Kevään ihanuus

On sunnuntai 3.5. kello 10.28. Aloitan postaukseni kuin aloittaisin päiväkirjani sivun. Koivumetsikön vihreä lähes jo peittää sen takana olevan kerrostalon, jonka takana pian autokatosten takana kulkee Hyrylän ohitse kulkeva Järvenpäähän vievä tie. En ole todellakaan kaukana paikasta, jonne saavuin pienen perheeni kanssa juuri ennen joulua 1979. Tämän paikan maisemaa silloin ei enää voi täysin muistaa ja tunnistaa, se oli lähinnä peltoa ja pieniä istutettuja puita. Pellolla käyskentelivät rusakot ja jänikset. Rusakkojen uudet sukupolvet ovat edelleen kiintyneet omaan kotiseutuunsa. Aiemmin tällä viikollakin, seurasimme Minni ja minä ikkunoista ja parvekkeelta taloa kiertävää suurikokoista rusakkoa, joka nakerteli pieniä ruohotupsuja talojen pihamailla ja välillä rapsutti itseään. Täällä ihmisrakkaille eläimille riittää tilaa, mikä on uudempien asuintalojen ympäristössä harvinaista, koska niille rakennukset nousevat vieri viereen.

Eilen sain vihdoin lähdettyä liikkeelle. Hurraa!! Onhan tässä kärvistelty, vaikka kuinka pitkään. Vaivat ja tekemättömät tehtävät painavat edelleen liian paljon. Kaiken päälle tulee vielä häpeä omasta ulkonäöstä, joka kertoo raskaista paineista, iästä, terveydestä ja huonosta kunnosta. Vaikka kuinka yritän, sitä taakkaa on vaikea kaivertaa pois. On vaikea lähteä ihmisten ilmoille, koska tunnen, etten enää kuulu sinne. Itsekin sanoisin, jos joku muu valittaisi, että onpa outo tunne. Ikään kuin minun pitäisi voida esittää olevani täysivaltainen kansalainen huolimatta puutteistani.

Vapunpäivänä ajattelin ihmisten olevan liikkeellä, joten siirsin ulosmenoani päivällä, sillä tiesin, että sää vain paranisi, niin kuin kävikin. Kuntooni ja laiminlyönteihini nähden teinkin harvinaisen pitkän reitin. Valkovuokkometsä ei ole vuosiin ollut niin hieno kuin nyt. Monena keväänä maasto on ollut osittain liian kostea ja eteneminen pitemmälle on ollut vaikeaa ilman kumisaappaita. Sää oli myös mitä parhain. Jollen olisi nähnyt paikkaa aiemmin, olisin nyt voinut pyörtyä sen nähdessäni. Polku lähtee kiemurtelemaan heti kun astuu kävelypyörätieltä koivumetsikköön. Näkymä oli ihastuttava ja jumalallinen, pyhä. 

 

Kauempana kuulin maanviljelijän ahertavan traktoreineen pellolla, jota olen kutsunut omaksi pellokseni, koska olen vuosia käynyt ihailemassa sitä viljakasvien kasvaessa. Silloin olen joen ylittävän sillan jälkeen ohittanut koivumetsikön paitsi en valkovuokkoaikaan, olen rientänyt pellon laitaan ja aiemmin kiivennyt rinnettä pitkin aivan lähelle kuvaamaan sen tilaa kuin maanviljelijä ikään. Näin puiden läpi, kuinka traktorin kulku nostatti pellon rinteellä mullan ilmaan. Sen pellon vieressä olisi kiva asua.

