Päivien kulku

Silmieni edessä puut ovat jo lähes alastomia. Ne ovat riisuneet keltaiset lehtiasunsa ja ovat valmiita vastaanottamaan kylmenevät säät ja tulevan talven. Olenko minä valmis? Aika kuluu aivan liian nopeasti. Tuskailen erilaisten asioiden kanssa ja olotilastani tihkuu auttamatta tietoa myös blogipostauksiini. Joskus aiemmin, ennen pandemiaa, olin varovaisempi. En kertonut kaikkea. Piilotin paljon rivien väliin. Kukaan ei koskaan kerro kaikkea. Se ei ole tarpeenkaan.

Parkkialueen putsaaminen käynnissä. Tänään.

Nuoruudestani asti minua on seurannut lause ”Sydämeni alastomaksi riisuttuna”. Se tuli ranskalaiselta kirjailija/runoilijalta Charles Baudelairelta, jonka elämäntyyliä ja ajatusmaailmaa en myöhemmin ole kannattanut. Mutta silloin 1964–1965 nuorena 16–17-vuotiaana löysin hänet etsiessäni itseäni.  Voit lukea siitä vaikkapa täältä tai täältä.  Kirjoitin nämä linkin takana olevat blogini 2014. Jälkimmäisessä käsittelen myös häpeäteemaa, josta sittemmin on tullut valtavirtaa. Sydämen avaaminen toisille, on rohkeutta ja tärkeä teko ihmiselle kehittyä.

Ensimmäisellä Pariisin matkallani 2002 kävin Baudelairen haudalla Montparnassen hautausmaalla, jota kyllä kovasti ensin etsimme. Olihan 1960-luvun suurin haaveeni päästä Pariisiin. Siihen liittyi myös toivomus tulla kirjailijaksi, runoilijaksi ja tietenkin myös valokuvaajaksi ja elokuvaohjaajaksi. Toisin kävi. En ollut tarpeeksi peräänantamaton ja rohkea. Nykyajan nuoret naiset osaavat sen jo paremmin. Heitä ei voi muuta kuin ihailla.

Jos satunnainen lukija lukee vain parin viimeisimmän vuoden blogipostauksiani, hän voi saada minusta ehkä yksipuolisen kuvan. Millaisen kuvan itse kukin saa, se on minulle tosin samantekevää.

Tässä iässä ja jo aiemmin, olen ymmärtänyt oman katoavaisuuteni ja menen sitä kohti rohkeasti, vaikka välillä pelkäänkin, lamaannun, jumitun, epäilen. Vanhaksi tuleminen ei ole kivaa, mutta voimme tehdä siitä parempaa elämällä oman näköistämme elämää, mitä se sitten onkaan. Minusta sisäinen elämämme on entistä tärkeämpää.

Pari viimeistä yötä ovat olleet tuskallisia, koska en ole melkein saanut unta, vaikka olen mennyt väsyneenä nukkumaan. Aamuyöstä päätäni alkaa särkeä. Olen uneksinut kaikenlaista, nähnyt unta tällä viikolla olevasta kerhoillasta ja siitä, että moni asia menee pieleen ja miettinyt, miten voin vielä varautua. Aivan tyhmää, mutta sellainen minä olen.

Mun kuvat eivät aina edes liity tekstiin vaan ne kuvaavat jotakin mielessäni pyörivää tulevaa tekstiä kuten tämä ja joku muukin kuva täällä.

On toisaalta huvittavaa, että nykyään kehotetaan ihmisiä kuvittelemaan asioita etukäteen (en muista, mistä luin), jotta tositilanteessa osataan asia/tehtävä hoitaa oikein ja kunnolla. Sitä minä olen tehnyt aina ja ollut iloinen ja kiitollinen hienosta mielikuvituksestani ja kuvittelutaidostani. Monet muutkin näköjään osaavat sen taidon tai siitäkin on tullut muotia.

Samoin nykyään on muotia häpeää vastaan meneminen avoimin sydämin. Monet kirjailijat tai tunnetut henkilöt kirjoittavat nykyään omaa elämäänsä auki paljasten pienimmätkin paheensa ja rikkeensä. 

Muistan ne ballerinat 1960-luvulta. Niillä olisin varmaan sitten kävellyt Pariisissa.

 

Ei siis ole mitään uutta auringon alla. Meidän kaikkien on turha kuvitella olevamme ainutlaatuisia. Kaikki on nähty ja koettu.

Kun vihdoin heräsin ja nousin ylös, tunsin valtavaa tarvetta kirjoittaa. Roskat lattialla, imuroiminen ja siivoaminen saa taas odottaa. Minun on saatava rentoutua. Se on tyhmästi sanottu ja kirjoitettu, mutta tarkoitan sillä, että juuri nyt minua auttaisi kirjoittaminen niitä näitä eli mitä sillä hetkellä mieleeni tulee. Kaikki edessä olevat asiat järjestyvät kuitenkin. Tavalla tai toisella. Olenhan valmis ottamaan vastaan häpeää ja arvostelua. Olen harjoitellut sitä koko elämäni. On niin, että yleensä kukaan ei koskaan sano mitään, ei mistään. 

Tämä samaa sarjaa. Maisemat,talot ja mäet, joita ei enää ole. Liittyy 1960-lukuun.

