Näytetään tekstit, joissa on tunniste naisen työ. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste naisen työ. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 27. marraskuuta 2024

Öisin herätessä

HUOM. Jostakin kumman syystä tämä alunperin jo 19.1.2023 julkaisemani blogipostaus tuli yllättäen uudelleen tallennetuksi päivämäärällä 27.11.2024. Samalla se hävisi oikealta paikaltaan.

Yöllä herätessä saan aina parhaimmat ideat. Tosin ne laimenevat päivän koittaessa ja saattavat myöhemmin haihtua elämän vilskeissä. Joskus ne ovat niin voimakkaita, etten voi jättää niitä huomioimatta. Uni voi vaikuttaa heräämiseeni, vaikkei se olekaan se tärkein tekijä jatkon kannalta.  Ikä on myös tehnyt tehtävänsä, tuonut kaikille muistoille syvyyttä ja osittain armahtanut oman sisäisen kriitikon valtaa madaltamalla pääsyä joidenkin aitojen taakse hyväksyen elämän moninaisuuden.  Voin ehkä entistä vapaammin kertoa elämästäni.

Tämän kuvan haluan ehdottomasti kuvaamaan hyvästejä nuoruuden ympäristöstä tms, jota sitäkään ei enää ole tällaisena. Oletan kuvan olevan syksyltä 1966.

Viime aikoina olen myös kahlannut joitakin elämänkertoja saadakseni virikkeitä, jotta voisin aloittaa jotakin vastaavaa koskien omaa elämääni. Toisaalta olen näissä blogeissani kertonut jo mahdottoman paljon asioita sekä sukuni, mutta myös omalta osaltani. Olen tavallaan käsitellyt monet asiat, joita nyt olen muidenkin kertomana lukenut. Hyvä puoli lukemissani on, että ne kaivertavat omasta muististani esiin lisää asioita muistettavaksi.

Nousin yöllä kirjoittamaan, en unesta vaan ajatuksista, jotka alkoivat pursua esille. Unen olinkin jo unohtanut. Nyt minua alkoi kaduttaa, etten aikoinaan dokumentoinut työelämääni. Siitä alkaa tulla esille jatkuvasti pieniä pätkiä, selkeitä muistoja. Silloin, kun asiat ovat päällä ja meneillään, ne eivät ehkä tunnu niin tärkeiltä kuin sitten joskus myöhemmin. Ymmärsin, että useimmiten vain merkittäviä tehtäviä toteuttavat ihmiset ovat kirjanneet elämäänsä talteen. Heidän on jälkikäteen helpompi kirjoittaa elämänkerta.

Ensimmäisen päiväkirjani kansi 1957

 

Onhan minullakin päiväkirjoja, mutta ne ovat usein turhaa turhempia selvittäessäni omaa merkitystäni elämäni päähenkilönä Sitähän ei ollut oikeastaan ollenkaan ennen kuin aloin eläkkeelle päästyäni luoda sitä. Tämä saattaa lukijan silmissä kuulostaa erikoiselta. Minullekin tulee mieleen huijarisyndrooma eli ikään kuin olisin keksinyt kaiken sen, mistä olen kirjoittanut. Tosiasia on, että olen kirjoittaessani paneutunut omiin muistoihini kaiken hajanaisen tiedon avulla, sitähän on kalentereissa, valokuvissa, kirjeissä ja osittain puutteellisissa päiväkirjoissa. Ne ovat aika ajoin erityisen puutteellisia haihatteluni takia. Mutta ehkä sittenkin saisin niistä jotakin kokoon?

Olen lapsesta saakka joutunut vähättelemään itseäni, vaikka olen ajatellut ja unelmoinut suuria. Minua on työnnetty alas haaveistani sanomalla, ettei minusta ole niitä toteuttamaan, ne eivät elätä.  Vasta eläkeiän lähestyessä aloin kirjoittaa kaikista tunteistani päiväkirjaani, myös niistä vähättelyistä. Niitähän koin myös aina myöhemmin, jopa työelämän aikana. Jotkin ovat olleet niin rajuja, ettei niitä unohda koskaan. Aiemmin arvostelin harvoin kenenkään sanomisia ja ajatuksia minusta. Minua arvostelleita riitti. Ensin lapsuudessa ja nuoruudessa olivat vanhemmat, perhe, sukulaiset, opettajat, kaverit koulussa, ystävät jne. Lähdemme maailmalle aika pienin varustein ja opimme kulkiessamme ja tehdessämme virheitä.

