Engelin puutarhassa

Käyn aina välillä lyhyen hetken läpi lehtileikearkistoani, joka pääosin on vielä järjestämättä ja jääkin, kunnes joku päivä työnnän kaiken paperinkeräykseen. Tuohon arkistooni liittyvä toiminta on lähes järjetöntä (kuten moni muukin toimintani). Siellä nyt vain sattuu olemaan niin paljon aiheita, jotka voisivat tulla esille uudestaan. Useimmat lehtileikkeet ovat Helsingin Sanomista. Tilaajana löydän ne halutessani myös lehden arkistosta. Mutta se ei ole aina sama juttu.

No jaa, tämä kuva on puutarhastani elokuun alussa 2007.

Saan artikkeleista ideoita. Ne johdattavat minua sellaisiin aiheisiin, joita olen aina rakastanut. Tämän blogini aloitin jo viime marraskuussa, mutta sitten se jäi muiden asioiden jalkoihin kuten sanotaan.

Ja tällaiselta näytti meillä tasan 10 vuotta sitten eli tammikuun alkupuolella 2010. On siinä eroa tämänvuotiseen talvikesään.

 

”Voin keskellä sydäntalvea siirtyä aina halutessani keskelle kukkia ja kauniita kasveja, aivan kuin olisi kesä, mikä on erikoisen miellyttävää. Syyskuussa ja jopa lokakuussa saatoin tarjoilla vierailleni kirsikoita omasta puutarhastani ja antaa heidän itsekin poimia niitä, mikä herätti suurta ihmetystä.”

Näin kirjoitti Carl Ludvig Engel ystävälleen Carl Herrlichille Berliiniin joulukuussa 1835. Helsingin kaupungin suunnittelija, arkkitehti Engel oli rakennuttanut kaupunkiin myös talon itselleen ja perheelleen. Talo oli empiretalo Helsingin Bulevardilla numeroissa 18-20. Vieressä olivat myös hänen suunnittelemansa virkatalot Vanhan kirkon kirkkoherralle ja kappalaiselle. Engelin talo valmistui 1829 ja siinä oli yli kymmenen huonetta ja taloa ympäröi puutarha. Engel asui perheineen talossa vuodesta 1829 kuolemaansa vuoteen 1840 saakka. 

Kesäkuussa 2018, räikeä auringonpaiste ei ollut otollinen valokuville. Mutta tässä on Engelin oma hautakivi.

Kun talo aikaan purettiin, sen paikalle rakennettiin Svenska Fruntimmerskolanin rakennus, joka valmistui 1885. Ruotsinkielisten tyttöjen koulu oli ollut olemassa jo vuodesta 1844. Sen oli aikanaan vihkinyt runoilija J.L Runeberg. Zachris Topeliuksen tyttäret olivat oppilaina koulussa, ja se oli aikanaan Helsingin ainoa tyttökoulu.

Tässä koko perhe rivissä.

Uuden rakennuksen suunnittelivat Magnus Schjerfbeck ja Ludvig Isak Lindgvist. Talo seisoo vielä samalla paikalla, vaikka sitä on sittemmin laajennettu ja peruskorjattu. Nykyään talossa toimii ESH eli Helsingin Eurooppalainen Koulu (European School of Helsinki).

Engel kasvatti aikanaan puutarhansa kasvihuoneessa pelargonioita ja oleantereita, alppiruusuja ja hortensioita. Seinät olivat köynnöskasvien kuten passifloran, arolean, muratin ja maurandian peittämät (edellä olevien tietojen lähde: Helsingin Sanomat 25.5.2008).

Elokuussa 2007 rakkaiden kukkieni keskellä.

Isolla pihalla hänellä oli tuhansien kukkien kukkatarha. Kasvi, erityisesti kukat olivat hänelle rakas harrastus. Kasvien kanssa puuhailu antoi hänelle henkireiän työn lomassa. Suomen kesä on ollut silloinkin yhtä kaunis kuin nyt. Talvipuutarha pidensi kesää hiukan ja auttoi kestämään Suomen inhottavaa ilmastoa ja pitkää talvea. Näin hän on kirjoittanut ystävilleen Saksaan.

