Moleskinen sivujen välistä

Joskus on pakko jättää asioita sanomatta tai kirjoittamatta. Meillä on vastuu omista sanoistamme kaikkialla, missä vain olemme ja kun meillä on jotakin sanottavaa. Joskus on silti paras olla hiljaa, pidätellä sanojaan, jotta ei loukkaisi toisia. Helppoa se ei ole, mutta kun pidättelee hetken, niin siinä ehtii tyyntyä ja miettiä sanojensa mahdollisia seurauksia. Nykyään tuntuu usein, että hillitöntä käytöstä arvostetaan enemmän.

Siitä ei sen enempää. Päiväkirjoissani en ole pidätellyt eikä ole tarvinnut. Jälkikäteen vuosien mentyä, on hyvä, että olen kirjannut asioita juuri sellaisena kuin ne ovat silloin tuntuneet. Vuodet ehkä haalistavat asioita, mutta samalla ne antavat hienon näkökulman aikaan, jona ne on kirjoitettu. On yllättävää kohdata siellä ajatuksia, jotka ovat joko jääneet kesken tai kehittyneet eteenpäin.

Otin summamutikassa yhden päiväkirjani laatikosta ja avasin sitä samalla tavalla silmäillen sopivaa kohtaa, josta aloittaisin tämänpäiväisen kirjoittamisen.

Käsiini tuli päiväkirja ajalta 15.3. – 10.9.2011. Sen sivuille olen liimannut paljon lehtileikkeitä, valokuvia ja postikortteja tekstin lisäksi. Viivähdän hetken huhtikuussa. Noihin aikoihin kävin pitkiä keskusteluja ystävieni ja sisareni kanssa. Ihmisen eheytyminen vanhemmiten omaksi itsekseen oli usein aiheena.  Tietenkin käsittelimme sitä omien kokemustemme ja elämäntilanteemme kautta. Monet meistä raahaavat mukanaan lapsuuden kolhuja ja pettymyksiä. Niistä selviytyy jatkossa helpommin, kun peesaa myöhemmin jonkun toisen perässä tai elää jonkun toisen kautta. Elää toisen elämää omansa sijasta. Se pisti minut ajattelemaan.

Toisaalta en voinut sanoa helpoksi omaa elämääni, jossa en osannutkaan tarpeeksi sopeutua toisen kautta elämiseen.

Ainoa kuva tässä blogissa kuluvalta vuodelta.

Toisten kautta naisten on kautta aikojen pitänyt elää. He ovat huolehtineet ja hoitaneet liikaa miestään ja perhettään unohtaen oman itsensä. Se on tehtävä, jossa helposti lipsahtaa liian syvälle, se on naisilla veressä, se on äidin ja emon perusominaisuus. Se on myös lahja ja etuoikeus, kunhan siinä ei mene liian pitkälle. Usein käy niin, että sen sijaan, että hoitaisi oman osansa oikein hukkaamatta itseään, nainen vajoaakin sinne puolison ja äidin osaan liikaa. Missä kulkee se kultainen keskitie? Voi käydä myös niin, että nainen on liian itsenäinen, mikä ei ainakaan aikaisemmin ollut miehen mieleen.

Olihan siinä meillä miettimistä, kun avioliitot ja avoliitot vuoronsa perään olivat kariutuneet. Ja vieläkin papit puhuivat vihkiessään pareja, että miestä pitää naisen tässä vaikeassa maailmassa pönkittää. Nyt on paras olla menemättä tässä aiheessa liian syvälle. Se oli aiemmin ajankohtaista, mutta todennäköisesti nuoremmat sukupolvet ajattelevat toisin. Mekin olemme olleet näennäisesti tasa-arvoisia, mutta....