Onneksi ruokakin on valmiina. En jaksa joka päivä tehdä ruokaa. Tyttäreni toi sunnuntaina kaupasta puolikkaan lohen. Norjalainen lohi on nyt edullista. Graavasin puolet siitä ja paistoin uunissa toisen puolikkaan. Kissakin himoitsi sitä. Tein pienen perunamuussin ja lisukkeeksi ruusukaaleja. Annoksesta riitti myös toiseksi päiväksi. Loppuviikolla syön sitten kalaa graavattuna.

Olen jo pitkään ollut tarkka ostoksistani, ostan vain sitä, mikä tulee käytettyä. Käytän myös sähköä säästeliäästi. Onneksi sähkösopimukseni Fortumilla on voimassa elokuun 2023 loppuun hinnalla 5,40 c/kWh. Osallistun lisäksi säännöllisesti Fortumin kyselyihin/haasteisiin eri aiheesta. Niitä ollut vuoden mittaan ollut useita. Kun vastaan, saan ilmaisia kilowattitunteja 10–20.

On aika pelottavaa seurata maailmanmenoa ja hintojen nousua. Se voi joillekin ihmisille olla vaikeaa, mutta tuskin meille, jotka olemme eläneet jo 1950-luvulla. Me lapset olimme silloin usein nälkäisiä ja kaikkein eniten himoitsimme aivan tavallista ruokaa, perunoita, kastiketta, vihanneksia ja hedelmiä. Hedelmät olivat silloin harvinaisia ja niitä jouduttiin jakamaan. Omenat leikattiin puoliksi ja etelän hedelmät olivat harvinaisia. 1950-luvun lapsilla on paljon eläviä ruokamuistoja 1950-luvulta.

Yöllä herättyäni en saanut unta. Nousin ylös ja kävin kuumentamassa kupin kaakaota. Luin hetken Pirkko Kanervon Johannes-Seura ry:n kokomaa kirjaa ”Jäi vain nimi sankarin”. Kirja ilmestyi 2014. Kirja on isokokoinen ja siinä on noin 500 sivua. Lainasin sen alkukesästä, kun tarvitsin lähinnä henkistä tukea kirjoittaessani artikkelia Kuolemajärveläinen 2022-lehteen. En ehtinyt lukea sitä silloin. Nyt se olisi palautettava viiden uusimiskerran jälkeen.

Luin lukua Uuteen evakkoon. Se oli aivan hirveätä luettavaa. Evakkoon lähtö kesällä 1944 oli mahdottoman sekavaa, kiireellistä ja täynnä väärinymmärryksiä. Monen perheen elämä muuttui lopullisesti, kun paljon lapsia ja vanhempia kuoli pommituksissa. Venäläiset pommittivat kesäkuussa, vähän ennen Viipurin valloitusta erityisesti junien risteysasemia. Esim. Simolan rautatieaseman pommituksissa 19.–20.6. kuoli ainakin 140 ihmistä ja haavoittui 150.  Elisenvaaran pommituksessa 20.6. kuoli 134 ja haavoittui 138. Uhrit olivat evakkoja lapsineen ja vanhuksineen, sotilas- ja virkahenkilöitä, jopa sotavankeja. Siinä on mainittu vain ihmismenetykset, mutta samalla tuhoutui rakennuksia, junavaunuja, evakoiden tavaroita ym.

Simola sijaitsee lähellä Lappeenrantaa ja Elisenvaara lähellä Lahdenpohjaa.  Järkyttävä oli kuva sivulla 410, jossa on kuvattuna johannekselaisia evakoita Nurmen pysäkillä pari päivää ennen pommitusta. Kuva on SA-kuva, ehkä löydän sen tänne. Vaunut olivat täynnä lapsia.

SA-kuva.

Kirjassa kerrotaan silminnäkijöiden, paikalla olleiden kauhistuttavia kokemuksia.  Jätin lukemisen ja oletin, että uneksisin vastaavista tapahtumista. Itkua tuhertaen menin jatkamaan nukkumista. Jäin ajattelemaan tämän vuoden Ukrainan siviilikohteisiin osoitettuja pommituksia, joista puhutaan ihmisoikeusrikkomuksina. Suomessa em. tapahtumat haluttiin unohtaa vuosiksi eteenpäin. Joskus joku mukana ollut saattoi kertoa niistä. Sodan jälkeen ihmiset vain halusivat jatkaa elämää. Miten he kestivät sen kaiken?

SA-kuva.

Hirvittävää siinä tungoksessa, jossa siirryttiin eteenpäin, oli erityisesti pienten lasten kohtalo, joku pelasti ohimennen pienen vauvan eikä jäänyt tietoa, löytyivätkö tämän vanhemmat koskaan. Eläimien kohtalo oli myös kauhistuttavaa. Lehmiä ja muita kotieläimiä kuljetettiin jalkaisin, osa pääsi karkuun. Tavarat jäivät usein kokoontumispaikoille, juna-asemille, jossa ne pommitettiin. Koko evakuoitumiseen oli aikaa vain muutama päivä.

