia kaikkea, mitä vielä haluaisin.  Jos maailma oli lapsena ja nuorena pieni ja suuri yhtä aikaa, vanhana se alkaa vähitellen olla liian suuri hallittavaksi. Oma koti tuntuu jo usein liian suurelta, kun katsoo elämänsä aikana kertyneitä papereita, kirjoja, päiväkirjoja ja niiden välissä leijuvia ajatuksia. Menot on suunniteltava sopiviksi paloiksi ja ajateltava myös menon hintaa eri kantilta.  Kunto ja vointi ratkaisevat. Vain ikätoverit saattavat ymmärtää tämän, eivät aina hekään.  Sanotaan, että vanhuus ei tule yksin. Mitähän sekin tarkoittaa? Kyllä se aika yksin tulee.

Lisäksi ei saa koskaan olla masentava, masentunut vaan aina iloa ja riemua puhkuva, innokas eläkeläinen. 

Rakas lukijani, kun istahdin tänään kirjoittamaan, en ajatellut, että kirjoittaisin kuten nyt kirjoitin. Minulla oli mielessä aivan erilainen teksti. Tässä kohdin mieleeni tulee blogin kirjoittaminen viime vuosikymmenellä (2010-luku), jolloin välillä kaiken kiireen keskellä ryntäsin läppärille kirjoittamaan (=hengittämään) tietämättä, mitä kirjoittaisin. Sanoin aina, että teksti tulee sormenpäistäni. Niin se tuli nytkin.

2010-luvun alussa ajattelin, että maailma on minulle vielä avoin ja pieni ja että ehtisin vaikka mitä. Sitten vain aika lähti menemään kiihtyvällä tahdilla.

Itselleni tärkeä aihe käsitellä nyt, on oma elämäni.  Niin se on ollut koko ajan, vaikka kytken mukaan tuntemiani ihmisiä ja tietenkin myös jo kauan sitten kuolleita. Tätä olen selitellyt ennenkin.

 

Peltoni oli jo puitu ja näkymä oli lohduton. 3.9.2023

Lähestyvää sukuseuran 15-vuotistilaisuutta varten aloin penkoa papereita ja järjestellä kuvia tilaisuutta varten.  Penkomista ja järjestelyä olisi aiheellista tehdä useammin ja harkitusti, tuli vaan mieleen. Mutten ole yksinkertaisesti ehtinyt. Joistakin lukemattomista muistiinpanoistani syntyisi uusi Merkintöjä-blogi numero se ja se.  Ennen kuin sukellan vanhoihin päiväkirjoihini, niin voisin jatkaa tätä kirjoitusta em. aiheeseen liittyvillä muistiinpanoilla ja kuvilla, palata 15 vuoden taakse.

Muuten olen huomannut, että minua puolta nuoremmatkin kirjoittavat muistelmiaan päiväkirjojensa kautta. Yleensä he ovat julkisuudesta tunnettuja, jotka alkavat ennen kuin täyttävät 50 vuotta tutkia omaa vaikeata menneisyyttään. Kaikki purkautuvat. Julkisuuden henkilöiden, jopa alle 50-vuotiaiden elämästä julkaistaan kirjoja kustantajien toimesta. Tavallisista ihmisistä ei olla kiinnostuneita. Kaiken lisäksi kirjoja ja muita asioita somesta retostellaan kaikilla mahdollisilla portaaleilla.

Kävele nyt siitä. Jokilaakso 3.9.2023

Edellä oleva ei sinällään ole mitenkään ihmeellistä, jos ajattelemme alussa mainitsemaani murrosta, ihmisten muuttumista ja tietenkin koko maailman muuttumista. Silloin alamme katsella maailmaa uudesta näkökulmasta ja joudumme usein kyseenalaistamaan kokemiamme asioita.

Vaikka minun juuri nyt tekisi mieli sukeltaa omien päiväkirjojeni maailmaan, niin pidättäydyn aloittamassani aiheessa eli merkinnössäni Sirkiän suvusta, äitini karjalaisesta suvusta. Olen kirjoittanut suvusta, liittyvistä suvuista, elämästä ennen ja myöhemmin Karjalassa, Kuolemajärvellä ja muuallakin, matkoista ja kaikesta lukemattomissa blogeissani.  Niitä on luettu paljon, lukijoista en tiedä paljon, harva kommentoi tai ottaa yhteyttä. Voin vain olla kiitollinen, että lukijoita on paljon.