20.3.2011 oli vielä näin paljon lunta

Elämä on täynnä paradokseja. Huhtikuussa 2011 olimme keskellä taidehistorian praktikum-vaiheen opintoja. Minun piti tutustua Roland Barthesiin (1915-1980), ranskalaiseen kirjallisuudentutkijaan, filosofiin, kriitikkoon ja semiotiikkoon ja esitellä hänet opiskelutovereilleni. Meille kullekin oli aiemmin annettu aiheeksi käsitellä nimetty taidehistorian suuntauksen tai tutkijan esittely. Luin mm. hänen tunnetun kirjansa ”Valoisa huone”. ”La Chambre Clair”.1980.  Kirjan englanninkielinen käännös on saanut nimen ”Camera Lucida”. Sen olin hankkinut itselleni ja se on nytkin tuolla jossakin banaanilaatikoiden uumenissa.

Kirjan sisältö herätti paljon kysymyksiä, joihin itse keksin vastauksia.  Ikään kuin Barthesilla ei oikeasti ollut edes käsitystä valokuvauksesta ja valokuvista.  Hän käsitteli valokuvia katselijan näkökulmasta, mutta samalla hyvin henkilökohtaisesti. Ikään kuin hän olisi astunut teoreetikkona vieraalle alueelle.  Pienen kirjan merkitys on ollut erityisen merkittävä monessa mielessä. Studium ja punctum, Barthesin kirjassa esittämät käsitteet herättivät esityksen jälkeen juuri ne kysymykset. Taidehistoriassa käsitteet ovat hyvin tärkeitä.

Emmassakin oli tehtäviä sinä keväänä 2011, mutta ei tähän kuvaan liittyen

Minun on ollut vaikea käsitellä omaa suhdettani johonkin tiettyyn valokuvaan käsitteen, sanan kautta. Parhaiten se onnistuu oman valokuvan kautta. Olen aina mennyt (kävellyt) vanhan valokuvan sisään ja kokenut sen eräänlaisen ovena menneeseen aikaan, siinä oleviin ihmisiin sinä hetkenä kuin kuvassa, mutta myös aina myöhemmin. Mustavalkoinen valokuva herää väreihin, ihmiset elävät ja toimivat. Alan muistaa asioita ja tapahtumia, jotka ovat jossakin syvällä kollektiivisessa tai omassa muistissani.  Se on juuri minun punctumini, joka kuvastaa henkilökohtaista maailmankäsitystä. 

9.4.2011

Miten jaksaisimme elää koko elämän ilman unelmia ja omaa käsitystä kaiken tarkoituksesta?

Huomaan edelleen kaipaavani opiskelun maailmaan ja siihen innostavaan ilmapiiriin, jossa tuolloin opiskelimme. Kirjoitin yleensä aamuisin tai bussissa matkalla Helsinkiin. Luin paljon aiheista, jonne opiskelu minut johdatti.  Kirjoitin sitten niiden herättämistä ajatuksista.  Mielenkiintoista on huomata, että pohdin tuolloin vanhentumista luettuani uudelleen omasta kirjahyllystä löytämäni  teoksen, Germaine Greerin  ”Muutos - nainen, vaihdevuodet ja vanheneminen.” Otava.1993. Se innoitti minua pohtimaan sitä, miksi ympäristö tai nainen itse eivät tunnu sallivan vanhenemista.  Ikinuori pitää olla tai ainakin näyttää siltä ja olla erityisesti sitä miesten silmiin.

Pihatyöt olivat alkamassa, vaikka puutarha oli vielä 11.4. osittain lumen peitossa. Lumi suli kuitenkin melkein silmissä. Krookukset ja sinivuokot alkoivat kukkia.

Pohdin edelleen silloinkin tuota vanhuus-teemaa kuten myös nyt silloin tällöin. Kuolema oli myös mielessäni aihe, jota olisi aiheellista miettiä tarkemmin. Useimmat kieltävät sen, kauhistelevat sitä, peittävät sen, siitä ei saa puhua. Kuitenkin se on meillä kaikilla edessä.

11.4.2011 Jukka Petäjä, silloin Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen tuottaja, kirjoitti kolumnin ”Raitis on häiriötekijä.” Katsoin aiheelliseksi leikata sen päiväkirjan väliin, koska olin täysin samaa mieltä. 

