Eräällä matkalla pohjoiseen 1954...

Voisi kuvitella eikä edes tarvitse kuvitella, että minulla kaikki tavarat, kirjat ja paperit ym. olisivat hyvässä järjestyksessä, mutta silloin tällöin joudun etsimään jotakin enkä kuitenkaan löydä. Äskettäin etsin patterilla toimivia kynttilöitä, joita käytän vain jouluisin. En löytänyt ja luovutin. Usein kadonnut tavara on siellä, mistä olen sitä ensimmäiseksi etsinyt. Niin oli nytkin. Olin tutkinut kaikki vähäiset joulutavarani aiemmin. Nyt vain kävelin saman kaapin eteen ja katsahdin ylimmälle hyllylle, jossa kaiken muun päällä oli ruskea pussi. Siellähän ne olivat.

Tätä kirjoittaessani torstaina puolen päivän jälkeen sataa jälleen lunta. Maanantain kauppakäynnin jälkeen en ole käynyt ulkona. Lunta ja jäätä on ehtinyt tiistaina alkaneen lumisateen jälkeen ehtinyt kertyä, mutta en ole jaksanut mennä harjaamaan ja raapimaan sitä pois.  Lunta on luvattu tälle päivälle 2,7 cm. Onneksi ei ole pakko lähteä.

Jalkavaivani on edelleen todellinen. Olin tiistaina aamupäivällä lopulta yhteydessä terveysasemalle. Minulle soitettiin iltapäivällä. Keskustelu oli pitkä ja hoitaja otti välillä yhteyttä lääkäriin. Ohjeet ovat yhtäpitävät edellisten kanssa ja kipu oli heidän mukaansa edelleen nivelreumani aiheuttamaa.  En todellakaan aio käydä niitä tässä läpi, mutta kerron, kun tilanne paranee. Keusotessa on otettu käyttöön tiimisysteemi, jossa väestö jaetaan hoitaja/lääkäri tiimeihin. Jako on jo toteutettu. Minut siirrettiin nyt minua aiemmin hoitaneen lääkärin tiimiin. Tuusulassa on kyllä ennenkin vuosia sitten ollut samanlainen systeemi.

Onneksi pää toimii paremmin kuin jalka. Jaksan sentään tutkia, lukea ja kirjoittaa. Ja mennäkin, kunhan suunnittelen hyvin.

Tiistaina illansuussa vietimme eräänlaisia nyyttikestejä luonani. Tyttäreni jälkeläiset olivat yhtä lukuun ottamatta kaikki paikalla ja meitä oli näin ollen puolisot mukaan lukien 10 henkeä. Oli siinä melua ja puhetta. Kun kaikki olivat lähteneet ja olin siivonnut jäljet, olin todella väsynyt. 

 

Ajattelin tutkia yhtä valokuvaa, jonka olen joskus aikoinaan skannannut isäni diakuvista. Tarkoitukseni oli viedä kuva Instagramiin, mutta sitä ennen halusin tutkia sitä perin pohjin. Aion laittaa kuvan kartalle eli täsmentää, missä se oli otettu. Kuvan ottaja on Urho Lehtonen, isäni koulukaveri ja vanhempieni paras ystävä vaimonsa Maritan kanssa 1950-luvulta aina heidän kuolemaansa saakka. Sotamuistot yhdistivät heitä ja me lapset jouduimme myös heidän vaikutuspiiriinsä. Vieläkin pidän harvakseltaan yhteyttä Urhon sisaren tyttäreen, jonka olen viimeksi nähnyt aivan pienenä lapsena. Lehtosista olen kirjoittanut blogeissani ennenkin.

