Käännekohtia

Ihmispoloisen elämässä on usein tai silloin tällöin käännekohtia. Niitä ei ehkä edes huomaa tai ei pidä tärkeänä. Elämä soljuu eteenpäin joka tapauksessa. Niin käy ehkä myös omille käännekohdiksi pitämilleni ajanjaksoille. Eikä minun suoraan sanoen ollut juuri nyt mitään syytä nostaa sanaa ”käännekohta” pöydälle ja alkaa ikään kuin käsitellä sitä perinpohjaisesti. Taka-ajatuksena oli kirjoittaa jotakin, mikä tarve on minulle tunnetusti lähes jokapäiväistä. Kuorin kirjoittamalla omia kerroksiani ja välillä kaivan muidenkin kerroksia syvemmälle. Toisaalta, kun silloin tällöin luen aiempia blogipostauksiani, kauhistun niiden typeryyttä. Saatan toisinaan myös ihastella niitä, mikä nyt ei sovi ollenkaan suomalaiseen mielenkuvaan.

Kaikki kuvat tässä postauksessa ovat noilta ajoilta tai vähän ennen tai jälkeen. Olen kaivanut ne esiin negatiiveista.

 Usein kirjoittaessani myös mieleni ja pääni ovat aivan tyhjiä, mikä on kyllä tullut ilmi, jos joku lukee tarkalla silmällä. Olen silloin tällöin korjannut jotakin postausta kauhistellen, miten olenkaan sitä kirjoittaessani ollut sekaisin, mutta jatkanut julkaisuun asti. Täytyy myöntää, että ihminen ei ole koskaan valmis.

Elämämme ei riitä mitenkään kaikkeen, mihin haluaisimme riittää. Elämän loppu tulee eteen aivan liian aikaisin. Vanhetessa joudumme ponnistelemaan monin tavoin, jotta olisimme kuten ennen. Olemme hauraampia ja väsyneitä emmekä jaksa emmekä ehdi kaikkeen mukaan. Muut eivät aina sitä edes huomaa, mutta tiedämme sen itse. Näemme saman kehityksen kaikissa ihmisissä ympärillämme. Se on lohduttavaa. Emme ole yksin.

Kun ikäännymme, emme ole enää ollenkaan kiinnostavia nuorempien silmissä. Ehkä lapsenlapsemme ja lapsenlapsenlapsemme arvostavat meitä, mutta heidän vanhempiensa kiinnostus hupenee. Otan usein vertauskohdaksi omat vanhempani. Äitini oli tämän ikäinen kuin minä nyt vuonna 1991 ja isäni 1994. Heillä oli kolme vuotta ikäeroa karjalaisen äitini ollessa syntynyt 1915 ja hämäläisen isäni 1918. Joistakin meistä saattaa tulla kiinnostavia, kun me kuolemme, mutta se ei ole ollenkaan varmaa, usein meidät unohdetaan saman tien. En voi yleistää omaa ajatusmaailmaani, jota värittää laaja sukututkimus ja historian tietämys.

Tiesin tämän kaiken alitajuisesti jo aiemmin, mutta en todellisuudessa elänyt sen mukaan, en ainakaan kovin tietoisesti. Ajattelin äskettäin, mitä kirjoittaisin tämän vuoden Kuolemajärveläiseen.  Olen usein kirjoittanut pitkiä ja itselleni vaativia tekstejä. Vielä olisi odottamassa aihe koskien äitini perheen ja äitini anomia ja saamia korvauksia sodassa entisille asuinsijoille jääneestä omaisuudesta. Silti taidan tällä kertaa päätyä siihen, mistä Karjalaan suuntautuneet matkani alkoivat. Äidin kanssa. Nimittäin äitini oli ensimmäisen yhteisen matkamme aikana kesällä 1991 samanikäinen kuin minä olen nyt. Seuraavan kerran matkustaessamme kesällä 1997 kuusi vuotta myöhemmin, hän oli paljon hauraampi. Suosittelen kaikille muillekin tällaista kerroksellista muistelua.  Siinä tulee näkyviin useita kerroksia ihmisen elämässä, monia yhteyksiä ja tunteita. Kirjoittaessa muistaa aina enemmän ja lisää.

