Amalian elämä eri näkökulmista

Se on kuin huume, vaikka en huumeista mitään tiedäkään, en paljon mitään edes addiktioista. Kirjoittaminen on tarkoittamani huumeen kuori ja sen sisällä ovat sitten ne kaikki yksityiskohtaiset piirteet sen koukuttavuudesta. Uuden ajan välineet, vaikka eivät ne enää mitään uutta ole, saivat addiktioni aikanaan uudelleen nousuun ja ne pitävät sitä edelleen yllä. Tiedän ja tunnen, että oma aikakauteni on vaipumassa seuraavaksi unohduksen yöhön. En aio kantaa siitä sen enempää huolta. Minulle on tärkeämpää tuoda entisaikojen ihmisiä esille. Parasta olisi, jos saisin heidät kirjan kansien väliin, mutta aika raksuttaa. 

 

Aina erikoisempia kertomuksia tulee kaivertamaan mieleeni ja ikään kuin odottamaan ulospääsyä.  Kaikkea en kuitenkaan ehdi käsitellä, mutta aiheiden riittävyydestä ei ole todellakaan pulaa.  Aloitan tämän kirjoittamisen eräänä maanantaina ja saa nähdä, milloin saan valmiiksi. Aivan muuhun aiheeseen liittyvä ihana kirja odottaa lukemistani. Sitä muutaman sivun luettuani, kyyneleet alkoivat virrata jo useamman kerran. Siitä kerron sitten joskus kirjan luettuani.Ehkä.

Blogejani luetaan paljon, mutta kommentteja saan ani harvoin. Ehkä tekstieni laatu tai ominaisuudet ovat sellaisia, että harva osaa tai edes haluaa kommentoida mitään. Joskus saan toki henkilökohtaisia kiitoksia ja tuntemuksia kirjoituksistani. Ne ovat ilahduttaneet minua kovasti. Mutta kuten olen maininnut aiemmin, kirjoitan omaksi ilokseni.

Tähän karttaan olen merkinnyt punaisella ympyröimällä ne kylät, joissa liikumme. Pietari on kuvan ulkopuolella

 

En ole pyytämässä lupaa kirjoittaa tämänkertaisesta aiheesta. Kaikki siinä kirjoittamani asiat ovat yli sadan vuoden takaa. 1800-luvun tapahtumista ja ihmisistä on usein todella vaikea löytää mitään muuta tietoa kuin kirkonkirjojen merkintöjä eikä aina löydy niitäkään kuten tästä kertomuksesta huomaat.  Alkuperäisen tarinan todenperäisyyttä on vaikea todistaa. Yritän silti kirjoittaa, koska olen huomannut, että asian käsittely voi tuoda yllättäviä teitä uutta tietoa. Joskus… Kaiken lisäksi ko. henkilö liittyy myös omiin sukuihini, koska hän on kaukaista sukua molemmille karjalaisille isovanhemmilleni.Sehän ei ollenkaan harvinaista.

Monet Karjalan kannakselta muualle Suomeen siirtyneet henkilöt ovat kirjanneet ylös muistelmiaan tai he ovat vanhoilla päivillään kertoneet niitä jollekin toiselle, joka on kirjannut ne muistiin. Kirjaaja saattaa olla seuraavaan polveen kuuluva, joka ei ole tuntenut ollenkaan olosuhteita. Kuten hyvin tiedämme, muistot muuttuvat, niistä jää pois asioita tai tulee lisää.  Ne saavat väriä henkilön omista kokemuksista, ne muuttuvat myös niitä eteenpäin kerrottaessa. Joskus myös ihminen häpeää elämäänsä ja jättää siitä vaikeat asiat pois.

Vertasin saamaani, 1995 kirjoitettua kertomusta sukututkimukseen heti sen saatuani ja totesin siinä ristiriitaisuuksia, joita olen  nyt yrittänyt selvittää lisää.  Erot todellisuuteen johtuvat varmasti siitä, että kertova henkilö on jakanut muistinvaraisesti toisen henkilön kertomusta yli 100 vuotta tapahtumien jälkeen.

Kertomus vie meidät Karjalan kannaksen pitäjien, Kuolemajärven ja Uudenkirkon lisäksi Pietariin. Kuten monet tietävät Pietari oli erityisen tärkeä 1800-luvulla ja aina 1917 saakka. Se oli tärkeä sekä karjalaisille että muulle Suomelle, koska olimme osa Venäjää Suomen suuriruhtinaskuntana. Pietari suurkaupunkina tarjosi ihmisille paljon sellaisia oppimis- ja ansaintavaihtoehtoja, mitä muualla Suomessa ei ollut. Moni sinne lähtenyt jäi sille tielleen. 

