Sulautua maisemaan

Heinäkuu hurahti ohitse. Sen aikana kirjoitukseni tänne jäivät vähiin, osittain koska olin useimmiten keräämässä muistoja ja kokemuksia Suomen luonnosta.  Kun on kiertänyt metsissä ja pelloilla, uinut iltaisin ja pyyhkinyt hikeä otsalta, kirjoittaminen jää toissijaiseksi. Aina välillä tunsin kirjoittamattomuudestani pienen piikin ja kaihoni nousi. Onhan ympärilläni koko ajan se valtava materiaali, kirjoja ja papereita, joka vain odottavat, että alan pöyhiä niitä. Mutta kesä ei ole vielä loppu. Nyt on vain aika kerätä rakennusaineita syksyä varten. Kirjoittaminen onkin jäänyt päiväkirja- ja kalenterimerkintöihin.

Talon remontti on alkanut myös kiertää ajatuksissani, vaikka onhan se ollut siellä koko tämän puolen vuoden ajan, minkä se on kestänyt. Tällä viikolla tein pintamateriaalivalintoja, kylpyhuoneiden seinäkaakelit asennetaan jo ensi viikolla. Tässä asiassa olen joutunut perehtymään aivan uusiin asioihin.  Kaiken lisäksi en edes jää taloon asumaan kovin pitkäksi aikaa, jos vain saan sen myytyä.   En aio käsitellä valintojani julkisesti sen enempää, kaikki on sellaista perustavaraa Kodin Terrasta. Liike sijaitsee sen verran lähellä, että jaksan käydä siellä usein enkä joudu markkinoiden ikävään pyörteeseen.  Lähiaikoina on edessä kiinteistövälittäjän valinta, jos nyt sitten kelpaa välitettäväksi, kun markkinat vetävät huonosti.  Joka tapauksessa muutan takaisin taloon, vaikka jo kuinka kovasti voisin haluta mennä eteenpäin.  Kaikki tulee, miten on tullakseen.

Tämän vesivahingon ja sitä seuranneen remontin myötä elämäni on siirtynyt täysin uusille urille.  Siirtymä oli jo alkanut aiemmin. Se ilmenee henkisenä muutoksena, mutta se aiheutti valtavan halkeaman myös fyysiseen ympäristööni monella tapaa. Toisaalta kaikki asiat tuntuvat näennäisesti jatkuvan entiseen tapaan kuten harrastukseni ja kirjoittamisen punainen lanka. Minä itsekin taidan olla entiselläni, samannäköinen.  Mutta jotakin on muuttunut ja ihan hyvä niin.

Lähdössä evakkovaellukselle Virolahdella 19.7.2014. Mahtava kokemus, vaikka eksyimmekin.

Läheisimmät ystäväni ja varmaan jotkut ulkopuoliset ihmettelevät kyltymätöntä kuvaamisintoani. Olen jo vuosikausia kuvannut itseäni käsivaralta, siis noita selfieitä. Ennen digikamera-aikaa, siis ennen 2004 kuvasin itseäni jalustan avulla.  Käsivaralta kuvaaminen on mahdollistanut sen, että olen kuvatessani voinut sijoittaa itseni maisemaan. Nyt kun aloin käsitellä tätä asiaa mielessäni, mieleeni juolahti, ehkä olen sittenkin saanut alitajuisesti vaikutteita Elina Brotheruksen valokuvauksesta ja  erityisesti Risto Suomen taiteesta.  Tai en ehkä sittenkään, mutta tiedämmehän, että kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Ihmettelen pihan valtavaa viinirypälepensasta  eräänä helteisenä heinäkuun sunnuntaina (27.7.2014)

Emme ole siis yksin tässä maailmassa vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Omakuvat muuttuivat selfieksi, vaikka itse kutsun niitä edelleen omakuviksi. Kun tänä päivänä innostuu jostakin asiasta, niin huomaakin, että koko maailma on innostunut samasta aiheesta. 

Tämä kesä on ollut mahdottoman inspiroiva jatkaa tätä kuvaamisaihetta. Samalla siinä sivussa olen kuvannut dokumentin luonteisesti muutakin ympäristön ilmiöitä ja seurassani olevia ihmisiä. Omaa itseä voi vain armottomasti käyttää hyväkseen, kohteena ja julkistaa kuvia. Muiden kuvaaminen ja ainakin kuvien julkistaminen vaatii lupia. Omalla itselläni voin harjoitella mielin määrin. Kun vaan joskus ehtisin hyödyntää valokuviani muullakin tavalla kuin esittämällä muutamia harvoja Facebookissa, blogissani tai kuvakansioissani. 