Jatkoin matkaani valkovuokkojen välissä kulkevaa polkua pitkin. Polku on nykyään aivan selvä ja paljon kuljettu, mitä se ei ollut aikoinaan.  Tiedän, että vanhin lapsenlapseni kolmen lapsensa kanssa on kulkenut vuosien mittaan sitä pitkin hyvin usein ja polku kantaa satoja heidän jalanjälkiään. Olin ensin kulkenut auton jätettyäni jokilaakson polun läpi aina kävelytielle. Kutsun sitä omaksi ryteikökseni. Siellä on paikoin vaikea kulkea puiden ja pensaiden juurien vaikeuttaessa. Tänäkin keväänä olen lyhyesti käynyt siellä enkä ole aina päässyt polulle, koska joen vesi on ollut korkealla ja peittänyt alueen. Nyt oli ollut jo pitkään kuivaa ja polku näytti myös paljon kuljetulta. Talvisin se ei useinkaan ole sitä. Alueen runsaat tuomipuut olivat jo nupuilla. Muista kasveista ei vielä tiedä, sillä ne saattavat vaihdella joka vuosi. Minulle erityisen rakkaita ovat maitohorsmat, joita tuomien lisäksi olen käynyt ahkerasti joka vuosi kuvaamassa.

Pahan tulvakevään jälkeen kasvillisuus voi olla muuttunutta ja tekee paikasta vaikeakulkuisen. Tänä keväänä tulvan poistuttua, ei ole satanut paljon, mikä helpotti kulkemista myös valkovuokkometsässä. Ehkä siksi myös ryteikköä pitkin oli kuljettu useammin. Linnutkin rakastavat paikkaa.  Olen seurannut aluetta ainakin sen isoista muutoksista 2005 alkaen, jolloin sinne rakennettiin kaksi lampea. Sen jälkeen kehitys on lähes kokonaan jäänyt pois. Kaatuneet pensaat ja puut saavat jäädä. Joki peittyy niihin.

 

Kävelytielle tultuani ja ylitettyäni sillan, olin kohteessani, valkovuokkometsässä. Ne kaikki katsoivat ”kasvot”aurinkoon, vieri vieressä.  Valkovuokko Anemone nemorosa on eurooppalainen laji, vieläpä täysin.  Toukokuun 17 vuonna 1959 kaivoin kotini lähimetsästä Rengossa valkovuokon ja vähän juurta kasviooni. Olin silloin 12-vuotias ja aloittanut oppikoulun syksyllä 1958 Hämeenlinnan Yhteiskoulussa. Olisiko kasvien keruu osaltani alkanut juuri sinä kesänä. Päiväkirjoistani selviää enemmän.

En ole vieläkään hävittänyt kasviotani, mutta se on ollut lähellä. Kasvien kerääminen oli tärkeä vaihe elämää ja opetti ikävistä puolistaan huolimatta paljon.

Jatkoin valkovuokkometsässä aina pidemmälle. Se oli siis nyt helpompaa, koska kaikki lätäköt olivat matalia. Kaipasin istumispaikkaa edes hetkeksi, mutta sellaista ei ollut. Metsä jatkui, mutta minua kiinnosti siinä vaiheessa kiivetä mäelle aiemmin mainitsemieni peltojen yläpuolelle. Vähän epäröin, sillä kuntoni ei ole todellakaan hyvä ja rinne oli melko jyrkkä. Kukaan tuntemani ihminen ei tosin lähtisi tuollaiselle ryteikkökävelylle paitsi mainitsemani vanhin lapsenlapseni. Selvisin kuitenkin huipulle. Huomasin olevani lähellä peltojen takana olevaa puuta, jota olen useimmiten vain kuvannut kaukaa. En voinut mennä lähelle, koska ennen sitä oli kielto mennä rakennusmaalle, jonka alueella puu oli. Alhaalla toisella puolella näin ison rajatun alueen ja edessäpäin Lahelan kaupat. Liittyisikö alue jotenkin Lahelan tulevaan kouluun, jota alettaisiin rakentaa muutaman vuoden päästä?

 

Palasin alas mäeltä ja olin hurjan ylpeä itsestäni ja jaksamisestani – ja jaloistani. Ajattelin, että lapsenlapseni Alex oli nuorempana usein seuralaiseni vastaavanlaisilla retkillä. Vanhinta lapsenlastani olin myös kierrättänyt alueella, mutta tuskin hän sitä muistaa. Silloin olimme liikkeellä lasten ehdoilla, nyt vain omillani. Lähestyessäni kävelytietä, istahdin hetkeksi polun yli kaatuneen puun päälle, koska se oli sellainen, että pystyisin siitä helposti nousemaan. Selvittelin ajatuksiani ja otin muutaman kuvan, kunnes hätkähdin, kun vanhempi pariskunta oli tulossa polkua pitkin. Nousin nopeasti ja vaihdoimme pari sanaa. Muita en koko retkelläni nähnytkään. Autuas maailma! Tapasin toki paljon lintuja ja niiden laulut säestivät kulkuani, samalla kun onnelliset sitruunaperhoset seurasivat kulkuani. Talitinttipariskuntakin tuli tervehtimään.

