tiistai 28. huhtikuuta 2020

Juurille paluuta


Jospa tänään kirjoittaisin helmikuun puolessa välissä aloittamani blogin loppuun. Oikeastaan se oli jo valmis silloin. Mutta sitten väliin tuli pakollisia tehtäviä ja halusin lukea käsittelemäni kirjan loppuun ajatellen, että saisin siihen vielä jotakin mielenkiintoista. Kirjan väliin kertyi lappuja, joilla merkitsin ne sivut, joihin ehkä palaisin jatkaessani kirjoittamista. Täytyy myöntää, että tieteellisistä asioista on vaikea kirjoittaa. Uuvuin. Tiivistäminen on vielä vaikeampaa. Blogini jäi muiden asioiden alle enkä enää halua koskea siihen.

Kuvat ovat sattumanvaraisia, joko nyt huhtikuulta tai kauan sitten.

Sitten alkoi myös tapahtua. Maailmanlaajuinen pandemia oli niin iso juttu, että se jätti varjoonsa monta asiaa.  Kirja seisoo edelleen työpöydälläni. Kirjastot sulkeutuivat. Maailman oli vallannut tällä kertaa vaarallinen virus, jota kutsuttiin koronavirukseksi.

Tässä helmikuussa aloittamani blogi sellaisenaan:



Käsiini osui äskettäin kirjaston tietouutuuskirjojen joukosta mielenkiintoinen kirja. Siddharta Mukherjeen kirjoittama ”Geeni – intiimi historia", Vastapaino. 2019. Kirja on alun perin julkaistu englanninkielisenä nimellä ”The gene". Suomennoksen on tehnyt Natasha Vilokkinen.

Aloin lukea sitä enkä pystynyt päästämään sitä käsistäni. Se on kuin romaani geeneistä, vaikka se on tietokirja. Lähtökohtana on kirjoittajan bengalilaisen suvun henkilökohtainen tarina. Kirjailija on intialais-amerikkalainen syöpälääkäri ja professori Columbian yliopistossa. Häneltä on aiemmin ilmestynyt myös muita palkittuja kirjoja mm. ”Sairauksien keisari. Syövän elämänkerta”.

Tämä kuva on kyllä sisareni P:n biologian vihkosta, joka on joutunut paperieni joukkoon.

Kirja vie minut asioihin, joihin olen monesti aiemmin jopa halunnut palata. Käsittelimme niitä asioita ensimmäisen kerran jo 1960-luvulla biologian tunneilla. Opettajani oli itse biologi ja tutkija nimeltä Rainar Hakulinen (9.10.1917 – 29.12.1992). Hänen muistokirjoituksessaan (HS) kirjoitettiin monen muun asian lisäksi seuraavaa: 

” Hakulinen oli suomalaisen jäkälätutkimuksen uranuurtajia. Hänen yksityisessä kokoelmassaan on yli 10000 jäkälänäytettä noin 1500 jäkälälajista ja lisäksi noin 1500 putkilokasvia. Hakulinen oli erityisen kiinnostunut jäkälien ekologisesta esiintymisestä; jäkäliä käytetään nykyisin hyväksi mm. seurattaessa ympäristösaasteiden leviämistä. Hän julkaisi Jäkäläkasvion 1963.”


Polku suurelle mäelle.

Karismaattinen opettajani sai aikaan sen, että kiinnostuin silloin suuresti perinnöllisyydestä. Itse asiassa näin jälkeenpäin ajatellen, hänen ansiotaan lienee myös sen pohjaton ja täyttymätön kiinnostus kasvitieteeseen. Tosin kuten tiedätte, nuo aiheet jäivät vuosikymmeniksi taka-alalle elämän viedessä muualle. Mutta ne ovat sittemmin palaneet, vaikken enää ehdi tehdä kaikkea sitä, mitä haikailen. Kasvien seuraaminen ja sukututkimus ovat tuoneet ne myöhemmin myös lähelle ja jokapäiväisiksi.