Haltialan viljapeltoja, ruista tässä, taustalla Tuusulantie (24.7.2014)

Valokuvanäyttelyitä ehdottaville kyselijöille olen vastannut, ettei kuvien asettaminen näyttelyihin kiinnosta minua enää. Koko maailma tuntuu kuvaavan hillittömän rajattomasti ja kaikki foorumit pullistelevat erinomaisen hyviä valokuvia, mutta myös mahdottoman huonoja rinta rinnan.  Minun kuviani ei siellä joukossa tarvita.

Aikanaan 2006 – 2009 myin kuviani jopa tauluiksi. Tein niihin paspikset ja kehystin niitä.  Valokuvistani tilattiin läksiäislahjoja. Näyttelykuvani kauniista maailmasta ympärillämme ovat kaikki vielä tallella. Ne kertovat minulle siitä valtavasta työmäärästä, mitä näyttelyn pystyttäminen oli. Paspisten leikkaaminen, kuvien suurennosten tilaaminen, kehystäminen, näyttelyluettelot.  Runsaasti paspismateriaalia ja leikkurit ovat samoin edelleen tallella. Yritin aikani myydä isoa leikkaamisen tarvittavaa käyttämätöntä alustaa tori.fi:llä halvalla, mutta eipä mennyt kaupaksi. Suomesta ei tuolloin 2006 saanut mistään noin isoja alustoja, joten tilasin niitä parikin kappaletta Saksasta Boesner-nimiseltä firmalta (tuossa linkki sinne; huom kun menee linkkieni mukaan, sieltä pääsee yleensä helposti takaisin, koska linkki avaa oman ikkunan, mikä ei valitettavasti päde kaikkiin sivuihin netin ihmeellisessä maailmassa). 

Haltialassa kesäiltana 24.7.2014.

Nyt ajattelen tuon kaiken olleen,  siitä huolimatta, että se on vaatinut  fyysisiä voimia ja panostusta, yksi henkisen tieni koetin. Henkinen ja fyysinen taipaleemme yhtyvät usein merkillisellä tavalla.  Sitähän minullekin on tässä vuosikaudet kerrottu, kunnes sen oivalsin. Vaikeudet ja ponnistukset eivät ole turhia.  Ne koettelevat meitä ja pääsemme niistä kevyesti yli, kun olemme antaneet itsemme elämän virralle.

Pyhän Laurin kirkon hautausmaalla 24.7.2014

Viittaan täällä nyt jatkossa usein aamuajatuksiini 25.6.2014. Olen aina välillä lukenut Wayne W. Dyerin kirjaa ”Ota henkinen voimasi käyttöön”. 2004. Otava (eng. There is a Apiritual Solution to Every Problem, 2001), jonka myös lainasin kirjastosta. Viittasin Dyeriin tuossa kesäkuun kirjoituksessani  ja sen jälkeen otin luettavaksi tämän kirjan. Kuten aiemmin olen todennut, hänen ajatuksensa vahvistavat omaa ajatteluani, mutta tuovat siihen myös uusia näkökulmia.  Joka sivulla on asioita, joita voisin jatkaa niistä kirjoittamalla.  Tänään kuitenkin tyydyn yhteen teemaan, joka liittyy myös kirjoitukseni otsikkoon ja voimakkaasti tähän kesään, mutta se tuo elävästi mieleeni myös koko oman elämäni . Sen myötä palaan myös aikaan kymmenen vuotta sitten, kun  luonto sai pelastaa minut.

Vantaanjokea Haltialan kohdalla (24.7.2014)

Wayne W. Dyer kirjoittaa em.  teoksen osassa II  ”Henkisen ongelmanratkaisuntavan soveltaminen käytäntöön” sivulla 200 otsikolla ”Paluu luontoon” ihmisen luonnonmukaisimmasta ympäristöstä.  Kirjoitus herättää mielessäni juuri nyt laajempia ja kauemmas katsovia ajatuksia, mutta pysyttelen tarkoituksella omassa elämässäni ja suhtautumisessani asioihin. Dyerin ajatus lähtee Fransiskus Assisilaisesta ja ihmisen kehittymisestä rauhan välikappaleeksi.  No, jos kaikki tekisivät niin, meillä ei olisikaan enää sotia ja vihanpitoa.  Mutta ensin jokaisen ihmisen on tehtävä rauha itsensä kanssa. On katsottava kaikkea tekemäänsä ja kokemaansa suoraan silmiin ja ajateltava, että on tarvinnut ne kaikki kokemukset ollakseen juuri siinä nyt. Henkistä edistymistä edeltääkin usein katastrofi, mikä sekään ei ole sattumanvaraista. Itse koen sen nyt eräänlaiseksi kutsuksi edetä kohti sisäistä rauhaa. Kun olemme kehittyneet rauhan välikappaleiksi, pystymme käsittelemään kaikki ongelmatkin henkisin tavoin. Ei ole pahaa eikä hyvää, on vain hyvää.  Paha on illuusio, jonka voimme hävittää. Ok, lukekaa itse.

