Elämä elokuvaksi

Jospa taas ja vihdoin aloittaisin uuden blogipostauksen kirjoittamisen, vaikka olisi niitä tekemättömiä ”töitä” jonossa. Kun lähdin työelämästä noin 14 vuotta sitten, palkkatyö jäi taakse. Kaikki työ on sen jälkeen ollut palkatonta. Lomaakaan ei ole sittemmin ollut, jollen anna itselleni lomaa rentoutumiseen. En taida edes oikein tietää, mitä rentoutuminen lomana on. Elämä eläkkeellä on jotakin aivan muuta kuin työelämä. Kaiken lisäksi se on meistä jokaiselle erilaista. Olemme vapaita tekemään siitä oman näköistämme.

 

Edellisessä blogissani viivähdin hetken työelämän ruuhkaisissa vuosissa, joista olisi pitänyt ehkä pitää päiväkirjaa. En vain ehtinyt, koska kaikki tapahtui niin vauhdilla enkä ollut yksin ohjaksissa, vaikka usein kuvittelin. Minulla oli työnantaja toisella puolellani ja toisella olivat asiakkaat. Siinä välissä olivat kaikki tehtävien ympärillä olevat sovellukset, työtoverit, suunnittelijat, avustajat. Se välialue oli itse asiassa koko maailma. Joskus eteeni on tullut sellainen ”mind map”, joita piirtelin itselleni tehdäkseni työtäni ja sen ympäristöä konkreettiseksi itselleni. Työni ei 1980-luvulta lähtien ollut enää koskaan yksiselitteistä. Se ei ollut pankkityötä, jollaista ihmiset ajattelivat, kun kerroin olevani pankissa töissä. Se käsitys piti sisällään sen, että oli pankki, asiakas ja pankkitoimihenkilö, jota saatettiin kutsua täysin virheellisesti myös pankkivirkailijaksi. Se nimitys johtui kyllä tästä asetelmasta eli virkailija tiskin takana, joka useista tehtävistä hävisi tultaessa 1980-luvulle.

Kävin tyttäreni kanssa Vantaan Ruskeasannan hautausmaalla pikku kesäretkellä

 

Vanhempani ajattelivat, että istun tiskillä pankin konttorissa ja palvelen asiakkaita, kun he tulevat konttoriin raha-asioissa, nostavat ja tallettavat rahaa, ottavat lainaa ja allekirjoittavat asiakirjoja. Hoidan heidän paperiasiansa ja naputtelen tietoja koneelle ja järjestelmään. Oli vaikea selittää, että se olen minä, joka menee asiakkaan luo myymään palveluja tai nämä tulevat luokseni esittelyihin. Sitten menen asentamaan heille pankkijärjestelmiä ja linkkaamaan niitä yhteen heidän järjestelmiensä kanssa. Osallistun kehittämiseen antamalla ideoita eteenpäin. No, lista on todella pitkä. Oli usein myös vaikea tehdä sisäisiä toimenkuvauksia, joita tarvittiin henkilöhallinnossa. Sanamuodot olivat tärkeitä, koska ne vaikuttivat palkkaryhmään. Palkka-asiat olivat välillä riidanalaisia. Niistäkin löydän muistoja paperien joukosta. 

Hautausmaan vieressä on tällainen erikoinen lampi, josta en muistanut edes koskaan kuulleeni. Siellä oli poikia hyppimässä kallioilta veteen. Täältä löytyy lisää tietoa

 

Uuden ajan pankkilaiset astuivat näyttämölle 1980-luvulla. Täytyy kyllä myöntää, että jo aiemmassa tehtävässäni pankissa laki- ja notariaattiasioiden parissa,  olin uudessa ajassa, joten siirtyminen oli helppo ja luonteva. Olisi varmaan pitänyt aloittaa kirjoittaa pankkielämääni liittyviä muistelmia jo aikoja sitten. Kun katson nyt asiaa, kun se tuli mieleeni, ymmärrän taas uudelleen, kuinka suuri osa työ on ollut meidän persoonallisuuttamme. Kun se sitten oli ohi eläkkeelle lähdettäessä, sen vain karisti päältään ja meni siihen maailmaan, jota oli odottanut.