Tutkin isäni albumissa olevia mustavalkokuvia, joita en ole edes kaikkia skannannut. Tiedän, että he tekivät matkan kesällä 1954, tarkempi ajankohta ei selviä albumista, mutta pohjoisessa elettiin yötöntä yötä. He ajoivat isän autolla, josta on olemassa yksi ikoninen diavalokuva, jonka kuvan ottopaikkaa en tiedä. Diakuvia esiteltiin myöhemmin muistaakseni myös koulussa, aloitin kouluni syksyllä 1954. Matka kulki Itä-Suomen kautta pohjoiseen. Valokuvakansiossa kuvat ovat täysin sekavassa järjestyksessä. Oltiin Imatralla, Punkaharjulla, Savonlinnassa, Kolilla, Pohjanhovi mainittiin, käsivarsi, Pohjois-Norja, Ruija, Skibottn. Miten paluumatka? 

 

Meitä lapsia lienee ollut hoitamassa kodinhoitaja. Nuorin sisareni oli silloin vain 1 vuoden ikäinen. Matkan kesto jää myös hämärän peittoon. Sekä Urho että Marita olivat Helsingissä töissä käyviä ihmisiä, joten matka tehtiin heidän lomansa aikana.  Kotonani oli silloin vielä kotieläimiä ja maata viljeltiin. Kovin kauan he eivät voineet viivähtää matkalla. Yövyttiin pääasiassa teltoissa ja ruoka valmistettiin maastossa. Se oli varmaan ihana retki, ajateltuna näin 70 vuotta myöhemmin.

Mainitsemani kuva vie minut etsinnän jälkeen Finnmarkin alueella olevaan Skibotnin (Yykeänperä) kylään, joka sijaitsee Jäämeren tuntumassa Lyngenin vuonon (Yykeänvuono) rannalla. Finnmarkin eli Ruijan alueen väestö on tullut aikoinaan osittain Suomesta (kveenit) ja Lapista(saamelaiset) ja tietenkin Norjasta. On ilmiselvää, että kuva on otettu sieltä jostakin kohtaa rannalta, jonka paikan voisi tunnistaa siellä käydessä.

Vanhempani näyttävät kuvassa tosi sopuisilta keskiyön auringossa. Kuva on tietenkin valokuvausta harrastavien Urhon ja isäni suunnittelema.  Urho hankki kaikki isäni kamerat. Siksi sain ainakin pari kolme kertaa isäni vanhan kameran ja innostuin valokuvaamisesta. Heillä oli paljon muitakin yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja ystävyys säilyi läpi elämän. He osallistuivat myös useimpiin perheemme juhliin, olivat mm. nuorimman sisareni kummeja. Marita toimi usein tulkkina, kun Rengon kuntalaiset tekivät Pohjola Nordenin puitteissa matkoja Ruotsiin tai Tanskaan.Useimmista retkistä on olemassa valokuvia, joita olen skannannut joko kuvista tai negatiiveistä. Tarkka ajankohta on usein hakusessa, koska kuvilla ei ole selityksiä.

Minni pyörii ympärilläni kaivaten halauksia ja silityksiä. Hänen läsnäolonsa ja hoivansa lohduttaa minua. Tässä välissä aion skannata albumista ko. Lapin matkan pienet mustavalkoiset valokuvat. Suuremmasta kuvasta näkee aina paljon enemmän.

lauantaina 7.12.2024

Suomen 107 itsenäisyyspäivä on ohi. Päätin jo aamulla, että en tee mitään sen kummempaa. Kävin sentään putsaamassa auton sataneesta lumesta ja ajoin lähikauppaan. Kissanruoka oli lopussa, mutta kyllä ostin muutakin tarpeellista, ettei tarvitse mennä kauppaan, kun vasta ensi viikolla. Sitten kaikki muu oli sitä sun tätä ja valmistautumista itsenäisyyspäivän viettoon. Seurasin linnan juhlien vieraiden vastaanoton, kuten koko Suomi ja vähän sen jälkeen. Siinä kaikki.

