Jotakin aivan muuta

Joskus ihmettelen kiinnostuksen aiheitani. Tai toisaalta en ihmettele. Ihmisen pitää välillä rentoutua ja ajatella jotakin muuta kuin juuri nyt ajankohtaisia asioita.  Äskettäin Yle Teemalta tuli 6-osainen dokumentti Ernest Hemingwayn elämästä.  Se näyttää olevan vieläkin katsottavissa Yle Areenan kautta, mutta vain Suomessa. Hemingway on jostakin kumman syystä kiehtonut minua aina. Kirjailijana, joka on taitava tuottamaan tiivistä tekstiä, eleetöntä, merkitsevää ja taitavaa.Toisaalta hänen elämäntarinansa on myös hyvin kiehtova. Aiemmin haalin häntä koskevaa kirjallisuutta. Myöhemmin kuljin hänen jalanjäljillään Floridan Key Westissä ja Pariisissa. Olin halunnut keskenkasvuisena nuorena lähteä aloittamaan haaveilemaani taiteellista uraani kirjailijana ja elokuvaohjaajana. Rakas lukijani, saat tässä kohdin hymyillä ja nauraa, koska tiedät, ettei minusta ollut siihen. Kaiken lisäksi kukaan lähiympäristöstäni ei ymmärtänyt sellaista haihatusta eikä ollut valmis tukemaan minua.  Mutta muistetaan, että ihmisen on hyvä unelmoida suuresti.  Silloin voi sentään vielä vanhana haaveilla menneistä, koskaan saavuttamattomista loiston päivistä.

 

Palais et jardin du Luxembourg vers 1860 Pariisista ostamani postikortti. Maria de´Medici rakennutti palatsin 1615-1645. 1920-luvulla se toimi vielä taidemuseona, jonne Hemingway usein poikkesi katselemaan Cezannen, Manetin ja Monetin ym. maalauksia. Palatsissa toimii nykyään Ranskan senaatti.

Ja että vielä nytkin kiihdyn, kun saan muistutuksia sieluni syvyyksiin kaivertuneista asioista. Ne elävöittävät päiviäni edelleen ja toivottavasti aina. Kunpa meillä kaikilla olisi samankaltaisia unelmia! Ehkä kaikilla muillakin on, minä en vain tiedä sitä, koska emme puhu siitä koskaan. 

Shakespeare & Company -kirjakauppa oli myös aikanaan Hemingwaylle tärkeä kiintopiste. Nykyään se sijaitsee tosin eri paikassa kuin 1920-luvulla. Kuva syyskuulta 2002.

 

Eräänä iltana aloin etsiä reittiä osoitteesta Rue du Cardinal Lemoine 74 osoitteeseen Rue de Fleurus 27. Sen kävelee noin 21 -25 minuutissa, kulkee sitten iki-ihanan Luxembourgin puiston läpi tai sen laitoja pitkin puiston ollessa yöaikaan suljettuna. Todellisuudessa minulta kuluisi osoitteiden väliseen matkaan pidempi aika, koska ottaisin matkalla valokuvia. Tai saisin jopa ajatuksen poiketa välillä Closerie de Lilasissa kirjoittamassa ajatuksiani päiväkirjaani. Ravintola sijaitsee aivan lähellä Luxembourgin puistoa. Aiheesta olenkin kirjoittanut jo maaliskuussa 2017 täällä, joten en kertaa tässä postauksessa siellä kirjoittamiani asioita. Paikka oli erityisen tärkeä Hemingwaylle, sillä siellä  Hemingway kirjoitti osan ensimmäisestä suuresta romaanistaan ”Ja aurinko nousee”. Se ilmestyi 1926.

            Kuva 20.9.2002

Meidän unelmiemme Pariisi! Hemingway palasi kirjoittamaan Pariisin muistoistaan 1921-1926 vielä kehäraakkina 1950-luvulla. Dokumentin mukaan teksti taisi jäädä kesken. Kirja ”A Moveable Feast” ilmestyi 1964 ja jo samana vuonna suomeksi nimellä ”Nuoruuteni Pariisi”. Miten järisyttävä on ero 1920-luvun aikaisen nuoren viattoman elämän ja myöhemmän kaiken kokeneen, sairaan miehen välillä! Viimeiset vuodet ovat traagisia, alkoholihuuruisia ja mielisairaita. Hemingway mainitsee esipuheessa, että lukija voi halutessaan pitää teosta kaunokirjallisena kuvitelmana, joka ehkä jossain määrin valaisee todenmukaisia muistelmia.