 

Innostuinkin tutkimaan Pietarin Pyhän Marian seurakunnan arkistoja, joihin juutuin valitettavan pitkäksi aikaa. Pietarin luterilaisten seurakuntien historia ulottuu 1700-luvulle saakka eli loppujen lopuksi aina Pietarin kaupungin perustamiseen saakka. Pietariin oli muodostettu 1745 kaksi luterilaista seurakuntaa, joista toinen suomenkielinen sai 1804 nimekseen Pyhän Marian seurakunta. Toinen oli ollut jo 1767 lähtien ruotsinkielinen Pyhän Katariinan seurakunta.  Pyhän Marian seurakunnan arkistot löytyvät digitoituna täältä aina sadan vuoden rajaan saakka. Ruotsinkielisen seurakunnan arkistoja säilytetään Ruotsin valtionarkistossa, mutta niitä voi tutkia mikrofilmeiltä myös Kansallisarkistossa. Jos kiinnostusta löytyy niin arkistojen portista voit käydä lukemassa aiheesta enemmän ja tarkemmin. Tässä linkki ko. tekstiin.

Mielenkiintoista tietoa löytyy myös Suomen Pietarin passiviraston tietokannoista täältä. Arkistojen portin yhteenvetoon pääset täältä.   Em. linkit sisältävät myös tietoa aiheisiin liittyvästä kirjallisuudesta. Näihin tutustuminen ja selaaminen veivät aikaa ja johdattivat minua myös entistä enemmän syrjäteille. Paljon muutakin jää tekemättä, kun joudun omien paheideni tielle.

Olin erityisen yllättynyt siitä, kuinka paljon liikennettä oli koko Suomen suuriruhtinaskunnan alueelta Pietariin. Kaupunkia ympäröivä Inkerinmaa keräsi myös paljon ihmisiä. Tiedot ovat kirjattu saksaksi, ruotsiksi ja hyvin varhain suomeksi aina 1800-luvun loppuun saakka.  Silmäilin lähinnä tuttuja nimiä ja Kuolemajärven ja Uudenkirkon henkilöitä. Blogini aiheeseen en saanut selvitystä. Arkistojen tiedoissa on jonkin verran nimihakemistoja, mutta niiden selaamiseen menee runsaasti aikaa. 

Tässä muuten pari erittäin mielenkiintoista kirjaa, joista saa paljon tietoa liittyen Karjalan kannaksen elämään ja Pietari-yhteyteen ennen.

Tarina alkoi Pietarissa ja sen alku saattaa kuulostaa tarulta, vaikka lienee vahvasti totta. Kirjatussa kertomuksessa Kuolemajärven Karjalaisten kylässä 1891 syntyneen Amalia Nikolaintytär Fromholzin isän, Nikolain kerrotaan olleen lähtöisin Pietarista, jossa hän syntyi erään paronin aviottomana poikana.   

Oikeasti kysymys on hänen isoisästään Aleksander Fromholdtista, jonka syntymäaikaa en onnistunut löytämään mistään. Hän avioitui joskus 1830-luvulla Wilhelmina Maria Albertina Strömin kanssa, ja he tulivat asumaan Uudenkirkon Halolan kylään, jossa perheen lapset syntyivät.

Wilhelmiina Maria Albertina Ströhm oli syntynyt 1812 Uudellakirkolla.

Hiski 7.9.181224.9.1812 Kirkojärfvi  Joh. Wilh. Stroem.  Anna Jul. Klewerberg       Wilhelmina Maria Albertina). 

Löysin myös vanhempien 1798 Muolaassa tapahtuneen avioliiton. Sieltä perhe siirtyi Kivennavalle ja lopuksi Uudellekirkolle, joissa iso liuta lapsia syntyi.  Johan Wilhelm Ströhmin on mainittu olleen nimismies. Rippikirjamerkintöjä ei heistä juuri ollut ja Uudenkirkon kirjoissa oli vain merkintä, että vanhemmat siirtyivät sittemmin Viipuriin, jossa kuolivat noin 1830. On hyvin todennäköistä, että heidän juurensa ovat Ruotsinmaalla kuten muistelmissa myös oletetaan. Molempien isovanhempien kerrotaan olleen sivistyneitä, luku- ja kirjoitustaidon omaavia henkilöitä.

24.5.2014 kiertelin Kuolemajärven kirkon alueella saadakseni mahdollisimman paljon kuvia. Muiden lähtiessä jäin vielä kuvaamaan. Tämä kuva on rannasta kohti kirkkoa. Koko kuvassa oleva alue on entistä hautausmaata...

 

Aleksander Fromholdt on rippikirjojen mukaan toiminut Uudellakirkolla puusepän tehtävissä. Sukutarinasta voi päätellä, että Ströhmit tai Strömit ovat asuneet Pietarissa, jossa Aleksander ja Wilhelmiina ovat tutustuneet Wilhelminan ollessa töissä paronin hovissa.

Muistelmiin on kirjattu, että Fromholz (nimi esiintyy eri muodoissa) otti poika Nikolain omalle nimelleen. Todellisuudessa Aleksander, jonka oletan olleen juuri tuo avioton, paronin poika, sai Pietarista lähdettyään Nikolain vaimonsa Vilhelmiinan kanssa. Se on kirjattu kirkonkirjoihin.