 

Ajattelin, miten läheiseksi ja tärkeäksi Suomen itsenäisyys on tullut, minulle ja toki muillekin. Omalta kohdaltani siihen on vaikuttanut vuosien mittaan perehtyminen asioihin, syvällinen tutustuminen vanhempieni historiaan ja Suomen historiaan.  Suomalaiset ovat aina rakastaneet maataan ja puolustaneet sen itsenäisyyttä. Ajattelin ja itkin jälleen kerran. Minua kaduttaa, etten osallistunut nuorempana enempää näihin asioihin vaan kuljin lähihistoriamme ohitse. Olin enemmän kiinnostunut muun maailman historiasta.

Katsellessani nyt puolustusvoimien valtakunnallista itsenäisyyspäivän paraatia Lappeenrannassa tirautin taas kyyneliä. Ajattelin innostustani kesällä, 12.7.2019, kun olimme Parolassa Panssariprikaatin näytöksessä koko perheen voimin lapsenlapseni juuri alettua varusmiespalveluksensa. Me kaikki, varsinkin perheemme pikkupojat olivat erityisen kiinnostuneita. Näimme taistelunäytöksen kentällä ja panssarivaunujen ohimarssin. Tutustuimme alokkaiden asuinhuoneisiin ja kahvittelimme Sossussa.  En tainnut kirjoittaa tapahtumasta blogeissani. Syy lienee siinä, etten yksinkertaisesti pystynyt käsittelemään kaikkia sen kevään, kesän ja koko vuoden tapahtumia, koska ne olivat aivan liian runsaita. Alkuvuodesta 2020 elämä alkoi hiljetä covid-epidemian takia.  Se muutti meistä monen elämää pysyvästi. Kun sitten helmikuussa 2022 Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, koimme uuden iskun. Huomasin myös tulleeni yhtäkkiä vanhaksi enkä enää tuntenut olevani täysvaltainen kansalainen. Aika menee huomaamattamme ällistyttävän nopeasti samalla kiihtyen. 

Kaikki kuvat ovat blogissa mainitulta matkalta Suomessa kesällä 1954.

 

Olin jo edellisiä tapahtumia ennen perehtynyt sota-asioihin vanhempieni ja eteeni tulleiden ihmiskohtaloiden kautta. Nyt aloin mennä syvemmälle. Tapahtumien kulku oli sama myös sukututkimusasioissa. Niistä monista olen kirjoittanut jotakin joko kokonaisissa blogipostauksissa tai osana postausta. Niitä on edelleen kasoittain odottamassa ja keskeneräisinä. Aika on vaikuttanut niin, että nyt tutkin asioita perinpohjaisemmin. En voi enkä halua eri syiden takia juosta kaikissa paikoissa ja tilaisuuksissa, joten ehdin lukea enemmän ja kaivautua syvemmälle juoksuhautoihin.

Välillä ajattelen, että voisin kirjoittaa kirjan/kirjoja. Nyt vasta alkaisin olla kypsempi siihen, koska olen päässyt moneen asiaan sisälle ja eläytynyt niihin. Olen ikävä kyllä vetelehtinyt liikaa. Jos toivun tämänhetkisestä lamastani ja jaksan vielä, mietin uudelleen, miten loppuelämäni käytän.

Vanhempieni osallistuminen talvi- ja jatkosodan aikana on ollut kunnioitettava. Jollemme me lapset, niin ei muu kansakaan aikanaan osannut antaa sille sellaista arvonantoa kuin nyt annetaan. 

Kiitos teille vanhempani  ja kaikki Suomen itsenäisyyden puolustajat!

Tekoäly tunkeutui elämääni eräänä talvipäivänä

Aloittaessani tätä tekstiä, on Suomen Itsenäisyyspäivän jälkeinen päivä. Lunta tulla tupruttaa. Huomiselle on luvattu vielä enemmän lunta. Onneksi ei ole kovin kylmää. Tänään minun on ainakin käytävä kaivamassa auto lumesta, jollei muuta ja huomennakin täytyy.  Eilinen juhlapäivä piristi kummasti tällaista omissa oloissaan nyhjäävää ihmistä. Siinä osasyy, että aloin kirjoittaa uutta blogipostausta. On totta, ettei ole aikoihin ilmaantunut sen kummemmin mitään syytä hyppiä ilmassa.