Palasin ryteikön läpi takaisin autolleni. Olin poikki, mutta jaksoin vielä poiketa kaupassa ostamassa Minnille lisää ruokaa. Enpä sitten paljon muuta jaksanutkaan, kuin tehdä ruoan ja lökötellä loppupäivän. Tuntui vähän samalta kuin ison siivousrupeaman jälkeen.

Kirsikkapuut muuten kukkivat parhaillaan. Koristekirsikkapuita kasvaa kotitaloni edessä. 

 

Ihanan kevään kuohuja

Pihalla on narsissien meri ja metsissä, ojanvierillä ja pelloilla valkovuokot virtaavat jokina ja ryöppyävät koskina.  Äitienpäivä on täynnä tunteita ja muistoja.  Itkin tänään ajaessani tyttäreni luokse syömään. Itkin haikeuttani, joka aivan liian usein valtaa mieleni. Yksin elävä nainen tuntee varmaan kouriintuntuvammin vanhenemisensa ja mitä se on jo tuonut ja tuo vielä mukanaan. Usein silloin samaistun myös omiin vanhempiini, erityisesti äitiini, mutta isänikään tuntemukset eivät ole minulle vieraita. Itkin sitä, että jätin pihalleni naapurini äitienpäivävieraat pystyttämään uutta pyykinkuivaustelinettä, jonka edeltäjän joku heistä oli alkuviikosta rikkonut katkaistessaan sen päällä roikkunutta isoa männynoksaa.

Kuvat eivät tarkoituksella täsmää tarinan kanssa. Mutta koska tänään skannailin muutaman valokuvan, käytän niitä tässä. Taitaa olla talvi 1974 ja olemme maalla Vehmaisissa viettämässä hiihtolomaa. Christina ja äitinsä päiväkirja. Vanhat kuvat ovat omiaan lietsomaan haikeutta.

Naapurissani asuvalla itseäni lähes parikymmentä vuotta vanhemmalla pariskunnalla on ainakin viisi lasta. Siinä on sitten juhlapäivinä porukkaa paikalla vaikka kuinka paljon.  Itkin ihmisten ystävällisyyttä.  Jollei minulla olisi omissa asioissani niin paljon puurtamista, auttaisin muita ihmisiä paljon enemmän.  Viime talvena pari kertaa tein naapurilleni lumitöitä avaamalla lumiauran peittämän pihan sisäänkäynnin. Saat sitä, mitä toivot. Niinhän se menee.

Naapurini Pauli Huuhtanen oli tuolloin juuri julkaissut uuden kirjan, josta oli kirjoitettu Keski-Uusimaassa (22.12.2012).  Hän oli aiemmin kääntänyt kreikasta suomeksi Flavius Josefuksen ” Juutalaissodan historian” (WSOY.2004). Tuo työ jätti hänelle paljon materiaalia, joita hän sittemmin käytti  kahden aiheeseen liittyvän romaaninsa aineksina.  ”Herodes” ilmestyi 2008  (Kesuura) ja ”Masadan piiritys” nyt 2012 (Kesuura) ennen joulua.  Sain yllätyksenä itselleni kiitoksena lumen kolaamisesta postilaatikkooni tämän viimeisimmän kirjan.  ”Herodeksen” ja vuonna 2009 ilmestyneen kirjoittajan oman karjalaisen perheen vaiheisiin liittyvän romaanin ”Sodan varjossa” olen saanut aiemmin ja ne olen ehtinyt lukeakin.

Koska tänään oli äitienpäivä, muistelin äitiäni kuten myös tyttäreni muisteli mummoaan ja  myymäläautolla käyntejä. Tässä kuvassa hän odottaa myymäläautoa vanhan kaupan luona Vehmaisissa Rengossa äitini kanssa. Nummisen Fanny eli Nummiska on tullut paikalle potkukelkalla. Olin kuvaajana mukana. Talviloma 1980.