Matot pesty on. Odottelua sillalla. (23.7.2014)

Palaan sinne sivulle 200 ennen kuin luiskahdan täysin kirjan maailmaan. Luther Burbank on sanonut. ”Ei ole muuta ovea tietoon kuin se ovi, jonka luonto avaa, eikä muuta totuutta kuin ne totuudet, jotka löydämme luonnosta.” Kuka on Luther Burbank, Wikipedia kertoo seuraaavaa:

“Luther Burbank (March 7, 1849 – April 11, 1926)[1] was an American botanist, horticulturist and pioneer in agricultural science. He developed more than 800 strains and varieties of plants over his 55-year career. Burbank's varied creations included fruits, flowers, grains, grasses, and vegetables. He developed a spineless cactus (useful for cattle-feed) and the plumcot.”

Huh sentään, olenkin aina ihmetellyt, miksi lapsesta saakka olen kerännyt niitä kasvikirjoja ja miettinyt, mihin ne johtavat…. Jätän tämän väylän nyt tutkimatta, mutta muistan… Hän oli sen keksinyt. niinhän se on, kun jotakin alkaa penkoa, joutuu toiseen juttuun.

Vantaanjoen kauneutta.

Mutta me kaikki tiedämme, kuinka rauhoittavaa on olla luonnon helmassa.  Se selittää, miksi rakastamme metsiä, puutarhoja ja viljapeltoja. miksi menemme järvien, jokien ja meren rannalle, miksi kävelemme yksin ja ystävän kanssa. Luonto tuo meille rauhan, asiat selkiävät. Siinä Jumalan energiakentässä vallitsee Dyerin mukaan henki, ei illuusio. Sieltä löydämme ratkaisuja. Luonnosta on todella hyvä aloittaa.

Tuusulanjärven rannalle on usein ehdittävä. Tässä eräänä sumuisena aamuna. (17.7.2014)

Niin kävi minullekin aikanaan. Luonto auttoi minua tekemään ratkaisuja ja auttoi kestämään ne kaikki vaikeat hetket.  Päiväkirjani ja valokuvani kertovat kävelyistäni eri paikoissa menneinä vuosina. Puutarhani oli myös tärkeä henkireikä. Mutta kuten olen ehkä aiemminkin todennut, olen jo ymmärtänyt, että en tarvitse omaa puutarhaa. Minua ympäröi tämän ihanan maailman ja maan valtava luonto vapaana kuljeskeluun. 

Siitä ja luonnon voimasta on  minua tänä kesänä muistutettu ihanalla tavalla saadessani viettää aikaa ystävän kanssa metsissä, peltojen laidoilla, järven ja lampien rannoilla. Kiitos!

Olen tavallaan jo sulautunut maisemaan, olen osa luontoa,  johon mekin fyysisesti jokin päivä palataan. Ihmisen elämä pähkinänkuoresssa, mutta mikä sisälto!

Tutkimme armottomassa helteessä Paijalan hautausmaata  (26.7.2014)

   

Lisää pikkuretkiä

Paljon omenoita on taas tippunut puiden alle. Kipaisen jossakin välissä ne sieltä poimimaan. Eilen illalla olikin tuulista. Katselin ikkunasta, kuinka tuulenpuuskat kaarsivat pihan kasvja, pensaita ja puita melkein vaakasuoraan. Tuuli taisi tulla jostakin pohjoisen ja lännen välistä. Säätiedotuksen mukaan eilen piti olla kunnon sateinen päivä, mutta päivän mittaan jouduimme vain pariin pieneen kuuroon. Täällä kotona ei ollut satanut ollenkaan.

Tämänpäiväiseen aiheesi liittyen tässä  pari omaa  postikorttiani. Ylimmän painos on loppunut, mutta alempaa lähtee vielä maailmalle.

