Kotilammen ympärillä

Karjalan kannaksen Kuolemajärven pitäjässä on Kuolemajärven historian mukaan ollut useita vesistöjen laskemiseen,  perkaukseen ja soiden kuivattamiseen liittyviä hankkeita. 

Viipurin läänin verollepanokartat, Kuolemajärven Karjalaisten kylän omistuksia 1773.

Taavetti Inkisen suurtyö 

Tunnetuin pitäjän vesistöihin liittyvä projekti on ollut Taavetti Inkisen suurtyö. Hänen kotitalonsa lähistöllä oli Kotilampi-niminen  68  hehtaarin laajuinen lietealue ja sen ympärillä satojen hehtaarien suuruinen suoalue. Hän ehdotti lammen rannan omistajille, että nämä antaisivat hänen laskea lammen. Siitä hänelle annettaisiin palkkioksi täten syntynyt vesijättömaa.  Nämä suostuivat. Suunnitelma lammen laskemisesta laadittiin 1891.  Tehtiin kustannusarvio ja saatiin hankkeeseen kuvernöörin lupa.

Koska kartat ovat kiinnostavia ja erityisesti alueesta, joka meidän kannaltamme kuuluu nykyään menetettyyn maahan, tutkin vähän vanhoja ja uudempia karttoja. Kotilampi on vanhoissa kartoissa nimellä Karjalaisen lampi ja myöhemmin Kotilampi. Kun menetimme alueen, sitä kutsuttiin Kotilammen niityiksi. Alue on suoraan Karjalaisten kylän peltojen takana. Minulle on kerrottu, että aikoinaan lampea jopa kutsuttiin järveksi. Isoisäni isän Abraham Joosepinpoika Sirkiän (1849 - 1903) sisar Beata (1843 - 1933) on kertonut soudelleensa järvellä. Beata Joosepintytär Sirkiä kuoli 1933. Moni muukin lienee kertonut samaa, mutta niin vain muistot häviävät ihmisten kuollessa. Käsittääkseni Taavetti Inkinen asui läheisessä Yläkirjolan kylässä, jonne hänen isänsä oli tullut avioon.

Taavetti Inkinen ryhtyi seuraavana vuonna työhön. Apuna hänellä oli aluksi Esaias Anttalainen. Kotilammen  laskemiseksi piti kaivaa lähes kolmen kilometrin pituinen Ahvioja.  Ahvioja on tullut tutuksi Ahvijokena  tai jopa Ahvenjokena Mannerheim-linjan kulkiessa sitä pitkin talvisodan aikana.

Tästä linkistä klikkaamalla pääset katsomaan tämän hetken kartalta, miltä alue näyttää nykyään; merkinnät ovat minun tekemiä. Kotilammen niityt löytyvät suunnilleen koordinantista 60.27843, 28.97219. Siitä oikealle levittäytyvät kuivatut pellot ja niiden takana kylä.

Viipurin kuvernementin revisionikonttorin kartta-arkistosta kopioitu kartta. Kartta kuvaa alueen metsiä, jotka soveltuisivat saha- ja rakennuspuiksi. Vuosiluku 1773.

Muut mukana olleet

Inkisen ja Anttalaisen apuna hankkeessa oli kolme muuta talonpoikaa.  Käytän lähteenä Kuolemajärven historiaa, joka on ilmestynyt Kuolemajärvi-säätiön kustantamana 1957. Kirjan sivuilla 388 - 392 kerrotaan aiheesta. 

Tutkin tällä hetkellä pääasiassa asioita sukututkimuksen näkökulmasta, mistä syystä nimet ja henkilöiden suvut ovat minulle tärkeitä. Meillä ei ole aina henkilöiden osalta mahdollista käyttää mitään muuta lähdettä, joka valaisisi aihetta yksinkertaisia faktoja enempää.  Siksi olenkin käynyt läpi henkilöiden sukutaustat, joista löytyi mielenkiintoisia asioita ja sukututkimus tai paremminkin suvun historia hyppäsi ehkä askeleen eteenpäin saadessaan lisää sisältöä.

Taavetti Mikonpoika Inkisellä (1843 -1916) oli siis kaiken kaikkiaan koko hankkeen aikana mukana neljä muuta aikalaistaan, jotka kaikki kuitenkin yksi kerrallaan muutaman vuoden kuluttua väsyivät, koska katsoivat työn olevan hyödytöntä. 

Muut mukana olevat henkilöt olivat Esaias  Jaakonpoika Anttalainen (1832 -1900), Taavetti Antinpoika Kukko (1843 – 1917), Jaakko Mooseksenpoika Inkinen (1847 – 1910) ja Matti Kirjonen ent. Kilkki (1849 – 1928).

Kumppanien väsyessä Taavetti Inkinen jäi yksin viemään raskasta hanketta eteenpäin. Tässä toteutui kunnolla kuolemajärvisten  suo, kuokka ja Jussi, uudisraivaajahenki. Historiateoksessa viitataan myös Saarijärven Paavon henkeen. Taavetti sai kaivettua ojan valmiiksi ja 1912 Kotilampi oli kuivatettu.

Kuivatuksen jälkeen

Hän ei kuitenkaan hyötynyt hankkeesta, sillä lammen pohja ei soveltunut maanviljelykseen. Mutta työstä oli sittemmin suurta arvoa Kuolemajärven Karjalaisten kylän asukkaille. Kylän tuleva vauraus perustui tälle työlle, Taavetti Inkinen vapautti viljelylle 247 hehtaaria peltoa, joka jakaantui historiateoksen mukaan 45 talolliselle kylästä ja kymmenelle muualla asuvalle.  Pellot leviävät viljeltyinä siinä silmiemme edessä nytkin käydessämme vierailuilla kylässä tai ajaessamme sitä kautta kohti Kuolemajärven kirkonkylää. Tässä linkki valokuviin, joiden joukossa toukokuussa 2014 bussin ikkunasta ottamani kuvat kohti noita peltoja. Muistomerkkikin näkyy kuvissa.

Taavetti Inkinen kuoli muutama vuosi työn jälkeen 28.10.1916  seitsemänkymmenenkolmen vuoden iässä.  Vaikka hän ei elinaikanaan saanut työlleen kannatusta ja palkkaakin hän sai vain 1000 markan suuruisen valtion palkinnon, jälkipolvet ovat arvostaneet häntä.  Hänen patsaalleen viedään kesäisin matkailijoiden toimesta kukkia. 

