Katsomaan ja kuvaamaan

Tätä blogipostausta aloittaessani menossa on jo kolmas päivä kipeänä, flunssassa. Joka päivä on tuonut parannusta, mutta tänään sunnuntaina on edelleen todella surkea olo. Nyt flunssa on mennyt keuhkoihin. Minullahan ei ole mitään hoitokeinoja ja lääkitystä varastossa, koska en ole vuosiin sairastanut flunssan flunssaa. Ainoa keinoni on siis lepo, lepo ja lepo. En jatka tätäkään kirjoittamista alkua pidemmälle. Kaikki tehtävät, pöytäkirjan kirjoittamiset ja vähänkin kimurantit ja jopa helpommat asiat saavat jäädä odottamaan. Viikolla on joitakin pakollisia tehtäviä kuten autonkatsastus, joten jatkan pakollista lepoa.

Nyt on neljäs päivä eli jo maanantai. Tilasin eilen netin kautta ruokaa kaupasta. Sitä en ole harrastanut koronavuosien aikana ollenkaan, mutta nyt oli vähän pakko, kun jääkaappi alkaa olla aika tyhjä enkä yksinkertaisesti jaksa lähteä kauppaan. En aio myöskään riskeerata paranemistani millään tavalla.

Tänään on silti jo parempi olo, keuhkot eivät ole enää niin kipeät. Ajattelin niitä, jotka ovat sairastaneet koronaa. Pystyn jo puhumaan, vaikka ääneni on aika kauhea. Ensimmäisenä päivänä ja sen jälkeen, puheestani ei varmaan saanut edes selvää. Ehkä tänään voisin aloitella kesken jääneitä töitäni. Joskus on muuten ajateltava vain itseään. Ruokatilaus saapui ja saa minut pian muuttamaan aihetta.

Ystävättäreni on usein ihmetellyt, kun en ole siirtynyt tilaamaan ruokaa netin kautta. Pandemian aikahan sai ihmiset siirtymään suorittamaan tilauksensa melkein yksinomaan verkon kautta. Saatan olla selittänyt omia syitäni aiemmin siitä, että haluan nähdä vaivaa, asettaa itseni ylittämään niitä, riskeerata ja pysytellä ajan tasalla. Ne eivät ole mitään erikoisen hyviä syitä. Sellaista elämää olen viettänyt aina, sellaista elämää vietti äitini.  Olenkin usein pohtinut ja ajatellut vaikuttimiani. Erikoiset ajanjaksot opettavat meitä tarkastelemaan asioita uusin silmin.

Äskettäin ottamani kuva paikalta, missä seisoi Hyrylän päiväkoti

Muistan, kuinka äitini suoritti ainakin 1960-luvulla viikko-ostoksensa puhelimitse naapurikylän Ahoisten kaupasta, sen nimikin tullee myöhemmin mieleeni. Kauppias toi sitten ostokset kotiin autolla. Äitimme ylipäänsä vastasi aina perheen ruokahuollosta. Jossakin vaiheessa elämänsä loppuvaiheilla hän kertoi niistä vaikeuksista, mitä hänellä oli rahan suhteen. Jotkut sukulaiset olivat jopa joskus tarjoutuneet maksamaan hänen ruokatarjoilustaan. He ehkä tiesivät vaikeuksista, mutta me perheen jäsenet, lapset emme tienneet. 

samoin äskettäin, uusittu lastenpuisto tultaessa Hyrylään

Omissa talouksissani vallitsi vähän samanlainen tilanne, mutta minä sentään kävin töissä. Käytin kaikki rahani, ikävä kyllä myös myöhemmin perityt oman talouteni hoitamiseen, ruokaan ja perheeseen. Juoksin kaupassa useimmiten kävellen raahaten painavia ruokakasseja. Aina kulkiessani tässä nykyisen kotini lähistöllä ajattelen, kuinka usein tulin bussilla Helsingistä tuohon nykyisen linja-autoaseman tienoille ja poikkesin kirjaston tilalla olleessa ruokakaupassa. Sitten kävelin tai pyöräilin noin kilometrin matkan kotiini ruokakasseja roikottaen. Suurin osa tästä kylästä oli silloin rakentamatonta. Kävelytie tuli onneksi suunnilleen 1980, samoin päiväkoti sen viereen. Viimeksi, kun kävelin siitä, näin sen, minkä jo tiesinkin, päiväkoti oli äskettäin purettu. Se oli silloin niitä Hyrylän ensimmäisiä päiväkoteja, jossa poikani myös kävi, kun lopulta pääsi sinne. Siihen aikaan 1980-luvulla ei ollut vielä itsestään selvää, että lapset pääsivät helposti kunnalliseen päiväkotiin.

Edellisiin kuviin viitaten, tässä sitä kävelytietä kohti 1980-luvun kotia. Edessä näkyy se päiväkodin paikka.

En usko, että edes ehdin aina hakemaan poikaani päiväkodista työmatkani ja päiväkodin aikataulun mukaisesti. Minulle tulee tosi paha mieli, kun ajattelen vaikeuksia, joita siihen aikaan ja aiemmin, etenkin työssäkäyvillä naisilla oli. Saamme olla kiitollisia, että nyt kaikilla lapsilla on oikeus päivähoitoon. Aika oli niin raskasta ja vaikeata, että siitä ei jäänyt paljon muistoja. Usein tapahtunut piti siirtää sivuun, koska se niiden ajattelu oli niin mieltä musertavaa. Silmieni eteen putkahtaa vain äkillisiä välähdyksiä, joista olen alkanut ottaa kiinni.