Tai johon oli oikeastaan alun perin tarkoitettukin! Sielläkään kaikki ei ollut yksinkertaista eikä toteutunut niin, kuin oli ajatellut, suunnitellut ja toivonut.

 

Kun kirjoitan tätä postausta, ajattelen omia vaihtoehto- tai rinnakkaiselämiäni, joista toiseen minun aikani ei loppujen lopuksi riittänyt koskaan tarpeeksi. Työelämä oli esteenä. Se oli pakollinen elämä, josta osasin kehittää mielekkään, niin mielekkään, että viihdyin siellä. Joskus jotkut kyllä ehkä tajusivat varomattomista lauseistani, että se ei ollut se elämä, mitä olisin halunnut elää. Työelämässähän pyritään etenemään ja ylenemään. Näin jälkikäteen ajateltuna, toteutin koko työelämäni ajan myös sitä rinnakkaiselämää, mikä sai minut viihtymään siinä niin hyvin.

Tekstini saattaa kuulostaa skitsolta ja sitähän se onkin. Olisi kiva tietää, onko muilla tällaisia ajatuksia. Jos olet pidempään lukenut blogejani, niin ehkä ymmärrät, koska niiden sisällä on koko ajan kulkenut punainen lanka. Myönnän kyllä, että toisten voi olla vaikea huomata sitä, mutta itse tiedän sen. Olen joskus kauan sitten kokenut välillä kadottaneeni sen.  Huolimatta kaikista eläkeaikani vaikeuksista, punainen lanka on koko ajan kulkenut kanssani. Kaikki kokemukset ovat olleet tärkeitä.

 

Vihdoin ukkonen jyrisee täällä meillä päin. Koko aamupäivän päätäni on kivistänyt ja nyt vihdoin ukkosilma on lähempänä kuin koskaan tänä kesänä. Silti aurinko porottaa äskeisen pikkusateen jälkeen.

Ranskan kansallispäivä 14.7. Nuoruudesta saakka minulle tärkeä päivä.

Menen takaisin asiaan, koska se on jo viikon ajan vaivannut minua. Nimittäin olen koko elämäni ajan ohjannut elokuvaa omasta elämästäni. Jos muistatte, minusta piti tulla kirjailija ja elokuvaohjaaja. Koska minusta ei tullut, niin aloin ohjata omaa elokuvaa, joka jatkuu edelleen. En vain ole aiemmin ymmärtänyt, että niin on ollut koko ajan. Kun välillä olen kadottanut otteen, olen pudonnut pois suoralta linjalta. Olen palannut ja ne väliajatkin kuuluvat nyt siihen elokuvaan. Kaikki blogini ovat myös sitä elokuvaa. Ne ja valokuvani ovat elämänkertani, jolle olen miettinyt ilmenemismuotoa. Sehän on tässä, silmieni edessä. Se on ollut kanssani koko ajan.

Olisi ihan kivoja uusia kuvia perheestäkin, mutta paras olla laittamatta niitä tänne.

 

Silloin tällöin mietin, miten saisin sen kaiken koottua kirjaksi. Olen muutaman kerran aloittanut, mutta aina lopettanut niiden muiden ”töiden” takia. En voi mitenkään saada kunnon elokuvaa tehtyä blogeistani. En edes osaa enkä jaksa keksittyä opettelemiseen, koska on olemassa mielekkäämpi ”käyttöliittymä” eli kirjoittaminen.  Instagramiin olen postannut koko ajan muistoja menneiltä vuosilta ja kuluvalta päivältä, nekin ovat elokuvani kohtauksia. Jo aikoinaan jossakin blogissani kirjoitin, kuinka me kaikki olemme nykyään toimittajia, oman elämämme toimittajia. Olemme siinä parempia kuin kukaan muu, kun vain paneudumme siihen. Jos on aikaa ja sitähän ei nykyään yhdelläkään ihmisellä ole tarpeeksi. On usein aika viiltävää selvitä pelkästään tästä hullunkurisesta maailmasta.