1960-luvulta on suuri hyppäys 2000-luvulle ja edelleen tähän päivään, jolloin pari vuotta sitten aloin tutustua DNA- tutkimukseen. Olen koko ajan kaivannut syvällekäypää tietoutta tähän liittyvän tieteen kehityksestä sen synnystä alkaen. Se on yleensä kaikissa kirjoissa ohitettu pitäen sitä ilmeisesti itsestään selvyytenä meille kaikille.  Sitähän se ei toden totta ole. Mutta on ymmärrettävää, että geenin mahdottoman mittava tarina on vain osa koko tarinaa ja kaikkia niitä sovelluksia, mihin perimien selvittäminen johti. 

Koskenmäellä 11.5.2007. Maisema on muuttunut, koska puut on sittemmin kaadettu.


Ensin oli Mendel. Tuskin kukaan mainitsee enää Gregor Johann Mendelin, talonpoikaisjuurta olevan, sleesialaisen miehen, jonka tutkimuksilla oli kauaskantoiset seuraukset, mutta vasta hänen kuoltuaan. Hän koki elämässään paljon pettymyksiä, opiskelut eivät sujuneet hyvin, mutta hänen tiedonhalunsa oli valtava. Hän asui koko elämänsä luostarissa Brnossa.  Luostarin puutarhassa hän alkoi kasvattaa herneitä ja tutkia niiden risteytymistä. 

Hän kirjasi kokeensa muistivihkoihinsa ja viljelyjen perusteella tekemänsä teoriat tarkasti muistiin. Tämän hän aloitti 1857. Puutarhanhoito oli hänen suuri rakkautensa. Risteytysten tulokset vaativat vuosikausien työn. Lopuksi hän 1864 esitteli työnsä tulokset pienelle joukolle Brnon luonnontieteellisessä seurassa.

Mendelin artikkeli jaettiin jopa Darwinille. Mutta kuitenkin Mendelin työ vaiettiin ja se katosi aikakauden tieteellisestä kirjallisuudesta. Pettymykset seurasivat toisiaan.  Mendelistä tuli luostarin apotti ja tiede jäi hallinnollisten tehtävien alle. Loppuelämänsä hän edelleen hoiti rakastamaansa puutarhaa. Hän kuoli 6.1.1884.



Useat tutkijat pohtivat samoja kysymyksiä ja vähiten he osuivat erään Mendelin kirjoittamaan artikkeliin. 1900-luvun alussa häntä alettiin löytää uudelleen. Toiset ymmärsivät heti, toiset vetkuttelivat. Willian Bateson, brittiläinen luonnontieteilijä,  varmisti Mendelin jäämisen perinnöllisyystieteen historiaan. Batesonia pidetään perinnöllisyystieteen perustajana. Hän nimesi alan genetiikaksi, joka tulee kreikan sanasta genno.  Geenille löytyi sana, mutta paljon työtä oli vielä edessä.

Ongelmia syntyi myöhemmin, sillä perinnöllisyyden käsittelyn ymmärrettiin tuovan mahdollisuuksia geenien muovaamiseen, paremman ihmisen rakentamiseen. Se nähtiin erityisesti natsiajan Saksassa, mutta myös kaikkialla muualla, myös Suomessa. Vallalla on tapana turmella.

Vasta 1940- 1950-luvuilla päästiin niin pitkälle, että DNA:n koostumusta, sitä, mikä muodostuu geeneistä, periytymisen perusyksiköistä ja muusta, alettiin ymmärtää. Mukaan tuli biofysiikka ja biokemia ja muitakin tieteitä. Asia menee maallikolle entistä vaikeammaksi, monimutkaisemmaksi ja entistä tieteellisemmäksi. Alettiin ratkoa DNA:n rakennetta. DNA on yhtä kuin deoksiribonukleiinihappo. Se on eräänlainen molekyyli, jonka rakennetta selvitettiin ja DNA:n osalta sitä kutsuttiin aluksi tyhmäksi ja tylsäksi molekyyliksi. Olipa tutkijoilla mielenkiintoinen tehtävä todistaa DNA:n todella pystyvän kantamaan geneettistä tietoa!