 

Tänä aamuna huolimatta piristymisestäni, juutuin taas lukiessani Hesaria, sivu taisi olla A15. En tosin juuttunut lukemisesta vaan tekemisistä, ideoista ja sen sellaisesta. Niinhän useimmiten. Tiskasin välillä, irrotin kuihtuneita lehtiä kasveista, vaihdoin roskapussit, tutkin almanakkaa (vaikkei siinä mitään tutkimista ole), luin saamaani viestiä eräältä ystävältä, jolle olin edellisenä päivänä laittanut viestin. Huolimatta pitkistä laiminlyöntien jaksosta, hän vastasi nopeasti. Mietin ottavani yhteyttä entiseen naapuriini, jos hän ehtisi huomenna tai myöhemmin lähteä kanssani kahville. Tuo yli kymmenen senttimetriä lunta huomenna vähän arveluttaa. Miten tylsää elämää, joka on oikeastaan hienoa!

Ajattelin myös kaukana asuvaa entistä naapuriani 1980-luvulta. Hän on parhaillaan Savonlinnassa lonkkaleikkauksessa. Olen muutaman vuoden vältellyt korttien kirjoittamista, mutta pitäisikö aloittaa. Monet ystävistäni välttelevät sosiaalista mediaa. Puhelimella soittaminenkin on jotenkin vaikeaa. Miten maailma on muuttunut tällaiseksi?

Tiedän, että tämän aamuiset ajatukset johtuvat mielihyvästä, jonka itsenäisyyden juhlinta aiheutti. Minulla oli monta ideaa lähettää kuvia ja linkkejä vanhempieni sotataipaleesta Instagramiin ja Facebookiin. Sitten taas ajattelin, mitä turhaa. Olen aiemmin niin paljon tehnyt juuri sitä. Ketä kiinnostaa enää? 

Pahus, tuosta tulee mieleeni isäni, jonka vanhana sanoi aina: ”Ei kannata.” Tuleeko meille vanhoille ihmisille jonkinlainen toivottomuuden ja tarpeettomuuden tuntu? Kun eilen katselin presidenttiparin tapaamista veteraanien kanssa, se tuntui mahdottoman teennäiseltä ja puheet melko lapsellisilta, vaikkeivat ne sitä olleetkaan. Vanhuuden aika on täynnä surua ja pettymyksiä. Monilla eri tavoin.

Viime yönä uneksin valtavasti, mutta koska en taas laittanut mitään ylös, olen unohtanut. Joka tapauksessa unessani oli mahdottoman paljon ihmisiä elämäni ajalta ja koin useat, peräkkäin tulevat unet mielenkiintoisiksi. Minusta tuntuu, etten ole pitkään aikaan nähnyt sellaisia unia, joita muuten näin hyvin usein pandemian aikana. 

äidin arkku siunauksen jälkeen Rengon kirkossa 12.4.2003.

Alkuviikosta nappasin mukaani marraskuun Voima-lehden K-Supermarketin aulasta. Lehden teemana oli Kuolema. Siellä jossakin artikkelissa rinnastettiin kuolema unennäköön, olisiko ollut artikkeli ”Kuolema peruttu”, jossa käsiteltiin Astrid Svanin pitkittynyttä matkaa kohti kuolemaa? Nuoret ihmiset toimittavat lehteä ja oli mielenkiintoista lukea sen monipuolisia artikkeleita tärkeästä aiheesta. Nuorimman sisareni poika on lehden toimituskuntaa. Muistin lehteä lukiessani, että äskettäin keskustelin tyttäreni kanssa hautaamisesta.  Osa ihmisistä haluaa edelleen, että hänet haudataan arkussa. Niin myös halusi aikoinaan äitini. Olenkin usein ajatellut, miltä hän näyttäisi nyt, jos hauta kaivettaisiin auki ja tammiarkku avattaisiin. Hurjaa!  Hänen hautajaisistaan tulee ensi vuonna 20 vuotta täyteen. Äidin kuolema oli aikanaan suuri isku, johon en ollut ollenkaan osannut valmistautua. Meille käy niin usein. Kuolemisesta pitää puhua ja kirjoittaa paljon. Sitä ei pitäisi koskaan kieltää vaan siihen on kannustettava. Kun olemme kuolleet, emme voi enää käsitellä sitä. Taidan palata tähän aiheeseen joskus myöhemmin. 