On melko varmaa, että kaikkia sodan haavoja ja menetyksiä ei koskaan käsitelty kunnolla. Ensin ei saatu, myöhemmin käsittelyn eteen kasaantui muita vaikeuksia, sitten emme enää uskoneet niitä, jotka olivat kokeneet varjopuolet, olivat silloin lapsia. Sota ja siihen liittyvät asiat olivat traumatisoineet ihmiset eikä siihen ollut mitään hoitoa. Piti vain elää eteenpäin. Tällaisen kuvan olen itse kehittänyt.  Kaunistelemme mielellämme sotaa monista eri syistä. Useimmat eivät ole kiinnostuneita ollenkaan ja moni ikäpolveni ihminen ei tiedä aiheesta mitään. Taisi aikanaan olla myös kielletty aiheesta puhuminen ja kirjoittaminen. Nyt on toisin, mutta joskus on vaikea uskoa kaikkea median eteemme tuomaa.

En nähnyt unta sodasta, mutta herättyäni olin levoton ja oli pakko päästä kirjoittamaan.

Aloitin kirjoittamisen eilen tiistaina ja nyt on keskiviikkoiltapäivä. Kissa nukkuu melkein näppäimistöni päällä pyrkien välillä syliini. Sää on ollut sateinen ja harmaa aamusta alkaen. Auton parkkipaikkaa siivottiin lehdistä aamupäivällä puhaltamalla lehdet kasoihin, josta ne sitten vietiin autolla pois.  Kävin kirjastossa ja kaupassa ja kotiin tullessani harjasin oman autoni alle jääneet lehtikasat syrjään. Taas se alkaa. Muistin viime talven.

Minun on vielä tehtävä muistilista huomista tilaisuutta varten, jotta voin turvautua siihen, koska en ole voinut harjoitella kaikkia tilanteita. Toisaalta pitää olla valmis myös epäonnistumisiin. On vain niin kurja lähteä ajamaan Helsinkiin illansuussa, parkkipaikat ovat vähissä ja joudun lähes aina viemään autoni kauemmas. On pimeätä ja sateista. Huomenna raahaan vielä mukanani läppäriä ym. rekvisiittaa. Järkevintä olisi jatkossa siirtää kerhotilaisuutemme iltapäivään, lähes kaikki osallistujat ovat eläkeläisiä. Otanpa taas joskus puheeksi.

Tapasin kirjaston edessä vanhan naapurini. Hän osallistuu ahkerasti erilaisiin eläkeläisten tilaisuuksiin. Moni pysähtyi siinä ohimennen kysymään häneltä jotakin. Kiireiset eläkeläiset! Olen joskus tutkinut eri yhdistyksiä, mutta en kyllä ehtisi muilta harrastuksiltani osallistumaan aktiivisesti. Se ei toki ole tarkoitus. Mutta…

Tänäänkin olisi ollut Helsingissä tapaaminen nk. ” konkarien” kesken. Se liittyy 1970-luvulla SYP:n lakiasian osastolla olleisiin työkavereihini. Viimeksi tapasimme 2018. En jaksa enkä halua ajaa kahtena iltana peräkkäin Helsinkiin.

Nyt on jo lähes pimeätä. Onneksi on vielä lämmintä. Renkaiden vaihto saa odottaa ensi viikkoon. Kiitos, että luit tämän lapsekkaan päivien kulkua esittävän blogipostaukseni.

 

 

 

 

Valpuri Skyttä - suuren suvun esiäiti

Sain vihdoin valmiiksi tämän tekstin, jonka alkujuuret vievät Karjalan kannakselle 1700-luvun puoliväliin, jolloin Johanneksen Karhulan kylästä parikymppinen neitokainen lähti naapuripitäjään Kuolemajärven Hatjalahden kylään avioituessaan. Eipä hän aavistanut, millaisen ison suvun esiäidiksi hän tuli. Olen aloittanut kirjoituksen jo kauan sitten, mutta se on jäänyt aina muiden asioiden alle. Silti olen usein miettinyt sitä eri näkökulmista. Sehän on sukututkijoiden tapa. Tosin kaikki mietintöni eivät näy tässä kirjoituksessa, sillä en ole kirjoittanut niitä muistiin.

Maisemakuvat eivät esitä Hatjalahtea.

 

Jokin aika sitten jakaessani blogikirjoitustani Facebookissa uudelleen, se muistutti eräästä sukututkimukseen liittyvästä, unohtamastani aiheesta, josta olin aikonut kirjoittaa.  Itse asiassa mainitsin olevani kirjoittamassa juuri tätä blogissani 15.3.2021 ”Olihan niitä ennenkin”, jonne pääset tästä.  

Kävin aikoinaan kaikissa Keravan Seudun Sukututkijoiden tilaisuuksissa. Niihin liittyy joitakin erityisen mukavia muistoja, joiden joukossa oli erityisen merkittävä tapaaminen marraskuussa 2013. Samana tiistaipäivänä vakuutusyhtiön tarkastaja kävi aiemmin iltapäivällä kotonani Tuusulan Mikkolassa tarkastuksella koskien edellisen viikon perjantaina huomaamaani ja ilmoittamaani vesivahinkoa. Siitä alkoi tapahtumien vyöry, jota silloin vain osittain paljastin blogeissani. Myöhemmin olen ollut avoimempi ja nyt tuokin tapahtumaketju on enää vain kaukainen muisto. Elämä menee eteenpäin, vaikka edelleen usein,  erityisesti kuvien kautta palaan omakotitaloelämääni ja ihanaan puutarhaan.