24.9.2006

Tutkijat Watson, Crick, Wilkins ja Franklin paljastivat DNA:n rakenteen. He rakensivat siitä mallin, joka valmistui 1953.  Täältä löytyy aiheesta tietoa ja kuva mallista, joka on tälläkin hetkellä nähtävissä museossa Lontoossa.

Sitten lähdettiin murtamaan koodia. Tarina jatkuu yhtä mielenkiintoisena ja osittain vaikean tieteellisenä. Mutta tänä päivänä olemme jo tosi pitkällä. DNA on kaikkialla. Sitä sovelletaan ihmisen historian tutkimukseen, sukututkimukseen ja siitä kirjoitetaan romaaneja ja tietokirjoja, milloin mistäkin näkökulmasta. Minne vielä ehdimmekään.

P.S.

Nyt koronavirus on myös kaikkialla. Tilanne tänään maailmalla on suunnilleen seuraava: Sairastuneita eli vahvistettuja tartuntoja on maailmassa yli 3 miljoonaa, lähes 900 tuhatta on parantunut ja yli 211 tuhatta ihmistä on kuollut. Viruksesta syntynee useita kirjoja. Voi myös kuvitella, että joku kirjoittaa sen elämänkerran.



maanantai 20. huhtikuuta 2020

Ajanvietteen vastakohta


Aika kuluu aivan liian nopeasti myös eristyksessä. Tutkin ja hävitän ja kirjoitan. Sen, mitä jaksan. Päivät kuluvat silti liian nopeasti. Korona tuli jo uniini. Jos lukee ihmisten kommentteja eri asioihin Facebookissa, joutuu ikävään pahoinvointiin. Miten ihmiset voivat olla niin riidanhaluisia, yksisilmäisiä, ilkeitä. Tiedän, tiedän, niitä ei pitäisi lukea. Joskus pahoinvointini heijastuu uniini. Älkää ihmiset lukeko ilkeiden ihmisten kommentteja! Ne satuttavat, vaikka ne eivät kohdistu meihin vaan johonkin toiseen onnettomaan, joka on mennyt esittämään oman mielipiteensä, millaisen tahansa.

Kaikki kuvat yhtä lukuunottamatta ovat syyskuulta 2011.


Joka päivä hävitän pienen kasan papereita. Tehtävä on hidasta, koska säilytän edelleen osan vaikkapa vanhoista lehtileikkeistä. Olen haukannut liian ison palan. Sen hallitseminen vaikeutuu koko ajan. Yksi paperinpala, jonka siirrän sivuun sisältää aina ison osan maailmaa. Aikanaan on ollut syy, jota en edes muista, miksi tallensin se. Ymmärrän hyvin, jos se koski kirjallisuutta, taidetta tai arkkitehtuuria kuten useimmiten. Vaikken niitäkään kaikkia. Suurin osa saa mennä menojaan.

Hämeen Sanomat julkaisi 29.9.2011 Tapio Lahtisen kirjoittaman kirja-arvostelun Richard Powersin (s. 1957 ) samana vuonna suomeksi Gummeruksella ilmestyneestä kirjasta ”Suopeus". Lukiessani artikkelia, mieleeni välähti, että olen myöhemminkin intoutunut samasta kirjailijasta. Se olikin viime vuonna, kun Helsingin Sanomissa kirjoitettiin hänen uusimman kirjansa kääntämisestä. Mutta ensin tähän vanhempaa romaaniin, joka ilmestyi 2009  Yhdysvalloissa nimellä ”Generosity: An Enhancement"

Mielenkiintoinen valinta kirjan nimeksi, koska se viittaa geeneihin. Jos muistatte, minullakin yksi geeneihin liittyvä blogi odottaa vielä viime silausta ennen julkaisua. En kuvaa tässä tarkkaan em. romaanin juonta. Sen voi kuka tahansa googlata. Joka tapauksessa kirjassa on nuori nainen, jonka geeneistä löytyy onnellisuuden salaisuus. Se on tietenkin kirjailijan mielen luoma asia, joka johtaa myös ajatukseen tulevaisuudessa häälyvästä geenimanipulaatiosta. Silloin onnellisuusgeeniä voisi vaikka ostaa.