Olen aikanaan kuumeisesti tehnyt valokuva-albumeita. Muutama valokuvakirjakin syntyi jo silloin, kun palveluntarjoajia ei ollut. Myöhemmin olen kokenut valokuvakirjat liian suppeaksi ja alkeellisiksi tavoiksi tehdä kirjoja. Myönnän kyllä, että se on monelle tärkeä tapa olla oma toimittajansa.

Tämä postaus kuulostaa minustakin jotenkin idioottimaiselta, mutta siinä on totuuden ydin. Oli pakko saada tämä kirjoitettua, jotta voin jatkaa.

Muutamia päiviä on tämän postauksen aloituksesta kulunut. Jatkan nyt pienen hetken tätä päässäni elämäni aikana kehittynyttä ajatusta. Nyt vain jatkamaan sitä. Helposti sanottu ja kirjoitettu.  Hyvä, että kirjoitin muistiin, sillä myönnän ajatuksen jo pitkään muhineen päässäni. 

 

Töissä 16.8.2004 sattumanvaraisesti valittu tähän kuten muutama muukin...

Ymmärrän hyvin, että ihmiset ovat sairastuneet somesta, siis Instasta ja Facebookista ynnä muista toiminnoista. Monen pää on seonnut ja puhelin on pidettävä koko ajan kädessä ja yritettävä pysytellä ajan tasalla. On informoitava ainakin kavereita, mitä on tullut tehtyä, missä käytyä, mitä syötyä ja ketä tavattua. Ladattava sinne kaikki ottamansa kuvat. No, siellä ne säilyvät ehkä paremmin, koska pilveenkin voi kertyä liikaa kuvia tai liian paljon turhia kuvia kuten minulle kävi. Lakot voivat olla tarpeen, vaikka itse en halua harrastaa lakkoja. Mielen lujuus on parempi vaihtoehto. Samalla voi miettiä, mihin tähtää.

Vanhukset kuten minä, me voimme vapaasti miettiä vaihtoehtojamme, sillä saamme olla aika rauhassa. Ketään ei kiinnosta, mitä me puuhaamme tai mitä suunnittelemme.  Nuoret ihmiset ovat todella vaaravyöhykkeessä. Tänään sunnuntaina Helsingin Sanomissa oli Oskari Onnisen artikkeli nuoresta lääkäristä otsikolla ”Päivystys suljettu”. Tämä sai tarpeekseen sosiaalisesta mediasta ja ylihuolestuneiden ihmisten viesteistä. Hän ehti olla näkyvillä omalla Instagram-tilillään kolme vuotta ja uupui yksityisviestien määrästä. Hän oli niitä, joka rahasti myös tilillään. Nyt hän on luopunut systeemistä, jota hän kutsuu ”addiktiokoneeksi”. Hänen sanomansa on ”Poistu netistä ja elä.” Artikkeli on vain tilaajille, joten en linkkaa sitä tähän.

Harva kuitenkaan jaksaa edes lukea yhtäkään artikkelia kokonaan. Se on myös yksi sosiaalisessa mediassa esille tuleva asia. Helsingin Sanomissa on loistavia, toimittajien kirjoittamia artikkeleita, joita kuitenkin kommentoidaan valeinformaationa, koska niitä ei oikeasti lueta. Se on myös leviävä riesa. En lähde tässä sen syvemmin analysoimaan sitä. Olkoon se muiden tehtävä, mutta tuskin se menee mitään kautta perille.

Sateinen päivä antoi minulle aikaa päättää tämä postaus. En silti päätä omana vaihtoehtoisen rinnakkaiselämäni tallentamisen ja siihen liittyvien asioiden pohtimista. 

Olisinko tuossa vielä murrosikäinen 1960-luvulla? Salaperäinen kuva!

 

 

Kirjeet ovat aarteita

Sunnuntai. Siis päivä, kun aloitan uuden hitaan blogini. Aiheita on pursuamassa päästäni koko ajan lisää. Niistä kaksi teemaa ovat juuri nyt erityisen aktiivisia. Toinen liittyy äitini sodan jälkeiseen aikaan. Avasin eilen pitkästä aikaa punaisen silkkinauhan vanhojen kirjeiden ympäriltä, jotka olen joskus aiemmin järjestänyt aikajärjestykseen ja aloin lukea niitä. Olin erityisen yllättynyt siitä, kuinka paljon informaatiota sain niistä nyt, kun olen antanut aiheen levätä. Toisaalta en olisi millään ehtinyt käsitellä kirjeitä aiemmin.