Hiski: (13.10.1846 18.10.1846 Halola Snick. Alex. Frammont  Vilhelmina Strohm 34      Nicolai)

Lastenkirjasta he löytyvät täältä: Uudenkirkon seurakunnan (Viipurin lääni) arkisto - Lastenkirjat 1829-1847 (I Ab:2, Airikkala - Tarhola), jakso 20, sivu 36-37: Halola 8; Uuttu -- 9; Ström, Frommont, Toivoin -- 10 Inhysingar; Ravanti, Wiuhko, Pendikäin, Pusa; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6669151 / Viitattu 20.2.2021

Nikolain syntymä 13.10.1846 löytyy täältä: Uudenkirkon seurakunnan (Viipurin lääni) arkisto - Syntyneiden ja kastettujen luettelot 1834-1849 (I C:7), jakso 184; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6670761 / Viitattu 20.2.2021

Kaikki muut 1839–1851 syntyneet lapset kuolivat pieninä, vain Nikolai jäi eloon. En ole saanut isä Aleksanderin kuolinaikaa selville, koska hän ei ollut kirjoilla luterilaisessa kirkossa vaan hänen mainitaan olleen katolinen ja kirjoilla muualla.  Uudenkirkon Halolan kylän rippikirjoissa aina noin 1860 lähtien Wilhelmiina esiintyy hänen leskenään kuolemaansa saakka.  Wilhelmiinalla oli surullinen kohtalo, sillä hänet löydettiin kuolleena metsästä helmikuussa 1884 ja haudattiin 9.3.1884. Hän oli silloin 71-vuotias.

Muutama muukin kuten Kuolemajärvellä syntynyt Väinö Valtonen tutki aluetta tarkkaan.

 

Kertomuksen mukaan Nikolaista tuli laivanrakentaja ja hän oli kesäisin rakentamassa laivoja Toivolan kylän lautarannassa. Äitinsä kuollessa, Nikolai oli jo avioitunut aiemmin eli 1875 Kuolemajärven Karjalaisten kylästä olevan Valpuri Abrahamintytär Soitun (3.10.1852 – 5.5.1898) kanssa. Tarinan mukaan äiti oli kuollut ollessaan matkalla poikansa luokse. Siihen aikaan käveltiin pitkiäkin matkoja. Oma äitini kertoi oman mummonsa tulleen kesäisin kävellen Uudeltakirkolta Seivästölle jalkaisin. Se oli ajan tapa.  Wilhelmiina kuoli talvella, vuoden kylmimpään aikaan.

Nikolai ja Valborg saivat Karjalaisten kylässä kaksi lasta, joista ensin syntynyt Amalia nimeltään syntyi 15.7.1878 ja kuoli vain 4-vuotiaana 21.9.1882 kurkkutautiin. Toinen Amalia syntyi 27.7.1891.

Kertomuksen mukaan Amalia oli 6-vuotias, kun hänen äitinsä kuoli 45-vuotiaana 5.5.1898 punatautiin. Punatauti aiheutuu bakteerista, joka johtaa veriseen ripuliin. Huono hygienia, pilaantunut ruoka tai vesi voivat olla edesauttamassa tautia. Aikoinaan ennen antibioottien aikaa siihen ei ollut oikein hoitoa.  Minä voisin verrata punatautia aikanaan Thaimaassa ruoasta saamaani sairastumiseen. Mikään yleinen epidemia punatauti ei Kuolemajärvellä juuri tuohon aikaan ollut, koska se on kuolinsyynä koko kuolleiden luettelon aukeamalla vain hänen kohdallaan. On aina mahdollista, että kuolinsyyt eivät tuohon aikaan olleet edes täsmällisiä. Amalia on muistellut toisin eli hoitaneensa äitiään kaatamalla vettä tämän päälle. Hänen mukaansa äidillä oli kovat tuskat, koska hän ilmeisesti sairasti syöpää. Lääkkeitä ei ollut, vaikka lääkärissä käytiin.  Onhan sekin ollut mahdollista. Todellisuudessa Amalia oli silloin jo melkein 8-vuotias.

Vähän aiemmin kuin edelliset kuva, paikalla oli vietetty evakkoonlähdön 70-vuotisjuhlaa. Kuolemajärveläisten jälkeläisiä oli paikalla kaksi linja-autollista.

Nikolai avioitui jo saman vuoden marraskuussa 20.11.1898 Kipinolan kylästä olevan Eeva Samulintytär Samulin kanssa (ei vasta parin vuoden päästä, kuten muistelmissa mainitaan). Eevan mainitaan olleen jo vanhapiika, olihan hän 34-vuotias. Hänen isänsä Samuel Pietarinpoika Samulin perhe oli muuttanut Koiviston Saarenpäästä Kipinolaan 1893. Samuel Pietarinpoika Samulin ja Judith Bertilintytär Kukon perheessä oli yli kymmenen lasta. Judithin juuret olivat myös Koiviston Saarenpäässä.  Perheen lapset avioituivat Koivistolle ja Kuolemajärvelle. Joku lukija voikin tunnistaa jonkun lapsista esivanhemmakseen. 

Mukana olivat myös Erkki Kipinoinen ja Aalto Rusi, jotka molemmat ovat nyt jo lähteneet muiden ajastamme poistuneiden joukkoon.