Lehtileikkeissäni on paljon taide-, arkkitehtuuri- ja kirjallisuusaiheita. Myös puutarha ja luonto ovat erityisen hyvin edustettuina. Kuljeskelin aikoinaan usein ympäri Helsinkiä, mutta en ehtinyt paneutua riittävästi yksityiskohtiin, joita riittää ympärillämme. Usein Vanhan kirkon puistossa mietin, missähän kohtaa Bulevardilla Engelin talo sijaitsi. Tiesin sen suunnilleen, mutta en tutkinut asiaa sen enempää. Suuri talo matalan puisen rakennuksen tilalla oli täysin erilainen kuin koko kortteli 1800-luvun puolivälissä.

Nyt etsin kuvia rakennuksesta. Ensimmäiseksi tuli marraskuussa lehdissä kiertänyt uutinen, joka koski koululaisten eräälle henkilölle aiheuttamaa meluhaittaa. Hän myös esitti, että koulu siirrettäisiin muualle. Nyt vasta osasin yhdistää sen tähän kouluun ja rakennukseen. Ko. Helsingin Sanomien 4.11.2019 julkaiseman uutisen pääsee lukemaan täältä. On jo aikoihin eletty!

Saksalaissyntyinen Carl Ludvig Engel (1778 – 1840) on kiehtonut monia muitakin minun lisäkseni.  Kirjailija Jukka Viikilä kirjoitti hänestä 2016 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneen ”Akvarelleja Engelin kaupungista”. Luin kirjan aikoinaan. 

Löydän nyt googlatessani myös Elo Sallan Tampereen yliopiston historiatieteen laitokselle 2007 tekemän pro gradu-tutkielman ”Koti Helsingissä, sydän Berliinissä. Saksalaissyntyisen Carl Ludvig Engelin sopeutuminen Suomeen”. Tässä linkki tutkielmaan, jossa sen kirjoittaja perehtyy Engelin persoonaan ja yksityiselämään. Lähteensä hän on käyttänyt mm. Engelin säilynyttä kirjeenvaihtoa, jotka on myös koottu kirjaksi. Tutkielma on erittäin mielenkiintoista luettavaa.  Luettuani sen, huomasin, että se on viety myös 2012 julkaistuun kirjaan, C.L. Engel - Koti Helsingissä, sydän Berliinissä. Hemmet i Helsingfors, hjärtat i Berlin. Kustantaja: Schildts.

Kittilän kirkkoa piti käydä kuvaamassa 2.2.2010.

 C.L. Engel on kiehtonut varmaan monia muitakin. Aloitin puutarhainnostuksesta ja voisin jatkaa myös monella muulla häneen liittyvällä asialla.  Ajatelkaa vaikkapa hänen töitään, joita on muuallakin kuin Helsingissä. Jopa Kittilässä on hänen suunnittelemansa puukirkko!

Pari vuotta sitten kesällä (2018) kävin jälleen kerran Hietaniemen valtavan suurella hautausmaalla. Tällä kertaa tarkoitukseni oli vihdoin käydä hautausmaan vanhassa osassa tutkimassa sinne haudattuja, joiden joukossa tiesin myös C.L. Engelin olevan.  Lähdimme liikkeelle aivan hautausmaan toisesta päästä, uudelta kappelilta, jonka ympäristössä ihmiset yleensä käyvät ensin.