Kävin sinä sinä keväänä seurakuntayhtymän tarjoamassa terapiassa. Joskus istuntojen jälkeen olin todella uupunut. Tajusin, että minun ei enää kannata odottaa mistään ulkopuolelta tukea, kiitosta ja kannustusta.  Terapeuttikin sanoi, että minun pitää rakentaa se tuki oman itseni sisälle. Se on onnistunutkin. Terapia myös auttoi pelkotilojen poistamisessa. Liikenteessä ollessani takanani ajavat mustat mersut olivat pitkään herättäneet kauhun hetkiä.

Sisareni lähetti minulle viestin, jossa mukana hauska teksti Hämeen Sanomista napattuna nuoren ja vanhan miehen keskustelusta: 

”Meidän perheessä vain vanhin auto lähti tänään liikkeelle. – Vanha auto on kuin vanha nainen. Kun sen saa liikkeelle, ei sitä pysäytä mikään.”

Sitten päiväkirjan välissä onkin unelmatortun ohje, joka tulee nyt kuin pyynnöstä eteeni. Sunnuntaina on ystäväni syntymäpäivä. Olin jo ajatellut, että täytekakun lisäksi teen unelmatortun.

Runsaasta positiivisuudesta huolimatta, joka tulee esille päiväkirjassani, vuosi 2011 oli minulle hyvin raskas. Se vain pilkahtaa esille sieltä kaiken keskeltä. Kevättä ja kesää väritti kaiken toiminnan välissä valmistautuminen oikeudenkäyntiin. Lastenlasten kanssa valmistauduimme Karjalan matkalle. Moleskinen takatasku pursuaa piirustuksia, kuvia, kuitteja, lehtileikkeitä.

On se vaan kumma, aika kun on kuin pitkän pitkä viiva tai ympyrä, joka on pilkottu pienen pieniin soluihin, jotka vuorostaan ovat jakautuneet tuhansiin pieniin yksiköihin. Vaikka siitä ottaa pienen pätkän, sillä on kymmeniä eri puolia, jotka heijastavat aina uusia asioita eri kulmista. Miten sen nyt ottaa ja ymmärtää. 

Vaikkapa 28.4.2015 käsittelin lähes samaa ajankohtaa. Tässä linkki blogiini ”Naisen työ”. Myöhemmin olen kirjoittanut saman vuoden kesästä kirjoituksessa ”Bloggarin kiirastuli”. 

Ja nämä vain jatkuvat. Koko vuosi 2011 on tavallaan julkaistu uudelleen muutamien vanhojen blogien muodossa. Ikään kuin aiheista olisi puutetta. Mutta niinhän se ei ole. Rakas lukijani, saatan ammentaa niistä vielä lisääkin. Koska se on minusta niin mukavaa!

Pääsiäispäiväkirja

Lankalauantai 19.4. Ajattelin vielä hetken kirjoittaa ennen vaipumista unten maille.  Jouduin tutkimaan muutamaa Moleskine-päiväkirjaani etsiessäni vanhaa tietoa, koska olen päiväkirjanpidon lisäksi käyttänyt niitä aika ajoin myös muistikirjoina.  Pengoin jopa vanhoja blogejani.  Elämäni on aika usein nykyään penkomista, milloin minkin asian. Eipä se elämä tule pitkäveteiseksi, sillä etsiminen tuottaa aina jonkin tuloksen vaikkei välttämättä löydä sitä, mitä etsii. Nyt oli kysymys sukututkimuksesta, sellaisesta pikatutkimuksesta, joita joskus teen tavattuani jonkun ihmisen. Olen kysynyt muutaman avainkysymyksen ja sitten kotona selvittänyt,löytyykö linkkiä omiin sukututkimuksiin. Me sukututkijat olemme hiukan omalaatuisia otuksia eikä niistä tutkimuksista tule koskaan loppua.

Lauantaina sisareni ja minä olimme siivoamassa puutarhaa. Kamera otti kuvan yksikseen.