Vietin eilisen päivän retkellä Hämeenlinnassa. Toinen sadekuuro yllätti kotimatkalla moottoritiellä ja vähän sen jälkeen saimme ihailla loppumatkan upeaa sateenkaarta. Vaikka minulla olisi runsasti muuta tekemistä täällä kotona ja vähän muuallakin, niin juuri nyt, näinä aikoina kaipaan erityisesti ajatusten siirtämistä ympäristöön ja muuhun kuin omiin huoliini. Sain eilen seuraa ystävästäni Tarjasta. Kotiympyröistä on todellakin hyvä päästä välillä kauemmas. Samalla kerään tuikitarpeellisia voimia tuntematonta tulevaisuutta varten. Sisareni Heljä liittyi Hämeenlinnassa seuraamme. Poikkesimme ensin Verkatehtaalla "Korttien tarinat" -postikorttitapahtumassa. Kiertelimme siellä jonkin aikaa, tällä kertaa pysähdyin oikeastaan vain Inge Löökin pöydällä ostamassa häneltä uusia postikortteja.

Vähän aikaa keskustelin Taneli Eskolan kanssa ja ostin muutaman kortinkin. Pari sanaa vaihdoimme siinä hänen järjestellessään pöytäänsä. Mainitsin joistakin niistä yhteyksistä, joissa olen hänen taiteeseensa viime vuosina törmännyt: Valokuvataiteen museo, luento Pentti Sammallahden näyttelyn yhteydessä syksyllä 2010, Sinebrychoffin näyttely Puutarhakuvia, yhteydet J.G. Granöön. Olihan muutakin kuten monet teokset valokuvataiteen alueelta, joita olen lueskellut.  Hän olikin yllättävän puhelias verrattuna parin vuoden takaiseen vierailuuni hänen pöydällään sen vuoden postikorttitapahtumassa. Uskaltaisinko pyytää hänen Facebook-kaveriksi?

Huomaan olleeni  ja edelleen olevani yllättävän arka yhteyksissäni muihin. On varmaan oikeasti tottakin, että itsetuntoni on pitkään ollut pohjassa. Asetan ja olen asettanut itselleni liian suuria vaatimuksia. Pidän usein itseäni huonompana kaikkia muita ja joskus jopa tunnen, että jotkut tuntuvat oikein nauttivan minun alemmuudentunteistani.  Osa on toki omaa harhaluuloani, mutta on siinä osa tottakin. Onhan niin, että lyötyä on helppo lyödä lisää. Tuollaiset pienet vastoinkäymiset vievät aina askeleen taaksepäin. Nyt tuntuu aivan uskomattomalta sekin, että olen aikoinaan esittänyt kuviani Tuusulan rantatien galleriassa ja monessa muussakin paikassa. Sain paljon ihanaa palautetta, jonka voimin olisin voinut jatkaa vielä kesän 2010 jälkeenkin. Ihmisen selviytymiskeinot ovat moninaiset. Se tie vain päättyi sillä kertaa siihen. Sen jälkeen olen harhaillut etsiessäni oikeata mutkaa polullani. Totta on, että useimmat esteet lähtevät itsestämme!

Näin sitä peilaa muun maalman kautta itseään. Vanhemmiten vain näkö siinä mielessä paranee, mutta ulkoisen sijasta se katse kohdistuu sisällepäin. Josko minusta vielä olisi johonkin? Vai junnaanko samaa rataa eteenpäin?  Eipä huolta siitä, aika näyttää senkin.

Postikorttitapahtumasta suuntasimme Hämeen linnaan, jonka kiersimme läpikotaisin. Oikea polveni ei kauheasti pitänyt rappujen kiipeämisestä, mutta siitä huolimatta kiipesin tutkimaan linnan lähes joka kolkan ylimpään kerrokseen sakka.

En voinut olla siinä kiertäessämme ajattelematta toukokuista taidehistorian ekskursiotamme Ahvenanmaalle, jolloin en pystynyt kiipeämään kirkontorneihin tai linnavuorelle. Nyt sentään jo  pystyn vaikka mihin, vaikka en aivan entiseen tapaan. Ajattelin myös Kastelholman linnaa, jonka esittely oli Ahvenanmaan matkalla minun tehtäväni. Valitettavasti se linna oli niin laaja, että porukka hajosi kaikkialle ja tuuli vei sanani. Kustaa Vaasa sai sillä kertaa suorittaa esittelyn.

Tässä muutama kuva muistoksi Kastelholman linnasta naiivin naisen silmin.