Baudelairen haudalla Montparnassen hautausmaalla 27.9.2002

 

Mutta kuten monta kertaa olen todennut, muistelmat ovat vaihtelevia, muuntuvia, henkilön omia.  Jo kauan Pariisissa asuva amerikkalainen Gertrude Stein asui osoitteessa Rue de Fleurus 27, jonne Hemingwayn askeleet usein johtivat kirjoittamisaamun jälkeen hänen ja puoliso Hadleyn ensimmäisestä kodista osoitteessa Rue de Cardinal Lemoine 74. Näitä käyntejä ja opettavaisia keskusteluja hän erityisesti muisteli kirjoittaessaan ajastaan Pariisissa. Kirjassaan ”Ja aurinko nousee” alkusivulle hän kirjannut Gertrude Steinin vuorosanan ”Olette kadotettua sukupolvea kaikki.” Cardinal Lemoinen asunto oli itse asiassa Hemingwayn aivan ensimmäinen asunto Pariisissa. Lisäksi hänellä oli kirjoitusstudio.  Tässä vaiheessa elettiin vasta vuotta 1922.

 

Kun Hemingwayt palasivat Kanadasta 1924 vauvansa (Bumby) kanssa, he joutuivat hankkimaan uuden asunnon, joka löytyi osoitteesta 113 rue Notre-Dame-des Champs. Tämä osoite oli viereisellä kadulla kahden minuutin matkan päässä em. Closerie de Lilasista, joka oli osoitteessa 171 Bd du Montparnasse. Kaikki kolme kohdetta, koti, ravintola ja Gertrude Steinin talo sijaitsivat tällöin aivan lähekkäin. Muistellessaan Pariisin aikoja ja Getruden lausetta kadotetusta sukupolvesta hän istui sitä miettimässä ravintolassa ja katseli kenraali Neyn patsasta ja tämän fiaskoa Waterloossa todeten, että jokainen sukupolvi on jostakin syystä kadotettua, oli aina ollut ja oli jatkossakin oleva. Ärsyttävästä lauseesta huolimatta hän totesi Gertruden kuitenkin olleen herttainen, opettavainen ja hyvä ystävä.

Luen minulla olevat Hemingwayn kirjoittamat kirjat ja niihin liittyvät muiden kirjoittamat teokset uudelleen. Olisi kiva myös palata hetkeksi sinne Key Westiin elokuun alkupuolella 1984 ja muistella tarkemmin uudelleen kahta käyntiäni Hemingwayn  ja hänen toisen vaimonsa Paulinen kodissa. Ehkä sekin onnistuu, kunhan ensin saan kirjoitettua muuta.

Suuren kirjailijan elämä on jotakin muuta kuin vaatimattoman suomalaisen naisen, jolla vain unelmat ovat olleet suuria, uskomattomia tai myös mahdottomia. Koska asuimme Pariisin käynneillämme aivan lähistössä (hotellia ei taida enää edes olla), kulkeminen Hemingwayn jalanjäljillä jäi kovin puutteelliseksi. Muistan, että osuimme parikin kertaa Rue du Fleurusille. Poikkesimme myö Gertruden haudalla, josta lienee kuva noissa linkittämissäni postauksissa. Epäilen suuresti, että vielä joskus osuisin Pariisiin, mutta minulla on karttasovellukset, kirjat, valokuvat ja matkapäiväkirjat. 

Meille kaikille on inspiriroivaa ja voimauttavaa palata menneisiin matkoihin ja tapaamisiin. Siitä kirjoitan joskus lisää.

 

Minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut idoleita, jollei nyt näitä historian, surkeita, alkoholisoituneita, kuppasairaita taitelijoita ja kirjailijoita voi jostakin syystä pitää eräänlaisina unelmaidoleina (esim. Baudelaire). Ihailin myös suuria sotasankareita ja hallitsijoita, maailmantutkijoita, vallankumouksellisesti ajattelevia miehiä ja naisia. Ehkä ne kuvaavat osaltaan rohkeutta poiketa normaalista, säännellystä, turvallisesta elämästä. Siitä oli hyvä haaveilla nuorena tyttönä ajatellessani paperikarttojen äärellä ensin vaikkapa tutkimusmatkailijan uraa.  

Kaikki nämä palaavat mieleen vielä nyt, kun olen ihastunut sellaisten ihmisten elämäntarinoihin.  Se jokin voi olla myös historian ajankohta, rakennus, kirja, taideteos, rakennus, kaupunki, seutu, maisema. En edes tiedä tarkalleen, mistä ne ovat iskostuneet minuun niin syvästi. Tällaiset unelmat tai vain pelkät haaveet kuvina ja mielikuvina pitävät ihmistä elävänä ja elossa.

