Omaan napaan tuijottamista

En enää halua katsoa itseäni peilistä. Monet ikätoverini eivät kuulemma sitä teekään. Ollenkaanko? En oikein usko missään asiassa ihmisten erinomaisuuteen ja paremmuuteen verrattuna toisiin. Minä ainakin seison peilin ääressä varsinkin, kun olen lähdössä jonnekin. Silloin meikkaan itseni, kokeilen vaatteitani, joista useimmat ovat jo 15 vuoden takaa. Peilit vääristävät, hoikentavat ja joskus lihottavat. Kilojen jämähtäminen keskivartalolle ja ylemmäskin on vaikea asia korjata. Vaatteillakaan niitä ei saa piiloon. Oma persoona on silloin ainoa keino unohtaa ne kaikki. Mennä ja olla reippaasti. Enhän minäkään katso enkä tutki muiden ulkonäköä, en heidän ikäänsä, kokoansa enkä vaatteitaan. Katson ihmisen sisimpään. Sen kohtaa parhaiten tapaamalla ihmisiä oikeasti eikä vain netin kautta.

 

Kaikki valokuvat tässä blogipostauksessa ovat heinä-elokuulta. Osa eiliseltä.

Jos useimmilla muilla ikäisilläni ei ole tällaista ”ulkoisen minän ongelmaa”, niin miksi minulla on?  Viime vuosina olen erityisesti saanut paljon ryppyjä lisää kasvoihini. Valokuvissa ne näkyvät erityisen hyvin. Olen myös lihonut parin vuoden aikana, vaikka en niin paljon, etten voisi pitää joustavia vanhoja vaatteitani.  Mutta kyllä niin paljon, että sitä on vaikea peittää edes millään vaatteella.

Mistä on lähtöisin alemmuuden- ja huonommuudentunteeni? Onkohan tämä vain naisten ongelma? Vaikuttavatko lapsuuden ja nuoruuden kokemukset siihen, koska onhan sama tuntemus noussut pinnalle ennenkin.

Vanha kaivo Sibeliusten Ainolassa 11.8.2020

 

Ehkä minun on hyväksyttävä, että itseäni alistavat tuntemukset ovat vain ominaisuuteni, yksi muiden joukossa. Usein se alkaa siitä, kun muistan, mitä olen jossakin tilanteessa sanonut. Täytettyäni 70 vuotta, se on tuonut mukanaan uudenlaisia tuntemuksia. Mistähän keksin tuon ikärajan?  Niihin tunteisiin sekoittuu usein häpeä ja tarve piiloutua muilta ihmisiltä. On asioita, jotka lisäävät kiusaavia tunteita ja on asioita, jotka vähentävät niitä. Parasta on, kun ajattelen kaikkia ihania suunnitelmiani ja tulevaisuutta. Toisaalta voin erityisen hyvin, kun tutkin mennyttä aikaa.  Sitten putoan nopeasti mielessä velloviin tunteisiin omasta huonommuudesta, sanomisista, suulaudesta, ulkonäöstä, rypyistä ja iästäni yleensä. Ehkä eläminen yksin vielä edesauttaa.  Se johtaa eristäytymiseen, joka on omaehtoista. Useimmiten menen ihmisten pariin vain harrastusteni takia. 

 

Aiemmin jäin helposti keskustelemaan muiden kanssa. Se olisi vieläkin mahdollista, monet ehkä haluaisivat, mutta olen alkanut välttää keskusteluja.

Olen silti onnellinen. Onnellisuus.  Onni on hetkiä, joita kohtaamme erityisesti tehdessämme niitä asioita, joista pidämme.  Jos niin voi sanoa. Elämäni on siltä osin mallillaan. Paitsi, etten pidä siitä, että olen vanha ja ruma. Siksi en koe olevani kiinnostava ihminen kenellekään. Saattaisi olla jopa kiusallista, jos tunkeudun nuorempien seuraan laukomaan ajatuksiani. ”Laukomaan” ei ole kyllä minun tapani. Ajatuksiani saatetaan pitää toisen ajan maailman ajatuksina. Oliko 70 vuotta sittenkin eräänlainen rajapyykki? Syntyikö kriisini siitä? Siihen ajankohtaan osui aivan liian paljon asioita, joita piti käsitellä. Monet aiempien vuosien asiat olivat jääneet roikkumaan, koska minulla ei ollut aikaa käsitellä niitä.