tänään

Minua edeltävät sukupolvet olivat erityisen ankaria kotona, kylässä ja työpaikoilla. Kannustus oli kaivettava omasta itsestään. Valitettavasti eräänlainen ankaruus kulki myös osittain omalle sukupolvelleni ja jopa sitä nuoremmille näiden päästessä johtaviin asemiin. Nainen oli aikoinaan ja osittain vieläkin väärä sukupuoli. Eihän sitä kukaan myönnä enää, mutta niin se vain oli.  Sitä se oli myös monen naisen mielestä ja on jopa vieläkin. Jos pisti hanttiin, kuten minä tein, piti kestää seuraukset. Minusta ei tullut koskaan mielistelijää. Saatoin joskus sivusta seurata, miten olisi pitänyt käyttäytyä, jos halusi edetä vaikkapa ammatissaan ja/tai onnistua muissa suhteissaan.

Minun jopa odotettiin syntyvän poikana. Pettymystä tyttöjen syntymästä ei meille peräjälkeen syntyneille tyttärille näytetty suoraan. Luulen silti, että osa sisaristani koki asian sanattomana, vaikkei sitä silloin ymmärtänyt. Toisella puolella oli tyttöjen suojelu, mikä meni joskus liian pitkälle. Vanhimpana sain sen kokea ehkä rankimman kautta.

Olen maininnut joskus, että en ensimmäisissä päiväkirjoissani yleensä koskaan mainitse mitään negatiivistä. Kirjaan kirjoitettiin mukavista asioista ja tasaisesta elämästä. Erimielisyydet ja riidat jätettiin pois. Myöhemmin säröjä alkoi ilmaantua ja ne saattavat tulla näkyviin. Viimeistään rivien välistä. Olen ajatellut paljon tätäkin puolta.

Tässä joskus 1985 tai 1986 SYP:ssä, taitaa olla salaa otettu kuva.

Itseäni voin käsitellä säälimättömästi, mutta armollisesti ja anteeksi antaen. Elämäni purkautuu vähitellen paperille ja saattaa jäädä elämään minun jälkeeni. Koska minulla ei ole sen kummempia saavutuksia elämässäni, voin nostaa esille, mitä haluan. Jos vanhempani eivät ymmärtäneet mitään työstäni ja siellä kokemistani ylpeydenaiheista, niin tuskin lapseni, saati lapsenlapseni edes ymmärtävät.

Elin 1970–2000-luvulla eli 30 vuoden sisällä kiihkeimmän ajan, josta tuli murroskohta myös yleisessä työelämässä. Joskus ihmettelen, miten se aika meni niin nopeasti eikä siitä jäänyt muita jälkiä kuin muuttunut maailma. Ehkä siitä ajasta tästä näkökulmasta ei ole vielä niin paljon kirjoitettu, muisteltu. Minäkin olen tutkinut koko ajan menneiden aikojen ihmisten elämää ja hiukan omaa lapsuuttani ja nuoruuttani, mutta paljon on vielä kirjoittamatta.

Kun olemme puhuneet sukujen muistoista, vanhojen ihmisten kertomusten keräämisestä, olen jo pitkään yrittänyt ottaa esille sen, että meidänkin olisi aika kertoa omastamme. Harva ikäiseni pitää omia muistojaan tärkeinä tai kertomisen arvoisena. Olen joskus surrut sitä, että omien vanhempiemme ja heidän aikalaistensa elämät ovat kaatuneet sinne suureen ämpäriin, josta niitä ei ole kukaan halunnut nostaa esille. Itsekin olin aikanaan vähättelemässä heidän kertomuksiaan, vaikka lopulta lähdin niitä kaivelemaan. 



Eläminen on aina rankkaa. Arkielämä on rankkaa. Edelleen, vaikka monet asiat ovat helpompia. Nyt pitää kaiken lisäksi osata ja hallita tietotekniikka ja siihen liittyvät asiat. Minulle se on aina ollut helppoa, koska olen ollut rakentamassa sen osa-alueita. Se on sittemmin tehty helpoksi kaikille, mutta jos tulee ongelmia, helppous on uhka ja joskus jopa ansa.