Tässä kesällä 2012 Sirkiän sukuseuran puheenjohtaja Ritva Kukko vei muistomerkille sukuseuran kukat. (kuva ei ole minun)

Karjalaisten kylän keskellä,  Soitunmäellä seisoo siis edelleen muistomerkki. Alun perin se pystytettiin sinne 1929 Viipurin läänin ja Kuolemajärven maanviljelysseuran toimesta.  Patsas oli ylipäänsä ensimmäinen maanraivaajille pystytetty muistomerkki. Sen suunnitteli viipurilainen arkkitehti Jalmari Lankinen. Patsaan toiselle sivustalle tuli Juho Kurjen sepittämä säkeistö:  ”Suomalainen sisu sitkein tässä työn vei sankaruuteen. Koko kotiseudullensa aukoi ovet onnekkuuteen.”

Sodan kuljettua kylän yli, muistomerkki hävitettiin.  Kun Taavetti  Inkisen syntymästä tuli  14.6. 1993 kuluneeksi tasan 150 vuotta, muistomerkki koottiin ja paljastettiin uudelleen  samalle paikalle. Muistomerkin jalustarakennelma on alkuperäinen, mutta Jalmari Lankisen  kivipaasi oli kadonnut. Uusi tehtiin kuitenkin vanhan mallin mukaan.  Kivessä on vanha teksti: "Taavetti Inkisen työn muistoksi pystyttivät patsaan vuonna 1929 Viipurin läänin Maanviljelysseura ja Kuolemajärven Maamiesseura".

Jos pysähtyy  rantatietä ajettaessa ennen Karjalaisten kylän/Lautarannan risteystä Ahvijoen sillalla, voi nähdä, että ojan vettä käytetään ahkerasti juomavetenä.  Viipurista päin tultaessa silta on jonkin matkaa ennen vasemmalle Karjalaisten kylälle johtavan tien ja oikealle kääntyvän kylän satamaan Lautarantaan johtavan tien risteystä.  Sillan tienoilla kannattaa pysähtyä muutenkin, sillä siinä lähellä on runsaasti jäännöksiä talvisodan aikaisista bunkkereista mm. Inkilä 7. Täältä voit katsoa joitakin paikalta ottamiani valokuvia.

Taavetti Inkisen työ elää siis edelleen, vaikka harvoin tulemme sitä ajatelleeksi. Myöhemmin myös muita paikkakunnalla virtaavia jokialueita perattiin ja saatiin viljelysaloja paremmin hyödynnettyä. Ajatukseni tähän kirjoitukseen lähti tutkiessani Kuolemajärven karttaa ja jokien kulkusuuntia. Onneksi on olemassa Google maps ja vanhat Karjalan kartat. Niiden kertomisvoima on valtava, kun malttaa ja jaksaa uhrata aikaansa.

Pitäjän läpi virtaa useita jokia. Ahviojakin muuttui pikkuhiljaa karttoihin joeksi ja siitä tuli merkittävä jo pelkästään sotatoimien takia.  Karjalan kartoissa, jota käytän pääasiallisena tutkimuslähteenäni joki kulkee nimellä Ahvenjoki, jota on myös käytetty sotaa koskevissa kirjoituksissa. Monen joen ympäristöt ovat nyt asumatonta metsäseutua, vaikka joskus niiden varsilla on ollut kyliä. Jätänkin vesistöjen tarkemman tutkimuksen myöhemmäksi ja tapani mukaan tarkastelen yllämainittujen miesten sukuja.

Taavetti Inkisen sukujuuria

Suurhankkeen isä Taavetti Mikonpoika Inkinen syntyi 14 kesäkuuta 1843 Kuolemajärven Yläkirjolan kylässä Mikko (Michel) Matinpoika Inkisen ja Helena Gabrielintytär Mamian vanhimpana lapsena. Taavetin isä Mikko oli naidessaan Helenan 1842 tullut Inkilän kylästä vävyksi Helenan isän Gabriel Yrjönpoika (Jöran) Mamian taloon Yläkirjola n:o 2:een.

Taavetin isän Mikko Matinpoika Inkisen isän Matti Martinpoika Inkisen vaimo eli Taavetin isoäiti sattuu olemaan  Helena Sofia Juhontytär Danski, joka oli syntynyt Karjalaisten kylässä äitinään Margaretha Adamintytär Kampari, eräs äitini isän puoleisista esiäideistä. Olen kirjoittanut hänestä blogissani  Esiäiti nimeltä Margareta.  Lukemaan blogini pääset vaikka  tästä.

Helena Sofian velipuoli  Jooseppi Tahvonpoika Sirkiä syntyi 1803  Margaretha Kamparin toisesta avioliitosta  ja on useimman Sirkiän sukuun kuuluvan esi-isä. Hänen puolisonsa Margarethan kautta olemme kaukaista sukua entistä laajemmalti.

Taavetti Inkisen äidin Helena Gabrielintytär Mamian äidinpuoleinen  isoäiti on puolestaan 1766 Karjalaisten kylässä syntynyt Saara Matintytär Kukko, joka on mennyt naimisiin Kirjolan kylän Hovi-sukuun.  Saara sattuu olemaan 1803 syntyneen Helena Paulintytär Kukon  serkku, koska tyttöjen isät Matti ja Pauli Kukko ovat veljeksiä.

Helena Paulintytär Kukko meni sittemmin naimisiin edellä mainitsemani esi-isäni Jooseppi Tahvonpoika Sirkiän kanssa ja hänkin on siis meidän sirkiäläisten esiäitejä.

Pelkistetysti sanottuna Taavetti Mikonpoika Inkinen on ollut isänsä kautta oman isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiän pikkuserkku.  Äitinsä kautta hän on ollut minun äitini neljäs serkku, sirpaleserkku siis.

Huomaan myös, että Taavettin Inkisen tytär Rosa on Inkisen sukuseuran Kaarina Hannulan äiti.

Joku lukijani saattaa ihmetellä, miksi tutkin näitä sukulaisuuksia näinkin tarkkaan. En osaa sitä sen paremmin selvittää kuin, että on kiehtovaa tarkastella asioitta erityisesti tältä kantilta ja pohtia sitäkin, miten nuo ihmiset aikanaan ovat ymmärtäneet sukulaisuutensa vai onko sillä ollut ylipäänsä sen kummempaa merkitystä. Eiväthän nykyäänkään useat tunne enää edes serkkujaan saati sitten pikkuserkkujaan. Me sukututkijat olemme outoa väkeä.

Esaias Anttalaisen sukujuuria

Jatkan tutkimustani eteenpäin ja tulen Esaias Jaakonpoika Anttalaiseen, joka oli Kuolemajärven historian mukaan Taavetti Inkisen ensimmäinen työskentelykumppani  1890-luvun alussa, kun kuvernöörin lupa oli saatu.