Ennen uutta avioliittoa oli vielä muuta järjestettävää. Nikolai asetettiin huhtikuussa 1898 konkurssiin. Ilmoitus siitä oli Finlands Allmänna Tidningin 06.04.1898 ilmestyneessä no 79:ssä. Huutokauppa oli tarkoitus pitää 5.5.1898 eli samana päivänä, kun Valpuri kuoli. Valpurilla ja Nikolailla oli asumisoikeus Soitun tilaan, Karjalaisten kylän kruununtilasta 2.  Nikolai ilmeisesti omisti palstalla olevan rakennuksen.

 

Muita osakkaita olivat:

Simon Samuelinpoika Lerkki, joka oli naimisissa Valpurin vanhimman sisaren Helena Abrahamintytär Soitun (1844–1904) kanssa. He asuivat Inkilässä.

Valpuri Antintytär Evesti (1823–1905), joka oli isä Abraham Samuelinpoika Soitun (1825–1865) leski, Valpurin äiti ja Amalia Fromholzin isoäiti.

Beata Abrahamintytär Soittu (1847-1903), Valpurin sisar ja Amalian täti, joka oli naimisissa Gabriel Matinpoika Pihkasen (1857-1921) kanssa.

Kalevi Kettinen ja Arvi Akkanen laskivat Kuolemajärvi-säätiön puolesta sekä sankarihaudan että kirkon muistomerkille seppeleet. Huom. kirkon raunio korkeammalla taustalla.

Soittuja kutsuttiin kirjallisissa papereissa vielä noihin aikoihin sukunimellä Soitto.  Amalia lunasti oman osuutensa perintötilaksi marraskuussa 1906. Samanaikaisesti Samuel Simonpoika Lerkki eli edellisen Simon Samuelinpoika Lerkin poika ja kauppias Jaakko Mooseksenpoika Inkinen ostivat osuuksia samasta tilasta. Niitä voi tutkia annettujen perintökirjojen luettelossa tämän linkin takana.

Muistelmissa kerrotaan, että Amalian koti oli palanut ensimmäisen äitipuolen eli Eeva Samulin aikoihin ja uusi talo rakennettiin tien toiselle puolelle. 

Sirkiän sukuseuralla oli jo perinteeksi muodostuneen tavan mukaan kukat kirkon muistomerkille. Ritva Kukko ja Juha Ylitalo kuvassa.

Nikolai ja uusi toinen vaimo saivat kaksi lasta. Tytär Laina Maria syntyi 9.3.1900 ja poika Aleksander syntyi 14.5.1902. Laina kuoli kuitenkin alle 1,5 vuoden iässä 5.8.1901 kuumeeseen. Äiti Eeva kuoli Aleksanderin synnytyksen aiheuttamana pari päivää pojan syntymän jälkeen eli 16.5.1902. Poika Aleksander koki karmean kohtalon vain 15 vuoden iässä, sillä hänet ammuttiin 10.5.1918 kapinoitsijana. Tässäkin kohtaa ylöskirjatut muistelmat eroavat, sillä niissä kerrotaan Eevan kuolleen Lainan kanssa tätä synnyttäessään.

Tässä olemme juhlan jälkeen jalkautumassa Karjalaisten kylään.

 

Nikolai avioitui heti 7.12.1902 uudelleen. Se oli tapana jo lapsienkin takia. Uudeksi vaimoksi tuli Karoliina Beatantytär Vyyryläinen s. 22.5.1874 Taatilassa. Ennen Karjalaisten kylään tuloaan tämä oli piikana Pihkalassa ja sitä ennen Hatjalahdessa. Hän oli saanut helmikuussa 1896 aviottoman pojan, joka oli hätäkastettu syntyessään Paavoksi, mutta lapsi kuoli välittömästi. Karoliinaa oli huhtikuussa ripitetty asiasta kuten ajan tapa oli. Merkinnät löytyvät rippikirjoista.

Muistelmissa kerrotaan, että kolmas vaimo Karoliina toi mukanaan myös äitinsä Beatan s. 1850, joka kuoli pian sen jälkeen pihalla torkkuessaan. Se ei pidä paikkaansa. Beata Ristontytär Vyyryläinen meni toisen kerran naimisiin 1906 ja muutti työmiesmiehensä kanssa Haapavedelle, jossa kuoli 1922.  Karoliinalla oli olemassa muuta sukua toisin kuin muistelmissa kerrotaan.

Amalian äidinäiti ei ollut myöskään nimeltään Loviisa kuten hänen muistelmissaan on mainittu. Tämä oli edellä mainittu Valpuri Antintytär Evesti, joka kuoli 1905 korkeassa 82 vuoden iässä.  Maatila hänellä varmaan oli. Isoisäänsä Abraham Samuelinpoika Soittua hän ei ollut koskaan tavannut, koska tämä oli kuollut jo 1863. Isoäitinsä lapsien suhteen hän myös erehtyi. Ehkä joku toinen ystävällinen, vanhempi nainen olikin kysymyksessä. Tämä vei Amaliaa tapaamaan serkkuja, jotka asuivat kaikki yhdessä suuressa ”kartanossa”. Yhden serkun vaimo oli jopa käynyt puutarhaopiston ja hän viljeli tomaatteja, mikä oli siihen aikaan harvinaista.Tätä en pystynyt selvittämään.

