Kiihkeätä maailmanmenoa

Aloitan uuden tekstin kirjoittamisen tietäen, että tekemiset vaanivat taustalla kuten aina ennenkin.  En tule saamaan tätä blogipostausta valmiiksi tänään enkä edes huomenna. Meidän ihmisten elämä on rakennettu palasista, joista vähitellen muodostuu kokonaisuuksia, valmiita juttuja, valmiita teoksia, joskus saavutuksia ja merkityksellisiä tekoja. Kunnes sitten koittaa loppu…

Syksy parvekkeelta.

Osa elämääni on oman itseni ja kiihkoni hillintää ja laimentamista normaaliksi kohinaksi. Olen tehnyt sitä koko elämäni ajan. Mitä olisi tapahtunut, jos olisin päästänyt sisälläni olevan demonin irti. Demoni kuulostaa hirviöltä, tarkoitan enemmänkin voimaa ja henkeä. Edelleen vanhana naisena, joudun pitämään itseni kurissa. Pitkän elämän aikana olen kyllä oppinut tekemään sen, rajoittamaan itseäni, pienentämään itseni.

Minnin tyypillinen asento, kun hän seuraa ja ihmettelee minun touhujani.

Suuri muutos lapsuuteni maailmasta tähän päivään on tapahtunut meissä ihmisissä.  Yleensä muutos on ollut parempaan suuntaan, sillä se on vapauttanut ihmisiä olemaan entistä enemmän oma itsensä. Toisaalta muutos on ottanut ihmiseltä pois itseoppimista ja itseharkintaa opettaessaan meitä uskomaan ulkoiseen maailmaan ja sieltä tuleviin sanomiin, oppeihin ja tapoihin. Kehittyvän ihmisen ympäristö, maailma on muuttunut paljon. Siksi on vaikea analysoida, miten mikin asia on vaikuttanut meihin kussakin ajassa. Siinä kaikessa on pohtimista ja tutkimista.

No jaa, tämäkin kuva kertoo erän tarinan. Mutta onko silläkään tarinalla vielä loppua.

Jokainen ihminen on pieni suuri maailmansa. En minäkään ehdi tehdä ja oppia kaikkea, mitä vielä haluaisin.  Jos maailma oli lapsena ja nuorena pieni ja suuri yhtä aikaa, vanhana se alkaa vähitellen olla liian suuri hallittavaksi. Oma koti tuntuu jo usein liian suurelta, kun katsoo elämänsä aikana kertyneitä papereita, kirjoja, päiväkirjoja ja niiden välissä leijuvia ajatuksia. Menot on suunniteltava sopiviksi paloiksi ja ajateltava myös menon hintaa eri kantilta.  Kunto ja vointi ratkaisevat. Vain ikätoverit saattavat ymmärtää tämän, eivät aina hekään.  Sanotaan, että vanhuus ei tule yksin. Mitähän sekin tarkoittaa? Kyllä se aika yksin tulee.

Lisäksi ei saa koskaan olla masentava, masentunut vaan aina iloa ja riemua puhkuva, innokas eläkeläinen. 

Rakas lukijani, kun istahdin tänään kirjoittamaan, en ajatellut, että kirjoittaisin kuten nyt kirjoitin. Minulla oli mielessä aivan erilainen teksti. Tässä kohdin mieleeni tulee blogin kirjoittaminen viime vuosikymmenellä (2010-luku), jolloin välillä kaiken kiireen keskellä ryntäsin läppärille kirjoittamaan (=hengittämään) tietämättä, mitä kirjoittaisin. Sanoin aina, että teksti tulee sormenpäistäni. Niin se tuli nytkin.

2010-luvun alussa ajattelin, että maailma on minulle vielä avoin ja pieni ja että ehtisin vaikka mitä. Sitten vain aika lähti menemään kiihtyvällä tahdilla.

Itselleni tärkeä aihe käsitellä nyt, on oma elämäni.  Niin se on ollut koko ajan, vaikka kytken mukaan tuntemiani ihmisiä ja tietenkin myös jo kauan sitten kuolleita. Tätä olen selitellyt ennenkin.

 

Peltoni oli jo puitu ja näkymä oli lohduton. 3.9.2023

Lähestyvää sukuseuran 15-vuotistilaisuutta varten aloin penkoa papereita ja järjestellä kuvia tilaisuutta varten.  Penkomista ja järjestelyä olisi aiheellista tehdä useammin ja harkitusti, tuli vaan mieleen. Mutten ole yksinkertaisesti ehtinyt. Joistakin lukemattomista muistiinpanoistani syntyisi uusi Merkintöjä-blogi numero se ja se.  Ennen kuin sukellan vanhoihin päiväkirjoihini, niin voisin jatkaa tätä kirjoitusta em. aiheeseen liittyvillä muistiinpanoilla ja kuvilla, palata 15 vuoden taakse.

Muuten olen huomannut, että minua puolta nuoremmatkin kirjoittavat muistelmiaan päiväkirjojensa kautta. Yleensä he ovat julkisuudesta tunnettuja, jotka alkavat ennen kuin täyttävät 50 vuotta tutkia omaa vaikeata menneisyyttään. Kaikki purkautuvat. Julkisuuden henkilöiden, jopa alle 50-vuotiaiden elämästä julkaistaan kirjoja kustantajien toimesta. Tavallisista ihmisistä ei olla kiinnostuneita. Kaiken lisäksi kirjoja ja muita asioita somesta retostellaan kaikilla mahdollisilla portaaleilla.