Mutta blogini tosin osoittavat, että olen kyllä ahkerasti ennenkin tutkinut itseäni ja ympäristöäni. Voi olla, että kaikista asioista ei ole edes helppo kirjoittaa...

Tuolla oli Jean Sibeliuksen lempipaikka.

Jouduin luopumaan rakkaasta kodistani pitkällisten vaikeuksien jälkeen. Vaikeudet ja sairauteni aaltoilivat vuosikausia. Kauniit ja ihanat asiat ympärilläni auttoivat niiden yli.  Olin ollut ylpeä, että selvisin kaikista vaiheista lähes yksin ilman muiden tukea. Sitten olin mummi tylsässä kerrostaloasunnossa. Poikkean silti aiemmista mummoista siinä, että en koe olevani koskaan yksin. Ilahdun muiden yhteydenotoista, mutta haluan päättää itse, mihin lähden mukaan.

Aloitin kirjoittaa tätä postausta luettuani viimeisintä Yhteishyvä-lehteä ja sen artikkelia ”Onni tulee eläen”. Suomalaisille onni tulee läheisistä ihmisistä, omasta kodista, luonnosta ja pienistä asioista. Se on aivan totta. Olen aivan samaa mieltä. Timo Airaksisen, omaa ikäluokkaani, filosofian emeritusprofessorin mielestä mielenrauha on hyvä tapa ajatella onnellisuutta. Hän on valmistelemassa syksyllä ilmestyvää uutta kirjaa, joka käsittelee ikääntyneiden hoidon etiikkaa ja sisältää myös esityksen hänen onnellisuusajattelustaan.

 

Airaksisen mukaan ”vanhan ihmisen onnellisuus on kuin iso hiiri tai torakka. Se ei kiinnosta ketään, kun samaan aikaan on olemassa pieniä elefantteja eli nuorten ihmisten onnea”. Hänen mielestään olennaista on se, kenen onnesta puhutaan.

Aloinkin miettiä tarkemmin omaa onnellisuuttani ja mikä on aiheuttanut siinä muutoksen, jota kuvasin aiemmin. Ehkä se on juuri siinä, että koen olevani mennyttä aikaa eikä minun onnellani tai onnettomuudellani ole enää väliä, koska olen vanha ja mielenkiinnoton.

Lempikukkiani, salkoruusuja Ainolan pihalla 11.8.2020

 

Toisaalta ihailen hiukan niitä vanhoja ihmisiä, jotka osaavat ottaa sen tilan, jota minä en osaa ottaa. Usein he ovat ilkeitä, häikäilemättömiä eivätkä anna muille, nuoremmille tilaa vaan jyräävät kaiken alleen omalla olettamallaan erinomaisuudellaan.  Samalla inhoan heitä yli kaiken.  Toiset vanhat haluavat mennä piiloon, olla äärimmäisen vaatimattomia ja olla herättämättä yhtään huomiota.  Yleistä on kuitenkin, että kaikki väittävät olevansa välittämättä siitä, mitä ovat.  He ovat onnellisia ollessaan juuri sellaisia kuin ovat. Enhän minäkään halua muuttua. Paitsi joskus haluaisin syntyä uudelleen tähän nykyiseen maailmaan ja tulla vaikuttajaksi ja tekijäksi. Saisin silloin aikaa toteuttaa haaveeni.

 

Yleensä kauhistelemme nykyaikaa, minäkään en halua erottautua joukosta. Onkin paljon asioita, joista en pidä vaikkapa luonnon ja kasvien hävittäminen, korkeat kerrostalot, ahdas rakentaminen, pihojen asfaltointi, hirveä meteli.  Uuden ajan maailman mahdollisuudet, joita ei aiemmin ollut, hieno tekniikka., etätyö, elämän helppous, voisin luetella sellaisia asioita, vaikka kuinka paljon. Minähän ehdotin työpaikallani itselleni etätyötä jo 1980-luvun lopulla. Senkaltaiseen uuteen maailmaan hyppäisin helposti. Siltä osin saatan olla kummajainen muiden vanhojen keskellä.

 

Olen ennenkin kirjoittanut, että minua häiritsee erityisesti se, että kaikki vanhat ihmiset välillä 65–100 laitetaan samaan kasaan ja heistä kirjoitetaan hyvin epämääräisesti, he eivät ole enää yksilöitä. Ristiriitaa synnyttää myös se, että suuri osa heistä, erityisesti aina 80-vuotiaksi asti pitää itseään nuorina tai vähintään keski-ikäisinä ja katsoo, että he eivät kuulu joukkoon. Asiasta voi tuskin edes keskustella, jos ajattelee eri tavalla!