Etsiessään saattaa löytää aina jotakin muuta sen lisäksi, mitä etsii.  Muutamia hetkiä myöhemmin löysin hakemani tiedon, mutta en suinkaan sieltä, mistä sitä etsin vaan kalenteristani.  Elettiin vuotta 2012.  Ennen siihen pääsemistä ehdin lukea palasia edellisestä vuodesta. Omituista, olin jo unohtanut, kuinka vaikeaa aikaa elin verrattuna tähän nykyiseen.  Elokuussa 2011 pohdin, miksi on niin täydellisen ristiriitaista, että aineeton maailma on konfliktissa materian maailman kanssa.  Oli varmaan aiheellista ajattelua silloin. Totesin, että elokuu on mahtavan kaunis kuukausi, puutarha kukoisti, olin kukkieni keskellä kuin paratiisissa. Musta möykky kummitteli vielä taka-alalla, mutta elämän runsaus oli siinä edessä odottamassa minun astuvan sisään.

Siinä silloin kirjoiteltiin päiväkirjoja, kirjeitä ja kortteja ja opiskeltiin taidehistoriaa.

Myöhemmin syksyllä aloin oksentaa sitä mustaa möykkyä ulos salaperäisen sairauden iskiessä raajoihini. Olinhan ennakoinut aiemminkin käsivarsieni oudosti kipeytyessä silloin tällöin: Onkohan tämä jotenkin reumaattista ja liittyykö niveliin? Pohdin sitä jo paljon ennen kuin sitten sain diagnoosin, jolloin olin jo lähes sen unohtanut. Mutta se ei ollut mikään ihme siinä elämässä silloin täynnä tuskaa ja toisaalta myös tapahtumia. Välillä tutkin maalauksia, taidehistorioitsijoita ja milloin mitäkin. Roland Barthes. Tulee melkein ikävä sitä aikaa yliopistolla ja museoissa, mutta ei sitä tuskaa.  Albrecht Dürer.

Iloiset opiskelijat 6.3.2012 kahvin hakumatkalla.

Päivin esitys Clement Greenbergistä alkamassa. Oikealla opettajamme Eeva Väänänen. (5.4.2011)

Eipä nyt muuta kuin, että on aika hakea Akateemisesta uusi Moleskine.  Innoitusta kirjoittaa päiväkirjaa ei koskaan kunnolla synny muiden kirjojen kanssa. Se on todella omituista. Sain nyt innoituksen pelkästään lukemalla noita päiväkirjojani vuosilta 2010 -2012.  Miten selkeästi olen kuvannutkaan kaikkea. Ehkä sittenkin kirjoitan romaanin. En tietenkään elämänkertaa omasta elämästä vaan jotakin muuta, jossa oma itse on yhtenä aineiston osana, oma ajattelu kudottuna sanojen, lauseiden ja kappaleiden verkkoon, häivytettynä muttei kuitenkaan sinne hukkuneena. Joinakin öinä se on pulpahtanut mieleeni.

Kuinka rakastammekaan elämää, kun se on kaartumassa laskevan auringon tavoin kohti taivaanrantaa. Pohdimme elämämme valintoja, suremme niitä vääriä ja iloitsemme oikeista. Pelkäsimme sitoutua, kun tunteet olivat vahvimmillaan tai sitten kohtasimme ”sen oikean” väärään aikaan.  Kuitenkin valitsimme täysin väärin tai epäonnistuimme joka tapauksessa.  Eräänä päivänä vain sitten huomasimme olevamme yksin ja opettelimme kaikkea sitä, millä olisi pitänyt aikanaan aloittaa. Yksinäisyys oli joskus niin kipeätä, että oikeasti sattui. Sitä pystyi paikkaamaan ja sen pystyi hetkeksi unohtamaan monella asialla, mutta paras keino unohtaa oli sittenkin se intohimo, se valtava luovuuden lähde sisällä, jonka oli saanut syntymälahjaksi, kun sattui syntymään sunnuntaipäivänä. Ja oli lohdullista ajatella, että kuolleiden valtakunnassa oli sittenkin enemmän mielenkiintoisia ihmisiä kuin täällä meidän elävien maassa.  Kun tuntui vaikealta, kun oli jo kokonaan luopunut. Nuorena oli niin helppo aloittaa jonkun kanssa. Vanhana se tuntui mahdottomalta.  Sitä ei enää tohtinut edes ajatella, kulki vain omaa tietään eteenpäin. Kunnes…

Elämä on kuin unta. Joskus ihminen on sellaisessa vaiheessa, ettei tiedä tai tietää muttei tiedä. Elämäni, maailmani kieppuu ja minä pyörin ympäri ympäri kevään tullessa ja kesän ollessa jo nurkan takana.