Tässä linkit aikaisempiin tähän aiheeseen liittyviin blogipostauksiini.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2015/02/muutoksen-siipien-havinassa-kutsu.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2015/04/muistin-polujen-varsilla.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2017/03/mielessani-matkustin.html

 

Versaillesin Grand Trianonin portailla kirjoittamassa matkapäiväkirjaa 25.9.2002 kuva HL

 

 

Muutoksen siipien havinassa: kutsu matkaan vai työhön

Olisiko aika kirjoittaa matkoista? Voisin taas oikein kunnolla haaveilla niistä, koska matkustan harvemmin kuin ihmiset keskimääräisesti tuntuvat matkustavan. En oikeastaan edes halua lähteä minnekään. Nautin vuodenaikojen vaihteluista, jopa talvesta ja lumesta. Minulle riittää useimmiten virtuaalimatka kirjojen ja karttojen kanssa. Tuollaisia matkoja olen täällä blogeissani tehnyt aina silloin tällöin.  Toisinaan olen palannut menneen elämäni matkoihin valokuvieni kautta. Kaikista useimmin matkustan kuitenkin eri vuosisadoilla sukututkimuksen siivin.  

Huomaan myös, että noita matkoihin liittyviä kirjoituksiani on luettu todella vähän, kuten viime lokakuussa kirjoittamaani postausta ”Uneton Jerusalemissa”. Myönnänkin niiden olevan varsin tylsää lukemista satunnaiselle blogini lukijalle. Kreetan matkojen muistot ovat jostakin syystä olleet hiukan suositumpia kuten Kreetan muistoja ja Aikamatkalla.  Aiheeseen Rooma olen paneutunut melko usein.

Maisema Kreetan Faistoksessa. Kun täytin 60.

Usein palava halu tehdä jotakin muuta syntyy, kun jokin pakollinen tehtävä on odottamassa. Nyt olisi aika kirjoittaa sukuseuran jäsenkirje, mutta lykkään sen aloittamista vielä hetken.  Annan sen muhia ajatuksissani ennen työhön tarttumista.  Muistan hyvin, kuinka nuorena koululaisena, aloin lukea Kansojen historiaa, kun olisi pitänyt valmistautua kokeisiin. Pärjäsinkin sitten historiassa oikein hyvin. Kun on aika siivota villakoirat nurkista, keksin lähes aina jotakin mielenkiintoisempaa tehtävää. Siivous jää useimmiten kesken.  Nyt talvella haaveilen puutarhatöistä, kuvittelen puuhailevani auringon valaisemalla, vihreällä ja värikkäällä pihalla. Korjaan pihan rumistuksen, sadevesikaivon kannen kunhan olen ensin hankkinut siihen uudet laudat. Kun kevät koittaa, on taas muuta tehtävää, joka jättää tuollaisen puuhastelun toisarvoiseksi, vaikka se ei sitä oikeasti olekaan. On vaikkapa laadittava talon myynti-ilmoitus ja siivottava nurkat esittelykuntoon.

Marie Antoinetten maatilalla Versaillesissa 2002

2000-luvun aikana matkustin usein sisareni Heljän kanssa maailmalle. Kävimme muun muassa kaksi kertaa Pariisissa, kerran Teneriffalla, Madeiralla, Samoksella ja Roomassa.  En voi  jättää pois Thaimaan matkaa enkä Kreetaa. Kaikki nuo matkat olivat hyvin tärkeitä tutustumismatkoja omaan itseen samalla kun kolusimme paikkojen kohteita ja historiaa. Niiden muisto saattaa olla haalistunut, koska myöhemmin, viime vuosina koetut asiat ovat työntäneet niitä kauemmas menneen ajanjakson aarrearkkuun. Itse asiassa haluaisin nyt nostaa esille joidenkin matkojen muistoja ja tutkia niitä ja sitä minää, joka silloin matkusti, vähän ennen suuria muutoksia. Samalla saan tilaisuuden pohtia sitä, miksi en enää niin innokkaasti lähde matkalle. Miksi me muutumme, mitä on muutos, miten se vaikuttaa meihin ja ympäristöömme?

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Vai sulkeutuuko ovi koskaan kokonaan. Se saattaa jäädä raolleen. Se on vähän sama asia kuin se punainen lanka, josta meidän on pidettävä kiinni, jotta emme kadota polkua, jota pitkin kuljemme. Useimmat meistä hukkaavat sen langan silloin tällöin. Elän itse joskus päiviä, jolloin tunnen olevani hukassa ja eksynyt tieltäni, mutta tiedän tunteen johtuvan vain väsymyksestä. Jonakin toisena päivänä lanka roikkuu jälleen edessäni ja kutsuu minua jatkamaan matkaa. Kirjoittamisen kanssa tuntuu silloin tällöin myös samanlaiselta.