 

Olen kirjoittanut äitini ja isäni kirjeistä joskus aiemmin blogeissani käsitellen jotakin yksittäistä asiaa niiden sisällöstä. Seivästöläinen-lehden 2016 numeroon N:o 9 kirjoitin otsikolla ”Kirjeitä kesällä 1944”.  Siinä otin esille muutaman äitini, heti Karjalan kannaksen 9.-10.6.1944 suurhyökkäyksen jälkeen saamia kirjeitä. Jo niissä oli mahdottoman paljon informaatiota.

Seivästöläinen- lehti ilmestyi kymmenisen vuotta Seivästösäätiön julkaisemana, kyseinen 2016 ilmestynyt lehti lienee ollut viimeisin numero. Selvennykseksi vielä, Seivästö oli äitini ja hänen perheensä kotikylä Karjalan kannaksen Kuolemajärvellä.

Tässä kuva seuraavaksi mainitsemastani rakennuksesta sivulta päin. Se oli muistorikas monella tapaa ja sitä varmasti monen monille ihmisille.

 

Kirjeitä ei olisi tallella yhtäkään, jollen olisi ottanut niitä talteen, ennen kuin Kanalanvintiksi kutsumamme vanha rakennus poltettiin suureellisesti kotipihallani Rengon Vehmaisissa lauantaina 28.8.1999.  Viime syksynä siirsin tapahtumasta kuvaamani videon jälleen kerran uuteen formaattiin. En ole tainnut kirjoittaa aiheesta Unikkopellossa- blogeihini sen enempää, mutta aion palata siihen, kunhan ehdin. On tapahtuma sen varren merkittävä, että se vaatii oman kirjoituksensa.

 

Edellisenä iltana tyhjensimme rakennusta sen verran, kun saimme. Äiti tai isä ehkä olivat joskus siirtäneet meidän lasten muistoja, kirjeitä, koulukirjoja, kalentereita ja myös omiaan pahvilaatikoihin ko. rakennukseen. Avasin pahvilaatikoita ja keräsin summamutikassa papereita mustiin jätesäkkeihin. Näin sain talteen omat 1960-luvun kirjeet ja kalenterit.  Oli suoranainen ihme, että joukkoon pääsi myös osa vanhempieni kirjeistä. Niin hienoa kokoelmaa kuin monilla ihmisillä on, minulla ei ole olemassa. Kaikki äitini nuoruuden ja sota-ajan kirjeet jäivät Karjalaan ja tuhoutuivat sodan melskeissä. Isän kirjeissä on toki myös vanhempia kirjeitä 1930-luvulta ja sodan jälkeen, koska Hämeessä ei koettettu samanlaista myllerrystä kuin Karjalan kannaksella. 

 

Lapsuudessani kirjeet olivat vanhan aittarakennuksen lutissa, jossa joskus niitä luimme. Postimerkkien keräilijänä otin myös postimerkkejä talteen. Vanhemmat olivat vihaisia, kun saivat tietää meidän lukeneen kirjeitä. En toisaalta muista, oliko kukaan siskoistani kiinnostunut aiheesta. Voin tästä päätellä, että minussa uinuivat jo tuolloin ne asiat, jotka vasta paljon myöhemmin pääsivät pinnalle. Nyt kirjeet ovat uskomattoman arvokkaita.

Tässä äitini hyvin nuorena, ennen kaikkea sotarähinöitä. Mutta en tiedä ajankohtaa. Kaikki kuvat, joita ei varmaan edes ollut paljon jäivät jälkeen.