Nyt juuri minulla ei olisi  oikeastaan aikaa kirjoittamiseen, koska sukutaulut odottavat täydentämistä. Sukukirja vaatii tarkkaa paneutumista jo annettujen lupien odottaessa, että lisään tauluihin nuorempia sukupolvia. Vuodenaika ei oikein suosi läppärin ääreen käpertymistä, mutta katsotaan…

Tällä hetkellä ympärilläni on jälleen kerran kaaos. Olen levittänyt tärkeitä papereita ympäriinsä etsiessäni jotakin tiettyä muovitaskua. Kaikki kyllä löytyy. Paljon on myös hävitettävää.  Minun kaltaiseni ihminen ei varmaan ole paras mahdollinen arkistoihminen, vaikka olenkin tarkka ja olen myös järjestelmällinen, missä viittaan muuttoihini. Tilan puute on aina ollut pahin esteeni. Kun joku perheestä on tulossa käymään, on pakko heittää kaikki avoimet mapit, paperit ja kirjat yhteen kasaan, josta niitä on sitten myöhemmin etsittävä. Oma lukunsa on myös kaikki minua inspiroiva aineisto, jota kertyy edelleen kaikkialle.

Jatkan seuraavana päivänä. Tänä aamuna selasin Facebookia ja eräs teksti nostatti mielessäni ihmeellisen kiihkon, kaipauksen tai muuten vain erikoisen tunteen. Siinä kerrottiin jonkun paenneen menettämäänsä rakkautta kauas pois, jotta hän unohtaisi sen. Se ei onnistunut. Siinäkin näemme, miten kaikki kokemamme kulkee mukana loppuun saakka. Yllättäen jokin asia tulee pinnalle ja aiheuttaa tunneryöpyn.

Tekstiä silmäiltyäni muistin kevään 1967. Olen muutaman kerran kirjoittanut aiheesta kryptisesti, koska lyhyt ajanjakso kyseisen vuoden helmi-maaliskuussa jätti minuun syvät jäljet. Muistan, kuinka koko vuoden ajattelin sitä asiaa, surin mielessäni menetystäni.  En voinut jakaa kokemustani tuskin kenenkään kanssa paitsi tietenkin asuinkaverini Leenan kanssa.

Nyt tuli mieleeni, että se saattoi oikeasti olla eräänlainen käännekohta, jolla oli enemmän kuin tajusin merkitystä tulevaisuuteni kannalta.  Olin 20-vuotias. Olin aloittanut tammikuussa (11.1.1967) työt Pohjoismaiden Yhdyspankin pääkonttorin järjestelyosastolla. Helmikuun alussa muutin ystäväni Leenan kanssa Runeberginkadun alivuokralaisasunnosta Munkkiniemeen erään nuoren naisen alivuokralaisiksi. Ystäväni Sini ja Satu jäivät Runeberginkadulle. Kävin valokuvauskurssia, jossa opin kuvien kehittämistä eri menetelmillä. Ravasin lähes joka viikonloppu kotonani Rengossa tavatakseni myös poikaystävääni. Lauantait olivat lyhyitä työpäiviä, joiden jälkeen pääsin lähtemään kotiin joko junalla tai bussilla. Olin usein väsynyt ja rahaton. Kuitenkin kävin usein eli viikottain elokuvissa. Opiskelevat ystäväni kävivät usein tansseissa. Heillä oli opiskelijakortti ja he pääsivät sillä sisään. He houkuttelivat minuakin mukaan ja joskus meninkin, vaikka sisäänpääsyni ilman opiskelijakorttia oli kyseenalaista.

Ihmettelen kalenteriani lukiessani, miten vilkasta elämäni oli silloin. Nuorena ihminen jaksaa heilua ympäriinsä koko ajan ja tulee toimeen vähillä yöunilla.

Kalenteriini kirjoitin silloin tällöin ”Ole säästäväinen, älä osta ruokaa”. Aloitin myös pankin vaatiman konekirjoituskurssin, jonka taisin kyllä lopettaa ennen sen päättymistä. Siihenkin meni rahaa. Palkkahan ei siihen aikaan eikä myöhemminkään riittänyt mihinkään.