Esaias Jaakonpoika Anttalainen (sukututkimuksen toisissa lähteissä löytyy myös nimellä Anttolainen, nimi kirjoitetaan joskus myös Antalainen) oli tuossa vaiheessa jo lähes 60-vuotias mies. Hän oli jäänyt leskeksi puolison Beata Henrikintytär Tähkäpään kuoltua kesällä 1886. Heillä oli syntynyt ainakin kuusi lasta, joista neljä oli kuollut joko syntyessään tai vauvoina, Yksi tyttäristä Loviisa nimeltään oli kuollut 8 vuoden iässä käärmeen pistoon. Vanhin lapsista Helena oli mennyt naimisiin samasta kylästä olevan Samuel Simonpoika Kukon kanssa, mutta hänkin kuoli jo 1892.

Esaias Anttalainen itsekin kuoli jo vuonna 1900, joten hän ei nähnyt  projektin toteutumista.  Häneen en löydä sukulaisuussuhteita omista esivanhemmistani. Näyttää vahvasti siltä, että kaikki hänen jälkeläisensä kuolivat eli siltä osin suku hävisi kokonaan. 

Kommentti myöhemmin: Esaias Jaakonpojan 1824 syntynyt sisar Regina kyllä avioitui Sirkiän sukuun menemällä naimisiin Antti Taavetinpoika Sirkiän kanssa. Hänen poikansa 1860 syntyneen Jaakko Antinpoika Sirkiän pojan Taavetti Jaakonpojan jälkeläisistä suku on kyllä jatkunut. Saattaa olla muidenkin kautta, mutta niistä minulla ei ole vielä tietoa.

Taavetti Antinpoika Kukon sukujuuria

Taavetti Antinpoika Kukko oli Taavetti Inkisen ikätoveri. Taavetti Inkisen äidin Helena Gabrielintytär Mamian kautta he olivat kaukaista sukua keskenään, koska Helenan äiti Agneta Hovi kuului äitinsä kautta Kukon sukuun.  

Taavetti Kukko oli Kuolemajärvellä hyvin tunnettu henkilö, sillä hän toimi kirkkoväärtinä  ja  kunnallislautakunnan esimiehen toimessa vuoteen 1906 saakka, todennäköisesti alkaen vuodesta 1879 tai 1882. Hänestä on Kuolemajärven historiassa kirjoitettu paljon (sivut 266 – 268). Kun meillä oli viime vuonna syyskuussa sukukokous (Kuolemajärven Sirkiät) pidin pienen esityksen kertoen Karjalaisten kylästä ja Taavetti Kukosta käyttäen silloinkin historiakirjaa lähteenä. Silloin en vain vielä tajunnut, että hän tulisi eteeni uudelleen tätä kautta.

Taavetti Kukon sukujuurissa on äidin puolelta Karjalaisten kylän Tähkäpään sukua kauas menneisyyteen. Isänsä puolelta hän on siis Kukkoja ja on ollut isoisäni pikkuserkku.

Matti Kirjosen sukujuuria

Nuorin hankkeessa mukana olleista on oikealta nimeltään Matti Samuelinpoika Kilkki, joka muutti nimensä Kirjoseksi avioiduttuaan Hatjalahdesta kotoisin olevan 1853 syntyneen Maria Taavetintytär Kirjosen kanssa.

Maria Taavetintytär Kirjosen  vanhempi 1850 syntynyt sisar Eeva Taavetintytär Kirjonen oli äitini isänpuoleinen isoäiti. Hänen jopa äitini on tavannut lapsuudessaan.  Matti Kirjonen toimi lautamiehenä.  Marian ja Eevan isä Taavetti oli naimisissa  Helena Abrahamintytär Riskin kanssa ja sitä kautta sukulinja kulkee suoraan äitiini. Näistä kirjoitin aikoinaan blogissani 16.7.2014. En tosin silloin vielä tiennyt tätä yhteyttä enkä paljon muutakaan.

Itse Matti Kirjosen osalta en aluksi löytänyt sukulaisuussuhdetta Taavetti Inkiseen ja omiin sukuhaarohini. (Kommentti myöhemmin selvinneistä: Taavetti Inkiseen johtaa suhteellisen läheinen yhteys (kolmas serkku) Potinkarojen suvun kautta. Kaiken lisäksi Matti Kirjonen (Kilkki) oli itse asiassa kolmas serkku äitini toiselle isoäidille Beata Aikamiehelle Tahvo Matinpoika Mamiasta (1724-1782) lähtevää sukulinjaa pitkin. Samoin hän oli neljäs serkku toiselle aiemmin mainitsemalleni äitini isoäidille Eeva Kirjoselle yhteisen esi-isän ollessa Yrjö Erkinpoika Muurinen (1694-1757.)

Matti ja Maria Kirjosen perheeseen syntyi paljon lapsia, mutta kuolema korjasi ainakin heistä seitsemän  joko aivan vauvana tai pikkulapsena. Laskujeni mukaan vain neljä lapsista kasvoi aikuiseksi ja meni naimisiin jatkaen sukua.  Äskettäin olen ollut yhteydessä erään henkilön kanssa, jonka isoäiti oli Matti ja Maria Kirjosen tytär. Tätä kautta syntyy serkku-pikkuserkku-yhteyksiä montaa kautta (Kirjoset, Kukot ja jopa Mamiat äitini äidin kautta).

Jaakko Inkisen sukujuuria

Jaakko Mooseksenpoika Inkinen oli Taavetin naapuri ja serkku ja isänpuolisen isoäitinsä puolelta myös siis tuota Danskin sukua. Jaakon tiedoissa rippikirjassa lukee, että hän olisi ollut maakauppias. Hän sai Uudeltakirkolta olevan puolisonsa Maria Jeremiiantytär Riikosen kanssa ainakin viisi lasta, kunnes vaimo kuoli syksyllä 1893.

Seuraavana kesänä 1894 hän otti vaimokseen Karoliina Taavetintytär Sirkiän, joka on alunperin kotoisin Koiviston Kaipialan kylästä.  Suku on kylläkin lähtöisin Kuolemajärveltä Karjalaisista/Hatjalahdelta.  Karoliina oli jäänyt aiemmin leskeksi miehensä Kristian Joosepinpoika Hietasen kuoltua 1891. Katariinan ja Kristian Hietasen tytär Loviisa Kristianintytär meni sittemmin avioon äitinsä  toisen miehen Jaakko Inkisen vanhimman pojan Moses Inkisen kanssa.

Jaakko Inkisellä oli ensimmäisestä avioliitostaan ainakin viisi lasta, jotka olivat syntyneet vuosien 1875 – 1891 välillä, mutta Karoliina Sirkiän avioliitosta Kristian Hietasen kanssa löytyy kaksi tytärtä, joista toinen em. Loviisa ja toinen Vilhelmiina Hietanen s. 1892 kasvaa aikuiseksi ja saa hyvät maininnat kansakoulun köynnistään, kirjoitustaidostaan.  Jaakon puolisona Katariinakin kuolee ennen miestään eli jo 1904. Jaakon aika päättyy 1910.  Uudempiin tietoihin en pääse, mutta onhan tässäkin jo purtavaa riittävästi.

