Haitallisia olentoja

Muistan, kuinka yritin saada lupiinin leviämään pihallani. Toin siemeniä ja heittelin niitä ympäriinsä. Lupiini ei vain halunnut asettautua puutarhaani. Huvittavaa oli, että se alkoi kasvaa talon seinustalla kivien välissä. Aloitan tämän postauksen Komealupiinista, joka on Suomessa nimetty haitalliseksi vieraslajiksi.

Viimeisenä kesänäni talon puutarhassa vain yksi lupiini nousi. kuva 22.6.2017

Olen miettinyt, miksi tienvarsien kovasti ihailemani kukat, pitää hävittää. Miksi muualla Euroopassa lupiinia ei ole laitettu samalla tavalla pannaan. Kaiken lisäksi alkuviikosta jäin alakynteen alkaessani puhua lupiinista. Jotenkin yhdistän aiheen luonnosta ja erinäisiä kasveja koskevasta luontovihasta myös pakolaisiin ja muunmaalaisiin, koska heidätkin koetaan meillä vieraslajiksi. Nämä aiheet herättävät monissa suomalaisissa ylettömän vihantunteen. Viittaan myös vihapuheeseen, jonka olen usein maininnut.  Eikö ihminen itse ole loppujen lopuksi myös vieraslaji kaikkialla maapallolla luonnon, kasvien ja eläinten sijasta. Siis me kaikki ihmiset.

Meillä on usein vaikea keskustella rauhallisesti eri aiheista ja mennä syvemmälle ja laajemmalle asioiden ytimeen. Se voi myös johtua siitä, että minä keskustelijana olen vanha ihminen enkä näin ollen voi ymmärtää asioita? Vastapuolen huomiointia ja kuuntelua korostetaan erityisesti keskustelussa eri näkökantoja edustavien ihmisten välillä. Sitä haluaisin vaalia.

Kävin itse viime viikolla keräämässä kimpun lupiineja ison tien varresta, paikasta, jossa oli helppo pysähtyä ja mennä saksien kanssa leikkaamaan vaikeasti käsin taitettavia kasveja. Alue oli hiekkamaata, jossa kasvoi myös jonkin verran päiväkakkaroita, lempikukkiani. Lupiinikimput maljakossa ovat todella kauniita. Nämä tosin kuihtuivat muutamassa päivässä. Nyt katkoin jo lupiinit roskiin jättäen päiväkakkarat maljakkoon. Helle on armoton myös sisällä.

Virikkeen alkaa juuri nyt kirjoittaa tästä aiheesta antoi Facebook-postaus, joka kertoi Lutukka-lehdestä, jota julkaisee Luomus eli Luonnontieteellinen keskusmuseo. Lehti on kasviharrastajan ja -tutkijan lehti, jota on julkaistu painettuna jo 35 vuotta. Vuoden 2020 alusta lehti muuttui sähköiseksi ja ilmaiseksi. Avasin sattumalta lehden 1/21, jossa kerrottiin pitkässä artikkelissa alaskanlupiinista (Lupinus nootkatensis) Pudasjärven Syötekylässä ja muuallakin. Lutukan numerossa 1/2020 on artikkeli komealupiinin (Lupinus polyphyllus) hävitysoperaatiosta otsikolla ”Kamppailu lupiinin kanssa Ketosuorasta”. Paikka on valtatien varret Joutsenossa. Hävityksessä käytettiin suihkuttamalla kasveihin glyfosaattia, myrkkyä, joka on jo kielletty joissakin Euroopan maissa ja jatkossa kielletään koko EU:n alueella.

Samanlaista hävitysoperaatiota on harrastettu miellä jo kurttulehtiruusun kanssa vuosikausia.

Suomen kielessä sanaa invasiivinen käytetään yleensä vain lääketieteessä. Lukiessani muiden kielien kasviartikkeleita, eteeni tuli nimittäin usein invasiivinen laji. 

”Invasiivinen kasvilaji on tuontikasvi, joka kasvaa ja lisääntyy aggressiivisesti, vahingoittaen luonnollisia ekosysteemejä ja vaarantaen kotoperäiset kasvit ja villieläimet. Ero rikkaruohojen ja invasiivisten kasvien välillä on se, että rikkaruohot vaikuttavat enemmän ihmisiin kuin kasveihin ja eläimiin. Invasiiviset kasvit ovat rumia maisemassa, kilpailevat puutarha- ja maatalouskasvien kanssa ravinteista ja kosteudesta ja vähentävät maatalouden satoja. Jotkut rikkaruohot ovat myös invasiivisia kasveja.” Tämä teksti lienee ollut suomeksi käännetty teksti, jonka löysin joltakin verkkosivulta.