 

Saatoin olla tyhmä, kun tein niin paljon ja päästin kumppanini helpommalla.  Minun oli molemmissa pitkissä suhteissani vaikea puhua rahasta, koska sillä oli aina seuraksia. Kaiken lisäksi minua syyllistettiin siitä aina, varsinkin, jos minun oli pyydettävä apua maksuihin. Niistä asioista on jopa vaikea kirjoittaa. Jos lyhennän ja kärjistän asian, monessa avioliitossa tai suhteessa nainen on perheen huora. Jollei hän halua suostua siihen, hänen pitää maksaa kalliisti.

Olen ollut tyhmä tehdessäni vääriä valintoja tai sitten olen itse ollut väärä ihminen. Aina. Sitä en tahdo hyväksyä enkä hyväksykään, mutta sitä on karmea muistella. Silti en aio jättää muistelemista väliin.

Kun alan parantua, tunnen olevani uudestisyntynyt. Alan unessa käydä valokuvaamassa ja herätä siitä lumoutuneena. Ruokahaluni on huono, maku- ja hajuaistini eivät toimi kunnolla vaan vääristyvät.

Vehmaisissa...

Eilen sain sukuseuran hallituksen viime viikolla pitämän kokouksen pöytäkirjan kirjoitettua.  Kävin katsastamassa autoni, hain tulppaaneja ja hain postin valtakirjan ystävättäreltä. Tänään hoitelen taas asioita kylillä. Vaikka ei huvittaisi, koska näen paljon muitakin tehtäviä, joita alan ajatella heti herättyäni.

On tylsää luetteloida elämistään, ajatuksiaan ja suorittamistaan. Toisaalta takana on niin paljon aikoja, kun ei ole merkinnyt muistiin paljon mitään. Ruuhkavuosien aikana niitä ei näköjään useimmiten merkinnyt edes mielen muistiin vaan meni rynnäten eteenpäin yrittäen selvitä.

Viittasin aiemmin jo 1980-lukuun. Jos kotona oli vaikeaa, niin töissä oli silloin kivaa. Ehkä se kompensoi onnetonta elämääni. Ehkä siitä ajasta jäi traumoja pojalleni, joka hylkäsi minut kymmenisen vuotta sitten sanomatta mitään. En tiedä hänen traumoistaan, koska emme koskaan puhuneet niistä. Tulimme aina toimeen oikein hyvin ilman mitään riitoja. Minulle jäi silti myös traumoja, joita en ole käsitellyt muuten, kuin osittain lähtiessäni 1992 kotoani lopullisesti. Vielä silloinkin ohitin ne liian vaikeina.

Meille kaikille käy juuri noin. Aiheet, tapahtumat ja asiat ovat erilaisia. Monet ihmiset eivät pysty koskaan ottamaan niitä esille asianosaisten kanssa. Se voi olla jopa mahdotonta, koska itse kukin elää erilaista elämän vaihetta. Läheisen kanssa se on vielä vaikeampaa. Jokaisen pitäisi pystyä käsittelemään sitä jonkun ulkopuolisen kanssa, mikä ei sekään ole helppoa. Ulkopuoliseksi katsomamme henkilö voi olla myös liian läheinen yhteisen menneisyyden kautta. Olen senkin kokenut enkä voi suositella.

Asioiden käsittely oman mielen kanssa on elämän tässä vaiheessa yksi tärkeimmistä menetelmistä, koska tärkeintä on päästä rauhaan oman itsensä kanssa. Meillä vanhoilla ei ole enää liikaa aikaa selvitellä asioita aivan kaikkien kanssa. Siihen pitää olla myös kypsä, koska se nostaa aina esille asioita, joita ei voi siitä vain leväyttää toisen silmille ja vain pahentaa ongelmaa. Siksi tarvitaan asiantuntijoita ja rohkeutta. Ihmisen elämä ja osa ei ole helppo.

Vehmaisissa 1980-luvun lopulla

Kirjoittaminen on minun menetelmäni. Näen nyt, että koko elämäni olen pohtinut näitä asioita joskus vähemmän ja joskus enemmän. Nuoresta lähtien meitä johtaa erityisen voimakas rakkauden kaipuu, sillä rakkauden sanotaan olevan tärkeintä elämässä. Vajoamme siitä silloin tällöin syvään kuoppaan, kun unohdamme, kuinka montaa erilaista rakkauden lajia on olemassa. Ihminen ei tunnu koskaan oppivan virheistään vaan lyö päätään kiveen kerta toisensa jälkeen.

Menneen elämän työstäminen on mahdottoman hidasta kuten se on myös vaikeata. Asioiden pitää antaa tulla ja virrata vähitellen. Jokin täysin arkinen asia voi johdattaa eteenpäin kuten tässäkin postauksessa. Siksi pitää pysytellä ajan virrassa eikä jäädä sängyn pohjalle. Paitsi tietenkin, jos sairastuu ja haluaa toipua kuntoon.

Sisarukset

Otsikoksi valikoitui jo pari päivää sitten se, mikä se on nyt. Olin levännyt ja nukkunut jo kolme kokonaista päivää, kun neljännen aamuna näin unen, jossa sanoin ”tuota pitäisi päästä katsomaan ja kuvaamaan”. Kirjasin sen ylös, mutta unta en, koska se ei ollut merkityksellistä. Unessa sanomani toi elävästi mieleeni nuoruuteni haaveet ryhtyä toimittajaksi, valokuvaajaksi, kirjailijaksi ja jopa elokuvaohjaajaksi.  Viime yönä jo kuvasin taas kameralla innokkaasti maisemia ja tapahtumia ihanan lehtevässä kaupungissa. Nämä kuvaavat hyvin toipumista.