Hämeen linna ei ole raunioina kuten Kastelholma vaan viimeisen päälle restauroitu. Huonosta valosta johtuen eiliset kuvani linnan sisällä eivät ole paljon mistään kotoisin. Linnan esineistön näyttely kärsi myös huonosta valosta. Jotta esineiden, piirustusten ja rahojen yksityiskohtia pystyisi kunnolla tarkastelemaan, olisi aiheellista tehostaa näyttelytilojan aivan liian himmeää valaistusta. Tiedän, että asia ei ole kaikille tärkeä, mutta tällaiselle henkilölle, jonka pitää silmillään nähdä pieninkin piirto, asia on merkittävä. Tai sitten minun pitää alkaa kuljettaa taskulamppua käsilaukussa.

Kiersimme vielä Hämeenlinnan kaupungin historiallisen museon ja tutustuimme sen myymälään, josta mukaani lähti äskettäin ilmestynyt  "Kultaisilla teillä, Hämäläisen kirjallisuuden antologia".  Lisäksi ostin Hämeen historian V:n osan  1 eurolla. Vaikka se kuvaakin vain toisen maailmansodan jälkeistä aikaa, niin sehän on myös minun historiaani ja saako enää mitään uutta kirjaa 1 eurolla?  Nyt vain lukemaan.

Retkiemme jälkeen sisareni tarjosi meille ruoat kotonaan, herkullista lasagnea ja salaattia. Istuimme sitten siinä ruokapöydän ääressä pitkään parantamassa maailmaa kunnes suoriuduimme kotimatkalle.

Muutama kortti lähti maailmalle "postikorttihulluille", kaltaisilleni.

Kesäretkiä

On mahdottoman piristävää lähteä välillä käymään muualla. Useimmiten riittää naapurikunnassa Keravalla tai Järvenpäässä käynti tai Helsingissä piipahtaminen. Nyt viikolla oli vuorossa vierailu sisareni Raijan luona Virolahdella. Pitkästä aikaa. Sain retkelle mukaan tyttäreni perheen, mutta matkasimme kahdella autolla. Vauveli Alex teki tähän asti pisimmän matkansa ja tuntui myös nauttivan maiseman vaihdoksesta. Hänen isommat sisaruksensa esittelevät hänelle innolla maailman ihmeellisyyksiä. Jokainen eläin ja otus tuodaan näytille.

Tässä sisareni 11-vuotias Netta-koira ottamassa nokosia. Kissat Bege ja Nasu viihtyivät päivät ulkona enkä oikein saanut niistä kuvia, koska ne päivät pitkät lymyilivät maastossa.

Sääkin suosi meitä, aurinko helotti ja siellä Venäjän ja Suomen rajan tuntumassa oli suorastaan hellettä koko ajan. Kun eilen illalla kurvasin kotipihaan, alkoi sataa kaatamalla,. Näytti siltä, että täällä onkin tullut vettä koko ajan. Tämäkin päivä valkeni harmaana eikä juuri tee mieli mennä kastelemaan jalkojaan märkään ruohikkoon. Sade on pieksänyt osan korkeista kultapiiskuista ja rohtosalkoruusuista maahan. Omenapuiden oksatkin tuntuivat roikkuvan entistä enemmän ajotielle aidan yli täynnänsä omenanraakileita.

Menomatkalla pysähdyin Ahvenkosken jälkeen tarkoituksena piipahtaa tutussa rannassa kuvaamassa maisemaa merelle päin, sitä kuvaamaani ja myös omassa pankkikortissani olevaa maisemaa, joka löytyy myös kenelle tahansa Nordean korttikuvagalleriasta. Mutta enpä enää päässytkään rantaan, koska siitä yli rakennetaan uutta moottoritietä. Maailma ja ympäristömme muuttuu, siinä paikassa ei jatkossa enää pysähdytä noin vain luonnon ihailua varten, jollei sitten alueelle jätetä pysähdyspaikkaa, jos vaikka vanha tie ja kioski säilyvät, kuten pikku koppi animaatiossa antaa ymmärtää. Jos ehtisi kaikkiin asioihin tutustua, niin olisin toki löytänyt etukäteen tietoa Loviisa-Kotka moottoritien eri kohdista netistä. Kopion sieltä havainnekuvan Ahvenkosken kohdasta, mutta tulevia näkyviä voi myös katsoa panoraamakuvana ja animaationa ajettaessa länteen tai itään.