Lukiessani useimmiten minulle tuli mieleen, puhutaanko kasveista vai ihmisistä. Invasiivinen laji tarkoittaa haitallista lajiketta, vieraslajia, joka on tullut jostakin muualta.  Meistä monet ovat tuoneet ulkomailta kotipuutarhaan kasveja, jotka eivät sinne kuulu. Kun ne leviävät, niitä aletaan kutsua vieraslajiksi, jolla voi olla haitallisia vaikutuksia alkuperäiseen luontoon. Haitallinen maahanmuutto, uuden hallituksen teema. En jatka.

Toisaalta mitään täysin alkuperäistä ei tässä maailmassa enää ole. Emme pysty enää estämään asioita, joita on tapahtunut kauan sitten ja tapahtuu edelleen. Monet kasveistamme ja eläimistämme ovat tulleet tänne kauan sitten, ja niitä tulee koko ajan lisää. Kuten siis ihmisiäkin.

19.8.2006

 Kun kuka tahansa maallikko kuten minä alkaa tutkia kaikkia säädöksiä ja lakeja, joita on aiheeseen ja haittalajien vuoksi säädetty Suomessa ja ympäri maailmaa, joutuu mielettömään viidakkoon. Maailmasta on muodostunut äärettömän monimuotoinen yksikkö, jolla on miljoonia ääniä. Toimenpiteillä halutaan suojella maapalloa ja sen ainutlaatuista luontoa, mutta toisella puolella sitä tuhotaan koko ajan. Luonnon monimuotoisuus eli biodiversiteetti on tärkeä asia, sillä köyhtymistä ja kuolemista tapahtuu koko ajan. Ihmettelen välillä, miten siitä voidaan kiistellä. Joskus tuntuu, että haitalliset vieraslajit ovat kaikkein tärkein asia, vaikka alue on äärimmäisen laaja käsittäen kaiken inhimillisen toiminnan maapallon säästämiseksi ja pelastamiseksi. Tietoa on saatavilla valtavasti, mutta silloin pitää osata lukea ja kysyä.

kuva 29.1.2006 , kun Mikkolan jokilaaksoa ruopattiin ja muokattiin

Mietin äskettäin myös jokivuollesimpukoita (Unio grassus), joita on erityisen paljon Vantaanjoen vesistössä eli myös Tuusulanjoessa. Hesarissa oli nimittäin18.6.2023 Petja Pellin ja Mikko Rannan artikkeli ”Todellinen helmi”. Artikkeli on tilaajille, joten en yritä jakaa sitä tässä. Se käsitteli lähes 300 vuotta vanhaa raakkua eli jokihelmisimpukkaa tai yleensä jokihelmisimpukoita, jotka elävät pohjoisessa, Suomen Lapissa Kaldoaivin erämaassa. Kyseinen yksilö löydetttiin rapututkijoiden toimesta pienestä purosta viime kesänä. Nytkin niitä havainnoidaan. Raakku suojeltiin Suomen ensimmäisenä nilviäisenä 1955. Niitä pyydystettiin aikanaan helmien takia.

Taisin silloin kierrelllä aluetta ympäri eli 29.1.2006

Siitä pääsin meidän lähiympäristöömme.  Talvella ja keväällä 2006 Tuusulanjokea ruopattiin kovasti. Silloin mm. ne lammet Mikkolan lähellä muodostettiin. Elokuussa vietin vanhimpien lastenlasteni kanssa aikaa Tuusulanjärven rannalla ja huomasimme, että kirkkorannassa oli vedessä kasoittain simpukoita sekä eläviä että simpukoiden kuoria. Nyt tutkin vähän asiaa. Kyseinen simpukka on kautta Euroopan suojeltu ja Suomessa uhanalainen. Sitä esiintyy meillä erityisen paljon juuri Vantaanjoessa kehä III:n sisäpuolella. Sen on laskettu olevan maailman suurin esiintymä (https://fi.wikipedia.org/wiki/Vuollejokisimpukka).