Edellisenä vuonna valmistunut Dipoli Otaniemessä oli Hämiksen ja Bottan lisäksi suosittu tanssipaikka. Siellä tapasin eräänä lauantaina helmikuun lopussa vielä tänäänkin sydämen väristyksiä aiheuttavan nuoren miehen. Joskus en päässyt sisään Dipoliin opiskelijakortin puuttuessa ja silloin odottelin tyttöjä eteisaulassa. Oliko tuolloin sellainen ilta, en ole sitä maininnut kalenterissani. Joka tapauksessa meillä oli hauskaa yhdessä, paljon puhuttavaa, paljon yhteistä kuten rakkaus elokuviin ja valokuvaukseen.  Sinä yönä kävelimme Otaniemestä Munkkiniemeen ja vietimme aikaa asuintaloni rappukäytävässä aamun kello 5:een saakka. Sitten hän käveli kotiin Töölöön. Tapasimme raitiovaunujen Sokoksen pysäkillä illalla ja kävelimme taas monta tuntia ja olin vasta yöllä kotona.  Sitä jatkui joka päivä, aloimme käydä usein elokuvissa. Olimme hulluina toisiimme, mutta en voinut pettää poikaystävääni ja ryhtyä olemaan vakituisesti hänen kanssaan. Olin tyhmä nuori hölmö tyttö.

Tapasimme joka päivä, pitkitimme yhdessäoloamme, se oli kiduttavaa, kiihkeän kaunista ja mahdotonta. Kaikki päättyi ennen maaliskuun puoliväliä, ystävältäni paloi pinna, hän ei enää kestänyt vetkutteluani. Olimme usein tavanneet Sokoksen pysäkillä. Myöhemmin yhdistin lohduttoman eromme sille pysäkille.  Hän ei enää ottanut yhteyttä, ei soittanut, ei ottanut yhteyttä.  Kannattiko olla uskollinen poikaystävälle? Tämä kuitenkin suuttui kerrottuani hänelle ja kosti minulle koko kevään ja seuraavan kesänkin. Siihen myös meidän rakkaus vähitellen päättyi. 

Koko kevään ja pitkään myöhemmin kuljin Helsingissä etsien aina katseellani häntä. Joskus näin vilaukselta, mutta en usko hänen nähneen. Kaunis suhde oli auttamatta loppu ja jätti minuun elinikäisen jäljen. Nuoruuden suuri rakkaus. Mitä se merkitsi käännekohtana, en ole koskaan eritellyt sitä. En tee sitä nytkään. Minun oli nyt mahdottoman helppo eläytyä siihen aikaan ja niihin tunteisiin, vaikka sittemmin ne olivat uskomattoman kipeitä, että halusin unohtaa.  Nyt en enää unohda niitä enkä muitakaan, kun ne ryöpsähtavät esiin syystä tai toisesta.

Kalenteristani löydän kaikki ne elokuvat, joita kävimme yhdessä katsomassa. 

Onkohan teillä muilla vastaavia kokemuksia? Jäin nyt miettimään, miten tämä kohtaaminen vaikutti pitemmällä aikavälillä myöhempiin ratkaisuihini. Sulkiko se minussa joitakin ovia, joita en sittemmin koskaan avannut, tuliko minusta varovaisempi kohtaamaan suuria tunteita?

Tutkin vanhempia blogejani ja kyllä sieltä usein löytyy viittauksia juuri noihin aikoihin.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2021/12/minun-oli-lahdettava.html

https://salaisetpaperit.blogspot.com/2020/02/nuoren-naisen-karsimykset.htmlää

https://unikkopellossa.blogspot.com/2014/01/muistin-viemana.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2014/05/nuoruus-ja-vanhuus-eivat-ole-vastakohtia.html

 

 

Elämän särmä

Olisinko jo aiemmin käyttänyt samaa otsikkoa?  Vaikka ikävät asiat tuntuvat kylmiltä ja kalseilta varsinkin elämän myöhäisempinä vuosina, niin särmät sen eri vaiheissa tuovat syvyyttä, joka pitää luovuutta elävänä. Minulla ei ole pätevöittävää koulutusta olemaan minkään alueen asiantuntija ja joskus huolimatta luulostani ei edes riittävää elämänkokemusta. Intoa silti riittää joskus pakahtumiseen saakka. Murheet lymyävät talon nurkissa aivan konkreettisestikin ja listin esteitä yksi kerrallaan saadakseni elää ja kirjoittaa. 