... vaan ovat kuvituskuvia

 

Usean viimeisimmän vuoden aikana vierailut sukututkijoiden tilaisuuksissa ovat jääneet vähäisiksi eri syistä. Niiden kaltaiset tietoa täynnä olevat illat ovat erityisen hyviä kaikille sukututkimuksen harrastajille ideoiden ja oppimisen takia.  Eräästä tilaisuudesta on myös lähtöisin ajatus kirjoittaa Valborg (Valpuri, Varpu, Vappu) Peterintytär/Pietarintytär Skytästä ja hänestä lähtevistä sukujuurista Kuolemajärvellä. Kutsun häntä Valpuriksi.

Tuula Lind piti 24.2.2015 Keravan kirjastossa mielenkiintoisen esityksen omasta suvustaan Johanneksen Karhulan kylän Skytistä ja kirjoittamastaan kirjasta ”Kyläojan takana”.  Etsin työläästi muistiinpanoni, joita keräsin aikanaan pieniin vihkosiin ja joskus päiväkirjoihini. Tuula Lind mainitsi myös em. kirjaan sisältyvän toisen osan kirjoittajan Maija-Liisa Pitkäsen, joka oli paneutunut Taavetti Skyttään (1850-1930), jonka lapsenlapsenlapsia hän ja Tuula Lind ovat.  Skyttien kotisivulta, tämän linkin takaa löydät tarkempaa tietoa näistä kirjoista. En ole lukenut kirjoja, mutta erityisesti tuo vanhempi historia kiinnostaisi.

Tuula Lind paneutui suvun varhaiseen historiaan ja nimen alkuperään mainiten, että ensimmäiset 100 sivua koskevat kylän historiaa.  Nimen historiallinen alkuperä on myös erityisen kiinnostava ja yhteydet muualle Suomeen.  Skyttä- sanana viittaa kyttäämiseen, metsästämiseen. Kylännimenä (esim. Kyttälä) sitä esiintyy myös Hämeessä (Loppi, Hauho) ja muualla Karjalan kannaksella. Olen merkinnyt muistiinpanoihini, että varhaisina aikoina Skytät lienevät olleet kuninkaan aseellisia ratsumiehiä. Tässä linkki sukuseuran sivulle, joka kertoo suvun keskiajan historiasta. Sieltä pääsee myös muihin osiin, jossa lisää mielenkiintoista historiaa ja miten Skytät tulivat Karjalaan. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan paneutua syvällisesti vanhaan historiaan osaamiseni rajoitteet tuntien. Hienoilta kotisivuilta löytyy runsaasti asiantuntevaa tekstiä mm. suvun/muiden Skyttä-sukujen DNA- testeistä.

 

Tilaisuuden aikana olen kiivaasti tehnyt muistiinpanoja. Huomaan niissä myös maininnan Ampuja-sukuun. Muistan vain kiirehtineeni kotiin, koska halusin tarkistaa, kuka Skyttä oli sukututkimuksessani. Nyt aloittaessani kirjoittaa tätä, näen myös muita yhteyksiä, joita olen yrittänyt ymmärtää. Nämä ovat liittyneet MyFamilyTreen serkkutestiin ja niissä esiintyviin yhteyksiin toisiin DNA-testin tehneisiin henkilöihin.

Ennen kuin lähdin kirjoittamaan jatkoa tälle blogille, kävin täydentämässä sukututkimusta nimenomaan Johanneksen Karhulan kylän osalta. Kylässä asui kautta aikain Skyttien lisäksi mm. Sairasia, Karhuja, Ukkoja, Peräkyliä ja Lipposia jne.  Nämä avioituivat toistensa kanssa ja lähikyliin kuten Tikkalan ja Kolmkesälän, Koskijärven ja Hylkiälän ym. kylien asukkaiden kanssa. Kaikista näistä suvuista on olemassa laajoja yhteyksiä kuolemajärvisiin sukuihin.

Skyttien kotisivulla mainitaan Karhulan kylästä seuraavaa ” Karhula oli Rokkalanjokilaakson itäisin kylä 30 kilometrin päässä Viipurista. Se ilmestyi asiakirjoihin vuonna 1543, kun kylän kuusi tilaa kirjattiin verotusta varten. Asukkaat kuuluivat pääosin Karhun sukuun. 1700-luvun alussa Simo Skyttä muutti perheineen Suurperolta Karhulaan Ojantakaisen autiotilalle.”

Kylästä monien tie johti myös Kuolemajärvelle, jonka kylät kuten Summa, Hatjalahti ja Huumola ym. olivat hyvinkin lähellä, Hatjalahti tuskin edes parinkymmenen kilometrin päässä.  Yhteydet Viipurin maalaiskuntaan olivat myös voimakkaat. Tämä selittää paljon ihmettelemiäni moninkertaisia yhteyksiä DNA-tuloksissa, joita voi olla vaikea selvittää ihmisten siellä esittämien lyhyiden sukupuiden takia. Siksi sorrun usein tuntikausiksi sukututkimukseen kesken muiden asioiden kärsiessä.

 

Kirjoset

Ennen kuin jatkan lähemmin Valborg Skytän sukujuuria, siirryn Kirjosiin, sukuun, johon hän avioitui. Kirjosten suku on ollut valtavan iso ja vanha suku rantapitäjien väestössä. Siksi olisi erityisen vaikea edes aloittaa kirjoittaa siitä.  Olen kyllä toivorikkaasti aikoinaan aloittanut, mutta saa nähdä, jaksanko enää paneutua siihen sen enempää. Kirjosia on tullut tai on ollut Kuolemajärvellä jo hyvin varhain. Siellä oli Yläkirjolan kylä, aiemmin Kirjola kuten Johanneksessa Alakirjoja, jossa oli mm. kuuluisa Nobelin kartano. Uudellakirkolla on myös paljon Kirjosia.

