Tässä postauksessa on ajatuksiani elokuun lopusta alkaen. Ikävä kyllä en ole saanut tekstiäni valmiiksi muiden asioiden kaatuessa päälleni ja siksi tämä postaus on joutunut odottamaan julkaisua. Voisin jättää väliinkin, mutta julkaisen silti.
30.8.
Elokuu on loppumassa. Tänään sunnuntaina sataa vettä. Ihan hyvä, en ole koko kesänä paljon jaksanut kuljeskella lempipaikoillani eikä kunnon sade ole paras ajankohta lähteä ryteikköön. Ovatko entiset polkuni edes yhtä hohdokkaita paikkoja kuin ne olivat, olen sitäkin ajatellut? En enää keksi edes syytä jakaa niitä sekavaksi muuttuneessa sosiaalisessa mediassa. Muita syitä riittää vaikka kuinka paljon; arkipäivän paineet, kodin järjestys ja kotityöt, Minnin tarpeet, kaupassa käynnit, väsymys, jaksaminen, vanhuus, luettelo on pohjaton. Ainakin pari päivää viikossa menee syvässä väsymyksessä ja yllättäen joku muukin päivä ja silloinkin on hoidettava eteen tulevat asiat. Sairauteeni liittyvät useat pahenemiskierteet muine paineineen veivät parin vuoden aikana vähitellen kuntoni heikoksi. Siksi vaalin parantunutta olotilaani
Paperikasani vaativat paljon aikaa. Yritän vihdoin mennä jokaiseen niistä sisälle ja lukea tarkkaan, koska aiemmin en ole koskaan ehtinyt tehdä sitä näin syvällisesti, kun nyt yritän. En ehdi edelleenkään tarpeeksi, muutamat merkinnät vaativat paljon ajatuksia ja ehkä tutkittavaa ja jäävät taas roikkumaan. Oli järisyttävää huomata, että aiemmin kirjoittamieni vuoteen 1961 liittyvien kommenttieni jälkeen olin kymmenen vuotta myöhemmin vajoamassa pohjattomaan suohon. No, muista syistä kuin nyt.
Kirjoitin 18.3.1971
”Joskus tuntuu kuin kaikki halut kirjoittaa olisivat minussa kuolleet. Sääli. Siksi elämä tuntuu joskus niin turhalta. Kevät tulee, vuodenajat vaihtelevat, minä pysyn paikallani. Vähemmästäkin katkeroituisi. Aika liukuu ohitseni. Ikään kuin häpeäisin kirjoittaa. Kynät ja paperi pilkkaavat minua. Kuulen muiden ilkkuvan naurun takanani sulkiessani kaapin ja jättäessäni ne sinne pölyttymään. Nuoren ihmisen elämä (paitsi minä en ole enää nuori, juuri silloin olin vielä 23 v) on suuri salaperäinen unelma. Se on jotakin Proustmaista pintapuolisesti ajateltuna ja sellaisena se pysyykin. Voin palata siihen kirjoittamalla ja unissa. Arkielämän kovuudessa se ei enää onnistu. En voi hylätä ainoata kunnianhimoani, vaikka se joskus tuntuu niin turhalta.”
Kyseessä on pieni päiväkirja, sinikantinen vihko, johon kirjasin muutamia lyhyehköjä merkintöjä avioliitostani ja unelmieni karkaamisesta ja tulevista vaikeuksista, joihin joutuisin ratkaisuja tehtyäni Vihko kattaa ajan 26.9.1969 – 20.12.1972 ja selittää todella paljon ja valaisee sen ajan kirkkaasti. Tammikuussa 1973 palasin lopullisesti Suomeen ja myöhempi aika vei minua enemmän aivan toiseen suuntaan kuin olin alun perin halunnut tai suunnitellut.
Nytkin kirjoitetaan ja puhutaan, että nuorilla ihmisillä on todella vaikeaa. Kysymys on elämästä, työstä ja opiskeluista, perheen perustamisesta. Usein samassa yhteydessä verrataan onnekkaita vanhempia sukupolvis vanhempiin sukupolviin, joille kaikki oli helppoa. Asunnot, työpaikat, opiskelupaikat jne, kaikki järjestyi helposti. Se ei pidä paikkaansa. Kirjoittamiseni fokus ei tosin ole tässä. Voin silti todeta, että meistä monikaan ei saanut tehdä niin kuin olisi halunnut ja suunnitellut. Ongelmat elämänpolussa johtivat sitten vaihtoehtoihin, jotka veivät suuntaan, jonne ei ehkä olisi halunnut mennä. Niin kävi minullekin.