Arttu oli matkakumppanini meno- ja paluumatkalla. Halusin nimittäin käydä myös jokakesäiseen tapaani tervehtimässä äitini ainoata elossa olevaa siskoa, Kerttua. Hän ilahtuu vierailuista aina kovasti, koska ne ovat hyvin harvinaisia. Palasimme siis nykyään käyden matkalla Kouvolaan kuuluvassa Anjalassa tervehtimässä tätiäni, jonka kunto on vain entisestään heikentynyt. Hän ei tunnu enää pystyvän edes omin voimin liikkumaan, samoin näkö ja kuulo ovat edelleen huonontuneet. Mutta hymy oli entisensä.  Hän kaipailee kovasti Ruotsissa asuvia kolmea pikkuveljeään. Näytän olevan ainoa sukulainen, joka käy häntä tapaamassa. Eipä tuo kerran vuodessa ole paljon mitään. Hänen ainoa tyttärensä arveli, että vanhuus pelottaa ihmisiä ja siksi he jättävät vanhusten luona vierailut väliin. Niinhän se on. Poissa silmistä, on myös poissa mielestä. On ikävää saada muistutus kenen tahansa vanhan ihmisen kautta siitä, että vanhuus mahdollisine rajoituksineen on meillä kaikilla edessä. Vanha sukulainen saattaa tuoda myös omien vanhempiemme kuolemat liian lähelle. Jos vaikka joku tapaaminen on se viimeinen, niin minulle se ei ole niin. Me tapaamme sitten uudelleen siellä toisella puolella.

Anjalasta ajoimme Muhniemen hautausmaalle, jossa Arttu näppärästi siivosi ja haravoi isoisoisovanhempiensa haudan. Yleensä poikkeamme siellä käydessämme myös  hautausmaalle haudattujen muiden sukulaisten haudoilla. Arttu keräsi isojen mäntyjen pudottamia käpyjä. Minulle palasi taas mieleen muistoja mummon hautajaisista marraskuussa 1959, jotka jäivät erityisen traumatisoivasti mieleeni. Olin silloin Artun ikäinen ja kuolema oli todella pelottava asia. Olen varmaan joskus kirjoittanut siitä, kuinka koko nuoruuteni näin unia niistä hautajaisista pakenemalla avonaista arkkua tai haudasta pystyssä olevaa jalkaa. Mummo oli 67-vuotias kuollessaan.




Olen kuvassa eturivissä käsi kasvoilla. Vierelläni oikealla puolellani viime vuonna kuollut pikkusiskoni Päivikki ja vasemmalla Raija, jonka vieressä seisoo äitini kukkaseppel sylissään. Äidin vieressä hunnutettuna sisarussarjan vanhin Lempi.  Raijan takana enoni Einon vaimon Martta, jonka hauta on myös Muhniemessä. Päikin ja minun takana seisoo tätini Kertun mies Erkki.  Päikin vieressä kasvot poispäin sisareni Heljä ja reunimmaisena Hilkka, Ruotsissa asuvan Yrjö-enon vaimo. Valkoinen rakennus taustalla on Muhniemen kappeli.

Tiedän, että moni paheksuu minua blogeissani ja myös facebookissa esiintyvän avoimuuteni takia, mutta en halua enkä tule luopumaan linjastani. Olen kurkkua myöten täynnä kaikkea pinnallisuutta, jota maailmamme on pullollaan. Välillä Facebook myös tuntuu minusta yhdeltä säksätykseltä, toistolta ja pinnallisuudelta, varsinkin, jos ei itseä haluta pistää likoon. Se on mahtavan hieno foorumi jakaa asioita, elämyksiä, kokemuksia oman elämän varrelta. On joka tapauksessa hienoa olla siellä mukana huolimatta ajoittaisesta kyllästymisestä. Ylipäänsä on mahtavaa, kuinka paljon ja helposti nykyaika antaa meille mahdollisuuksia osallistua monenlaisiin asioihin. Blogeissani on mahdollisuus myös antaa kommentteja kuten Facebookissa. Harva kuitenkin uskaltaa suoraan sanoa mielipiteitään eikä se aina ole edes tarpeen. En minäkään halua missään nimessä loukata kenenkään tunteita. Ihailen kovasti Facebookissa ihmisiä, jotka osaavat leikitellä. Itse olen siihen useimmiten aivan liian vakavamielinen.

Pikkuvauvatkin joutuvat isompien sisartensa kautta entisä aikaisemmin uuteen maailmaan, josta minun lapsuudessani ei ollut tietoakaan. Alex ja Anna katselevat Muumi-videota Annan Lumia-puhelimesta.