Me olemme yksilöitä, ajattelemme ja koemme lähes kaikki eri tavalla kuten myös kaikki nuoremmat ikäluokat. Ikä ei ole vain numero eli toisin kuin toitotetaan, vaan ikä on yksi ominaisuus lisää. Kunpa se sisältäisi myös viisauden!

Ikä tuo mukanaan hyvin monenlaisia asioita, jotka ovat paljolti samanlaisia kuin nuoremmilla. Vaikka ulkoisesti rapistumme, hiuksemme harmaantuvat, saamme ryppyjä, hidastumme, niin monella alueella loistamme. Olemme viisaampia, kokeneempia ja rauhallisempia.

Tein taas pahan virheen, kun aloin yleistää. Tarkoitukseni oli kuitenkin kirjoittaa meistä yksilöinä. Samat asiat kuin nuorena, saattavat herätä uudelleen meissä. Tunnemme taas olevamme epävarmoja, rumia, liian ujoja, vaikka käytämme niistä nyt erilaisia sanoja. Palaan näin ollen kirjoitukseni alkuun, ne samat asiat kuin nuorena nousevat taas pintaan. Ne häiritsevät ehkä vain minua, mutta jälleen on koittanut aika, että minun hypättävä niiden yli. Tavalla tai toisella, minun on otettava ne haltuun. Olen edelleen yksilö siitäkin huolimatta, että kukaan muu ei oikeastaan enää tarvitse minua. Paitsi lapsenlapseni.

Kysyn myös, olisiko tämä poikkeuksellinen vuosi nostanut minun pintaani asioita, joita aion blogissani jatkossakin käsitellä. Minkä filosofin maailma on minussa menettänytkään!

 

 

Elämän tarkkailija

Pesukone hurisee kylpyhuoneessa ja minä kävin aamukävelyllä Facebookissa.  Ei nyt sentään. Kotona olisin aamupuuron ja kahvin jälkeen kävellyt ainakin pihalla ympäriinsä ja katsellut, miten luonto jaksaa. Näin keväisin lintujen iloinen laulu alkaa jo aamuyöstä ja jatkuu koko päivän niiden ollessa omissa perhepuuhissaan.  Työnsin tässä jokin aika sitten YouTubeen kaksi puutarhakävelyvideotani: Aamu puutarhassa 16.8.2011 ja Päivällä  puutarhassa 25.8.2011. Kiireisille ihmisille en edes suosittele nimien alla olevien videoiden katselemista. Olisi pitänyt oikeastaan tehdä vastaavanlainen kävely alkukesän kauneuden aikaan, mutta muistaakseni ne ovat jääneet tekemättä.

Maailma on niin täynnä kuvia ja videoita, että on turha odottaa omilleen katsojia.  Itse asiassa se ei olekaan se juttu vaan se, että nykyään meillä kaikilla on mahdollisuus tuottaa ja levittää aineistoa mediaan. Se on hauskaa ja kaiken lisäksi ilmaista. Kun ei ole mitään tarpeita saada teoillaan rahallista hyötyä, voi vain nauttia tästä uudenlaisesta roolista, on sitten tekijä, tuottaja tai kävelijä. 

Kun luiskahdin eläkkeelle, nyt jo hurjan monta vuotta sitten, muutin samalla aivan toisenlaiseen maailmaan, josta jäikin aika vähän linkkejä sinne menneeseen aikaan.  Voi olla, että ihan tarkoituksellakin katkoi niitä yhteyksiä, kun muisti niin hyvin kuin tällainen elämän tarkkailija voi vain muistaa, miten aikanaan työelämässä suhtauduttiin eläkkeille lähteneisiin. Kun he tulivat käymään vanhalla työpaikallaan, he vain häiritsivät muiden kiireistä työpäivää.  Mutta nyt myöhemmin olen kyllä ymmärtänyt senkin, että kaikki on meidän persoonastamme kiinni.  Toinen tärkeä tekijä on se yhteys, jonka olemme luoneet omana aikanamme.  En todellakaan aio tässä lähteä syvällisesti tutkimaan tätä asiaa. Kukin voi miettiä sitä omalta kohdaltaan.  Satuin kiinnittämään tähän  asiaan yllättävän paljon huomiota, mutta ymmärrän nyt, että muut eivät ajattele samalla tavalla eivätkä pohdi asioita näin syvällisesti.  Mutta se, että jaamme niitä asioita toistemme kanssa tavalla tai toisella, on tärkeätä, vaikkapa sitten aamukävelyllä Facebookissa.