Kertomuksen Amalia vaikuttaa hyvin onnelliselta tytöltä huolimatta ikävistä äitipuolista ja elämän vaikeuksista. Hän ratsasti hevosella ilman satulaa, hän oli loistava käsityöihminen isältä perittyjen ominaisuuksien johdattamana. Hän osasi lukea ennen kiertokoulua. Rippikoulun hän kävi Kuolemajärven kirkolla, jossa oli syrjäkyläläisille tarkoitettu asuntola.

Perunkirjoitus oli niihin aikoihin erityisen tärkeä, jos leski meni uudelleen naimisiin. Olisikin mielenkiintoista nähdä päästä lukemaan niitä, mutta ikävä kyllä, niitä ei löydy digitoituna. Amalia oli kovin suosittu morsianehdokas tultuaan siihen ikään. Ensimmäisistä kosinnoista hän kieltäytyi. Kukahan naapurikylän poika joutui pettymään? Amalia avioitui vain 17-vuotiaana 4.10.1908 Hermanni Paavonpoika Toivosen kanssa. Tämä oli Amaliaa kymmenisen vuotta vanhempi eli syntynyt 1882. Hän oli kotoisin Kuolemajärven naapuripitäjästä, heti Seivästön kylän viereisestä Toivolan kylästä. Hermanin kerrottiin olleen kipparina pienellä laivalla, joka kuljetti tavaraa kuten hiekkaa ja kiviä Pietariin, Kronstadtiin. Hän oli nuorena ollut töissä valtamerilaivassa ja päässyt vierailemaan Etelä-Amerikassa saakka. Hän jakoi matkalta tuomiaan näkinkenkiä sukulaisilleen.

Amalia pääsi Hermanin kanssa laivalle ja he kävivät yhdessä Pietarissa. He näkivät siellä elokuvan, jota pystyi katsomaan vain yksi kerrallaan pienestä koneesta. Valokuvakin otettiin ja Amalia näki oman äitinsä kuvan valokuvaamon seinällä. Pietarista he ostivat ompelukoneen ja kahdet sakset, joista toiset olivat räätälin sakset. Näitä hän käytti myöhemmin työvälineinä. Yhteinen koti rakennettiin Uudenkirkon Toivolan kylään. Perheeseen syntyi kaksi lasta, poika ja tytär. Jälkimmäinen syntyi isänsä kuoleman jälkeen.

Kevät 1918 oli erityisen vaikeata aikaa, koska siihen aikaan Karjalan rintamalla oli juuri koettu sisällissodan päättyminen valkoisten voittoon. En ole perehtynyt asiaan, mutta se on ollut erityisen raskas asia monelle sen ajan kokeneelle ihmiselle ja perheelle. Mainitsin aiemmin, että vain 15-vuotias, Amalian velipuoli Aleksander ammuttiin kapinoitsijana 10.5.1918. Sotasurmaluettelo kertoo lisäksi, että hänet mestattiin Pentikkälän kylässä Kuolemajärvellä.

Herman Paavonpoika Toivonen löytyy myös sotasurmaluetteloista. Hän on ollut sotilaana punakaartissa ja vangittu huhtikuussa 1918. Teloitus on todennäköisesti suoritettu Kivennavan Raivolassa 14.5.1918. Hän oli kuollessaan vain 35-vuotias. Näistä asioista ei ollut mainintaa Amalian kertomuksessa. Se on ymmärrettävää, koska asia on ollut kipeä. Rippikirja ei aina kerro koko tarinaa, vaikka se on usein ainoa lähde. Hermanin kerrottiin olevan seurallinen ihminen, joka ei harrastanut politiikkaa.  Rippikirjassa 1910–1920 kuten jo sitä aiemmassa on merkintä, että "oleskelee esteen takia muualla". 16.9.1917 hän on vielä käynyt ripillä, mutta sen jälkeen poistunut.

Uudellakirkolla oli sodan loppuvaiheessa kuolleita, ammuttaja, mestattuja, vankileirillä kuolleita ja kadonneita 228 henkeä. Kuolemajärvellä vastaava lukumäärä on 102 henkeä. Tässä linkki Suomen sotasurmatilastoon ajalta 1914–1922.

Kertomuksen mukaan elämä oli äärimmäisen köyhää kaikilta osin. Amalia muutti pian miehensä kuoleman jälkeen takaisin Kuolemajärven Karjalaisten kylään. Nikolai-isä kuoli 26.3.1923 keuhkotautiin. Amalia joutui lapsineen lähtemään muualle Suomeen. Sen jätän kertomatta, koska en voi sitä vielä mistään tarkistaa.