Kävele nyt siitä. Jokilaakso 3.9.2023

Edellä oleva ei sinällään ole mitenkään ihmeellistä, jos ajattelemme alussa mainitsemaani murrosta, ihmisten muuttumista ja tietenkin koko maailman muuttumista. Silloin alamme katsella maailmaa uudesta näkökulmasta ja joudumme usein kyseenalaistamaan kokemiamme asioita.

Vaikka minun juuri nyt tekisi mieli sukeltaa omien päiväkirjojeni maailmaan, niin pidättäydyn aloittamassani aiheessa eli merkinnössäni Sirkiän suvusta, äitini karjalaisesta suvusta. Olen kirjoittanut suvusta, liittyvistä suvuista, elämästä ennen ja myöhemmin Karjalassa, Kuolemajärvellä ja muuallakin, matkoista ja kaikesta lukemattomissa blogeissani.  Niitä on luettu paljon, lukijoista en tiedä paljon, harva kommentoi tai ottaa yhteyttä. Voin vain olla kiitollinen, että lukijoita on paljon.

Merkintöjä muistikirjoista, paperien kulmista, vihoista, kalentereista ja kaikesta mahdollisesta, mihin voi kirjoittaa, niillä täytän tämän postauksen. Samalla muistutan itseäni aiheista, jotka asioiden paljouden, moninaisuuden ja kiireen takia ovat jääneet varjoon ja joutuneet melkein kuin sivuraiteelle. Olen repinyt muistivihoistani (työvihoista) sivuja irti halutessani hävittää niistä suurimman osan tarpeettomana.

Alan tutkia vihkojani satunnaisessa järjestyksessä. Monet esiin tulleista asioista olen kirjannut sukututkimukseeni, jos ao. henkilöt ovat siellä. Olen kysellyt vuosien mittaan tietoja uusilta ystäviltäni. Pohdin pitkään kesäkuun 1944 pommituksia Viipurin ratapihalle. Suurhyökkäyksen jälkeen venäläiset pommittivat todella runsaasti mm. Viipurin ratapihaa ja moni juna evakoita täynnä ollut juna joutui seisomaan ratapihalla pitkään, koska raiteet piti korjata ennen kuin junat pääsivät jatkamaan matkaa. Kaikki tämä tapahtui runsaan viikon ajan. Venäläiset valloittivat Viipurin 20.6.1944. 

Olen monelta tuntemaltani henkilöltä kuullut, että he ovat olleet tuollaisessa junassa Viipurissa. Jos oikein muistan, niin yhden merkinnän mukaan vajaan 3-vuoden ikäinen ystäväni Malla olisi ollut Viipuria ohittamassa junalla isoäitinsä kanssa 11.6.1944.  Varmistan asian vielä häneltä ja tarkennan muistoa, kun pian tapaamme. Muistaakseni Kuolemajärveltä lähtenyt Kyllikki on kertonut samanlaisia muistoja, hän oli syntynyt 1925 ja asui myöhemmin Saksassa. Jotkut ovat kertoneet, että he ovat rynnänneet pusikkoon junasta. Pelon vallassa. On se ollut aikamoinen vaihe tavallistenkin ihmisten elämässä.  Paljon on kirjoitettu ja kuultu 20.6.1944 tapahtuneesta Elisenvaaran hirveästä pommituksesta, jossa lähes kaikki junavaunuissa olleet noin 150 tai enemmän ihmistä kuolivat. Venäläiset pommittivat Simolan aseman tienoilla samaan aikaan usean kerran, jolloin suunnilleen saman verran siviilejä menetti henkensä. Näistä tapahtumista vaiettiin pitkään. Wikipediasta ja sen liitteistä löytyy enemmän tietoa aiheesta.

Sukututkimuksen opiskelu ja tutkiminen ovat saaneet minut tekemään erittäin paljon merkintöjä. Paha tapani oli selvittää tapaamieni ihmisten sukuja kysymällä heiltä kaikenlaista. Se tieto on vaikeasti hyödynnettävissä. Jos olen kirjannut heidät sukututkimukseen, olen joskus yrittänyt kirjata tietoja sinne. Siellähän ne roikkuvat, kunnes tulevat joskus eteeni. Yleensä kaikki eri tapahtumissa tapaamani ihmiset ovat antaneet tietoja erittäin mielellään. Usein he olivat myös kertomassa suvustaan eri tilaisuuksissa. Nyt monet ovat ehtineet kuolla, vaikka tapaamisista ei ole vielä kulunut edes kymmentä vuotta.

Sitten kaikki retket, joko kotimaassa tai sitten muualla, kirjauksia ja merkintöjä syntyy. Osasta olen kirjoittanut lyhyen tekstin blogiini, osa ei ehdi koskaan niin pitkälle.

Karjalaisten laulu 10.9.2023

 

Niinpä sitten kävi, etten saanut tätä tekstiä käsiteltyä loppuun viime viikolla kuten oli aikomukseni. Tapahtumat ovat jyränneet minut alleen, en voi mitään. Ihminen ei ehdi kaikkea ja se on vain hyväksyttävä. Voisin jatkaa kertomalla vaikkapa eilisistä hienoista Kuolemajärvi-juhlista Raisiossa, mutta jätän sen tällä kertaa toiseen kertaan tai en käsittele sitä sen enempää blogeissani, jollen sitten joidenkin kuvien muodossa.  Voitte vain kuvitella, mitä pääni sisällä, ajatuksissani ja mielessäni tapahtuu, kun saan ulkopuolisia vaikutteita!

Aurinko menossa alas Ruotsinkylässä 10.9.2023