Lopuksi

Niin se vain on, että historian hämärästä jää joitakin jälkiä talonpoikaisista suurista ihmisistä kuten jäi Taavetti Inkisestä. Tällä hetkellä en pääse lisätietoihin tuosta varsinaisesta hankkeesta. Kuolemajärven historiassa tästä aiheesta kerrotaan sivuilla 388 - 392. Sirpaleita löytyy muualtakin. Koska teoksesta puuttuu henkilö- ja paikannimiluettelo, on vaikea löytää tarvitsemiaan tietoja. Historiateos ei myöskään kerro tarkemmin lähteitä. Oletan tietojen olevan paljolti aikalaisten ja suvun kertomaa. Joka tapauksessa tunnen suurta kunnioitusta tällaista miestä kohtaan, jonka kaltaiset yleensä häipyvät historian hämärään ja unohtuvat kokonaan, kun ketään ei ole enää kertomassa heistä. Hänen kerrotaan olleen monitoiminen ja työteliäs, koko pitäjän luottamusmies, joka toimi mm. lautamiehenä, toimitti talonjakoja, kirjoitti perunkirjoja ja antoi lainopillisia neuvoja. Hänen kerrotaan käräjillä vaikuttaneen nuorien tuomarien päätöksiin. 

Olen itse molempien vanhempieni kautta ikivanhojen talonpoikaisukujen jäsen, mistä seikasta olen hyvin ylpeä. Haluan jatkossakin kirjoituksillani kunnioittaa nimenomaan tällaisia henkilöitä.  

Joskus yöllä tuulee

Joskus vain herää yöllä ja alkaa ajatella. Nyt ulkona tuulee rajusti ja täysikuu mollottaa taivaalla. Näillä tekijöillä saattoi myös olla vaikutusta heräämiseeni. Aiemmin illalla satuin katselemaan poikkeuksellisesti Harry Potter-elokuvan, vaikkei minun edes pitänyt. Liimauduin sohvalle, koska elokuva oli niin jännittävä. En sitten pystynyt jättämään sitä kesken. Yleensä sitä vain herää ja nukahtaa uudelleen, mutta nyt oli lopuksi pakko nousta ylös.

En ajatellut omaa surkeata kohtaloani taloni ja samalla menneisyyteni vankina. Aloin ajatella lapsieni ja lapsenlapsieni elämää. Joulun aika varmaan herkistää ajattelemaan niitäkin. En ole koskaan halunnut liikaa sekaantua heidän elämäänsä. Olen tehnyt parhaani niillä edellytyksillä, joita minulla on ollut. Minulle ei ole suotu pitkiä onnellisia ja tasapainoisia elämänvaiheita. Olen tehnyt vääriä valintoja elämänkumppanieni suhteen. Lapseni ovat myös saaneet kärsiä niistä.  Pitkäaikaisin suhteeni nyt tosin jo vuosien takaa vei kaikki voimani viimeiseen pisaraan ja kalvaa minua vieläkin niin kauan kunnes saan talon myytyä.  Koska talokauppoja ei ole syntynyt tunnen olevani umpikujassa. Näytöt rasittavat ja tekevät elämästä epänormaalin. Olen todella tuntenut taas olevani käyttämässä voimieni viimeisiä rippeitä. Yritän työntää tähän asiaan liittyvät ajatukset syrjään ja kehotan itseäni vain elämään tässä hetkessä ja päivän kerrallaan. Iskuja tulee kun tulee.

Joulutohinan loputtua ajatukset kuitenkin hyökkäävät takaisin ja tuovat esille vanhoja haamuja ja murheita. On toki niin, että meillä kaikilla on niitä, enemmän tai vähemmän. Useimmat eivät puhu niistä vaan haluavat työntää ne piiloon, poistaa kokonaan mielestä. Karjalaisilla on tapana sanoa: ”ilo pintaan vaikka sydän märkänis.” No, siinä on lause, joka herättää minussa vastenmielisyyttä. Mieluummin tuon surun näkyviin pintaan, jotta sydän ei märkänis.

Tunteiden näyttäminen ja esille tuominen ei oikein sovi suomalaisille. Meillä on myös oma reviirimme, jonka haluamme pitää. Olisiko metri sellainen välimatka, joka on hyvä pitää toisiin ihmisiin. On oltava koko ajan vähän varuillaan, jotta ei loukkaa toisia ihmisiä pelkällä olemassaolollaan. Jos ei saa mennä liian lähelle omaa sieluaan ja sydäntään, ei myöskään saa lähestyä toista ihmistä, mennä iholle.

Joulun aikana ihmiset herkistyvät monella tapaa. Silloin ajattelemme kaikkia elämämme jouluja. Ne melkein alkavat puhua. Huomasin tänä jouluna sen, että olen vihdoin irrottautunut jouluista. Tein tyttäreni perheelle jouluaterian ja vietimme joulun kohokohdan yhdessä. On suuri ilo olla mukana pienten lasten joulussa. Omat jouluni olen jo viettänyt moninkertaisesti, nyt voin jatkossa olla enää vain väline muiden jouluissa. Omasta tahdostani ja halustani.

Piste. Ehkä ei sittenkään. Tiedän, että moni ymmärtää edelliset lauseeni väärin. Joku sanoo, että mikä marttyyri luulet olevasi. Toinen sanoo sanojeni olevan teeskentelyä ja kylmyyttä. Tosiasiassa tarkoitan aivan sitä, mitä sanon. En ole enää itse tärkeä muuten kuin äitinä, mummona, ystävänä. Sellaisena haluan antaa kaiken rakkauden, mitä pystyn antamaan. En halua itselleni mitään. Minulla on jo kaikki rakkaus itsessäni.

Tuuli myllertää kotipihalla, kulkee mäntyjen välistä, kiiruhtaa meiltä naapurin pihan kautta seuraavaan. Kuu katselee pilvien välistä puhurin lennokasta kulkua. Minun on aika palata sänkyyn, painaa pää tyynyyn, käpertyä peiton sisään ja ottaa unesta kiinni. En pysty muuttamaan maailman kulkua ja ottamaan muiden suruja pois. Voin vain lievittää niitä olemalla ystävällinen ja hyvä ihminen.

Katso lähelle, näe kauas tai lähellä on kaikki

Näin ennen joulua mutta usein muulloinkin koen ajan puutetta. Illan koittaessa olen jo niin rättiväsynyt, etten jaksa enää keskittyä mihinkään syvälliseen kirjoittamiseen aiheista, jotka ovat odottamassa. Ne seisovat melkein kuin ovella ja odottavat minun nostavan ne esille.  Kirjoittamisen tulee olla hauskaa ja lennokasta, soljua kuin metsäpuro.  Väsyneenä ei moni muukaan asia solju.