Äitini Helvin isoäiti, isän Abraham Sirkiän puolelta oli Eeva Taavetintytär Kirjonen. Hän syntyi 13.11.1850 Taavetti Gabrielinpoika Kirjosen (1820–1868) ja Helena Abrahamintytär Riskin (1824-1899) neljäntenä lapsena Hatjalahti N:o 5:ssä Hovin talossa. Kaksi vanhinta tytärtä, Loviisa s. 19.7.1845 oli kuollut 4-vuotiaana 23.8.1949 ja toiseksi vanhin Valborg s. 1.4.1847 oli kuollut aiemmin vain muutaman päivän ikäisenä 8.4.1847.

Kolmanneksi tytöksi syntyi Katariina 22.4.1848. Hän eli pitkän elämän, sillä hän kuoli vasta 73-vuotiaana, siis minun iässäni.  Hän meni 16–17-vuotiaana avioliittoon Tahvo Erkinpoika Kukon kanssa (1838-1898). He asuivat Karjalaisten kylän Lautarannassa. Perheeseen syntyi ainakin 11 lasta, mutta kohtalo koetteli perhettä aika rankasti, sillä kuusi lapsista kuoli pienenä ja suurin osa heistä oli tyttöjä.  Kaksi poikaa ja kaksi tyttöä jatkoivat sukua eteenpäin.

Äitini mummo sai vielä kaksi sisarta, joista Maria 1853–1909 avioitui 1871 myös Karjalaisten kylään Matti Samuelinpoika Kilkin kanssa. Siinäkin perheessä kuolo korjasi 11 lapsesta suuren osan pienenä.

Taavetti Kirjosen ja Helena Riskin Katariinan jälkeen myöhemmin syntyneet lapset Fredrik, Loviisa ja Kristian kuolivat pieninä.

Taavetti Gabrielinpoika Kirjosen vanhemmat Gabriel Juhonpoika Kirjonen ja Maria Jaakontytär Kirjonen (1792–1870) olivat sukua toisilleen. Heidän vanhempansa Juho ja Jaakko olivat keskenään pikkuserkuksia. Se ei noihin aikoihin ollut mitenkään harvinaista. Taavetin isä Gabriel (1787-1840) oli toiminut koko 1830-luvun kirkon kuudennusmiehenä. Hänen vanhin poikansa Yrjö (1811–1866) jatkoi siinä tehtävässä isänsä jälkeen kuolemaansa saakka.

Gabriel Juhonpoika Kirjosen isän Juho Mikonpojan (1783–1791) äiti oli tuo Skytän sukuun kuuluva nainen, jota lähdin etsimään sukututkimuksestani. Valborg Peterintytär Skyttä (n. 1730 – 1769) avioitui Kuolemajärven Hatjalahteen 9.12.1751 puolisoksi Mikko Gabrielinpoika Kirjoselle (n. 1720 – 1769), jolla oli arvostettu lautamiehen virka.  Mikolla oli ainakin kolme vanhempaa veljeä Simo, Juho ja Karl. Heidän kaikkien kautta suku jatkui ja laajeni Hatjalahdessa ja yleensä Kuolemajärvellä. 

Facebookin Juuret Kuolemajärvellä-ryhmässä tammikuussa 2018 ollut kuva herätti erittäin vilkkaan keskustelun. Mauri Mäkinen oli kirjoittanut kuvan alle: "Kuvassa osuuskaupan risteys, ylöspäin tie Taatilaan, oikealle Mutalahteen ja risteyksestä vasemmalle Pahkalahteen ja edelleen Salmen sillalle. Puna-turkoosi-vesikattoinen rakennus on vanhan Hatjalahden koulun kivijalalle rakennettu uusi 'päivitys', kuvan keskellä alhaalla."

Juuret Hatjalahdessa

Tässä kohdin palaan erääseen toiseen kirjaan, jonka on kirjoittanut aiemmin mainitsemani keravalainen Maija-Liisa Pitkänen. Kirjan nimi on Juuret Hatjalahdessa. Hän on paneutunut omaan sukuhaaransa, joka lähti Karl Gabrielinpoika Kirjosesta (1719-1776).  Hovinmäen kantatila eli Kirjosten perintötila (Hatjalahti 5) jaettiin 1800-luvun puolivälissä (1840). Käsittääkseni Taavetti Kirjosen äidillä Maria Jaakontyttärellä oli ennen jakoa suurin osa eli 5:1 eli 99,08 ha, josta viljeltyä 16,89 ha. Miten myöhemmin kävi, kun hän kuoli 1870?

Voin vain kuvitella ja päätellä sukupuun mukaan, kuka oli perimässä mitäkin ja miten osia jaettiin. Siihen saattaisin perehtyä joskus myöhemmin, mutta en lupaa mitään.  Oma sukuhaarani poistui sittemmin Hatjalahdesta, mutta yhteys sinne säilyi. Sinne avioiduttiin myöhemminkin. Äitini kävi Saharilla ja Vyyryläisellä piikomassa; hoitamassa kotieläimiä ja lapsia. Hoitamiaan lapsia hän sitten joskus tapasikin Kuolemajärvijuhlissa, vaikkemme siitä puhuneetkaan. Vyyryläisen puolisot Emil ja Aino olivat moninkertaisin siten myös mm. Kirjosen ja Saharin sukua ja myös Valborg Skytän jälkipolvia. He molemmat olivat lähimmillään äitini kolmansia serkkuja.