Artikkelissa mainitaan, että kirjailija Richard Powers on yksi ensimmäisistä ihmisistä, joiden koko geeniperimä on selvitetty. Nykyään kymmenen vuotta myöhemmin tämä on jo yleisempää. Onnellisuusgeeni on siis mielenkuvituksen tuotetta. Richard Powers on mm. Pulizerilla palkittu kirjailija (The Overstory 2019). Hänen mainitaan olevan myös ”paras elävä kirjailija, josta on et ole koskaan kuullut”. Ehkä siis joskus Nobel-kirjailija. Hän on kirjoittanut tähän mennessä 12 erityisen laajaa, monisataasivuista romaania. 

Powersin  geeniperimästä löytyi 248 geneettistä muunnosta, jotka lisäävät hänen riskiään sairastua noin 80 tautiin. Häneltä löydettiin myös kromosomista 11 erityinen versio geenistä DRD4, joka vahvistaa taipumusta etsiä uusia kokemuksia läpi elämän. Näin artikkeli kertoo. Googlaamalla tuostakin geenistä löytyy vaikka kuinka paljon tietoa.





Meillä suomalaisilla on ehkä se kuvitteellinen onnellisuuden geeni, koska olemme jatkuvasti maailman onnellisin kansakunta. Raskaan historian ja menneisyyden painon kokenut kansa on noussut tässä asiassa koko maailman valokeulaan. 

Mutta mitä se onnellisuus on?  Nämä ovat minun pohdintojani. Ehkä onnemme on demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa on edistetty ihmisten hyvinvointia.  Kaikki eivät toki koskaan koe olevansa onnellisia vaan kadehtivat muiden rikkauksia ja iloa vaikkapa yksinkertaisesta elämästä ja pelkästä taipumuksesta olla onnellinen. 

En siis ole lukenut yhtäkään Richard Powersin romaania. Ne kaikki kuulostavat mielenkiintoisilta kuten vaikkapa ”Muistin kaiku"(The Echo Maker. 2006) Mutta ensi syksynä ilmestyvän ” The Overstoryn" ehkä tulen lukemaan. Kirja käsittelee puita ja ihmisiä. Mikä voisikaan olla kiintoisampi aihe!  Hänen vanhempia suomennettuja romaaneitaan löytyy vain antikvariaateista ja kierrätyskeskuksista.
 
En lähde vielä hankkimaan yhtäkään uutta kirjaa. On vähitellen päästävä eroon osasta kirjoja. Ei hävittämällä, vaan jollakin toisella tapaa. 

11.4.2019

Samana päivänä eli 29.9.2011, kun Hämeen Sanomat kirjoitti Richard Powersin uusimmasta suomennetusta kirjasta, Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin  otsikolla ”Keskustakirjaston paikaksi varmistui Töölönlahti". Kaupungilla oli silloin ”selvät sävelet” keskustakirjastosta. Oli päätetty järjestää arkkitehtuurikilpailu. 2013 valtuusto päättäisi rakentamisesta. Tarkoitus oli, että kirjasto valmistuisi Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaan. Apulaiskaupunginjohtajana tuolloin ollut Tuula Haatainen maalaili artikkelissa ”tiikerin harppausta" uudenlaiseen luovaan ja teknologian kehityksessä mukana olevaan kirjastoon.


Mitä minä tein syyskuussa 2011?

Itseasiassa olen käsitellyt tuota vuotta usein blogeissani, milloin mistäkin näkökulmasta. Niitähän riittää, vaikka niissä kovin usein ovat samat elementit eri asennoissa kuten koti, puutarha, opiskelu, perhe, ystävät.