Merkintöjä muistikirjoista, paperien kulmista, vihoista, kalentereista ja kaikesta mahdollisesta, mihin voi kirjoittaa, niillä täytän tämän postauksen. Samalla muistutan itseäni aiheista, jotka asioiden paljouden, moninaisuuden ja kiireen takia ovat jääneet varjoon ja joutuneet melkein kuin sivuraiteelle. Olen repinyt muistivihoistani (työvihoista) sivuja irti halutessani hävittää niistä suurimman osan tarpeettomana.

Alan tutkia vihkojani satunnaisessa järjestyksessä. Monet esiin tulleista asioista olen kirjannut sukututkimukseeni, jos ao. henkilöt ovat siellä. Olen kysellyt vuosien mittaan tietoja uusilta ystäviltäni. Pohdin pitkään kesäkuun 1944 pommituksia Viipurin ratapihalle. Suurhyökkäyksen jälkeen venäläiset pommittivat todella runsaasti mm. Viipurin ratapihaa ja moni juna evakoita täynnä ollut juna joutui seisomaan ratapihalla pitkään, koska raiteet piti korjata ennen kuin junat pääsivät jatkamaan matkaa. Kaikki tämä tapahtui runsaan viikon ajan. Venäläiset valloittivat Viipurin 20.6.1944. 

Olen monelta tuntemaltani henkilöltä kuullut, että he ovat olleet tuollaisessa junassa Viipurissa. Jos oikein muistan, niin yhden merkinnän mukaan vajaan 3-vuoden ikäinen ystäväni Malla olisi ollut Viipuria ohittamassa junalla isoäitinsä kanssa 11.6.1944.  Varmistan asian vielä häneltä ja tarkennan muistoa, kun pian tapaamme. Muistaakseni Kuolemajärveltä lähtenyt Kyllikki on kertonut samanlaisia muistoja, hän oli syntynyt 1925 ja asui myöhemmin Saksassa. Jotkut ovat kertoneet, että he ovat rynnänneet pusikkoon junasta. Pelon vallassa. On se ollut aikamoinen vaihe tavallistenkin ihmisten elämässä.  Paljon on kirjoitettu ja kuultu 20.6.1944 tapahtuneesta Elisenvaaran hirveästä pommituksesta, jossa lähes kaikki junavaunuissa olleet noin 150 tai enemmän ihmistä kuolivat. Venäläiset pommittivat Simolan aseman tienoilla samaan aikaan usean kerran, jolloin suunnilleen saman verran siviilejä menetti henkensä. Näistä tapahtumista vaiettiin pitkään. Wikipediasta ja sen liitteistä löytyy enemmän tietoa aiheesta.

Sukututkimuksen opiskelu ja tutkiminen ovat saaneet minut tekemään erittäin paljon merkintöjä. Paha tapani oli selvittää tapaamieni ihmisten sukuja kysymällä heiltä kaikenlaista. Se tieto on vaikeasti hyödynnettävissä. Jos olen kirjannut heidät sukututkimukseen, olen joskus yrittänyt kirjata tietoja sinne. Siellähän ne roikkuvat, kunnes tulevat joskus eteeni. Yleensä kaikki eri tapahtumissa tapaamani ihmiset ovat antaneet tietoja erittäin mielellään. Usein he olivat myös kertomassa suvustaan eri tilaisuuksissa. Nyt monet ovat ehtineet kuolla, vaikka tapaamisista ei ole vielä kulunut edes kymmentä vuotta.

Sitten kaikki retket, joko kotimaassa tai sitten muualla, kirjauksia ja merkintöjä syntyy. Osasta olen kirjoittanut lyhyen tekstin blogiini, osa ei ehdi koskaan niin pitkälle.

Karjalaisten laulu 10.9.2023

 

Niinpä sitten kävi, etten saanut tätä tekstiä käsiteltyä loppuun viime viikolla kuten oli aikomukseni. Tapahtumat ovat jyränneet minut alleen, en voi mitään. Ihminen ei ehdi kaikkea ja se on vain hyväksyttävä. Voisin jatkaa kertomalla vaikkapa eilisistä hienoista Kuolemajärvi-juhlista Raisiossa, mutta jätän sen tällä kertaa toiseen kertaan tai en käsittele sitä sen enempää blogeissani, jollen sitten joidenkin kuvien muodossa.  Voitte vain kuvitella, mitä pääni sisällä, ajatuksissani ja mielessäni tapahtuu, kun saan ulkopuolisia vaikutteita!

Aurinko menossa alas Ruotsinkylässä 10.9.2023