Sitten onkin jo kesä.

Olen kirjoittanut Pauli Huuhtasesta muutaman kerran aiemmassa blogissani.  Kesällä 2007 kävi nimittäin niin, että saatuani tietää hänen taideharrastuksestaan, pyysin häntä yhteisnäyttelyyn Tuusulan kunnantalolle, josta olin varannut näyttelytilan kahdeksi viikoksi.  Nyt jälkikäteen ajateltuna, nuo ajat, jolloin rohkenin laittaa valokuviani esille, olivat mahtavan hienoja.  Keskustelut muiden kanssa antoivat paljon ja auttoivat astumaan vaikeiden asioiden ulkopuolelle. En varmaan enää edes pystyisi siihen, koska olen astunut tavallisen taapertajan maaperälle. Nyt voin välillä vain unelmoida siitä tilasta pilven reunalla, jossa olin aina hetken näyttelyjemme avajaisissa.  Aika aikaa kutakin.

Kirjoitin aiheesta myöhemminkin tutkiessani Huuhtasen romaanien aluetta Google Earthin avulla. Ja sittemmin kävi vielä niin, että taidehistorian opiskelussa käytiin hyvin tarkkaan läpi Jerusalemin temppelin vaiheita. Menetin niiden professori J-P Airaksen luentojen takia jopa yöuneni.  Minun oli silloin pakko nousta tutkimaan tuossa alla olevassa tekstissä  mainitsemaani karttaa alueen eri vaiheista. Temppelivuori on pyhä paikka sekä juutalaisille, kristityille että muslimeille. Liitänkin taas vaihteeksi tähän vanhan  blogitekstin, kun kerran tämä kirjoitus siihen johti.

”6.1.2009

Kuohuva maailmankolkka

Jerusalemista ei ole pitkä matka Masadan linnoitukselle lähellä Kuolluttamerta. Betlehem, Jeesuksen syntymäkaupuni, on Jerusalemin lähettyvillä ja sinne näkyy Herodiumin kukkula.  Israelissa ei ole minnekään pitkä matka, onhan maa pieni. Autiomaissa teitä risteilee harvakseltaan. Kiehtova maa on taas uutisissa Gazan kriisin johdosta, mikä ei ole mitään uutta tuolla maailmankolkalla. Alue on muutenkin  elänyt niin pitkälle kuin tiedämmekään dramaattisia vaiheita eri kansojen taistellessa sen hallinnasta. Olen jo aiemmin tutkinut aluetta kartalta Jeesuksen näkökulmasta. Nyt tuli aika katsoa, miltä maassa näytti ennen Jeesuksen syntymää. Silloinkin siellä eri heimot taistelivat vallasta, mutta samaan aikaan toteutettiin isoja rakennustöitä.

Nimittäin, naapurini, teologian tohtori Pauli Huuhtanen on kirjoittanut tänä syksynä kirjan Herodeksesta, jonka sain juuri luettua loppuun.  Kopion tähän kirjan esittelyn Suuri Kuu-kirjakaupan sivuilta:

Teol.tri, dosentti, Käpylän entinen kirkkoherra Pauli Huuhtanen on kirjoittanut historiallisen romaanin nimeltä Herodes, Herodes Suuren aikakaudelta (73-4 eKr). Pauli Huuhtanen on tutkinut Uuden testamentin ajan historiaa. Hän on aiemmin koonnut samojen kansien väliin juutalaissotaa koskevia tutkimustuloksia, sekä luennoinut aiheesta pääasiassa Helsingin yliopistossa. Hän on suomentanut kreikan kielestä Flavius Josefuksen juutalaissodan historian. Hänen muissa tutkimuksissaan kuvataan Palestiinan poliittista tilannetta Uuden Testamentin aikana, Jeesuksen ajan juutalaisia uskonnollisia ja poliittisia ryhmiä, sekä Uuden Testamentin ajan sosiaalista tilannetta sekä juutalaisten diasporaa. Nyt tiedemies yllättää historiallisella romaanilla, jossa Herodes Suuren ja hänen sukunsa kuvaus tihkuu lihaa ja verta kaunokirjallisessa muodossa. Historiallinen romaani kuvastaa hyvin aikaansa ja sen julmuutta, mutta myös ihmisten välistä rakkautta ja toisistaan välittämistä. Valta turmelee, tai ainakin kyynistää. Herodes-romaania voinee lukea myös allegoriana tähän päivään. Herodes Suuri "Juudean kuningas Herodes tunnetaan monissakin antiikin ajan historiallisissa lähteissä. Erotukseksi jälkeläisistään hän on saanut lisänimen Suuri. Merkittävin tämän kuninkaan tuntijoista on juutalainen historioitsija Flavius Josefus. Hänenkin tiedoistaan huomattava osa perustuu tosin Herodeksen hovihistorioitsijan Nikolaos Damaskoslaisen kirjoituksiin. Niitä ei ole säilynyt sellaisinaan, vaan ne ovat luettavissa Josefuksen teoksista. Herodeksen maine julmana hallitsijana heijastuu mm. Uuden testamentin kertomasta Betlehemin lastenmurhasta. Kuitenkin on todettava myös tämän Juudean kuninkaan monet ansiot. On tosiasia, että hänen aikanaan Juudea, joka oli Rooman Syyria-provinssin osa, sai viettää suhteellisen rauhallista elämää. Herodes osasi pitää yllä hyviä suhteita imperiumin johtajiin vaihtaen joustavasti puolta aina sen mukaan, kuka Roomassa oli kulloinkin vallassa. Hallituskautenaan 37-4 eKr. Herodes suoritti valtavia rakennustöitä maassaan. Niistä on erityisesti mainittava Kesarean satamakaupunki, jolla oli suuri merkitys merenkululle Välimeren itäosissa. Juutalaisten uskonnon kannalta tärkeä oli Jerusalemin temppelin uudisrakennus. Siinä Herodes ylitti jopa itsensä kuningas Salomon temppelin loistokkuuden. Lisäksi hän rakennutti monia linnoituksia, joista jotkut olivat samalla myös huviloita. Suurilla rakennustöillään Herodes ei kuitenkaan saavuttanut kansan jakamatonta suosiota. Vaativathan ne valtavia kustannuksia, jotka perittiin kansalta veroina. Huomattava osa kansasta vastusti tämän puolipakanallisen idumealaissyntyisen nousukkaan kuninkuutta myös siksi, että se piti makkabien eli hasmonien kuningassukua oikeana ja laillisena. Näiden vastustajiensa kanssa Herodeksen oli kamppailtava koko halituskautensa ajan. Olettamiensa vastustajien eliminoimisessa hän oli armoton. Niinpä hän tapatti kolme poikaansa, yhden vaimonsa, kaksi ylimmäistä pappia ja lukuisan määrän em. hasmonisuvun jäseniä ja kannattajia. Edellä esitettyihin historiallisiin kehyksiin sijoittuu historiallinen romaani Herodes, jossa yksittäisistä tapahtumista ja henkilöistä kerrottaessa fiktio on kuitenkin hallitsevana." Pauli Huuhtanen

National Geographicin suomenkielisen version viimeisimmässä numerossa 15 (18.12.2008-28.1.2008) kerrotaan samasta aiheesta ”Kuningas Herodes, poikalasten tappaja vai nerokas hallitsija”. Artikkeli on varustettu runsailla kuvilla Herodeksen valtakunnan rakennuksista mm. edellä mainitsemistani Masadasta ja Herodiumista.  Lehden mukana tulee myös hieno kartta nimellä ”Historian takomo” kuvaten itäistä Välimerta. Kartan toisella puolella on kuvattu Jerusalemin pyhät paikat.  Täytyy sanoa, että tänä päivänä maailma tulee kaikista väylistä eteemme, että meidän ei välttämättä tarvitsekaan matkustaa, vaikka kyllä minua edelleen houkuttelee ajatus joskus päästä oikeasti sinne... ”

On kesä 1972. Vietin sen Christinan kanssa Suomessa. Hänen isänsä tuli ystäviemme Irenen ja Herbertin kanssa käymään.