 

Toivon hartaasti, että Amalian komeat jälkeläiset, jotka tapasin Kuolemajärven matkalla toukokuussa 2014 eivät pahastu ottaessani heidän sukunsa tarinan aiheekseni. He olivat käsittääkseni käymässä siellä ensimmäistä kertaa, mutta jäikö se samalla viimeiseksi kuten myös useimpien serkkujeni matka sinne on jäänyt. Miksi niin? Syitä on monia. Voi olla vaikea kestää historian painoa, esivanhempien kovia kohtaloita ja sitä, että paikka ei ole entisensä. Usein on vaikea nähdä monien vuosikymmenien taakse ja kuvitella. Minä teen niin, kuvittelen jopa vuosisatojen taakse. Näen ihmisten elämän vaikeuden, murroskohdat, sodat ja köyhyyden. Jokainen kirjoittamani kertomus vie minut lähemmäksi.

Etsiessäni valokuvia tähän tarinaan, menin tutkimaan alkuperäisiä matkan aikana ottamiani valokuvia, joista vain pienen osan olen siirtänyt Google-kuviin muille jaettavaksi. Huomasin, että kertomus oli asianosaisilla jo silloin matkassa mukana. Tein muista kuvista paljon muitakin havaintoja sen lisäksi, että itse olen ollut matkoilla uskomattoman kiihkon vallassa (sen olen maininnut ennenkin). Olen halunnut tallentaa kahdella kameralla niin paljon kuin mahdollista ehkä juuri siitä syystä, että mennyt aika on niin katoavaista ja 2000-luvuilla joskus hätäisistä otetuista valokuvista selviää vielä yllättävän paljon. Meidän kaikkien historia on tallentamisen arvoista! 

 

Rentoutuminen kirjoittamisen parissa

Viivyttelen vielä hetken, annan valokuvien lojua kameroideni muistikorteilla siirtämättä niitä  täyttymässä oleville pikku kovalevyille.  En myöskään käsittele vielä viikonlopun tapahtumia, Kuolemajärven  hienoja pitäjäjuhlia Turun konserttitalossa, tapaamisia siellä,  keskusteluja sisarusten Toinin ja Eilan kanssa,  heidän muistojensa läpikäymistä, vierailua Helmin luona. Ei, kaikkea ei tarvitse kirjata, ei tänne ei muuallekaan.

Monta tarinan alkua on taas syntynyt.  Jatkan niitä vähän kerrallaan. 

Maisema Kuolemajärven Tammikonnimestä kohti länttä. (heinäkuu 2006).

Olen huomannut ja varmaan siitä usein maininnutkin, kuinka olemme tottuneet tiedon hillitsemättömään tulvaan. Se tulva valuu joen tavoin ohitsemme ja unohtuu saman tien. Monet lukevat vain uutisten otsikot ja jatkavat sitten seuraavaan. Elämä täyttyy toiminnasta toiminnan jälkeen.  Kiire, kiire, kiire.  Minunkin pääni on nyt täynnä puhetta, musiikkia, kuorolaulua, puhetta, keskusteluja, historiaa, muistoja. Siksi on pakko välillä hengähtää , tavallaan rentoutua kirjoittamalla jotakin muuta, käsittelemällä omaa itseään ollakseen valmis seuraaviin tapaamisiin. On toki totta, että oma vallaton ja mahdoton tiedonjanoni ajaa minut näihin tiedon keruihin.  Oma inspiroitumiseni johtaa sitten sivuteille. Kaiken hallinta vaatii yksinäisyyttä ja jatkuvaa opiskelua.

Kotimatkalla eilen poikkesin tapaamassa pikkuserkkuani Helmiä Salon Peniössä. Mutta tässä olemme hattukaupassa Helsingissä ystävyytemme alkuaikoina 2006. Keskustelimme nimittäin nytkin siitä, josko Helmi tulisi lähiaikoina vierailulle Helsinkiin vaikkapa taidenäyttelyn merkeissä kuten tapanamme on ollut.

Siksi päätinkin tuoda tänne tänään vanhan blogini kirjoituksen. Tiedän nyt, että uudet ihmiset lukevat blogiani. He eivät ole perillä siitä pitkästä kirjoittamisesta ja vuosien mittaan käsittelemieni aiheiden paljoudesta.  Oli aikoja, jolloin kirjoittelin blogia pari kertaa viikossa, nyt kirjoitusten jäädessä usein pariin kertaan kuukaudessa.  Monet ovat lopettaneet lukemisen syystä, koska olen pitkäveteinen, kirjoitan vain vanhoista jutuista, en tästä päivästä enkä tulevaisuudestani.

On se vaan niin ihmeellistä, Helsingissä kuljeskeli vielä keväällä 2006 jääkarhuja. Aikoinaan Mannerheimin jalanjäljillä ja Nevan Laatokan risteilyllä 2005 tapaamani vanhan herran kautta löytyy yhteys myös Kuolemajärven Karjalaisten kylään. Sekin on uskomatonta. Maailma on pieni.