On hiukan huvittavaa lukea mietteitäni nyt kahdeksan vuoden takaa, sen vuoden syksyltä, kun olin jäänyt ansaitsemalleni vanhuuseläkkeelle. En ehkä olisi jäänyt, jos olisin tiennyt mitä on edessä. Toki tiesin sen, koska sen takia jäin heti kun sain jäädä. Minulla oli isoja asioita järjestettävänä enkä olisi pysynyt hoitamaan niitä työn ohessa. Mutta ei se ollut ollenkaan viisasta. 

Matkallekin tuli lähdettyä syksyllä 2008. Sen jälkeen matkoja on pitänyt tarkkaan harkita.

Kaikki menee yleensä toisella tapaa kuin odotamme. Monet jäävät eläkkeelle suurin odotuksin ja suunnitelmin.  Suunnitelmat muuttuvat yllättävien asioiden tullessa odotusten eteen. Siinä vaiheessa ehkä kuvittelee vielä olevansa ikinuori ja kuolematon kuten nuorena ajatteli.  Minulla oli myös sellaisia suunnitelmia, jotka jouduin ajan kanssa työntämään syrjään mahdottomana. En tulisi koskaan saamaan lisätuloja harrastuksiini liittyen, omat firmat jäivät perustamatta. 

 

Ajelimme ympäri saaren vuokraamallani autolla.

Paljon uutta kyllä tuli eteen, suurin osa positiivista, mutta mustana raitana siinä elämässä pysyivät ne ikävät asiat, joiden kuormaa vieläkin raahaan perässäni. Se on sitä elämän särmää, tärkeää ehkä luovuudelle. Ken tietää?

Melkein tasan kahdeksan vuotta sitten kirjoitin blogiini otsikolla ”Jäivätkö asiat kesken?”  Palaan siinä lopuksi kirjoitukseeni 41 vuotta aiemmin. Kovin tuttua myös nyt.

16.9.2008

Pienet keltaiset laput pöydänkulmalla lisääntyvät. Joka päivä tulee uusia hoidettavia asioita: tilaa auton huolto, katsastus, kannattaako renkaiden typpitäyttö, hae kaktusmultaa, tuo loput sisäkukat sisälle, käy kirjasto, sukuseuran pöytäkirjat, avaa blogi, mieti yhteyshenkilöiden kirjeen sisältöä, lähetä kortti x:lle, kirjoita kirje y:lle,  kirjaa haastatteluyhteenveto, verottaja, kukkasipulit maahan, osta lisää tulppaaninsipuleita, kuntosalijutut,  mieti joulukortti- ynnä muu korttiaiheet, lähdemmekö matkalle viikoksi, tilaa matka jne.  Miten sitä ehtikään tehdä kaiken, kun kävi töissä kokopäiväisesti?

Pääsin käymään myös Efesoksessa.

 Alan toistaa itseäni? Tänään päätän sitä ja huomenna tätä. Miksi en osaa olla viisas vanhus, joka kulkee rauhallisesti kohti kuolemaa, seestynyt ja onnellinen? Olenhan sitäkin, mutta olen muutakin. Olen ajan terällä oikeastaan enemmän kuin koskaan, olen ajasta eteenpäin, olen jo menossa tulevaisuuteen, edessä olevaan aikaan. Elän yhtä aikaa menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta ja osa minusta on muissa maailmoissa ja elämissä. Olen ihminen, olen kasvi, olen susi tai iso lintu lentämässä kohti taivaanrantaa. Olen kymmenen, sata kirjaa. Vietän yöni Forum Romanumilla, Via Appialla, Saharan erämaassa, Ludvig XIV:n hovissa, tundralla, Siperian metsissä, Atlantiksella. Olen muinainen musiikki, vesiputous, kuu taivaalla, olen vain pölyhiukkanen lattialla.

Ihminen on sama koko elämänsä, vanhempana vielä enemmän sama kuin nuorena, mutta kuitenkin eri jokaisena elämänsä päivänä. Jollei minulla olisi nimeä, minut tänään tuntenut ei huomenna enää minua tunnista. 