Vanhan ihmisen elämä menee kovaa vauhtia, tekemistä riittää, ettei hän ehdi kirjoittaa aloittamaansa tekstiä loppuun parin päivän aikana. Nyt on jo seuraava sunnuntai. Lunta on tässä välillä tullut lisää, joka päivä. Viime torstaina 8.12. olin suunnitellut meneväni käymään Jean Sibeliuksen haudalle Ainolaan. Puutarha on ollut joka vuosi auki Sibeliuksen syntymäpäivän takia.  Lunta tuli koko ajan lisää. Kumma kyllä tai ei mikään kumma, jäseneni olivat taas kipeytyneet niin paljon, ehkä edellisen päivän lumitöiden ja/tai säänolosuhteiden takia. Auton päälle näytti taas kertyneen saman verran tai enemmän lunta kuin olin edellisenä iltana puhdistanut ja lisää kertyi koko ajan. Ajokeli näytti olevan erityisen huono. Jäin kotiin.

Perjantaina kipeät jäsenet olivat historiaa ja oli jo lähdettävä liikkeelle, kaivettava auto jälleen kerran lumen alta. Kävin kaupassa ja sitten onnittelemassa ystävätärtäni syntymäpäivän takia. Lauantaina keli oli taas todella huono. Aamuyöstä kurkistin ikkunasta ja totesin tilanteen olevan taas sama. Nyt olin luvannut hakea Keravalta ystäväni lauantaipäiväksi luokseni. Koko päivän satoi räntää, lämpömittari näytti nollaa. Puut ja maisemat olivat sateenkin läpi uskomattoman kauniita, mutta autoa piti ajaa kieli keskellä suuta. Illalla viedessäni ystävääni kotiinsa, näin pilviverhon takaa, missä täysikuu luurasi. Tällä kertaa en ole nähnyt sitä ikkunoistani. 

Tällaiset säät ovat tehneet meistä suomalaisista uskomattoman kestäviä. Kun pitää lähteä, tehdä jotakin, vanha nainen tekee saman kuin kuka tahansa nuorempi. Tällaisia ajatuksia pyöri päässäni, kun annoin talven tulla täydellä voimalla. Muistot menneiltä vuosilta, ajalta omakotitalossa tulivat myös mieleeni. Ajattelin jopa talvisotaa.

Alkuviikosta on taas menoja, mutta tänään laiskottelen kotona. Säätietojen mukaan uusi lumimyräkkä on alkamassa maanantaina iltapäivällä. Lunta kuulemma meille tulossa 15 cm lisää.

Muuten, tänään Helsingin Sanomien pääkirjoituksen otsikko oli ”Tekoäly ällistyttää kyvyllään kirjoittaa”.  Tekstin alun oli tekoäly kirjoittanut. Kuka tahansa voi kokeilla Open A1-säätiön kehittämää Chat GPT-tekoälyä, sen testiversiota. Ja minähän kokeilin. En kyllä ehtinyt kauheasti miettiä, mitä kysyisin siltä.  Kysyn lisää myöhemmin. Nyt esitin kaksi tavallista kysymystä. Ensimmäinen kysymykseni oli ”miksi on tärkeää lukea ja kirjoittaa pitkiä tekstejä”. Olin keskustellut eilen aiheesta ystäväni kanssa, koska olen ihmetellyt paljon nykyajan liikaa tiivistämistä ja lyhentämistä. Syy on yleensä, etteivät ihmiset jaksa lukea pitkiä kirjoituksia. Minä jaksan. Jos jokin tarina on liian suppea, lopetan lukemisen siihen. Kirjoitan itsekin pitkiä tekstejä.