Mutta elän tätä päivää ja tulevaisuuteni on piilossa. Emme olisi tässä päivässä ilman mennyttä.  Eräs minulle rakas henkilö kertoi keväällä 2010 oikein odottavansa aamuisin, että olisin taas julkaissut uuden kirjoituksen. Hän oli minua neljä vuotta nuorempi sisareni Päivikki. Hän kuoli lyhyen sairauden jälkeen tammikuussa 2011.  Ajattelenkin usein kirjoittaessani häntä.  Alkuaikoina  sirottelin joukkoon paljon tarinoita lapsuudesta ja nuoruudesta kuvien kera. Olen sitä jatkanutkin ja jatkan edelleen. Se liittyy myös  läheisesti tuohon pienen ihmisen mikrohistorian keräilyyn, joka on muodostunut minulle entistä tärkeämmäksi.  Mutta se onkin vaikea hallittava. Sitä aineistoa Turun matkalla taas kertyi.

Päällysmies Raija katsoo, että Päikki ja Heljä hoitavat hommat. Kuva on isämme valkokuva-albumista. Nyt tuolla  ennen hyvää voikukkaa kasvaneella paikalla on veljemme talo.

Blogien kirjoittamisprosessi alkuvuodesta 2008 alkaen on ollut minulle tapa selviytyä ja rakentaa loppuelämääni. Olen usein suositellut muillekin kirjoittamista, vaikka vain kirjoittamalla päiväkirjaa tai edes sitä sun tätä joka päivä.  Olen tehnyt sitä itse lapsuudesta saakka ja joskus 1990-luvulla kirjoittamiseni vain kiihtyi. Muistan hyvin, kuinka suosittelin myös Päivikille kirjoittamista, kun tapasimme marraskuussa 2006 hänen miehensä Juha Meurosen taidenäyttelyn avajaisissa Galleria Nunesissa  Helsingissä.  Aivan yllättäen löysinkin harvinaisen aarteen taidenäyttelyn yhteydessä ottamistani äärimmäisen huonoista valokuvista, kun yritin palauttaa tapaamisemme ajankohtaa mieleen.

Aina kuvia kaivaessani löydän paljon muitakin kuvia, joita voin sitten joskus nostaa esille. Mutta jääkö minulta paluu kahden vuoksi taakse tekemättä, jos vain jaarittelen niitä näitä?  Tasan kaksi vuotta sitten 10.10.2011 kirjoitin näin:

”Virittelyä ja virikkeitä

On jälleen aika viritellä inspiraatiota, toisaalta päästää se valloilleen (sitähän se koko ajan onkin), toisaalta takertua sen siipiin ja löytää oikeat aiheet. Kun on vaikea valita jokin aihe, johon paneutua ja josta kirjoittaa, se ei suinkaan minun kohdallani tarkoita sitä, että aiheista oli puutetta. Se on täysin päinvastoin, aiheita vilisee joka nurkassa pilvin pimein. Voisin aloittaa jokaisesta, syventyä valitsemaani pitkäjänteisesti ja viedä jokaisen asian loppuun. Kun aikoinaan 1980-luvulla jouduin psykologin käsiteltäväksi työpaikallani, niin minua tavallaan syytettiin pitkäjänteisyydestä. Tai ehkä koin sen sillä tavalla, koska en saanut sitä työtehtävää, johon minua testattiin. Loppujen lopuksi sillä kaikella ei näin aikojen takaa katsottuna ollut mitään merkitystä. En olisi tuskin silloin pystynyt hyppäämään oman varjoni yli muuttuakseni ”suureksi johtajaksi”.

Henkilökortti. SYP. Ehkä joskus 1980-luvun loppupuoli.

Olen sittemmin ymmärtänyt, miten ihmiset pääsevät etenemään työelämässä. Siinä ei todellakaan ahkeruus, pitkäjänteisyys ja kyky saattaa asiat loppuun saakka merkitse mitään. Ennemminkin siitä pitää osata ”nuolla” oikeita ihmisiä. Siihen minulla taas ei ollut koskaan kykyä saati halua ehkä juuri noiden ominaisuuksieni vuoksi, joihin voisin vielä laskea suoraviivaisuuden ja totuuden torvena olemisen.

Nyt työelämä on loitontunut entistä kauemmaksi. Tässä syyskuun alussa se palasi hetkeksi mieleeni, kun osallistuin työpaikkani eläkeläiskerhon tapaamiseen. Tajusin taas, kuinka erilaisia ihmisiä meitä pankkimaailmassa oli. On suoranainen ihme, että minäkin, rönsyilevä taiteilijaboheemiluonne viihdyin siellä niin kauan. Mutta ehkä se oli taas tuo pitkäjänteisyys? Onhan se nyt meidän aikanamme pahe, sillä kuka nyt pysyisi samassa työpaikassa yli viisi vuotta.  Minun ikäpolveni viihtyi samassa paikassa koko työuran, jollei sitten fuusioiden kierteessä joutunut vaihtamaan.