Tällä viikolla oli ja on kahden lapsenlapsen syntymäpäivät. On myös satanut lunta kahteen otteeseen mahdottoman paljon. Niitä sateita ennen edelliset lumet lukuun ottamatta pihojen ja teiden sivustoille kerääntyneitä kasoja ehtivät sulaa. Olikin yllätys, kun yhtenä iltana katsoessani ulos, näin uuden lumen paljouden. Sama tapahtui pari päivää myöhemmin. Koska minulla on joitakin menoja, niin koko ajan pitää käydä putsaamassa auto. Talvi on …


Muutakin tekemistä riittää. Yllättävästi tällä viikolla myös matkakuume yllätti. Vietin pitkän hetken google mapin kautta Kreetan päällä. En ole tietenkään lähdössä minnekään. Matkan vaikeudet estävät. En kestäisi ihmispaljouksia, odottamisia lentokentillä, ruuhkia. Kreetan pienet tiet näyttivät kyllä uskomattoman houkuttelevilta. Miksi ihmiset yleensä haluavat turistipaikkoihin. Voimme silti unelmoida ja nähdä unia. Viime yönä uneksin taas niin, että olin koko ajan ottamassa valokuvia. Siitä tulee hyvä mieli. Niinkin voi matkustaa.

Olisiko minulla jossakin yksi viikko, jolloin voisin käyttää ajan VAIN omaan kirjoittamiseeni?

P.S. olen lukenut Kaari Utrion elämänkerran ”Kaari”, kirjoittaja Anna-Liisa Haavikko ja Leena Majander-Reenpään muistelmat ”Kirjatyttö”. Aiemmin luin Lea Pulkkisen ”Tutkijan omakuvan”.  Luin aiemmin myös Samu Haberin ”Forever Yours”.  Pitääpä hakea lisää kirjastosta. Lisäksi olen tutustunut Tutanthamonin elämään ja sukuun. Siitä ehkä joskus myöhemmin.



 

keskiviikko 8. helmikuuta 2023

Katsomaan ja kuvaamaan

Tätä blogipostausta aloittaessani menossa on jo kolmas päivä kipeänä, flunssassa. Joka päivä on tuonut parannusta, mutta tänään sunnuntaina on edelleen todella surkea olo. Nyt flunssa on mennyt keuhkoihin. Minullahan ei ole mitään hoitokeinoja ja lääkitystä varastossa, koska en ole vuosiin sairastanut flunssan flunssaa. Ainoa keinoni on siis lepo, lepo ja lepo. En jatka tätäkään kirjoittamista alkua pidemmälle. Kaikki tehtävät, pöytäkirjan kirjoittamiset ja vähänkin kimurantit ja jopa helpommat asiat saavat jäädä odottamaan. Viikolla on joitakin pakollisia tehtäviä kuten autonkatsastus, joten jatkan pakollista lepoa.


Nyt on neljäs päivä eli jo maanantai. Tilasin eilen netin kautta ruokaa kaupasta. Sitä en ole harrastanut koronavuosien aikana ollenkaan, mutta nyt oli vähän pakko, kun jääkaappi alkaa olla aika tyhjä enkä yksinkertaisesti jaksa lähteä kauppaan. En aio myöskään riskeerata paranemistani millään tavalla.

Tänään on silti jo parempi olo, keuhkot eivät ole enää niin kipeät. Ajattelin niitä, jotka ovat sairastaneet koronaa. Pystyn jo puhumaan, vaikka ääneni on aika kauhea. Ensimmäisenä päivänä ja sen jälkeen, puheestani ei varmaan saanut edes selvää. Ehkä tänään voisin aloitella kesken jääneitä töitäni. Joskus on muuten ajateltava vain itseään. Ruokatilaus saapui ja saa minut pian muuttamaan aihetta.

Ystävättäreni on usein ihmetellyt, kun en ole siirtynyt tilaamaan ruokaa netin kautta. Pandemian aikahan sai ihmiset siirtymään suorittamaan tilauksensa melkein yksinomaan verkon kautta. Saatan olla selittänyt omia syitäni aiemmin siitä, että haluan nähdä vaivaa, asettaa itseni ylittämään niitä, riskeerata ja pysytellä ajan tasalla. Ne eivät ole mitään erikoisen hyviä syitä. Sellaista elämää olen viettänyt aina, sellaista elämää vietti äitini.  Olenkin usein pohtinut ja ajatellut vaikuttimiani. Erikoiset ajanjaksot opettavat meitä tarkastelemaan asioita uusin silmin.