Eilen 14.5.2014

Kautta vuosien kirjoittaessani verkkoon olen kutsunut itseäni joko vanhaksi tai naiiviksi naiseksi. Olen näillä nimityksillä ärsyttänyt joitakin ihmisiä.  Vanha on kiusallinen monelle, koska nykyään oman ikäiseni ovat oikeastaan vasta keski-ikäisiä ja usein ikäänsä nuoremman näköisiä, mitä se nyt lieneekään.  Oma isoäitini kuoli minun iässäni. Lapsen silmissä isovanhempani olivat vanhoja ja vanhan näköisiä.  Kun jäämme eläkkeelle, meidät laitetaan nuorempien silmin uudenlaiseen kategoriaan, jossa katsotaan vain ikäämme. Sehän on ihan sama kun äskettäin kuin luin jostakin lehdestä, että nuoren tytön itsetuho-ongelmia ei otettu vakavasti, koska hän käytti huulipunaa.  Hän yritti sittemmin itsemurhaa. Aivan sama oli minun kohdallani, kun menin lääkärille todella kipeänä, minun ei katsottu voivan olla sairas, koska olin pukeutunut, kammannut hiukseni ja meikannut. Sisareltani lääkäri kysyi, onko hänellä apuvälineitä kotona, vaikka ulkonäöstä olisi voinut päätellä ihan jotakin muuta. Meitä ei siis kuunnella ollenkaan ja välillä ei edes katsota.  Kutsuin itseäni myös vanhaksi, koska useat asiat lakkasivat kiinnostamasta.  Lopetin korujen käytön, ostan hyvin harvoin vaatteita. Minulla on kaikki, mitä tarvitsen ja hankin uutta vain todellisen tarpeen mukaan. Jotkut ikäiseni ja vanhemmat naiset ovat jopa paheksuneet tätä. Eipä siitä voi muuta johtopäätöstä tehdä kuin, että olen tullut vanhaksi.  Ja mitä pahaa siinä on.

Eilen 14.5.2014

Naiivi nainen tulee taas siitä, että käsittelin perusasioita, yksinkertaisia asioita, jotka useille ovat itsestäänselvyyksiä ja joihin ei kannata kiinnittää huomiota. Yksityiskohdat ovat kulkeneet mukanani nuoruudesta lähtien. Kun tarkkailee elämää on katsottava kaikkea alusta alkaen kohti suurempaa kokonaisuutta. Vaikka me itse kukin olemme tuskin pölyhiukkanen kaiken kokonaisuudessa, olemme tärkeitä toisille pölyhiukkasille.  Paradoksi, jota korostin aikanaan vanhimmalle lapsenlapselleni hänen murrosiässä pohtiessaan jotakin ulkonäköön liittyvää tai mitä muut siitä tai tästä sanovat.  Samaa olin kautta aikain korostanut itselleni.  Kukaan ei ole meistä sen enempää kiinnostunut, usein eivät edes lähellämme olevat. Olemme vain pieni piste kaukaa katsottuna, voimme olla reilusti omanlaisemme tässä maailmassa välittämättä muiden mielipiteistä.

Eilen 14.5.2014. Näkee, että tulppaanit tuollakin paikalla ovat vain harventuneet parin vuoden laiminlyönnin jälkeen... enkä suuria yritä nytkään, vain omaksi ilokseni...

Naiivi nainen kuitenkin uskoo johonkin suurempaan, tarkoitukseen kaiken takana, vaikka ne muut ovat usein sanoneet, ettei sellaista ole. Se pölyhiukkanen voi sittenkin kasvaa suuremmaksi meidän muiden kautta, löytää tarkoituksensa, vaikkei se itse sitä tarvitsekaan.  Siitä tulee pölypallo, joka pyörii avautuvan oven kautta ulos ja muihin paikkoihin.  Se yhdistyy muihin pölypalloihin.  Naiivius on myös lapsi meissä ja lapsenusko koko ikämme ajan.  Huomaatte varmaan, että lapsi ja vanha kohtasivat.