On sääli, että vanhempani eivät voineet kokea ja nähdä, kuinka nykyään entistä suurempi osa meistä jälkipolvista arvostaa nyt vanhempiensa sotataivalta, kokemuksia ja menetyksiä. On niin, että aikanaan sotien jälkeen suuren yleisön toimesta sotaveteraaneja pilkattiin ja alennettiin eri tavoin. Lottia syytettiin huonoiksi naisiksi ja kaikenlaisia aineistoja tuhottiin. Koko lottajärjestö kiellettiin. Sota-aihe on silti edelleen monelle tabu, josta ei saa puhua. Se on sitä siitäkin huolimatta, että oman suvun jäsenet ovat olleet eri tavoilla mukana ja kokeneet kovia joko sodassa tai kotirintamalla.(Äidin lottapuku jäi myös sinne luttiin, sen kohtalosta minulla ei ole tietoa.)

Äitini ensimmäistä kertaa sitten sota-ajan kotirannoillaan Tammikossa 1976. Kuva HL.

Sain viikko sitten kirjoitettua äitini esittelyn lottagalleriaan. Se ei ole vielä ilmestynyt. Tarkoitukseni on liittää hänet myös Sotapolku.fi – palveluun. Vaikka äitini oli koko jatkosodan ajan Puolustusvoimien, jalkaväkirykmentti 1:n palveluksessa lottana, en ole onnistunut saamaan hänestä kaikkia tietoja, jotka ovat olleen ehkä kirjattuna aikanaan jonnekin. Onneksi rintamapalvelustunnuksen hakuvaiheessa 1978 asiat kirjoitettiin osittain ylös, osa muistista, osa todistuksista. Äidin saamat kunniamerkit ja niiden kunniakirjat olivat myös olemassa.  Siitä joskus toiste.

Äitini kävi vilkasta kirjeenvaihtoa oman äitinsä, sisartensa, veljiensä ja veljen vaimon kanssa. Kirjeissä esiintyy myös lottakavereita ja harvoja miesystäviä. Sotapolku kesti noin joulukuulle 1944, jonka jälkeen hän meni Selänpään asemalla kauppaa pitävän kauppias Simo Lahden palvelukseen. Jo Koivistolla hän oli 1938–1940 ollut töissä tämän liikkeessä. Kauppiaan lähdettyä evakkoon talvisodan alkaessa, äitini jäi hoitamaan myyntiä saadakseen varastoa tyhjemmäksi. Selänpään kaupassa myytiin edelleen nk. lyhyttavaraa, johon kuului siis kaikkea ompelussa, neulomisessa ja kutomisessa tarvittavaa, kankaita, ehkä kenkiä ym. vastaavaa. Äitini auttoi paljon sukulaisiaan antamalla näille omia ruokakorttejaan, toimittamalla kankaita ja vaatteita, lähettämällä jopa joskus rahaa pikkuveljelleen.

 

Mummo, äidinäiti kirjoitti alkuvuodesta 1945 ahkerasti Karunasta, jossa perhe siinä vaiheessa asui. Mummoni käsiala ja ilmaisu ovat erinomaisia, kirjeet erityisen selkeitä. Helmikuussa 20.2.1945 hän kirjoitti, että perhe on ollut terveenä, paitsi isän jalkoja on kivistänyt, iskias tai mikä lienee. Pojat Väinö ja Hannes ovat käyneet metsätöissä, kaataneet tukkeja ja tehneet motteja. Väinö on pitkittänyt lähtöään Haukivuoreen, syytä mummo ei tiedä. Ilma on lähtenyt Turkuun, hän on saanut ehkä paikan keittäjän apulaisena Kuuromykkäin koululla erään Alli L:n pyytäessä häntä sinne. Mutta kun Ilma meni sinne, niin Alli olikin sairastunut tulirokkoon. Ilma vei hänet sairaalaan, jossa sairasta pidettäisiin kuusi viikkoa. Ilman palkka oli 1500 markkaa/kk ja sen lisäksi vapaa ylöspito. Äidin nuorimmat veljet, pikkupojat (Martti ja Yrjö) olivat Ruotsissa, josta heidän äitinsä oli saanut kortin. Hoitaja oli kertonut poikien  olevan reippaita ja tottelevaisia.  Lisäksi hän mainitsi kirjeessä muita tapaamisia. Äidin sisko Lempi oli Kouvolassa, jossa Väinön vaimo Selma oli käynyt ja myös äitini. Valkealan Selänpää oli siihen aikaan vielä toimivan Savon radan varrella eikä ollut kaukana Kouvolan kauppalasta.