Ihmisen elämä on joskus mahdottoman kiihkeää ja tapahtumarikasta. Sitten koittaa taas pitkä rauhallinen kausi. Tasapaino noiden aikojen välillä ja oman itsensä kanssa on vain löydettävä.  Minulla on nyt sellainen rauhallisen kauden aika. Edeltävä myllerrys on ollut aikamoinen. Sen jälkeen olin niin uupunut, etten jaksanut vastata kaikkiin eteeni tuleviin asioihin vaan rauhoitin elämäni ja keskityin omiin asioihini.

Kreeta

Kreetan saaresta Välimeren keskellä tuli minulle melkein kuin kotisaari. Se ei ole se turistisaari vaan se mikä on saaren ydin, se, mikä saattaa jäädä monelle sinne rantalomaa viettämään menevälle vieraaksi. Siihen liittyvät erityisesti saaren rikas historia, jumaltarut ja karu luonto. Kaipaan usein saaren tuoksuja, vuodenaikoja. Voin kuvitella asuvani siellä, jossakin maaseudulla. Yksi serkuistani on muuttanut pysyvästi saarelle ja mennyt naimisiin paikallisen miehen kanssa. 

Luxembourgin puistoa

Pariisi

Pariisin historia kiehtoo minua ja kiersimmekin juuri historiaan liittyviä paikkoja siellä käydessämme. Kuljimme myös kirjailijoiden jalanjäljillä. Pidin molemmilla matkoilla päiväkirjaa, Ensimmäinen alkaa seuraavin sanoin: ”Vihdoinkin Pariisissa. Nähdä Pariisi ja kuolla. Pariisi ei koskaan jätä sinua”.  Lienen lainannut Hemingwayn sanoja.

Jo ensimmäisen Pariisin päivän iltana suunnistimme Luxembourgin puistoon ja kotimatkalla La Closerie des Lilasiin, koska asuimme siinä lähellä ja koska kirjailija Ernest Hemingway aikoinaan kulki sitä samaa reittiä kotiinsa. Hänellä oli usein tapana istua kirjoittamassa tuon kuppilan terassilla Neyn patsaan puolella. Istuimme samassa pöydässä kuin oletin hänen istuneen ja pohdin sitä, kuinka monta kertaa pöytää on jo ehditty vaihtaa 80 vuoden kuluessa.

Napoleonin arkku Invalidikirkossa. Punaista porfyyria, joka muistaakseni haettiin Aunuksesta. 

Napoleonin historia tuli myös lähelle ensimmäisen Pariisin matkamme aikana. Kävimme Napoleonin haudalla ja tutustuimme Ranskan sotamarsalkkoihin. Olimme varmaan sotamuseon ainoat vierailijat, emme kehdanneet poistua vaan jatkoimme kierrostamme uupumukseen saakka. Myöhemmin otin selvää Turennesta ja Michel Neystä, jonka patsas seisoo siinä Luxembourgin puiston päässä tuon ravintolan vierellä. Olen myöhemmin kirjannut Pariisin päiväkirjaan Michel Neyn julman kohtalon.

Kun Napoleon oli lähetetty maanpakoon, Ney pidätettiin. Oikeudenkäynnin jälkeen hänet teloitettiin 7.12.1815 ehkä juuri siinä paikalla, jossa hänen patsaansa nyt seisoo. Tämä tapaus jakoi Ranskan kansan syvästi. Hänelle annettiin oikeus antaa itse ampumismääräys: 

”Sotilaat, kun annan komennon ampua, ampukaa suoraan sydämeeni. Odottakaa määräystä. Se on viimeiseni teille. Protestoin tuomiotani vastaan. Olen taistellut satoja taisteluja Ranskan puolella enkä yhtään sitä vastaan… Sotilaat – tulta!”

Marsalkka Ney taistelun tuoksinassa Waterloossa 18.6.1815

Mielenkiintoista oli myös tavata Napoleonin hevonen Le Vizir  ja hänen valkoinen iso koiransa.  Molemmat olivat sotamuseossa  täytettyinä ( http://www.musee-armee.fr/accueil.html ).  Le Vizirin Napoleon oli saanut lahjaksi Ottomaanien valtakunnan sulttaanilta Selim III:lta 1808.  Le Vizir pääsi Napoleonin mukana St. Helenan saarella, jonne hänet karkotettiin maanpakoon 1815. Napoleonin kuoltua 1821, hevonen palasi takaisin Eurooppaan ja eli vielä 1829 saakka.  Toisin sanoen tuo museossa oleva täytetty hevonen oli Napoleonin viimeinen hevonen, yksi lukemattomien muiden joukossa. Sen takapuolessa oli poltettuna Napoleonin leima. Helsingin Sanomissa kirjoitettiin tässä juuri St. Helenasta. Liitän tähän linkin artikkeliin testatakseni, onnistuuko lukijalta sinne pääsy.  200 vuotta sitten...