Sunnuntaina kävimme kuvaamassa Järvenpään rantapuistoa.

Ensimmäinen pääsiäispäivä 20.4. Koska eilen uni kutsui, niin jatkan kirjoitustani lähes vuorokausi myöhemmin.  Pieni kompastuminen asfalttisella mäenrinteellä (Kellokoski) pisti innostukseni kohdalleen. Vasen nilkka jäi kaatuessani alle ja näytti siltä, että käsissäni olevat kamerat hajosivat, kun kaaduin täydellä voimalla päistikkää alaspäin viettävälle kadulle. Sattui niin paljon, että en hetkeen päässyt ylös.  Jalkaan sattui, kädet menivät vereslihalle.  Siitä sitten vääntäydyin ylös. Olin huolissani kahdesta kamerasta, jotka jysähtivät maahan kanssani. Onneksi niille ei käynyt kuinkaan. Eipä muuta kuin antamaan kylmähoitoa nilkan ulkosyrjään kehittyvälle patille. Mutta eipä käynyt niin pahasti kuin talvella 2011. 

Tämän kuvan ottamisen jälkeen kaaduin helmikuussa 2011.

Kun eilisen jäljiltä päiväkirjat vielä lojuivat tuossa vieressä, piti oikein tarkistaa, mitä olin kirjoittanut aiemmasta nilkan nyrjähdyksestä. Muistan vain, että tuskin sain kenkiä jalkaani, niin paljon nilkkani ja jopa varpaani turposivat.  En ollut kirjoittanut tapahtumasta yhtään mitään, mutta valokuvien kautta sain selville, että kaatumiseni pitkin jyrkkää lumirinnettä sattui 19.2.2011. Ainoa maininta siitä oli maaliskuun puolivälissä, jolloin totesin jalkani olevan jo lähes normaali. Muistan kuitenkin, että kun erään naapurin koira sitten tuli viikoksi hoitooni, oli vielä melko vaivalloista kulkea.  Enpä tuohon aikaan päässyt mitenkään lepäämään, opiskelu vaati paljon liikkumista eri paikoissa Helsingissä ja kotona kävin kaikesta huolimatta ahkerasti lenkeillä. Kaipa tästäkin selvitään.

Roni naapurista vei minua lenkille.

Ainahan sitä sitten kysyy, miksi jotakin sattuu, tuollaistakin.  Ne pohdinnat jäävät tällä kertaa itselleni. Mutta hurjaa aikaa on ollut tuo mennyt aika. Paljon asioita,pohdintaa, tenttejä, esityksiä, kerhoja lehtileikkeitä, kuvia.  Olen näköjään jättänyt lähes huomiotta ne pienet oireet, joita podin jo 2009 alkaen, joista ehkä kirjoitin jotakin, mutta sitten unohdin, kunnes…  Jos emme itse pysähdy, jokin tapaus pysäyttää meidät.  Pakeneminen ei koskaan auta,  sitäkin mietin usein, mutta ei se tehonnut. Kaikki tuli voimakkaampana eteeni, kunnes…

No noista ajoista olen tullut pitkälle.

Tuusulan kirjastossa tuli vierailtua ahkerasti.

Toinen pääsiäispäivä 21.4. Nyrjähtäneen nilkkani takia on syytä pysytellä vielä tämä päivä sitä lepuuttaen, joten kirjallinen minä voi nauttia elämästä kirjoittamalla ja lukemalla. Enpä eilen jaksanutkaan mitään. On se vaan kumma, että uni on tärkeä lääke ihmiselle. Olen sen aiemminkin huomannut. Nukutti niin hirveästi koko päivän. Ei mikään oikein onnistunut.  Kun yritin lukea, mitä tahansa, vaivuin uneen. Kun yritin katsella televisiota, nukahdin, jopa kesken Aki Kaurismäen hienon Le Havren, onneksi vasta loppuvaiheilla.  Nautin elokuvasta suunnattomasti, sen rauhallisesta kulusta, karusta ympäristöstä, pienistä yksityiskohdista ja erikoisesta lämmöstä, jota se huokui.