Itseasiassa luin useita tutkimusraportteja ja eräässä kirjoitettiin:

”Tuusulanjokea on perattu 1930-luvulla maankuivautustarkoituksissa ja siivottu 1960-luvulla. Uusikunnostushanke toteutettiin vuosina 2006–2009, jolloin joen tilaa ja käyttökelpoisuutta parannettiin luonnonmukaisen kunnostuksen keinoin. Hankkeessa perattiin jokea, rakennettiin koskimaisia pohjakynnyksiä ja vahvistettiin sortuvia reunuksia. Myös maisemallisia ja virkistysarvoja kohottavia kunnostustöitä, mm. kosteikkoaltaita ja -lampia tehtiin joen rannoille. Tuusulanjoen pääasialliset kalalajit ovat ahven ja särki. Muita joessa esiintyviä kaloja ovat mm. hauki, sorva, kiiski, kuha, lahna, kivisimppu, taimen ja suutari. Tuusulanjoesta on saatu koekalastuksessa vuonna 2008 kaksi jokirapua, mikä saattaa merkitä luonnollista jokirapukantaa Tuusulanjoessa. Tuusulanjoen erikoisuus on uhanalaisen vuollejokisimpukan (Unio crassus) esiintymä, joka havaittiin vuosien 2006–2009 joenkunnostushankkeen yhteydessä. ”

Siis vasta silloin se havaittiin. Mutta sen jälkeen on eri hankkeita tehtäessä simpukat otettava huomioon. Niin on ehkä tehtykin, vaikkei kaikissa tilanteissa.

No jaa, taisin mennä vähän liian pitkälle aloittaessani lupiinista. Joka tapauksessa huomasin, ettei lupiinia esimerkiksi Saksassa katsota niin pahasti kuin Suomessa eikä se kuulu koko Euroopan Unionin kannalta haitallisiin vieraskasveihin

(https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_Euroopan_unionin_kannalta_haitallisista_vieraslajeista)

Taidanpa kohtapuoliin kysellä aiheesta lisää uudelta ystävältäni ChatGPT:ltä, jollei muuta tule väliin.

                         Hyvää ja kaunista juhannuksen aikaa kaikille lukijoilleni!

 

Pitkät tauot

Tätä postausta aloittaessani, en usko, että saan sen valmiiksi edes viikon aikana. Aloitan silti kirjoittaa saadakseni sekavan pääni ja kehoni rauhoittumaan. Ajatella, että pitää elää vanhaksi ennen kuin ymmärtää totuuksia omasta itsestään. Toki minulle on ollut aina tärkeää osata pystyä toipumaan ja rauhoittumaan liiallisen paineen ja hälinän jälkeen. Vanhemmiten se kuitenkin korostuu entisestään. Viimeisimmän viikon ajan, voimakkaat ilmanpaineen laskut ovat tuoneet lisää kestettävää, jopa pistäneet minut kaatumaan niiden alla. Mutta en juutu niihin sen enempää, on vain tärkeätä pitää huolta myös itsestään kaiken tohinan keskellä. (en sitten saanutkaan)

Toki joskus ennenkin on ollut samanlaista. Luen silloin tällöin päiväkirjojani ja tunnistan aiemmin kokeneeni edellisen kaltaisia tuntemuksia. En kuitenkaan koskaan ole jäänyt niiden vangiksi vaan jatkanut täydellä vauhdilla eteenpäin. Koronan jälkeen minun on kuitenkin harjoiteltava ja tutkittava itseäni. Olen huomannut, että en mitenkään jaa samoja kokemuksia ja tuntemuksia kaikkien muiden kanssa. Minua ehkä pidetään sekopäänä, kun otan asian puheeksi. Sanonkin itselleni usein, älä puhu niistä. Mene vain hetki kerrallaan eteenpäin.

Toukokuun loppuun ja kesäkuun alkuun on pitkästä aikaa kasaantunut paljon asioita. Onneksi ehdin välissä käydä jalkahoidossa ja leikkauttamassa hiukseni.  Pari viikkoa seurasimme Karinin ja Fredin automatkaa Saksasta Ruotsin kautta Tornioon, Rovaniemelle ja sieltä alas etelään kohti tyttäreni heille varaamaa mökkiä Hollolassa. He oleskelevat siellä kaksi viikkoa. Meidän koko poppoo vieraili heidän luonaan eilen, perjantaina (2.6.). Fredin ja minun jälkeläisiäni on yhteensä kahdeksan henkeä. Kahta koronavuosina syntynyttä he eivät olleet aiemmin tavanneet. Oli siinä iloa ja meteliä, kun tapasimme viiden vuoden jälkeen. Suunnittelimme muita tapaamisia. Siinä puhuttiin sekaisin suomea, saksaa ja englantia, jälkimmäisiä aika huonosti, kun en ole pitkään aikaan päässyt puhumaan. Muuthan osaavat vain jonkin verran englantia. Kaikki kuitenkin tuli selväksi. 