Äiti on saanut jo ensimmäisen lapsenlapsen. Tässä hän tuli kylään Riihimäelle.

 

Samaisessa kirjeessä mummo kirjoittaa myös korvausasiasta, joka silloin oli parhaillaan ”jauhettavana”. Hän neuvoo äitiäni listaamaan kaiken menettämänsä irtaimiston 1944 tasolla. Erityisesti hän mainitsee äidin runsaan kirjavaraston (”niitähän sinulla oli paljon”) ja pyörän.  Hän mainitsee myös erään äidin hyvän nuoruudenystävän, Vilho Turran.  Äitini kertoi Vilhosta aikoinaan myös minulle haastattelua tehdessäni. Tämä oli kaiken lisäksi sukua hänen vanhimman veljensä Einon vaimolle Martalle. Mummo kertoi Vilhon olevan erityisen suosittu paikallisten tyttöjen keskuudessa.

Äidin lottaystäviä kävi kylässä Rengossa 1973. Tyttäreni sopeutui joukkoon oikein hyvin.

 

Maaliskuussa mummoni kirjeessään tilasi äitini kautta papalle eli isoisälle, äidin veljelle Hannekselle ja Hannulle vaatteita, puseroita ja housuja.  Isällä oli vain rikkinäiset housut ja pitkään sodassa olleella Hanneksella vain ”sotilaspuseron haamu”.  Hän kertoi kokoja ja rahasummia, joita hän lähettäisi postin kautta, kun saisivat tilejä. Vaatekortit lähtivät kirjeen mukana. Hän tilasi myös rullalankaa.

Tuleva isäni oli niihin aikoihin pitkällä sairaalakierroksella. Hänhän haavoittui vaikeasti 17.6.1944 Kaukjärvellä, kun JR 1:n joukot olivat perääntymässä Neuvostoliiton suurhyökkäyksen jälkeen. Kirjeitä ei ole montaa tallella. Mutta 3.1.1945 hän kirjoitti kertoen muuttaneensa sairaalasta Hämeenlinnassa Invalidisairaalaan Helsinkiin, osoitteessa Munkkiniemenkatu 6. Hän odottaa pääsevänsä kotiin maalle kylvöaikaan keväällä.  No jaa, isäni oli kyllä aika karu kirjeessään, ehkä katkera, mutta yritti olla ystävällinen.  ”Akkakin pitäisi olla siellä jne.… Pitää hommata jostain immeinen, joka tekee hyvää ruokaa, parsii ja paikkaa.”

Olen lukenut vasta vain osan kirjeistä. Ymmärsin, ettei työ Selänpäässä ollut äidilleni enää mikään ihannetyöpaikka. Mielessä kävivät myös muut vaihtoehdot, jopa lähteminen ulkomaille, mutta loppujen lopuksi hän jossakin vaiheessa kesällä 1945 suostui lähtemään töihin isäni maatilalle. Hän kyllä lähti sieltä myös välillä pois, mutta palasi myöhemmin takaisin. Jätän ne vaiheet myöhemmän tutkimukseni aiheeksi.

Helvi-pieni, Helviseni, olisi kyllä kiva nähdä myös niitä äitini kirjoittamia kirjeitä, jotka hyvin mahdollisesti ovat vastaanottajilla säilyneet jopa pidemmältä ajalta paremmin tallessa kuin minun kirjeeni. En ole koskaan tullut kysyneeksi, onko serkuillani vanhempiensa kirjeenvaihtoa. Joskus myös kirjeiden vastaanottajat haluavat hävittää kaiken postinsa. Kun ajattelen asiaa tänään tältä etäisyydeltä, tiedän, että oma äitini on vuorostaan halunnut säilyttää papereita, joista jälkipolvet voivat päätellä asioita. Muistan myös joitakin keskusteluja, joita kävimme hänen viimeisinä kesinään, jotka antoivat aiheen niin olettaa. En muistaakseni koskaan kertonut hänelle, että olin pelastanut osan niistä kirjeistä, joita emme saaneet lapsena lukea. Isäni oli kuollut keväällä 1999. Äiti ei ollut paikalla elokuussa 1999, kun vanha rakennus poltettiin.