Kuolemajärven Sirkiät sukuseuralla oli juuri ennen tuota päivämäärää ollut ensimmäinen varsinainen sukukokous sitten perustamisen. Me hallituksen jäsenet olimme kokemattomia. Olin kotimatkalla Raisiosta hermostunut nimenomaan siitä syystä, että emme onnistuneet kovin hyvin. Rutiinit luodaan vähitellen. Ihmiset eivät tunne toisiaan kovin hyvin, mielipiteitä on useita. Työ on vapaaehtoistyötä eikä kukaan voi vaatia hallitukselta mahdottomia. Jäsenillä voi olla erikoisia odotuksia, mikä on tullut vuosien mittaan selväksi. Kaikki eivät edes ymmärrä, että suku voi olla suurempi kuin perusperhe. Siihen kuuluu serkkujen lisäksi pikkuserkkuja kaukaa.


Sukututkimus on se, joka saattaa herättää ihmisessä mielenkiinnon. Niin kävi minun osaltani jo varhaisessa vaiheessa. Tuolloin 2011 olin antautumassa sille kokonaan. Olin aloittanut alkeiskurssit Kansalaisopistossa. Hallinnossa mukana oleminen on se välttämätön lisäjuttu, mutta se tuo mukanaan muuta mielenkiintoista.

Syksy 2011 oli hengästyttävää aikaa. Ei ollut mikään ihme, että juuri sen syksyn mittaan aloin oireilla, mikä sitten seuraavana keväänä johti sairastumisen.  Nyt mietin sitä, mitä oikein yritin todistaa tuolloin itselleni ja koko maailmalle tai ainakin lähiympäristölleni.

Epäonnistumisen kierre saattaa johtaa näyttämisen tarpeeseen. Sitä tein siitä lähtien, kun jäin eläkkeelle. Sisään kerääntyneet luomistarpeet alkoivat samalla purkaantua. Keräsin itselleni aina lisää tehtäviä.  Juuri syyskuun loppupuolella kävin terveyskeskuksessa hakemassa apua korvakäytävän tulehdukseen, joka saattoi olla myös vakava oire ja johtamassa tulevaan sairastumiseen.  Kävin vielä lokakuussa viimeisen kerran elämässäni luovuttamassa verta. Olin "kehäraakki".



Silti uskottelin itselleni muuta. Opiskelin avoimessa yliopistossa. Olimme keskellä taidehistorian aineopintoja. Valmistelimme kukin proseminaaritöitämme. Oikeudenkäynti liittyen talon omistukseen ja eroon oli edelleen vireillä. Kesällä oli ollut käräjäoikeuden käsittely, joka sitten johti seuraavana vuonna hovioikeuteen. 

Kävin seurakunnan terapeutilla ehkä viiimeisen kerran. Tapasin ahkerasti ystäviäni. Kuljimme ympäristössä. Riehuin puutarhassa rakentaen uutta kukkapenkkiä ja välillä talon katolla putsaten rännejä. Halusin auttaa perhettäni ja suututin silloin pian 17-vuotiaan tyttärentyttäreni syystä, jota en ymmärtänyt.

Häpesin edelleen epäonnistumistani omassa suhteessani. Kukaan ei halunnut keskustella siitä. Ehkä heitä suututti se, että he menivät aikanaan samalla tavalla lankaan kuin minä. Sen myöntäminen oli vaikeaa. Joku ystävistäni väitti usein minun etääntyneen. No, ei mikään ihme.

Väitin kyllä päiväkirjalleni syyskuussa, että minulla ei ollut enää tarvetta puolustella itseäni, mutta ruumiin muisti toimi edelleen. Se toimi, kunnes se katkesi ja minun oli pakko alkaa pysähtyä. Se aika syyskuussa oli sitä ”multitaskingia” kovimmillaan. Selasin nyt kuviani ja muutaman sivun päiväkirjaani ja olin todella ällistynyt.

Siinä ajassa on vielä paljon sellaista, mitä voisin pohtia. Mutta ehkä en tee sitä. Kiihkeän elämäni jälkiä raivatessa ja papereita hävittäessäni, joudun silloin tällöin ajattelemaan ihmisen elämää monelta kantilta. Sen kummempaa merkitystä sillä tuskin enää on. Se on pelkkää materiaalia.

Eikä tämä ole pelkkää ajanvietettä. Yritän rimpuilla eroon jostakin. Ehkä.