Äskettäin ottamani kuva paikalta, missä seisoi Hyrylän päiväkoti

Muistan, kuinka äitini suoritti ainakin 1960-luvulla viikko-ostoksensa puhelimitse naapurikylän Ahoisten kaupasta, sen nimikin tullee myöhemmin mieleeni. Kauppias toi sitten ostokset kotiin autolla. Äitimme ylipäänsä vastasi aina perheen ruokahuollosta. Jossakin vaiheessa elämänsä loppuvaiheilla hän kertoi niistä vaikeuksista, mitä hänellä oli rahan suhteen. Jotkut sukulaiset olivat jopa joskus tarjoutuneet maksamaan hänen ruokatarjoilustaan. He ehkä tiesivät vaikeuksista, mutta me perheen jäsenet, lapset emme tienneet. 

samoin äskettäin, uusittu lastenpuisto tultaessa Hyrylään

Omissa talouksissani vallitsi vähän samanlainen tilanne, mutta minä sentään kävin töissä. Käytin kaikki rahani, ikävä kyllä myös myöhemmin perityt oman talouteni hoitamiseen, ruokaan ja perheeseen. Juoksin kaupassa useimmiten kävellen raahaten painavia ruokakasseja. Aina kulkiessani tässä nykyisen kotini lähistöllä ajattelen, kuinka usein tulin bussilla Helsingistä tuohon nykyisen linja-autoaseman tienoille ja poikkesin kirjaston tilalla olleessa ruokakaupassa. Sitten kävelin tai pyöräilin noin kilometrin matkan kotiini ruokakasseja roikottaen. Suurin osa tästä kylästä oli silloin rakentamatonta. Kävelytie tuli onneksi suunnilleen 1980, samoin päiväkoti sen viereen. Viimeksi, kun kävelin siitä, näin sen, minkä jo tiesinkin, päiväkoti oli äskettäin purettu. Se oli silloin niitä Hyrylän ensimmäisiä päiväkoteja, jossa poikani myös kävi, kun lopulta pääsi sinne. Siihen aikaan 1980-luvulla ei ollut vielä itsestään selvää, että lapset pääsivät helposti kunnalliseen päiväkotiin.

Edellisiin kuviin viitaten, tässä sitä kävelytietä kohti 1980-luvun kotia. Edessä näkyy se päiväkodin paikka.

En usko, että edes ehdin aina hakemaan poikaani päiväkodista työmatkani ja päiväkodin aikataulun mukaisesti. Minulle tulee tosi paha mieli, kun ajattelen vaikeuksia, joita siihen aikaan ja aiemmin, etenkin työssäkäyvillä naisilla oli. Saamme olla kiitollisia, että nyt kaikilla lapsilla on oikeus päivähoitoon. Aika oli niin raskasta ja vaikeata, että siitä ei jäänyt paljon muistoja. Usein tapahtunut piti siirtää sivuun, koska se niiden ajattelu oli niin mieltä musertavaa. Silmieni eteen putkahtaa vain äkillisiä välähdyksiä, joista olen alkanut ottaa kiinni.


 

Saatoin olla tyhmä, kun tein niin paljon ja päästin kumppanini helpommalla.  Minun oli molemmissa pitkissä suhteissani vaikea puhua rahasta, koska sillä oli aina seuraksia. Kaiken lisäksi minua syyllistettiin siitä aina, varsinkin, jos minun oli pyydettävä apua maksuihin. Niistä asioista on jopa vaikea kirjoittaa. Jos lyhennän ja kärjistän asian, monessa avioliitossa tai suhteessa nainen on perheen huora. Jollei hän halua suostua siihen, hänen pitää maksaa kalliisti.

Olen ollut tyhmä tehdessäni vääriä valintoja tai sitten olen itse ollut väärä ihminen. Aina. Sitä en tahdo hyväksyä enkä hyväksykään, mutta sitä on karmea muistella. Silti en aio jättää muistelemista väliin.

Kun alan parantua, tunnen olevani uudestisyntynyt. Alan unessa käydä valokuvaamassa ja herätä siitä lumoutuneena. Ruokahaluni on huono, maku- ja hajuaistini eivät toimi kunnolla vaan vääristyvät.

Vehmaisissa...