Tässä 1959 vanhempieni perhe oli valmis.

 

Äitini saamista kirjeistä paistaa läpi, kuinka ystävällinen ja hieno persoona hän on ollut, kiltti ja huomaavainen, aina valmis auttamaan muita. Sitä hän oli koko elämänsä. Kiitos, äiti! Vaikka luen vain yksipuolisia kirjeitä, näen niistä molempien sekä lähettäjän että saajan persoonan. Kirjeet ovat yllättävän rikas lähde, kun selvitämme ihmisen luonnetta ja ominaisuuksia. Mutta siitä lisää joskus toisella kertaa.

Äidilläni oli myös puukantinen vieraskirja (olen sen maininnut joskus aiemmin), jossa on Lotta-Svärdin merkki etusivulla. Ensimmäinen merkintä on (JR 1:n) upseerikerhon hyvän vuoden toivotus lotalleen (28.1.44) ja kiitos kuluneena aikana heidän nauttimasta huolenpidosta. Kovin paljon kirjassa ei ole merkintöjä kevään 1944 aikana, mutta sen jälkeen (suurhyökkäys kesäkuussa) äidin siirryttyä muonituslotasta sairaanhoitoon, merkintöjä on lisää. Ne auttavat myös joidenkin kirjeiden selvittelyssä.

Toisen teemani jätän tällä kertaa myöhemmäksi. Päivät eivät aina riitä syvää luotaavien ja merkittävien asioiden tutkimiseen. Tässä välillä olen lukenut päivän lehdet, tehnyt ruokaa ja syönyt. Nyt on iltapäivä pitkällä ja on levon aika. Jatkan vielä huomenna.

Maanantai. Nukuin vaihteeksi oikein huonosti. Valvoin aamuyöstä varmasti parikin tuntia. Oli pakko nousta ensimmäisen kerran jo kuudelta valmistamaan puuroa ja lukemaan lehdet. Sen jälkeen jatkoin vielä unia pari tuntia. Sekava yö tuntuu kropassa koko päivän.

Hereillä ollessani ajattelin erityisen paljon, miten palaisin someen liittyen näihin vanhempieni muistoihin.

Mummoni hautajaiset Muhniemen hautausmaalla Anjalassa marraskuussa 1959.

 

Olen jättänyt Instagramin tosi huonolle hoidolle kuten siis myös Facebookin. Voisin jatkaa vanhalla profiilillani mainitsemallani aiheilla, koska en ole innostunut toisen profiilin perustamisesta. Kuvia taggaamalla saan ne oikeaan aihepiiriin kuten esim. #jatkosota #lottasvärd  #continuationwar #war jne. 

Tässä on minun nykyinen profiilini siellä https://www.instagram.com/merjatelle/. Olen työntänyt sinne kaikenlaista omasta elämästäni, luonnosta, lapsenlapsista ja vanhoista valokuvista. Perustin aikanaan toisenkin profiilin, joka on edelleen siellä. Tarkoitukseni oli esitellä kirjojani, mutta siitä ei tullut ajanpuutteen takia mitään. Kaiken lisäksi olen käyttänyt palvelua vain puhelimeni kautta enkä ole kaikissa kuvissa käyttänyt taggausta. Nyt voisin kehittää omaa Instaani harkitusti.

Halukkaat voivat Instagrammista tulla lukemaan blogejani, joissa kerron asioista laajemmin. Nykyaikana ihmiset kuitenkin pitävät nopeista ja lyhyistä asioista, joten… Katsotaan nyt, miten blogien kirjoittamisen ohella ehdin panostaa myös tähän puoleen ja onnistunko ideoideni ristitulessa!

Tämä Instagram-juttu ei ole se toinen asia, jonka mainitsin edellisenä päivänä. Näitähän tulee koko ajan lisää, mutta jätän sen vielä salaisuudeksi. Yrittäkää kestää!

Voi näiden kuvien kanssa!!! Ja olihan tosi vaikea saada Instagram toimimaan läppärillä. Sehän on tarkoitettu älypuhelimille. Onnistuin, mutta aikaa meni. Siksi tämän julkaisu viivästyi.