Alkuviikosta poikkesimme Tukholmassa. Nappasin mukaani lopetetun kirjaston hyllystä aiemmin tänä vuonna ostamani pokkarin ”Kaikki mitä rakastin”. Kirjoittaja on Siri Hustvedt, amerikannorjalainen New Yorkissa asuva kirjailija. Kirja ilmestyi jo 2007 ja suomeksi Kristiina Rikmanin suomentamana 2009. Risteilymatkalla kun on hyvää aikaa keskittyä välillä lukemiseen ja jopa keskusteluun lukemastaan. Voi jopa lukea toiselle ääneen. Eräällä aikaisemmalla matkalla luin Merete Mazzarellan loistavaa ”Elämä sanoiksi”, jota olen tainnut joskus siteerata täälläkin. Matkalla olisi myös loistava tilaisuus kirjoittaa päiväkirjaa.  Vain pieni pätkä tuli nyt kirjoitettua.

Tukholman Kungsträdgården noin 1700. Kuvat lainattu Wikipediasta,

Koska yleensä nykyään luen enimmäkseen tietokirjallisuutta, mukanani oleva kirja oli loistava valinta. Siihen melkein jäin koukkuun ja se on nyt kotiin palattua ollut pakko lukea loppuun. Se, että kirja on ”ahmittava” loppuun, on eräs hyvän romaanin tunnusmerkki.  Kun kirja vielä liittyy taide- ja kirjailijamaailmaan ja ihmissuhteisiin, niin se sopii minulle erinomaisesti.  Paluumatkalle lähdettäessä halusin jäädä mieluiten lukemaan hyttiin. Kirja oli n-i-i-n mielenkiintoinen.  Laivalla myös nukkuu erinomaisesti, vaikka nukun muutenkin oikein hyvin huolimatta mieltä raastavista asioista.  Kulunut vuosi on ollut omanlaisensa. Mihin tämä kaikki johtaa, se on suuri salaisuus?

Sama paikka noin 1890

Palatakseni tuohon ”syvälliseen” kirjoittamiseen, mitään sellaista ei irtoa nyt. Siksi kaivelin vanhoja blogeja vuodelta 2008. Silloinhan jäin eläkkeelle ja kaikki suuret muutokset  luurasivat  silloinkin hämärässä tulevaisuudessa.  Sinä syksynä olin huolissani vanhimmasta lapsenlapsestani, joka täytti 14 vuotta.  Keskellä murrosikää. Hänestä kasvoi kuitenkin reipas nuori nainen, joka otti varhain oman elämänsä ohjat käsiinsä. Hän opiskeli kokiksi ja työpaikkoja oli tarjolla jo opiskeluaikana. Hän hankki itselleen auton omilla ansioillaan heti täytettyään 18 ja saatuaan ajokortin. Eikä hän ollut edes 20 täyttänyt, kun hän oli jo päällikön tehtävissä. 

Edelleen samassa puutarhassa 1950

Mietin paljon elämääni, matkustin virtuaalisesti milloin missäkin. Usein kirjoitin aivan samoista asioita, joita kertaan nytkin yhä uudelleen. Se lienee meidän vanhojen ihmisten tehtävä.  Lokakuussa 2008  luin myös Siri Hustvedtiä.  Omituista.  Kirja oli nimeltään ”Amerikkalainen elegia”. En muista kirjasta yhtään mitään saati edes sitä, että olen sen lukenut.

Joka kerta Tukholmassa joudumme näille sijoille, mutta säät eivät tälläkään kertaa suosineet, joten omat kuvat pimeitä ja ankeita. Siksi latasin tänne Wikipedista pari kuvaa vanhoilta ajoilta. Tässä kuvassa keskellä Molinin suihkulähde 1800-luvulta. Taustalla näkyy Pyhän Jaakon kirkko,

Aihe lähellä olevista asioista ja niiden tärkeydestä meille on edelleen ajankohtainen. Vanhemmiten emme ehkä edes pääse enää lähtemään kauas. Monestakin syystä. Mutta mielikuvituksen avulla voimme lentää paikasta ja ajasta toiseen. Nyt tällä hetkellä haluaisin kirjoittaa useammastakin valokuvasta ja niiden herättämistä ajatuksista. Kirjaan ajatuksen muistikirjaan vastaisen varalle

17.11.2008

Lähellä on kaikki

Vaikka aina välillä seikkailen missä milloinkin joko virtuaalisesti (useimmiten) tai olen oikeasti matkalla, niin vasta vanhemmiten olen tajunnut sen, että kaikki on tässä ja nyt, ympärilläni ja lähellä.

Tälläkin hetkellä auringon säteet tavoittavat verivaahteran kuhmuraisen varren ja oksat.  Sen oksasta roikkuvaan lintutaloon kiipeävän oravan selkä hohtaa punertavana. Puiset pallot, kauniin muotoiset ja väriset, heiluvat hiljaa kevyessä tuulessa puun oksilla hehkuvina ja tuovat vaihtelua marraskuiseen maisemaan. Talitintin kelta viivähtää hetken niiden vierellä, kunnes tintti onkin jo syömässä auringonkukansiemeniä.  Vuosien mittaan olen katsonut lähiympäristöäni päivittäin kameran etsimen läpi. Kuvia pelkästään oman kotini ikkunoista ja pihalta on satoja, liekö jo tuhansia. Onneksi kuvaaminen on nykyään lähes maksutonta.

Lähikuvia niiden kauempaa otettujen lisäksi on kertynyt varmaankin yli 100 erikokoista valokuva-albumia ja useita laatikollisia. Lisäksi minulla on isäni ottamia kuvia useita albumeita.  Päälle tulevat vielä digikuvat, joita olen myös tulostanut paperille jonkin verran. Viime vuosina on kuitenkin tullut tarve hyödyntää kuvia uusilla tavoilla kuten tehdä niistä valokuvakirjoja ja postikortteja. Lisäksi liimaan päiväkirjani sivuille tulostamiani valokuvia. Sieltä löytyy myös kirjeenvaihdon yhteydessä muilta saamiani valokuvia. Käytän kuviani myös kirjeissäni. Omat esittelykansiot syntyivät näyttelyiden yhteydessä, mutta vaativat taas paneutumistani ja niiden uusimista.

Valtaosa valokuvistani sekä omista että isäni kuvista on näitä läheltä otettuja. Olemme kuvanneet kotiemme ympäristöä, perhettä, ystäviä, kotieläimiä, kotipihaa ja lähimetsiä, järviä ja jokia. Onni löytyy läheltä. Kun sen tajuaisi jo nuorena, olisi aika pitkällä. Sen sijaan juuri silloin haikailemme useimmiten kauas maailmalle ja tulevaan aikaan.  