 

Taavetti Gabrielinpoika Kirjonen kuoli 47-vuotiaana 31.7.1868 hermokuumeeseen. Hermokuumeeksi kutsuttiin pilkkukuumetta, erästä lavantaudin muotoa. Hänet haudattiin 2.8.1868.  Lapsista vanhin Katri oli jo avioitunut ja saanut lapsiakin. Perukirjan kirjoitti 25.5.1870 Samuli Sinkkonen ja todisti vierasmies Josef Stenholm. Vierasmies tarkoittaa todistajaa. Paikalla oli myös leski Helena Riskin veli, lasten eno Fredrik (Abrahaminpoika)Riski, joka otti torppariperheen vaatimattoman omaisuuden haltuun tyttäriä Eevaa ja Mariaa varten. Tässä linkki perukirjaan.

Sukututkimuksia tehdessä tulee jatkuvasti esille outoja yhteensattumia. Niihin ei aina ole mahdollisuutta jäädä kiinni, paitsi joskus. Perukirjan todistaja oli Jooseppi Stenholm. Olen kirjoittanut 28.6.2019 blogin ”Hämeestä Karjalan kannakselle”. jossa kerroin Lopelta Karjalaan muuttaneesta Eenokki Stenholmista. Jooseppi oli hänen poikansa. Tässä linkki ko. blogiin.

Olen siis osittain kirjoittamassa kertausta aiemmin käsittelemiini asioihin. Kirjaan tänne linkkejä niihin blogeihin, joissa on mainintoja näistä ja ihmisistä. 16.7.2014 kirjoitin otsikolla ”Kurkistan menneeseen”. Siellä kirjoitin Eeva Kirjosen avioliitosta ja sukulaisista Seivästön Tammikossa ja Karjalaisten kylän Lautarannassa.

Eeva Kirjosen äidin Helena Riskin äidin Valpuri Bertilintytär Kalan sukujuuria tutkin blogissani ”Sukunimenä Kala” huhtikuussa 2018.

 

Valpuri Skytän sukupuu

Palaan alkuperäiseen kohteeseeni Valpuri Skyttään ja hänen perheeseensä. Valpurille rakentui vuosisatojen myötä 11 sukupolvessa yli 800 jälkeläisen sukupuu. Tässä luvussa ovat vain omaan sukututkimukseeni kirjatut henkilöt. Luvussa ei luonnollisesti ole mukana läheskään kaikkia nuorempia sukupolvia.

Sukututkimus on usein varsin surullista, varsinkin kun lähtee katsomaan yksityiskohtia.  Valpuri ja Mikko Kirjonen saivat vuosien mittaan ainakin kahdeksan lasta. Näistä viisi lasta kuoli ennen vanhempiaan. Viimeinen lapsi Riitta syntyi helmikuussa 1769, mutta kuoli jo 1.5. Isä Mikko kuoli vain kolme päivää myöhemmin ja äiti Valpuri 17.5. 1769. Kaikki haudattiin eri päivinä. Oli varmaan raskasta osallistua hautajaisiin. Valpuri oli vain 38-vuotias. Lapsista Agnes s. 1754 oli vain noin 15-vuotias, Gabriel s. 1760 ja Juho s. 1763 olivat pieniä. Gabriel kuoli sittemmin 22-vuotiaana 1783 kuumeeseen.  

Löydät heidät Kuolemajärven ensimmäisen säilyneen rippikirjan sivulta: Kuolemajärven seurakunnan arkisto - Rippikirjat 1769-1776 (I Aa:1), jakso 64: Hatialax Kirjoin; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6893170 / Viitattu 1.4.2021

Agneta Mikontytär Kirjosen (1754–1803) jälkipolvista

Näin ollen Valpuri Skytän ja Mikko Kirjosen laaja jälkipolvi muodostuu kokonaisuudessaan kahden heidän lapsensa eli Agnesin/Agnetan ja Juhon jälkeläisistä.

Agneta avioitui 7.12.1774 lähinaapuriin itseään kymmenen vuotta vanhemman Risto Simonpoika Saharin kanssa. Heidän lapsistaan kolme jatkoi sukua.

Näistä Paul/Paavo Saharin (1776–1848) ja Regina Bertilintytär Valtosen (1781–1841) tyttären Hannan (1802–1861) avioituessa Jooseppi Antinpoika Tykin (1799–1869) kautta sukua siirtyi laajasti mm. Seivästölle. Tällöin sukuyhteyksiä syntyi mm. Tykkeihin, Koskelaisiin, Ruseihin, Rankeihin. Samoin jälkipolvissa on Akkasia, Hietasia, Muurisia, Juvia ja Kipinoisia.

Gabriel Ristonpoika Sahari (1781–1848) avioitui Helena Yrjöntytär Akkasen (1786-1865) kanssa. Heidän tyttärensä Hanna Gabrielintytär Sahari (1820–1888) meni naimisiin Tahvo Simonpoika Juvan (1818-1905) kanssa. He asuivat Hatjalahden tilalla n:o 3. Tästä sukuhaarasta Tahvon tyttärestä Katariina Tahvontytär Juvasta (1842–1879) ja hänen puolisostaan Risto Matinpoika Hietasesta (1841–1908) ja heidän lapsistaan Simosta s. 1866, Karoliinasta s. 1868, Malakiaasta s. 1872 ja Pietarista s. 1875 johtavat erinomaiset juuret tulevaisuuteen runsaiden lapsijoukkojen myötä. Heidän joukossaan on erityisen monta tuntemaani henkilöä.