Omassa päässäni pyörii välillä ihan tyhjää.  Jollen tähän ikään mennessä ole tullut vielä hulluksi, niin tuskin tulen.  Tai jos tulen, niin mitä sitten?  Ja mitähän sekin on?  Aamulla herätessä ajatukset ovat kirkkaimmillaan.  Uni on tuonut mieleen ratkaisuvaihtoehtoja pulmiin.  On helpompi edetä.  

Elokuussa 2011.

Sitten aivan muuhun.  Olen kaivellut sattuneista syistä omaa kaukaista ja vähän läheisempää menneisyyttäni jo melko pitkään, yrittäen selvittää sitäkin kautta miksi minä olen minä. Mutta en toki tee sitä koko aikaa. En tietenkään. Menin eilen pihatöihin, ja siinä samalla katsoin varastoista, mitä voisin vielä myydä pois. Minulla kun sattuu olemaan kirpputoripöytä vielä tämän ja ensi viikon. Tavaroista en kauheasti enää välitä. Palaan varmaan niihinkin ajatuksiin joskus myöhemmin..

Ennen kuin aloitin maan kääntämisen, haravoinnin ja kaiken muun puutarhatyöhön kuuluvan, siis jopa välillä valokuvaamisen, kaivoin askarteluhuoneen laatikosta esille muutaman vanhan paperin, joita olin pelastanut elokuussa 1999 lapsuudenkodistani mukaani. Onkohan äiti tai kukaan muu niitä koskaan lukenut? Tuskin. Ja mitä väliä! Kaikki ne paperit jäivät jälkeeni, kun aikanaan lähdin Saksaan.  Nyt usein talolla käydessäni mukanani tänne evakkoasuntooni tulee pieni pala menneisyyttä.

Leenan kanssa kävelyllä Kaivopuistossa.

Tällä kertaa käsiini osui pätkä yhdessä ystävättäreni Leenan kanssa kirjoittamaa päiväkirjaa huhtikuulta 1967. Olimme silloin 20-vuotiaita ja asuimme yhdessä Munkkiniemessä Laajalahdentiellä alivuokralaisena erään nuoren naisen isossa asunnossa. Leena opiskeli Kauppakorkeakoulussa ja minä kävin töissä Pohjoismaiden Yhdyspankin (tammikuusta syyskuuhun 1967) organisaatio-osastolla, joka muuttui siellä ollessani järjestelyosastoksi. Minulla oli kirjoituskone, jota käytimme päiväkirjan kirjoittamiseen. Usein kirjoittelimme ollessamme yksin ja odottaessamme toista kotiin.

Tästä kävelystä ystävieni kanssa kirjoitimme myös. Minulla tietty kamera mukana silloinkin.

Meillä oli vähän rahaa tai rahat olivat  usein kokonaan loppuneet.  Olimme velkaa toisillemme ja ystävillemme.  Olimme usein nälkäisiä. Oli hienoa syödä joskus kunnolla.  Minä tosin olin työpaikallani Aleksanterinkatu 30:ssa ruokapatojen äärellä.  Vierailimme usein Runeberginkadulla, jossa yliopistolla matematiikkaa opiskelevat ystävämme asuivat.  Kävelimme paljon kaupungilla, kävimme Nissenillä kaakaolla.  Leena kävi opiskelijatansseissa, minäkin olin joskus vuoden aikana yrittänyt, mutta en aina päässyt sisään ilman opiskelijakorttia.

Kirjoituksissa mainitsemme tuntemiamme ihmisiä,  usein kirjoitamme sen aikaisista ihastuksista, ikävästä.  Minulle paikat, raitiovaunupysäkit, puistot ja elokuvateatterit tuovat mieleen muistoja, joista kovasti yritän tuolloin huhtikuussa päästä eroon.  Kovin kaukaisilta tuntuvia kouluaikoja Hämeenlinnassa muistelemme myös silloin tällöin.

Leena kirjoitti pitkän kriittisen pätkän naapuritalossa asuvan näyttelijä Tarmo Mannin esityksestä Hildenin kaupassa molempien ollessa ostamassa maitoa. Puoli kuukautta kestävän kirjoitussession ansiosta voin helposti palata siihen tilaan, aikaan ja paikkaan, jossa elimme.  Itkettävän ihanaa nuoruutta keväisessä Helsingissä.  Jollei minulla olisi nyt muuta tekemistä, niin voisin alkaa kirjoittaa siitäkin romaania. On hienoa, että nuoruuden muistot ovat meissä loppuun saakka. Nyt niitä katselee suurella hellyydellä. Melkein kuin elokuvaa siitä kirjoittamattomasta romaanista.