Edellisenä päivänä sain kunnian mennä lapsenlapseni Alexin kevätjuhliin. Äiti osallistui toisessa koulussa nuoremman pojan juhliin. Koin juhlissa vähän samanlaisen tunteen kuin edellisessä blogissa kertoessani vierailusta Helsinkiin. Iso urheilusali oli juhlasalina ja se tuli tupaten täyteen, kun vanhemmat ja muut perheenjäsenet saapuivat saliin. Suuri osa ihmisistä joutui seisomaan salin takaosassa istuinpaikkojen takana. Olin paikalla niin aikaisin, että sain seinustan kivipenkiltä paikan. Koko seinusta oli ilmeisesti urheilusalin katsomoa ja siitäkin osa oli varattu oppilaille. Ohjelma oli hienosti suunniteltu, oli välipuheet luokkien rakentamien ohjelmien välissä, muutama yhteislaulu ja lopuksi suvivirsi. Sain jopa videolle tallennettua esityksen, jossa Alexilla oli pieni osa. Tilaisuus oli minulle hyvää harjoitusta kohti väkijoukkoja, joita olen jo vuosia pelännyt. Miten hienosti väkijoukot purkautuivatkaan salista ja löysimme ulos!

Yritän karistaa tyhmyyden tunteen itsestäni kertoessani pienistä vaikutelmistani. Se on toisaalta osa sitä suomalaisten itsensä aliarvioimista, johon meidät on aikoinaan kasvatettu. Itsestään ei saa tehdä mitään numeroa eikä itseään saa pitää tärkeänä.

Edelliseen tavallaan liittyen, olen ollut surullinen, jopa vihainen siitä, miten Sanna Marinia ja monia muita kohdellaan somessa ja muualla yleisön lehtijuttuihin kirjoittamissa kommenteissa.  Se kuvaa juuri siitä, kuinka hänen kaltaisiaan hienoja ihmisiä mollataan armottomasti. Yleisesti ottaen suomalaiset ovat melko kateellista kansaa. Jos joku erottautuu positiivisesti ja muu maailma rakastaa häntä, suomalaiset alkavat haukkua.

On paras pitää suunsa kiinni, kirjoittamaan en ole lähtenytkään, koska olen nähnyt ne sadat vihapuhekommentit, jos joku kirjoittaa somessa jotakin positiivista.  Politiikka on mahdottoman raadollista. Kansa on yleisesti ottaen tyhmää eikä osaa lukea ja seurata oikeata informaatiota. Tämä vihamielisyys kuvaa hyvin meidän aikaamme. Miten siitä voisi eristäytyä kokonaan?

Uskokaa tai älkää, mutta seitsemän päivää on kulunut aloituksesta. On ollut paljon tekemistä, tapaamisia, sukutaulujen käsittelyä, perhettä ja lapsenlapsia. Kaiken lisäksi yritin tänään vihdoin aloittaa artikkelin kirjoittamisen elokuun Kuolemajärveläinen-lehteen. Yritän lyhyttä tekstiä, mutta epäilen, että onnistuuko sellainen minulta. 

 

Onneksi sää on lämpenemässä. Joka tapauksessa tämän päivän työt saattavat olla nyt tehty. Tietoja ja kuvia etsiessäni olen taas sekoittanut koko asunnon.

Aika vain menee eteenpäin. Päivä päivältä. Eikä valmista tule.  Mikään tehtäväni ei edisty ja vain harvat asiat kiinnostavat. Olen hajamielinen, saatan olla myös masentunut. Minulla lienee meneillään jonkinlainen suunnan käännös?  Käännekohta? Silloin tällöin tulee hetkiä, kun tajuaa haavoittuvuutensa ja sen, ettei kuulu oikein mihinkään. Vaikka kuuluukin. Olen kirjoittanut paljon korona-ajan vaikutuksista omaan itseeni, välillä yritän kieltää ne, mutta sitten joudun ottamaan ne taas käsittelyyn. Monta kertaa aiemmin vuosien mittaan olen todennut myös näissä blogipostauksissani, että toipuminen kestää paljon pidempään kuin sairaus tai mikä muu tahansa kolaus. Epäilyksen hetket.