Tässä eräs Hemingwaylta lainaamani ote,  joka liittyy tuohon ensimmäiseen Pariisin matkaani :

“Then as I was getting up to the Closerie des Lilas with the light on my old friend, the statue of Marshal Ney with his sword out and the shadows of the trees on the bronze, and he alone there and nobody behind him and what a fiasco he'd made of Waterloo, I thought that all generations were lost by something and always had been and always would be and I stopped at the Lilas to keep the statue company and drank a cold beer before going home to the flat over the sawmill.”

Koska ihailen kirjailijoita erityisesti, niin Hemingwayn jalanjäljillä olen kulkenut muulloinkin, mm. Key Westissä, Floridan eteläisimmässä kärjessä, josta matkasta olen myös joskus kirjoitellut. Aikanaan saatan vielä täälläkin palata tuohon ainoaan USA:n matkaani.  Onneksi siellä pääsin käymään juuri Key Westissä, joka nyt ei tuntunut yhtään amerikkalaiselta kaupungilta.

Mutta palaan Pariisiin.

Minä Gertrud Steinin haudalla elokuussa 2004.

Gertrude Stein, amerikkalainen kirjailija piti kirjallistaiteellista salonkia asunnossaan Rue de Fleurus-kadun varrella, joka myös sopivasti sattui olemaan kulkureittiemme lähellä. Hän oli Hemingwayn ja monen muun aikansa kirjailijan ja taiteilijan hyvä ystävä. Alice B. Toklas oli Gertruden palvelija ja elämäntoveri.  Ruoanlaittaja hän oli myös, onhan minullakin jossakin kirjahyllyssäni tai varastossa hänen suomennettu keittokirjansa. En ole mikään intohimoinen ruoanlaittaja, joten kirja on vain kuriositeetti kuten useimmat muutkin keittokirjani, mitkä olen säilyttänyt.

Kolusimme myös Shakespeare & Company kirjakaupan, jonka historiaan perehdyin kirjallisuuteen kautta matkojen välissä.  Luin parikin kirjaa Sylvia Beachista (1887-1962), kirjakaupan aikoinaan perustaneesta amerikkalaisesta naisesta.  Tässä päivänä muutamana osui käsiini tallentamani Helsingin Sanomien muistokirjoitus  joulukuulta 2011 koskien George Whitmania, joka jatkoi kirjakaupuan toimintaa eri paikassa eli juuri siinä, missä mekin kävimme.  Näköjään kirjakaupan toimintaa on jatkanut jo vuodesta 2003 alkaen Sylvia Beach Whitman, George Whitmanin 1980 syntynyt tytär, joka on saanut nimensä mainekkaan kirjankaupan perustajan mukaan.  

2002

Samassa hotellissa Boulevard Raspailin varrella, jossa asuimme molempien Pariisin matkojen aikana, oleskeli 1927 – 1930 tunnettu japanilainen maalari Foujita eli koko nimeltään Léonard Tsugouharu Foujita. Tosiaan Pariisista riittäisi tarinaa vaikka kuinka paljon. Kuvien kera...

Marsalkka Michel Ney, Gertrude Stein, Alice B. Toklas ja lukemattomat muut henkilöt kuten myös George Whitman on haudattu Père Lachaisen hautausmaalle, jossa muiden kaupungin hautausmaiden lisäksi vietimme runsaasti aikaa.

Iso kasa Pariisin historiaan liittyvää kirjallisuutta odottaa lukemistani. Nyt kuitenkin olen viime vuosina käyttänyt aikaani läheisempiin aiheisiin ja Pariisi  ja muut matkakohteet ovat jääneet sivuraiteille.

No tässä tuli muitakin katkoja keskeneräisiin töihini ja jopa tämän jutun julkaiseminen viivästyi päiväkausia. Elämä senkun pulppuaa aiheita.  Eilisen päivän vietin Tukholmassa ja juuri parhaillaan katolla touhutaan savupiipun sadesuojan kanssa. Kiinteistövälittäjäkin on alkanut ahdistella. Jos nyt  vihdoin alkaisin kirjoittaa sitä jäsenkirjettä, jotta saisin sen huomenna postitettua!