Kolmas sukua jatkanut lapsi oli Peter (Pekka) Ristonpoika Sahari (1789–1851), joka meni 1817 naimisiin Katariina Mikontytär Akkasen (1797–1869) kanssa. He saivat vain yhden tyttären Marian s. 1838, joka avioitui Abraham Yrjönpoika Akkasen kanssa 1860.  Heidän lastensa Helenan, Eevan ja Joosepin kautta suku on jatkunut nykypäiviin.

Tuntuu jälleen kerran mahdottomalta selvitä tästä henkilögalleriasta. Jään aina välillä pohtimaan jotakin pientä yksityiskohtaa. Minkälaiset ovat edellä mainittujen ihmisten elämän olosuhteet olleet aikoinaan Hatjalahden kylässä. Niin vanhoista ajoista ei ole paljon tietoa, joten vertailukohtia olisi etsittävä muusta kirjallisuudesta. Sotien jälkeen kirjoitetuista muistelmista ei ole paljon apua.

Huomaan myös, että Valpurin nk. äitilinja katkesi hänen tyttäreensä Agnetaan, koska kukaan tämän tyttäristä ei jatkanut sukua.

Juho Mikonpoika Kirjosen (1763–1791) jälkipolvista

Juho Mikonpoika Kirjosen elämä jäi varsin lyhyeksi, sillä hän kuoli 1791 vain 28-vuotiaana kuumeeseen.  Sisar Agneta eli sentään lähes 50-vuoden ikään. Juho löysi puolison, Riitta Olavintytär Muurisen (1761–1817) Muurilasta.  Tästä avioliitosta päästään minun isoisäni äitiin, sillä toinen heidän lapsistaan oli Gabriel Juhonpoika Kirjonen (1787–1840). Hänestä tuli äitini mummon Eevan isoisä. Gabriel ja sisarensa Valborg (1790- 1854) olivat molemmat vielä pikkulapsia isänsä kuollessa.

Valborg Juhontytär Kirjonen avioitui 1809 Karjalaisten kylään Taavetti Antinpoika Sirkiän (1887-1834) kanssa. Taavetin sukuhaara lähtee Sirkiän suvun Simon Yrjönpojan (n. 1671-1730) nuorimmasta pojasta Bertil Simonpojasta (n. 1723-1767).  Taavetin ja Valborgin kahden lapsen (Antti ja Sakari) kautta suvun jälkipolvia on vielä edelleen olemassa. Yksi lapsista oli Simo, jonka lasten usean lapsen kohtalosta kirjoitin blogissani 19.11.2014 otsikolla ”Elämää 1800-luvulla”. Sen olisi voinut nimetä myös ”Lasten kuolemaa 1800-luvulla”, koska kaikki lapset kuolivat. Pääset lukemaan blogini täältä.

Juhon kuoltua Riitta avioitui 1793 toiseen Kirjosen sukuhaaraan eli Simo Karlinpojan jälkeläisiin kuuluvaan itseään kymmenisen vuotta nuoremman Matti Sakarinpoika Kirjosen (1772 -  ) kanssa. Heidän lapsistaan myös kaksi jäi jatkamaan sukua. Jooseppi Matinpoika Kirjosen (1794-1872) puolisoksi tuli 1818 Beata Bertilintytär Soittu (1798-1863) Karjalaisten kylästä. He molemmat kuolivat aikanaan Kuolemajärven Iivanalan kylässä, jonne osa heidän Hatjalahdessa syntyneistä lapsistaan oli myös siirtynyt. Toinen lapsista Maria Matintytär Kirjonen (1797–1876) avioitui Kaukjärvelle Rouvalin sukuun. Hänen tyttärensä Katariina Mikontytär on Seivästön Koskelaisen suvun esiäitejä. Tämän avioliiton lapset eivät ole kuitenkaan Valborg Skytän jälkipolvia tätä kautta.

 

Gabriel Juhonpoika Kirjonen (1787–1840)

Olen aiemmin maininnut pari kertaa Gabriel Juhonpoika Kirjosen, koska hän oli äitini isoäidin isoisä. Gabriel toimi  1831-1840 eli kuolemaansa saakka kirkon kuudennusmiehenä, joka oli tärkeä kunniavirka lautamiehen toimen ohella. Hänen puolisonsa oli Maria Jaakontytär Kirjonen (1792–1870) eli nainen, jonka kuoleman jälkeen tehtiin Hatjalahdessa suuria tilojen jakotoimituksia. Marian isä Jaakko Erkinpoika Kirjonen (1770–1826) oli hänen puolisonsa Gabrielin pikkuserkku. Mainitsen nämä seikat kertauksen vuoksi, sillä käsittelin nämä alussa heidän poikansa Taavetin perhettä koskevassa osiossa.