Kiiruhdin lopulta kohti vanhaa aluetta, josta tämä hautausmaa lähti aikoinaan alulle. Helsingissä oli ollut Hietaniemeä aiemmin useita hautausmaita mm. Vanhan kirkon hautausmaa aivan vastapäätä Engelin kotia. Uusi hautausmaa Lapinlahden rannalla otettiin käyttöön 22.10. 1829 eli samana vuonna, kun Engelin talo Bulevardilla valmistui. Täältä löytyy koko hautausmaan kartta ja täältä vielä toinen. En liitä tähän kaikkia olemassa olevia linkkejä, joita kyllä riittää. Hietaniemen alueen hautausmaat vaativat useita käyntejä. 

Tuusulanjokikin oli melkein kokonaan jäässä 4.1.2010

Löysin Engelin viisi paatta käsittävän haudan ja monta muuta mielenkiintoista hautaa. Sinne on haudattu itse Engel, aiemmin kuollut puoliso Charlotte Sophie (1782–1831) ja kolme lapsista.

Viaton toiminta kuten lehtileikkeiden selailu johtaa valitettavan usein johonkin muuhun. Maailma on täynnä kiinnostavia persoonia, joiden inspiroimana voi jatkaa taas eteenpäin uusiin asioihin. Onhan sekin harrastus muiden joukossa. Se sopii erityisesti sellaiseen päivään, kun ei jaksa keskittyä muuhunkaan. 

Olen vuosien kuluessa kirjoittanut lukemattomista aiheista, jotka eivät koskaan taida loppua. Kirjakasani tuijottavat tälläkin hetkellä kohti selkääni kutsuvina, melkein huutaen minua ottamaan sieltä edes yhden kirjan käsiteltäväksi. Olen parantumaton hupakko!

Siinä minä tasan kymmenen vuotta sitten 4.1.2010

Kolme päivää elämässä

Muutama päivä sinne tai tänne tässä elämässä ei enää tässä iässä merkitse paljon, mutta kun olisi paljon tekemistä, ne tuntuvat.  Tänään on jo helpottanut ja saan lopulta julkaistua eilen aloittamani päivityksen. Aamulla varhain kyllä ajattelin, että se saa jäädä ”pöytälaatikkoon”, mutta rentouduttuani vanhojen lehtien (lähinnä Karjala) parissa ja leikatessani mielenkiintoisia leikkeitä niistä talteen arkistoihini, palasin taas omalle polulleni. Saman olisivat hoitaneet postikortit ja moni muukin asia.

Yritin eilen hetken työskennellä pihalla, haravoin männyneulasia ja vein useita kottikärryllisiä isoon ”kompostiin”.  Huomasin, että en ole aikoihin ollut niin uupunut ja poikki ja jouduin lopettamaan kesken. En ole siis vieläkään täysin kunnossa.  Tai olisinko ollut vain niin laiska, etten halunnut  tehdä pihatöitä?  Ilmakin oli aika lämmin, suorastaan hiostava.  Kaaduin sohvalle ja nukuin varmaan pari tuntia yhteen menoon. Sitten lueskelin Karjala-aiheisia kirjoja, jotka pitää pikapuoliin palauttaa omistajalle. On ihan hyvä, että eilisen kaltaisina päivinä voi olla omissa oloissaan.

En tiedä, miten te muut pärjäätte elämänne kanssa. Olen aina pitänyt itseäni hyvin ehtivänä ja energisenä ihmisenä, mutta silloin tällöin tulee tällaisia hetkiä tai kokonaisia päiviä, kun jaksamisen kanssa on niin ja näin. Tunnen joitakin itseäni vanhempia ihmisiä, joilla on mahdoton kiire eteenpäin, että he eivät halua hetkeksikään pysähtyä. Joka päivälle on järjestettävä menoja, kaikkiin kokouksiin, näyttelyihin ja kissanristiäisiin on mentävä.  Heidän on vaikea ymmärtää minun välillä hidasta vauhtiani, vaikka olenkin nopea liikkeissäni.