Miksi luominen on verissä, miksi se hävittää unen ja tuntee elävänsä niin täysillä kuin koskaan? Mikä synnyttää sen? Miksi se innoitus pukeutuu jossakin vaiheessa elämää valepukuun ja etsii häilyvää ja lopulta haihtuvaa onnea nk. rakkaudesta ja toisen ihmisen läheisyydestä. Miten voimakas se vire onkaan? Se tulee kuin hurrikaani ja hajottaa huolella rakennetun luomisen talon. Ihminen alkaa luoda lihasta uutta elämää ja takertuu siihen vuosikausiksi, kunnes onkin koittamassa ilta. Eräänä päivänä se jo kauan sitten unohdettu hiipii hiljaa takaisin sinuun. Huomaat tulleesi takaisin kotiin, kaikki turhuudet ovat mennyttä. Kysyt itseltäsi, olinko se minä, joka elin nuo vuodet, vuosikymmenet toisista ja ympäristöstäni huolehtien, itseni unohtaen. Se tulee meille kaikille eteen, mutta jokaiselle eri tavalla. 

Minulla on kyltymätön halu luoda. Koen pieniä, pienen pieniä tyytymättömyyden hetkiä, kun en jatkanutkaan silloin nuorena sitä omaa linjaani vaan tyydyin enemmistön päätökseen, mutta ne hetket ovat hedelmättömiä enkä saa juuttua niihin. Minulla ei ole aikaa... Vaikka sen toisaalta tiesi jo silloin nuorena, niin...

”kesä

näitä pölyäviä teitä polttava iho nuoruus menkäämme juoskaamme sillä kohta olemme kolmekymmentä sitten neljäkymmentä viisikymmentä kuusikymmentä ja seitsemänkymmentä ja on jo aika poistua näistä kesistä tästä polttavasta ilmapiiristä jos olemme kuluttaneet itsemme loppuun kaikella turhalla taakalla

vielä nyt olemme mukana ja kuinka nautimmekaan kaikesta tästä ja sehän on oikein miksi me muuten eläisimme me teemme kaikkea sitä mitä haluamme ja paljon sellaista mitä emme halua mutta sehän on oikein jos se tekee meistä suvaitsevaisia ja ymmärtäviä

näitä pölyäviä kuumia polttavia teitä näitä kesiä kesien jälkeen näitä muistoja jotka ovat kallisarvoisia pisaroina suurissa merissä näitä vuosia jotka kuluvat tätä elon jatkuvuutta kiertokulkua

huomenna palaamme meren rannalle katsomaan auringon laskua pilvien peittoon punaiset juovat perässään korkeat aallot pienenevä aurinko rannan kuohut ja kohina sitten pimeys ja tuuli kun aurinkomme on poistunut kivet joita emme näe simpukat joita tallaamme kuun joka kiertää ylös ja vielä kauempana lempeä kesä satakieli joka kuoli ja maatui pitkään ruohoon eikä kokenut koskaan niitä suuria hautajaisia kun lapset toivat lemmikkejä ja pienen puuristin hiljaista lempeää tuulta ja valoa ihmeellistä valoa ja lyhyyttä

emme voi unohtaa mitään emme rakkautta joka jätti meidät ja rakkautta jonka me jätimme me itkemme muistojemme haudoilla jos olemme yksin jos seisomme autiolla pelottavalla paikalla jonka kuvittelemme olevan muinainen keskitysleiri se elämä joka on mennyt kuollut vaikka se kerran olikin meidän

näitä kuumia kesiä värejä tuoksuja matkoja aherrusta rakkautta sanoja tanssia metsiä merta musiikkia

emme koskaan tule takaisin vaikka te pyytäisitte me joskus ikävöimme mutta me emme tule takaisin olemme uskollisia kaikelle mikä meni siksi meidän on pysyttävä paikallamme ja vain muisteltava muistettava kuinka itkimme räntäsateessa tuntiessamme rakkauden syttyneen yksinjätettyyn sydämeen ja tuntiessamme pakon tappaa se tuhota se jotta jaksamme elää siksi kuljimme vieraina ohitsenne sydän tuskaisena ja kun tulimme valkoisten seinien sisään itkimme ja harhailimme edestakaisin vailla päämäärää miksi siis tulisimme takaisin koska surummekin oli vain meidän yksin jo silloin

kaikki tämäkin on oleva ohi mutta ei vielä aikoihin kun nämä kesät ovat menneet tämä suloinen elämä tämä hehku tämä kiihkeys tämä tunne”  kesäkuussa 1967