Tässä kohden on ehkä aiheellista käsitellä Gabrielin muut lapset, joita olivat:

Yrjö Gabrielinpoika Kirjonen (1811–1866) jatkoi vanhimpana poikana isänsä kuoleman jälkeen kirkon kuudennusmiehenä aina kuolemaansa saakka. Hän oli kolme kertaa avioliitossa, joista Valborg Olavintytär Potinkaran (1811–1843) kanssa solmitusta avioliitosta syntyi poika Herman Yrjönpoika Kirjonen (1834–1864). Herman avioitui Helena Salomonintytär Montosen (1841-) kanssa. Heidän poikansa Salomon Hermaninpoika Kirjosella (1860-1944) ja puoliso Eeva Tahvontytär Luukkosella (1863-1934) lienee myös lastensa kautta jälkipolvia.

Toisesta avioliitosta Regina Jaakontytär Mellasen (1820–1859) kanssa syntyi kolme tytärtä, joista nuorin oli Maria Yrjöntytär (1856–1933) avioitui Seivästön kylään Samuel Paavonpoika Muurisen (1855–1910) kanssa. Tästä avioliitosta syntyi ainakin yhdeksän lasta, joista ainakin viidelle syntyi jälkipolvia.

Eemil Vyyryläisen sukupuuta.

 

Agneta Gabrielintytär Kirjonen (1814–1901) avioitui läheistä sukua olevan Taavetti Mikonpoika Kirjosen (1804–1856) kanssa. Hänen äitinsä oli hänen miehensä pikkuserkku ja hän oli tämän kolmas serkku kaukaisempaa sukuhaaraa pitkin. He saivat ainakin kahdeksan lasta. Heistä Eeva Taavetintytär Kirjonen (1837–1907), samanniminen kuin äitini mummo, avioitui 1858 leskeksi jääneen Karl Ristonpoika Vyyryläisen kanssa. Tämän ensimmäinen vaimo kuoli lapsivuoteeseen. Syntynyt lapsikin kuoli alle vuoden ikäisenä. 

Mainitsin aiemmin Eemil ja Aino Vyyryläisen, joiden luona äitini oli piikomassa.   Eevan ja Karlin avioliitosta syntyi nimittäin 21.3.1860 poika Herman Karlinpoika Vyyryläinen (1860–1931), josta tuli 16.2.1902 Eemil Hermaninpoika Vyyryläisen isä. Hän meni nimittäin 1889 naimisiin moninkertaisen sukulaisena Riitta Simontytär Kirjosen (1868–1931) kanssa. He olivat Kirjosten kautta kolmansia serkkuja ja Vyyryläisten kautta pikkuserkuksia. Vyyryläisten suku on jatkunut Eemilistä usean lapsen kautta nykypäiviin.

Abraham Joosepinpoika Saharin, isoisäni sisaren Karoliinan miehen sukupuu. Sukupuut ovat tässä mukana vain näytteen vuoksi. Varsinainen sukututkimus sisältää täydet tiedot.

 

Agnetan toisesta tyttärestä Helena Taavetintytär Kirjosesta (1845–1906), joka oli isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiän (1887–1970) äidin Eevan serkku tuli myös vahvan suvun äitihahmo. Hän avioitui 1862 Jooseppi Yrjönpoika Saharin (1831–1911) kanssa. Olen kirjannut heille sukuselvitykseen 13 lasta, joista kuudelle olen löytänyt jälkipolvia. Luettelen ne alla:

Antti Joosepinpoika Sahari (1864–1915) ja Anna Maria Nikodeemuksentytär Pärssinen (1868–1912)

Maria Joosepintytär Sahari (1867–1936) ja Juhana Simonpoika Kauko (1861–1926)

Abraham Joosepinpoika Sahari (1871–1939) ja Karoliina Abrahamintytär Sirkiä (1876–1961)

·       Karoliina Sirkiä oli isoisäni Abraham Sirkiän isosisko, näiden lapset ovat läheistä sukua

Katariina Joosepintytär Sahari (1875–1945) ja Abraham Vilhelminpoika Nenonen (1870–1936)

·       Aino Vyyryläisen vanhemmat

Karoliina Joosepintytär Sahari (1881-1910) ja Nikodemus Abrahaminpoika Sirkiä (1879-1923)

·       isoisäni Abraham Sirkiän isoveli, pikkuserkkuni Helmi Salomaa on hänen poikansa tytär.

Eeva Joosepintytär Sahari (1886 -) ja Anton Nikonpoika Kaijanen (1889- )

Onkin yllättävää, kuinka paljon tuntemiani, nyt eläviä henkilöitä löytyy näistä sukuhaaroista, joissa syntyi hyvin paljon lapsia.

En voi muuta kuin ihmetellä sitä, miten 2000-luvulla monet meistä kuolemajärvisten sukujen jäsenistä olemme löytäneen sukujemme lähelle, vaikka monilla meistä ei ole ollut aiemmin mitään tietoa sukujemme syvistä juurista. Juuri minä kuulun siihen joukkoon. Autan mielelläni muita sukujensa alkujuurille.

Kaipaan erityisesti syväsukellusta entisaikojen ihmisten elämään, joka usein näyttää vaikkapa vain pelkän sukututkimuksen perusteella olleen työlästä. On ollut paljon sairauksia ja köyhyyttä, asumukset ovat olleet vaatimattomia, sadot pieniä, sodat ovat koetelleet. On vain niin, että suurin osa pitäisi kuvitella. Jätän kuvittelun tällä kertaa olemattomaksi, koska se vaatisi erilaisiin tutkimuksiin paneutumista.  Tekstissä saattaa olla pieniä virheitä.