Minulle kävi aikanaan juuri niin. Vaikka harjoittelinkin valokuvausta nuorempien sisarteni toimiessa mallina, niin sen tarkoitus oli silloin aivan muu. Olisin halunnut oikeaksi valokuvaajaksi.  Niin ei sitten kuitenkaan käynyt.  Jos nyt pääsisin takaisin tuohon aikaan, ottaisin kuvia aivan eri tavalla.  Ajatus tulee aina mieleeni katsoessani sekä omia että isäni kuvia ja miettiessäni, miten voisin niitä käyttää.  Nyt tämä asia varmaan hoituu sillä, että otamme paljon enemmän kuvia.  Tai sitten ei.  Etsin eilen tietokoneeltani aiemmin käyttämättömiä lumisia valokuvia joulukortteja varten.  Missä lumi luuraa? Ehkä tänä talvena pääsen käymään pohjoisessa ja saan valokuvia LUMESTA ja ”jouluisista” maisemista ystäväni Elisan lähimaisemissa.

23.11.2008

Katso lähelle, näe kauas

Kirjoitukseni ”Lähellä on kaikki” pisti minut viikolla työmatkalla ajattelemaan asiaa pitemmälle. Oikeastaan otsikon lause  ”Katso lähelle, näe kauas” voisi tällä hetkellä olla mottoni. Olen niin pitkään tälläkin polullani pyörinyt nimenomaan tämän asian ympärillä. Kun ajattelen elämääni taaksepäin, se on oikeastaan aina ollut tapani katsella asioita, mutta vasta nyt se on jalostumassa, kun käyn läpi aikoinaan näkemiäni ja kokemiani tapahtumia. Nyt asian teki ajankohtaiseksi jokin päivän uutinen tai vastaava, joka toi taas kerran mieleeni sen, kuinka lyhyelle nykyään katsomme. Siinähän ei ole mitään pahaa, sillä pitää ensin katsoakin lähelle, tarkentaa asiaan. Mutta sitten pitää ikään kuin kiivetä mäelle tai kukkulalle ja nähdä se sama asia pitkällä tähtäyksellä. On ehkä mietittävä seurauksia, katsottava kenties taaksepäin.

Lapsena osasimme hyvin seurata lähiympäristön asioita, seurasimme muurahaisia, koppakuoriaisia, kastematoja, osasimme erinomaisesti katsoa lähelle. Emme osanneetkaan vielä sen enempää, koska emme muusta tienneet. Lähimetsä, lähipelto, lähipolut kodin ympärillä olivat kaukaisimmat kohteet.  Kun kasvoimme, opimme siitä pois. Pian mennä viiletimme eteenpäin näkemättä lähelle saati kauas. Elimme juuri sitä hetkeä osaamatta kuitenkaan elää sitäkään täysillä. Koska oli niin kiire. Se on kuin kasvava paise yhteiskunnassa. Kaikki kärsivät siitä. Kiireestä. Ihminen ei tahdo pysyä mukana, lapset ja nuoret oireilevat.

Lähinäkö kannattaa opetella uudelleen. Me, jotka harrastamme valokuvausta, teemme sitä koko ajan. Kun kulkee maailmalla kamera kädessä, on jo hyvin pitkällä. Syvällinen ajattelu, tehdä kysymyksiä ja löytää vastauksia, opiskelu, ne ovat myös tärkeitä.  Lasten ja vanhusten kanssa toimiminen on myös hyvää harjoittelua. Luonnossa samoilu ja eläinten ja lintujen elämän seuraaminen ovat jollekin toiselle luontaisia tapoja kehittää lähinäköä.  Taide kaikissa muodoissaan vie meitä myös lähemmäksi. On tärkeää olla HITAAMPI, koska silloin oikeasti näkee ENEMMÄN ja TARKEMMIN.  Elämä on pelkkiä ihmeitä täynnä, ja niiden äärelle pysähtyminen on jokaisen ulottuvilla.

Puhu vain itsestäsi, saattaa joku sanoa minulle. Olen tehnyt samoin, mennyt välillä liian lujaa. Nyt kuitenkin olen jo pitkään kulkenut hitaasti ja tarkkaillen.  Voin sanoa sen antaneen minulle paljon ajateltavaa, paljon uusia asioita, ideoita. Kun olen katsonut tarkkaan lähelle, olen huomannut, että samalla olenkin alkanut nähdä tulevaisuuteen. Sen olen kuitenkin pystynyt todistamaan vasta sitten kun sen aika on tullut.  Tämä koskee omia henkilökohtaisia asioitani. Työelämässä ja monissa yhteiskunnan asioissa kannattaisi kuunnella myös kokemusta ja oppia siitä.

Sitten

Luettuani ja viivähdettyäni hetken edellisellä vuosikymmenellä, palaan kirjoituspöytäni ääreen. Jouluviikko on meneillään. Ulkona on pimeää, koska meillä ei ole edes lunta valaisemassa. Jouluvalot sentään auttavat.  Parin päivän päästä on talvipäivän seisaus. Sen jälkeen olemme taas menossa kohti valoisampia päiviä. En olisi varmaan tässä, jollei minulla olisi ollut mielikuvitusta. Mutta täytyy kyllä sanoa, että pelkkä otsikko olisi riittänyt. Mutta jos se olisi riittänyt, minä en olisikaan minä.

Se aika ei ole kaukana

Siukolan talossa Rengon (nykyään kuuluu Hämeenlinnaan) asui 1700-luvulla muutakin väkeä kuin talon isäntäperhe. Yritän hetken kurkottaa niin kauas ja miettiä ketä he olivat. Enhän vielä tiedä isäntäperheestäkään paljon mitään muuta kuin, että sukua ovat tavalla tai toisella.

Hämeessä ja toki muuallakin on ongelmallista se, että on niin paljon samanlaisia nimiä, ihmisillä ei ole sukunimiä, vain patronyymejä.  Joka talossa on paljon väkeä.  Kestää aina aikansa, että pystyy orientoitumaan uuteen ympäristöön.

Antti Juhonpoika oli renkinä Hakonkoskella naidessaan 1745 Siukolan tyttären Anna Antintyttären. Hän oli kirkonkirjojen mukaan silloin 24 vuotias kun taas Anna oli vasta 17-vuotias. Annan vanhemmat olivat  Antti Tuomaksenpoika syntynyt  noin 1685 ja äiti Anna Matintytär s. 1690. Mistä he olivat sinne tulleet, se odottaa selvittämistäni, jolloin pitää tukeutua asutushistoriallisiin asiakirjoihin.  Rengon Vehmaisten Siukolan ensimmäinen rippikirja vuosilta 1708 – 1732  eikä seuraavakaan 1740 – 1753 ole vielä suostunut selvittämään kaikkea haluamaani minulle.