Kesän alku ei taida sittenkään olla niin riemuisa, kun sen kuvitteli olevan. Kiihko laantuu kesän edetessä pidemmälle. Ehkä.

 

Tämä on taas kerran niitä postauksia, jotka voin hyvin jättää julkaisemasta. Mutta elämä on kuin ne äidin kutomat räsymatot, kirjava ja usein pitkä. Aivan kuin elämämme on. Meidät on sidottu loimien avulla kokoon kuin matot. Parasta on, että kaikki osaset ovat sopusoinnussa, mitä ne eivät usein ole. Maton tavoin lähdemme joskus purkautumaan, ainesosamme kutistuvat, likaantuvat, kastuvat. Lopulta ne homehtuvat ja mätänevät kuten lienee käynyt osalle äitini matoista ikivanhassa aitassa, jonne ne jäivät, koska irtaimisto jäi jakamatta. Nyt sillä ei ole enää väliä.

Mutta me olemme kuin tuuli ja ilma, joka kulkee vapaasti. Olemme kuin pilvet, joita unohdumme usein katselemaan. Pilvien päälle kulki kuvaannollisesti myös esivanhempiemme ja omien vanhempiemme tie.

Mikä meitä sitten sitoo, kahlitsee ja ahdistaa. Olen päättänyt, jos sellaista voi yleensä päättää, että otan elämäni kevyesti. En enää sure ympäristön ja menneiden asuinsijojeni, koulujeni, metsien tuhoa, en sure muutamia menneitä vuosia, jotka uhrasimme osittain jollekin ihmeen virukselle ja sen aiheuttamille vaikutuksille ihmissuhteissamme.  En ajattele enkä enää puhu niistä. En pakota itseäni menemään uudelleen kaikille niille paikoille, joilla ravasin koronan aikana. Teen jotakin aivan muuta, Annan elämän yllättää. Jos se nyt yllättää.

Tiedän, että minulla on itsessäni, ajatuksissani, mielessäni ja ympärilläni, mahdottoman valtava sisältö, johon paneutuminen saa minut unohtamaan jotkut, lähes pakkomielteiksi muuttuneet ajatukset. Jatkan matkaani poluiltani entistä kauemmas ja pysähdyn, kun tuntuu hyvältä.

Uskokaa, edellisen lauseen kirjoittaminen tuntui minusta siltä, että olen lopettamassa blogiani. Ei ole tarkoitus lopettaa asiaa, joka pitää minut hengissä.  En ehkä aina enää jaksa pitää kiinni kaikista deadlinekohdista, mutta kirjoittaminen etsii nyt myös uusia uomia.

Olisi paljon muuta kerrottavaa viime ja tästä viikosta, mutta jätän sen toiseen kertaan, jos nyt katson aiheelliseksi.

 

12.6. On hetki aikaa kirjoittaa. Niin vain on käynyt, vaikka olen siirtänyt tämän tekstin aiemmin blogialustalle luonnoksena, niin en ole saanut viimeistelyä tehtyä. Se ei onnistu tänäänkään, koska minulla on taas muita suunnitelmia. 

Ihmettelen bloggerin tilastoja. Blogiani on luettu uskomattoman paljon. Uskon enemmänkin, että kysymyksessä on virhe. 

Eilen oli järkyttävä tulipalo. Koulu, jonka kevätjuhlista kerroin postauksen alkupuolella, roihahti eilen aamupäivällä tuleen kattokorjauksen yhteydessä. Työkalu, olisiko ollut timanttipora kuumeni ja sytytti katon, jossa palo levisi innolla kuumuuden vauhdittaessa paloa. Vasta seuraavana aamuna palo oli sammutettu. Taisi käydä aika huonosti. Miten se vaikuttaa koulun alkuun elokuussa?

Jumituksesta on tällä välin tullut osa minua, siksi en saa edes tätä postausta julkistettua. Tällä välin on herännyt paljon kysymyksiä ja ajatuksia, joita aion käsitellä tulevissa kirjoituksissani. Jos jaksan. Oma hyvinvointi on nyt tärkeintä.