Vastaus oli englanniksi seuraava:

” There are many reasons why it is important to read and write long texts. For one, reading and writing long texts can improve your concentration and focus, as it requires sustained attention over a longer period of time. This can also help to develop your critical thinking and analysis skills, as you may need to carefully consider the information presented in a long text and evaluate its significance or implications. Additionally, being able to read and write long texts can be important in many different academic and professional contexts, as it is often necessary to be able to understand and communicate complex ideas and information in a clear and concise manner. Furthermore, reading and writing long texts can also be a valuable form of personal expression and self-development, as it allows you to explore and articulate your thoughts and ideas in greater depth. Overall, the ability to read and write long texts is an important skill to have, and can benefit you in many different ways.”

Pistin Googlen kääntäjän kääntämään tekstin tähän:

”On monia syitä, miksi pitkien tekstien lukeminen ja kirjoittaminen on tärkeää. Ensinnäkin pitkien tekstien lukeminen ja kirjoittaminen voi parantaa keskittymiskykyäsi, koska se vaatii jatkuvaa keskittymistä pidemmän aikaa. Tämä voi myös auttaa kehittämään kriittistä ajattelua ja analysointitaitojasi, sillä saatat joutua harkitsemaan huolellisesti pitkän tekstin sisältämää tietoa ja arvioimaan sen merkitystä tai seurauksia. Lisäksi pitkien tekstien luku- ja kirjoitustaito voi olla tärkeää monissa erilaisissa akateemisissa ja ammatillisissa yhteyksissä, koska usein tarvitaan monimutkaisten ideoiden ja tietojen ymmärtämistä ja viestimistä selkeästi ja ytimekkäästi. Lisäksi pitkien tekstien lukeminen ja kirjoittaminen voi olla myös arvokas henkilökohtaisen ilmaisun ja itsensä kehittämisen muoto, koska sen avulla voit tutkia ja ilmaista ajatuksiasi ja ideoitasi syvällisemmin. Kaiken kaikkiaan kyky lukea ja kirjoittaa pitkiä tekstejä on tärkeä taito, joka voi hyödyttää sinua monin eri tavoin.”

Toinen kysymykseni koski vanhojen ihmisten vähäistä arvostusta. Tässä tekoälyn vastaus suomeksi käännettynä:

”Ei pidä paikkaansa väittää, että vanhuksia ei yleisesti arvosteta. Vaikka on totta, että iäkkäät ihmiset saattavat kohdata tiettyjä haasteita ja stereotypioita, kuten ikäraja ja syrjintä, on tärkeää tunnustaa, että ikääntyneillä ihmisillä on paljon tarjottavaa ja he voivat edistää suuresti yhteiskuntaa. Monilla vanhemmilla ihmisillä on runsaasti tietoa, kokemusta ja viisautta, jotka voivat olla arvokkaita muille. Heillä voi olla arvokkaita oivalluksia ja näkökulmia tarjota monenlaisista aiheista, ja he voivat tarjota arvokasta ohjausta ja tukea nuoremmille sukupolville. Lisäksi monet vanhemmat ihmiset elävät edelleen aktiivista ja täyttä elämää, ja he voivat olla tärkeitä tuen ja kumppanuuden lähteitä perheilleen ja yhteisöilleen. Kaiken kaikkiaan on tärkeää tunnustaa ja arvostaa ikääntyneiden ihmisten panosta ja tukea heitä terveellisen ja tyydyttävän elämän elämisessä.”

Siitäs sain nenilleni. Koko Hesarin pääkirjoituksen 11.12.2022 voit lukea täältä.