Mutta eipä sitten tämänkään jutun julkaiseminen onnistunut eilisen päivän aikana.  Muutin nyt tämän eräänlaiseksi ”pääsiäispäiväkirjaksi”.  Päivien kuluessa innostuneisuus muuttuu hiljaiseksi epätoivoksi, kun ikävää tapahtuu, mieliala laskee ja lopulta toivo herää, ettei se niin pahaa ollutkaan.

Järvenpään rantapuistossa sorsia kuvaamassa.

Innostuin sitten eilen ja tänä aamuna tutkimaan noita valtavia valokuva-arkistojani samoilta erityisesti vuodelta 2010 – 2012 eli samoilta vuosilta kuin kurkistus päiväkirjoihin. Uskomatonta, miten asiat ja eletyt tapahtumat unohtuvat, jollemme niitä kirjoita tai kuvaa. Ne pienen pienet vivahteet eivät kulje muistamamme tiedon mukana ja jopa vääristyvät ajan kanssa. Joku voi sanoa, että on ajan tuhlausta kirjoittaa päiväkirjaa ja ottaa runsaasti valokuvia, mutta minulla se ei ole koskaan ollut mistään muustakaan pois. Olen ehtinyt kaikenlaista ja joskus turhankin paljon.  Mitä enemmän olen ehtinyt, sitä enemmän on aina syntynyt tekstiä ja kuvia.  Se pistää ajattelemaan, olenko vain kerännyt kokemuksia peittääkseni jotakin ikävää ja raskasta. Varmaan asia on niin, koska sittemmin on tapahtunut muutos. Onneksi on mahdollista oppia, koska asioista on tullut kirjoitettua. Päiväkirjan väliin on kertynyt myös kaikenlaista muuta mielenkiintoista.  

Ihmisen kapasiteetti on mahdottoman huikea. Pystymme saamaan aikaiseksi vaikka mitä, sekä hyvää että pahaa. Olemme mahtavia kerrostumia. Kun siirrymme historian hämärään, meistä kuoriutuu pois tietoa kerros kerrokselta ja vain jotkut faktat jäävät jäljelle. Tavallisesta ihmisestä on täysin mahdoton tavoittaa tämän kuoleman jälkeen mitään oleellista. Tuskin kukaan läheinenkään tuntee niin hyvin, että osaisi kertoa mitään oleellista. Ihmisten kuollessa olen usein ajatellut juuri tätä ja kokenut suurta surua siitä syystä, että tällöin kuolee myös se henki, mikä on pitänyt ihmisen olemassa.  Vain pienen pieni häivähdys tästä jää tunteneiden muistiin ja unohtuu pikku hiljaa. Itse asiassa tässä on yksi syy siihen, miksi tutkin asioita ja kirjoitan. Satun vain käyttämään omaa elämääni materiaalina, osittain näkyvästi, osittain jättäen sen muuhun formaattiin.

7..2.2011 Luomakujalla. Arttu pöydänpäässä ja Katriina tietokoneella.

Huomasin tässä muuten myös, että voin tilata uuden Moleskine-kirjan myös Verkkokaupasta.  Akateemisen verkkokaupasta en sitä löytänyt.  Jotkut yritykset vaan ehtivät ensin löytämään oikeita tapoja käydä kauppaa. Samalla voin tilata sen uuden akun Canon S100-kameraani.  Aiemmin miettimäni asia hoitui siinä sivussa.

P.S. 
tiistai 22.4.

On aivan ihanaa, että käy niinkuin käy, että jokin mukava,ihana ja yllättävä tapahtuma, katkaisee keskeneräisen blogin niinkuin eilen kävi. Elämä on elämistä varten.

Ja kirjoittamista.