Olen tulkinnut tuon kiireen olevan jonkinlaista pakoa tosiasioista. Jos pysähtyy, on pakko alkaa käsitellä sellaisia asioita, jotka ovat jääneet käsittelemättä. Tästä aiheesta kirjoittelin vanhassa blogissani paljonkin. Kun olin jäämässä eläkkeelle, minulla oli tyrkyllä paljonkin asioita, mutta yritin valita aiheet harkiten.

Tässä sukuseuramme hallitus on pitämässä kokousta Turun konserttitalon kahvilassa.

Tässä Taina Saarinen tekemässä Karjala-lehden juttuun johtanutta haastattelua.

Lehtileikkeitä läpi käydessäni, muistin myös, kuinka silloin (vähän ennen eläkkeelle lähtemistä) jopa kieltäydyn aluksi lähtemästä mukaan Sirkiän suvun toimikuntaan, joka valmisteli ensimmäistä suurta tapaamista kesälle 2007, joka sittemmin johti vuotta myöhemmin sukuseuran perustamiseen.

Nyt  olemme alkaneet valmistella jo ensi vuodeksi neljättä sukutapaamista. Pidimmekin Turussa ennen Kuolemajärven pitäjäjuhlien alkua hallituksen kokouksen, jossa jos luonnostimme asiaa. Oli kiva lukea tämän viikon Karjala-lehden juttua näistä juhlista. Siinä Toini Ylitalo oli pääsyt poikansa Juhan kanssa kertomaan matkoistaan Karjalaisten kylään ja mainitsee myös Taavetti Inkisen, jonka patsaalle kylässä sukuseurammekin jäsenet käyvät joka kesä viemässä kukat. "Isot tytöt" Toini ja  siskonsa Eila jakoivat minulle juhlien jälkeen paljon tietoa viettäessäni vuorokauden heidän kanssaan. Isot tytöt viittaa siihen, että he olivat jo isoja evakkoon lähdettäessä. Olipa tämän kesän Tammikon seuralaiseni, Tuula, päässyt mukaan. Näihin asioihin palaan aina välillä niitä käsitellessäni ja kiiruhtaessani tapani mukaan hitaasti eteenpäin.

On hienoa, että päivät eivät ole yleensä niin ohjelmoituja kuten viime keskiviikko. Serkkuni Arja Naantalista tuli Helsinkiin ja perässä tuli linja-auto täynnä Turun Torkkelin killan  jäseniä. Kilta toimii Turussa  menetetyn Viipurin kulttuuriperinnön vaalijana. Nyt he tulivat Helsinkiin tutustumaan Hietaniemen hautausmaahan, lounaalle Ravintola Lehtovaaraan ja vierailulle Tamminiemeen. 

Arja ja tammenterho Mannerheimin massiivisella haudalla.

Olin jo ennen tapaamisaikaa hautausmaalla odottamassa. Kävelin sinne linja-autoasemalta ja ihailin muuttunutta ympäristöä.  Kuljin osan matkasta nimittäin pitkin Baanaa, entiseen ratakuiluun viime vuonna avattua 1,3 kilometrin pituista väylää Kiasmalta Ruoholahteen.  Jos viime viikonloppuna ihailin Turkua ja ajattelin, että sinne olisi kiva muuttaa, niin nyt sama tunne tuli Helsingissä.  Meillä on Suomessa hienoja kaupunkeja ja niissä upeita kaupunginosia, jos vain otamme aikaa tutustuaksemme niihin.  Vaikka en ole enää sitten vuoden 2000 asunut Helsingissä, en kyllä halua mitenkään liittää siihen negatiivisia arvoja kuten usein saan muilta kuulla.   Kaikilla paikoilla on oma erityinen viehätyksensä, kun on vain valmis sen noteeraamaan.

Albert Edelfeltin suvun hauta oli iso, tumma  ja kaksiosainen.  Näin kuvasta voi tarkkaan katsottuna saada jotakin selvää.