Anna Antintytär Siukolan äiti Anna Matintytär  kuoli 91-vuotiaana 1777 ollessaan vanha ja raihnainen. Tieto löytyy ensimmäisestä säilyneestä Rengon haudattujen luettelosta  Kansallisarkistosta. Olen kirjannut hänet syntyneeksi 1690 eli sen mukaan hän olisi vasta 87-vuotias.  Hänen puolisonsa Antti Tuomaksenpoika oli kuollut jo 1746.  Jostakin kuvaamattomasta haudattujen luettelosta hänen tietonsa on Hiskiin otettu, koska siellä kerrotaan hänen olevan haudattu kirkkoon ja jopa paarivaatteen hinta on mainittu.

Joka tapauksessa tästä pariskunnasta polveutuu isäni isoisän äiti Leena Maija Juhontytär Siukola , joka on syntynyt  6.5.1833.  Hänellä on muuten sama syntymäpäivä toukokuussa kuin yhdellä sisaristani.

Isoviha

Luin viime kesän aikana Kustaa H. I. Vilkunan  Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran  sarjassa historiallisia tutkimuksia (229) ilmestynyttä isovihaa käsittelevää teosta ”Viha” (Gummerus, 2005).  Se kertoo perusteellisesti isonvihan tapahtumista. Olen itse asiassa ollut aika järkyttynyt siitä hävityksestä ja tuhosta, mikä Suomessa tuolloin vallitsi. Viha huokui konkreettisesti joka suunnasta aivan uskomattoman karmealla tavalla. Miten sen ajan ihmiset kestivät sen kaiken tappamisen, hävityksen ja julmuuden?  Venäläiset tuhosivat raakalaismaisesti talot, pellot, metsät ja tappoivat ihmiset ensin heitä kidutettuaan. Osan he ottivat vangeiksi ja veivät Venäjälle orjiksi. Suomalaisten oli luovutettava kaikki omaisuutensa heille ja paljastettava kätkönsä. Osa väestä pakeni metsiin piileskelemään. Olisin mielelläni löytänyt kirjasta jotakin omaa kotiseutuani ja sukujeni asuinsijoja koskevaa tietoa. Muutama viitteenomainen maininta sieltä löytyy.  Kirjoittaja on tutkinut käräjäpöytäkirjoja, joihin on runsaasti viittauksia joka sivulla.

Hämeen hävitystä  tapahtui jo 1714.  Karjala oli kokenut tuhon jo aiemmin. Mutta kiivainta tuhoaminen oli Pohjanmaalla ja Kainuussa. Venäläiset ryöstelivät 1716  Janakkalaa,  Vanajaa ja Renkoa (s. 191 viittaus kesäkäräjät Janakkala, Vanaja ja Renko 11.-15.5.1724 (ee 14:540-542, KA) ja Loppea (kesäkäräjät: Loppi 8.6.1725 8172,KA).

Olen aloittanut tämän kertomuksen kuten monta muutakin vastaavaa jo viime kesänä ja kyseinen kirja on ollut jo pitkään kirjaston hyllyssä. Jatkan kuitenkin nyt aiheesta, ehkä hiukan toisesta näkökulmasta. Tarvitsen jotakin rentoutumista oman elämäni liian stressaavien ja kiusaavan ahdistavien asioiden  väliin.  Kun kääntää katseensa kauan menneisyyteen, niin se tuo aina helpotusta. 9.12.2015  oli Helsingin Sanomien tiede-sivulla mielenkiintoinen artikkeli  otsikolla ”Aika on aivan muuta kuin meistä näyttää” . Teksti on lyhennetty luku kirjasta Maailma pähkinänkuoressa. Kaiken ymmärtämisen käsikirja. Marcus Chown, suom. Juha Sainio, HS-kirjat 2015. 308 s.

Tekstin mukaan,  jos valo kulkisi hitaammin, näkisimme ikkunasta katsoessamme myös kaukaisen historian tapahtumia. Teksti loppuu amerikkalaisen fyysikon  John Wheelerin kiteykseen  ”Aika on sitä, mikä estää kaikkea tapahtumasta heti.”  Kun taas käytännönläheinen Einstein sanoi ”Aika on sitä mitä kello mittaa”.

Lapsuus kotikylässä

Jos seisoisin lapsuuden kotikyläni raitilla, voisin ehkä nähdä nuo menneisyyden tapahtumat 300 vuoden takaa ja tavata kaukaiset esivanhempani. Itse asiassa se on tuon artikkelin mukaan katsottuna aika lyhyt aika. Aikakäsitys on ennekin pohdituttanut minua. Kirjoitin siitä ainakin blogissani 20.5.2014 otsikolla ”Aamujen aika”.

Usein nuorena tyttönä kotipihalla kuljeskellessani ajattelin menneitä sukupolvia. En lähtenyt silloin vielä kuitenkaan kehittelemään ajatusta pidemmälle. Olin enemmänkin taiteellisesti suuntautunut  ja kirjoitin mielessäni romaaneja.  Mietin, mitä ikäiseni nuori tyttö oli ajatellut seisoessaan siinä samalla ruohikolla kuin minä. Mutta yhtä usein viivähdin mielikuvituksessani muualla, usein Ranskassa ja sen hovissa. Pariisista tuli suuri haaveideni kohde.  Siinä oli lisää historiallista näkökulmaa. Näköjään samat ajatukset pyörivät vieläkin mielessäni.  Nyt tärkeämpää on kaivaa lisää tietoa ja kytkeä sitä omaan tarinaan.

Jätin taas eilen omat ongelmani luojan haltuun. Onhan kaikki järjestynyt tähänkin saakka. Tosin mikään ei järjesty ilman omasta itsestä lähtevää vaikutusta. Niitä asioita on kuitenkin täysin turha jauhaa mielessään, koska sellainen tekee lopun ihmisestä.  Olen myös kiinnittänyt huomioni siihen, että olen viime aikoina aika monelle sanonut olevani aivan lopussa.  Itse olen lisäksi huomannut, että muistini on alkanut rettelöidä, päätäni särkee luvattoman usein, jäseneni kipeytyvät silloin tällöin. En jaksa lähteä minnekään. Silloin on otettava omat henkiset voimavarat käyttöön. Se on vähän sama kuin ihmisen veressä oleva rautavarasto. Muistan, että minulla se oli aina hyvällä mallilla.  Ehkä henkinen varastoni on myös hyvässä kunnossa?

Muiden tutkimuksia

Lueskelin eilen isäni serkun Olavi Ilmari  Nikkilän (1913-1990) kirjoitusta ”Talonpoikaispitäjästä Renko ja sen asukkaista”. Hän oli vanhoilla päivillään intohimoinen sukututkija. Olen tainnut usein mainita hänet kuten täällä. Hänestä ei ole ehkä apua kotitaloni varhaisemman historian selvittämisessä, sen, jolla aloitin tämän kirjoituksen. Mutta muuten hän antaa mahdottoman laajan perspektiivin  eteeni runsailla viittauksilla eri sukuihin ja paikkoihin. 