Eilen sain sukuseuran hallituksen viime viikolla pitämän kokouksen pöytäkirjan kirjoitettua.  Kävin katsastamassa autoni, hain tulppaaneja ja hain postin valtakirjan ystävättäreltä. Tänään hoitelen taas asioita kylillä. Vaikka ei huvittaisi, koska näen paljon muitakin tehtäviä, joita alan ajatella heti herättyäni.

On tylsää luetteloida elämistään, ajatuksiaan ja suorittamistaan. Toisaalta takana on niin paljon aikoja, kun ei ole merkinnyt muistiin paljon mitään. Ruuhkavuosien aikana niitä ei näköjään useimmiten merkinnyt edes mielen muistiin vaan meni rynnäten eteenpäin yrittäen selvitä.

Viittasin aiemmin jo 1980-lukuun. Jos kotona oli vaikeaa, niin töissä oli silloin kivaa. Ehkä se kompensoi onnetonta elämääni. Ehkä siitä ajasta jäi traumoja pojalleni, joka hylkäsi minut kymmenisen vuotta sitten sanomatta mitään. En tiedä hänen traumoistaan, koska emme koskaan puhuneet niistä. Tulimme aina toimeen oikein hyvin ilman mitään riitoja. Minulle jäi silti myös traumoja, joita en ole käsitellyt muuten, kuin osittain lähtiessäni 1992 kotoani lopullisesti. Vielä silloinkin ohitin ne liian vaikeina.


Meille kaikille käy juuri noin. Aiheet, tapahtumat ja asiat ovat erilaisia. Monet ihmiset eivät pysty koskaan ottamaan niitä esille asianosaisten kanssa. Se voi olla jopa mahdotonta, koska itse kukin elää erilaista elämän vaihetta. Läheisen kanssa se on vielä vaikeampaa. Jokaisen pitäisi pystyä käsittelemään sitä jonkun ulkopuolisen kanssa, mikä ei sekään ole helppoa. Ulkopuoliseksi katsomamme henkilö voi olla myös liian läheinen yhteisen menneisyyden kautta. Olen senkin kokenut enkä voi suositella.

Asioiden käsittely oman mielen kanssa on elämän tässä vaiheessa yksi tärkeimmistä menetelmistä, koska tärkeintä on päästä rauhaan oman itsensä kanssa. Meillä vanhoilla ei ole enää liikaa aikaa selvitellä asioita aivan kaikkien kanssa. Siihen pitää olla myös kypsä, koska se nostaa aina esille asioita, joita ei voi siitä vain leväyttää toisen silmille ja vain pahentaa ongelmaa. Siksi tarvitaan asiantuntijoita ja rohkeutta. Ihmisen elämä ja osa ei ole helppo.

Vehmaisissa 1980-luvun lopulla

Kirjoittaminen on minun menetelmäni. Näen nyt, että koko elämäni olen pohtinut näitä asioita joskus vähemmän ja joskus enemmän. Nuoresta lähtien meitä johtaa erityisen voimakas rakkauden kaipuu, sillä rakkauden sanotaan olevan tärkeintä elämässä. Vajoamme siitä silloin tällöin syvään kuoppaan, kun unohdamme, kuinka montaa erilaista rakkauden lajia on olemassa. Ihminen ei tunnu koskaan oppivan virheistään vaan lyö päätään kiveen kerta toisensa jälkeen.

Menneen elämän työstäminen on mahdottoman hidasta kuten se on myös vaikeata. Asioiden pitää antaa tulla ja virrata vähitellen. Jokin täysin arkinen asia voi johdattaa eteenpäin kuten tässäkin postauksessa. Siksi pitää pysytellä ajan virrassa eikä jäädä sängyn pohjalle. Paitsi tietenkin, jos sairastuu ja haluaa toipua kuntoon.

Sisarukset

Otsikoksi valikoitui jo pari päivää sitten se, mikä se on nyt. Olin levännyt ja nukkunut jo kolme kokonaista päivää, kun neljännen aamuna näin unen, jossa sanoin ”tuota pitäisi päästä katsomaan ja kuvaamaan”. Kirjasin sen ylös, mutta unta en, koska se ei ollut merkityksellistä. Unessa sanomani toi elävästi mieleeni nuoruuteni haaveet ryhtyä toimittajaksi, valokuvaajaksi, kirjailijaksi ja jopa elokuvaohjaajaksi.  Viime yönä jo kuvasin taas kameralla innokkaasti maisemia ja tapahtumia ihanan lehtevässä kaupungissa. Nämä kuvaavat hyvin toipumista.