Torstaina kiertelin entisen työtoverini Katriinan kanssa Tuusulan museoita. Tutkimme Taidemuseo Kasarmin näyttelyt, jotka olin jo aiemmin käynyt katsomassa. Sieltä sain eräänlaisen vinkin proseminaariaiheeseeni. Olin pyöritellyt sitä jo möykkynä mielessäni ja sellainen se on oikeastaan vieläkin, kunnes löydän jonkun kiinnekohdan. Niin, jollei sitten mieleeni tule vielä parempaa aihetta.  Syvärannan Lottamuseossa viivähdimme pitempään. Aina siellä käydessäni minun on ajateltava äitiäni, ylipäänsä molempia vanhempiani ja sitä kammottavaa sota-aikaa, jonka he joutuivat elämään rintamalla.  Menetetty nuoruus, joka katosi sodan tuoksinaan.

On suoraan sanoen omituista, että oma menetetty nuoruus rauhan aikana ei tunnu niin menetetyltä. Jokainen kokee asiat niin eri tavalla, sen oikean tunnelman, mielialat voi tavoittaa vain ajan kokeneen henkilön kautta. Eläytymiskyky ja toisen asemaan, ihon alle asettuminen on lahja ihmisellä, mutta ei voi koskaan korvata elävää kertomusta. Usein käy kuitenkin niin, että ihminen vähättelee omia kokemuksiaan ja tavallaan kestää ne paremmin, kuin niihin eläytyvä henkilö. Kirjailijat varmaan miettivät tällaisia asioita. Kun lähtee kertomaan jostakin ajasta, eri arkistoista löytyy ehkä paljonkin tietoa yleisistä tapahtumista ja ilmiöistä, mutta vähemmän henkilökohtaista, yksilön elämään ja ajatuksiin liittyvää. Tarvitsemme rekvisiittaa, museoita ja autenttisia tavaroita pystyäksemme jollakin tavalla elävöittämään kutakin aikaa.

Äitini Helvi Sirkiä kirjoitti uudenvuodenyönä 1944/1945 isälleni Selänpäästä Helsinkiin tietämättä tulevasta kohtalostaan tämän puolisona ja meidän lasten äitinä muistellen edellistä vuodenvaihdetta Vammelsuussa:

” Vaiherikas, kohtalokas ja niin katkera vuosi! Oli hyvä, ettemme voineet nostaa tulevaisuuden verhoa. Miten olisimmekaan rohjenneet lähteä alkamaan vuotta 1944 sellainen tietämisen taakka hartioillamme.”

Kuvassa äitini lottakavereita seillä jossakin. Taaskaan valitettaen voin vain todeta, että nimet puuttuvat, mutta täydennän tekstin heti, kun löydän kuvan, jonka takaa nimet löytyvät. Äitini on toinen vasemmalta. Muistaakseni ensimmäinen vasemmalta on Meeri Huuhka, myöhemmin Schadewitz. 

Kun Katriinan kanssa vielä viivähdimme Ainolassa aloittaen Sibeliusten haudalta oli päivä täydellinen. Sekä Kasarmilla että Ainolassa olimme käydessämme ruhtinaallisesti sillä hetkellä ainoita vierailijoita. Lopuksi ajoimme vielä Järvenpäähän Huiliin syömään.

Suoraan sanoen minua on alkanut hiukan häiritä tämä tekemisteni luettelointi, mitä nyt kirjoituksissani on viime aikoina esiintynyt. Huomaan aina, että saan niihinkin mahdutettua vain pienen osan. Ihan hyvä niin, sillä "tekemissuorituksilla" mässäily tuntuu olevan meidän suomalaisten ”helmasynti”.  Me pädemme suoritustemme/tekemistemme kautta ja levy jää päälle. Aionkin jatkossa keskittyä vaikutelmiin suorittamisen sijaan. Hyvät aikomukset vain tahtovat unohtua tekemisten seuratessa toisiaan.

Lottamuseossa on myös muonituslotan työvälineitä.

Myöskään spontaanisuus, hetkeen tarttuminen, ideoiden vapaa virtaaminen ja oman luonteenlaadun kunnioittaminen eivät saisi koskaan kadota huolimatta edes kurinalaisesta kirjoittamisesta, jota joudun opiskelun puitteissa tekemään.

Kolmas vuosi taidehistoriaa lähti tiistaina käyntiin. Oli ihana kiivetä taas vanhan vuonna 1832 valmistuneen Helsingin yliopistorakennuksen ylimpään kerrokseen ohi kaikkien vanhojen kipsipatsaiden. Luokkahuoneessa tapasin tutun opiskeluryhmäni vanhoilla kovilla penkeillä pulpettimallisten pöytien ääressä. Istahdimme kuuntelemaan lehtori Jukka-Pekka Airasta.  Olin kiertänyt yliopistolle Senaatintorin kautta sydän sykkyrällä ajatellen kaikkea sitä historiaa, mitä siihenkin alueeseen sisältyy.  Kun talot, kivet, puistot ja aukiot osaisivat oikeasti puhua.  Ehkä meidän on  laitettava ne puhumaan.”

Yritin etsiä joitakin samoja kuvia kuin aikoinaan tämän kuvittamiseksi.  Ja se sama pitkäjänteisyys tulee näkyville, sillä samojen asioiden kanssa mennään tässäkin päivässä. Opiskelu on nyt tosin nyt hetken katkolla, kun tavoite siinä tuli saavutettua.

Ote äitini kirjeestä. Käsialanäyte.