Koska minulla oli hetki aikaa, yritin etsiä hautausmaan vanhasta osasta Albert Edelfeltin hautaa.  Löysin Tove Janssonin vanhempien haudan ja kuvasinkin sen. Sitten tuli jo kiire lähteä tapaamispaikalle, jossa serkkuni Arja jo odottikin.  Kun sitten hautausmaakierroksen päätteeksi tulimme vanhalle hautausmaan osalle, oppaamme vei meidät ensin Tove Janssonin haudalle.  Yllätys minulle oli, että hänet oli haudattu samaan hautaan vanhempiensa kanssa, hautaan, jonka toiselta puolelta olin vähän aiemmin kulkenut. Albert Edelfeltin hautaa en olisi edes löytänyt, sillä sen tekstit olivat niin epäselvät ja kuluneet.  Joka tapauksessa Albertin ja Toven haudat ovat toistensa vieressä. Mitähän Albert Edelfelt sanoisi muumeista, joita oli Toven haudalla pienen lyhdyn sisässä?

Kierros hautausmaalla vei meidät sankarihautausmaan kautta Mannerheimin haudalle suuren tammen alla.  Sinne mennessämme poikkesin hetkeksi joukosta ja löysin etsimättä työtoverini Pelle Laurenin haudan. Olin nimittäin kerran keväällä 2011 käynyt haudalla muutaman muun työtoverin kanssa kuten oheinen kuva (24.5.2011) osoittaa.  On hyvä välillä muistaa edes ajatuksella kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat poistuneet.

Tamminiemessä kävin viimeksi keväällä, joten paikka oli hyvin tuttu.  Nyt vierailun jälkeen jaoin myöhemmin Facebookissa linkkiä Ylen elävään arkistoon dokumenttiin Presidentin päivä.  Se on esitetty 1977 ja käynnin jälkeen sitä oli ilo katsella, koska siinä Tamminiemi alkoi elää tuttuine huoneineen, esineineen.

Huh, minä olin melkein menossa hautaan asti tervehtimään toukokuussa 2011. Minneköhön olin asettanut kameran?

Tulipa taas kirjoitettua luetteloa elämästä, vaikka sitä haluan vähiten tehdä. Päivän päätimme Keravan kirjastossa Hannu Taanilan tunnilla, jossa hän haastatteli Juhani Suomea tämän äskettäin ilmestyneen Mannerheim-teoksen tiimoilta. Olipa mielenkiintoinen  keskustelu. Löysin paljon yhtymäkohtia omien vanhempieni elämään ja jopa omaani.

Kun olin vienyt seuraavana aamuna varhain Arjan lentokentälle, josta hän lensi Kreetalle viikoksi, olin jo silloin kerta kaikkiaan uupunut.  Syy lienee kerran viikossa ottamassani lääkkeessä, jonka otan keskiviikkoaamuisin.  Se pistää minut yleensä pariksi päiväksi lepotilaan, jos rehkin keskiviikkoa seuraavina päivinä liikaa.  Parin viikon takaisen vilustumisen takia, olisi ollut viisainta jättää lääke ottamatta. Ajan kanssa oppii tuntemaan oman reagointinsa.

Tilaisuuden jälkeen jaettiin kokemuksia Mannerheimista. Sekä Arja että Juhani Suomi olivat seuraamassa  Mannerheimin hautajaissaattuetta Helsingissä 4.2.1951, josta mm. kuva kirjan sivulla 734.

Kun vanhenemme, on entistä tärkeämpää alkaa kuunnella omaa itseään. En enää halua neuvoa ketään näissä asioissa.  Jokaisen on löydettävä oma tiensä. Olen matkani varrella saanut toisten ihmisten käyttäytymisen kautta useita muistutuksia.  Ne ovat panneet minut ajattelemaan elämän lyhyyttä ja valitsemaan. Elämme elämäämme oppiaksemme. On vain kovin ihmeellistä, että ne vaikeimmat kokemukset tulevat vasta vanhuuden kynnyksellä. Mutta kaipa kaikella on jokin tarkoitus.

Urho Kekkosen hauta.