Hän kertoo, että satojen vuosien ajan Rengon väestö oli lähes yksinomaan talonpoikaisväestöä. Torpparit tulivat mukaan kuvioihin vasta 1700-luvun loppupuolella ja olivat yleensä talonpoikien ”ylimääräisiä poikia”, joista tuli myös sotilaita ja käsityöläisiä.  Hän mainitsee, että  Vehmaisten naapurikylässä Kaloisissa, (jossa aikoinaan sijaitsi muuten kansakoulu, jota minäkin kävin), oli yksi Rengon kartanoista,  Kaloisten säteri , josta myöhemmin tuli kruunun virkatalo eli puustelli.  Rengon historiateoksen mukaan (s. 283) Kaloinen oli vuoden 1604 Norrköpingin valtiopäiväpäätökseen perustunutta ns. uutta rälssiä, joka oli luovutettu Brunow-suvun haltuun jolloinkin 1600-luvun alkukymmeninä. Vuosisadan puoliväissä ratsumestari ja everstiluutnatti Karl Brunow hallitsi tilaa. Hän asui kuitenkin Irjalan kartanossa.

Toinen myöhempi kartano oli Jokiniemen kartano, josta en löydä paljon tietoa, mutta sen arkisto vuosilta 1924 – 1948 on talletettu Kansallisarkistoon Aug. Eklöf Oy:n arkiston yhteydessä. Rengon historiateos kertoo aiheesta s. 601 alkaen, että Hakonkoskessa sijainneen sahan oli rakentanut 1885 sen omistaja, Jokiniemen  tilan haltija Köhlin. Laitos oli viimeisen kerran käynnissä keväällä 1906, jolloin siellä sahattiin Kaloisten Löfkullan sahapalosta säästyneet tukit.

Menin tutkimaan henkikirjoja sattumanvaraiselta vuodelta ja löydän Hämeen läänin henkikirjasta 1895, Kaloisten kylän kohdalta,  että Jokiniemen tilan nimi oli Mattila. Sinne on kirjattu mm. insinööri P. Köhlin, joka oli Ruotsin alamainen, syntynyt  1853, vaimon nimi on Maria ja lapsia on neljä, 2 tyttöä ja 2 poikaa. Renki on nimeltään Kalle Oksa, syntynyt 1870. Paljon muutakin henkilökuntaa löytyy.  Lapsuudesta muistan, että Jokiniemen kartano olisi sijainnut Ahoisten ja Vehmaisten välissä. Olisipa isä elossa, hän olisi voinut kertoa asian aivan tarkalleen.

Rengon kirkonkirjasta 1889 -1899 (jonka näen SSHY:n sivuilla yhdistyksen jäsenenä) näen myös edellä mainitsemani henkilöt. Vaimo on suomalainen Maria Somppi, joka on syntynyt Kauhavalla ja tullut Kaloisiin Akaalta. Löydän hänet myös Kauhavan syntyneistä. Lapset ovat syntyneet Hauholla, Jämsässä ja Rengossa. Koska he eivät millään tavalla liity omiin sukuihini, en jatka seurantaa tämän enempää.

Tarkoitukseni on tutkia Renkoa pikku hiljaa ja selvittää myös, mistä Olavi Nikkilä on tehnyt  joskus vähän erikoiset ja kyseenlaiset johtopäätöksensä. Hän nimittäin mainitsee tuon kirjoituksen alkusivulla, että Kaloisten kartanon varhaisimpia aatelisia isäntiä ovat olleet Aminoffit ja Blåfieldit.

Palaan kuitenkin vielä hetkeksi tuonne 1700-luvulle, jolloin syntymäkotiini ilmestyvät 1728 ilmestyvät Antti Tuomaksenpoika ja vaimonsa Anna Matintytär.  Ostivatko he tilan Simo Sipinpojalta (Sigfrid Sigfrisson)  tai tämän  isältä Sigfrid Ristonpojalta.?  Minne nämä häviävät ja mistä he ovat tulleet?  Joka tapauksella talo on saanut heiltä nimensä. Tässä tutkinnassa olen käyttänyt Suomen asutuksen yleisluetteloa.

Näitä samoja asioita pohdin jo kesällä 2013 kirjoittaessani aiheesta otsikolla "Menneiden aikojen ihmisten jalanjäljillä". Aihetta lienen käsitellyt muulloinkin, mutta ei kai ole pahitteeksi palata aina uudelleen... Tuossa mainitemassani kirjoituksessa mainitsin, että Lopen Vojakkalasta olevat Mats Matson ja vaimonsa Anna olisivat jo 1600-luvun puolella vaatineet ostaa aution tilan. Silloin tuo Anna Matintytär olisikin ollut näiden tytär. Huh sentään. 

Selailin tässä siis taas myös  pitkästä aikaa aiemmin siteeraamaani Rengon historiaa, joka ilmestyi 1993 Markus Hiekkasen ja Jussi Härmeen kirjoittamana.  Isäni  oli mukana teoksen historiatoimikunnassa. Hänen omistuskirjoituksensa uutena vuotena 1994 on kirjan etusivulla. Viisi vuotta myöhemmin hän oli kuollut. Kiitos, nyt kirja on minulle kultaakin arvokkaampi.

Kysyn itseltäni, helpottiko? Ehkä vähän. Kun menee oikein syvälle historiaan. Toisaalta tieto lisää tuskaa, mutta toisaalta se myös helpottaa. En saanut tätä julkaistua eilen, koska menin jälleen kerran Sanomalehtiarkistoon katselemaan, josko löytäisin kotikylästäni jonkin merkinnän.  Ja löysinhän. Se on sitten toisen kertomuksen aihe, jota lienen sivunnut aiemminkin. 

Alussa mainitsemalleni nuorelle parille Antti Juhonpojalle ja Anna Antintyttärelle syntyy siinä 1700-luvun puolivälissä kuusi lasta, joista Juho Antinpojasta s. 1760  talossa ollut suku sitten jatkuu tähän päivään saakka. Mutta mitäköhän kaikkea siihen perheeseen sisältyykään? Tämän Juhon veli Simo Antinpoika s. 1761 mainitaan Oulun Viikko-Sanomissa 26.5.1832. Hänet oli löydetty tieltä Lopella Ourajoen ja Topenon kylien välillä kuolleena 12.2.1832. Lisäksi hänen mainitaan olleet "mieli-puoli eli houru mies", Ikää hänellä oli silloin 70 vuotta.

Kirjoitusta en ehtinyt eilen julkaista. Menin nukkumaan ja nukuin yhteenmenoon yli 10 tuntia ja heräsin kirkkain mielin ja ilman päänsärkyä. Näin paljon unia ja uudet kirjoitusideat pyörivät päässäni. Suvun pimeää historiaa kannattaa myös selvittää.