Elämäni ei harhautuvista poluista huolimatta ollut huonoa, ei koskaan. Ajatelkaa mieluummin, että se kalvaa minua edelleen ja siksi olen nyt tämän valtavan möykyn edessä, joka kuiskii minulle, että tekisin nyt sen, mihin minut oli tarkoitettu. Meistä kunkin elämä sisältää monia erilaisia elämiä, jotka kaikki ovat hyviä. Kaikella on tarkoituksensa. Olen tässä nyt selvittämässä, mikä tarkoitus tällä kaikella on. Yllättäen tavoitteeni tulee kaikista kirjoituksistani kaikkina aikoina voimakkaasti esiin. Eli yritän nyt sitä, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Olisinkin tehnyt ja välillä yritinkin kaiken rinnalla, mutta edessä oli jatkuvasti esteitä.
Olen itselleni armollinen, jos päiviä jää väliin enkä etene millään tavalla. Arkipäivä on hoidettava.
1.9. tiistai.
Syyskuu alkoi. Tuntuu kylmältä, palelen. Minni haluaa olla koko ajan parvekkeella tai roikkua minussa kiinni, puhua minulle pienemmällä äänellä ikäänkuin valittaen. Nyt alkaessani kirjoittaa, hän kiipesi syliini silmiini tuijottaen ja kehräten. Lukiessani lehtiä tabletilta, hän tuli makaamaan eteeni ja heittäytyi selälleen. Kun liikun huoneesta toiseen, hän ryntää tarkistamaan, mitä teen. Pitäisikö olla huolissaan?
Kirjeet.
Kotonani Rengossa, lapsuuden kodissani, jossa pieni perheeni (mieheni, tyttäreni ja minä) oli asunut vuoden verran keväästä 1970 toukokuuhun 1971, äitini alkoi lähdettyämme takaisin Saksaan kirjoittaa minulle kirjeitä. Välissä on myös isän ja siskojeni kirjeitä. Kesäksi vanhempani ja muut kotona olevat perheenjäsenet muuttivat kirkonkylästä isän virkasunnosta maalle, taloon, mistä me olimme toukokuussa (1971) lähteneet takaisin Saksaan. Mieheni oleskelulupa kesti vuoden, sitä valvottiin valtion puolelta tarkasti. Äitini kertoi, että lähdettyämme ulkoministeriöstä soitettiin ja tarkistettiin, olimmeko jo lähteneet. Äitini tuntui suorastaan nauttivan kirjeiden kirjoittamisesta, kirjeitä on paksu pinkka ja niitä on nyt vuosikymmeniä myöhemmin ilo lukea. Hän mainitsee, ettei olekaan pitkään aikaan kirjoittanut kirjeitä. Olimme juuri lähteneet takaisin Saksaan. Pikku Christina oli täyttänyt huhtikuussa 2 vuotta ja puhui suomea. Jätimme jälkeemme valtavan ikävän. Christina oli valloittanut kaikkien sydämet. Lattialle unohtunut tutti itketti äitiäni ja sisartani. Rivien välistä huokuu rakkaus ja lämpö. Lapsen syntymä oli avannut uusia ovia.
Äitini kertoi kaikkien kuulumiset, myös laajemman suvun osalta ja toivoi, että tulisimme takaisin, koska hän hoitaisi mielellään tytärtäni. Hän oli silloin vasta 56-vuotias. En ollut varmaan kertonut kovin tarkkaan mitään omista pohdinnoistani ja avioliiton vaikeuksista. Ne selviävät omista muistiinpanoistani. Niitä oli vaikea myöntää. Äiti odottaa koko ajan kirjeitäni. Yksi sisaristani on tulossa käymään Saksassa heinäkuussa. Kirjeet ovat täynnä yksityiskohtia, mikä tekee niistä erityisen kiinnostavia ja ne nostattivat minussa kaipauksen lapsuuden marjamaille ja metsiin. Olenhan joskus kuvaillut tarkkaan, kuinka tunsin kaikki ympäristön paikat, kasvit, puut ja kivet täydellisesti.
Toukokuun lopussa istutettiin aina perunat ja äitini teki suuren kasvimaan. Lähellä oleva Paloniitynjärvi antoi runsaasti kaloja, joita isä kutsui Pietarin kalasaaliiksi. Talossa oli nuoi Minni-niminen kissa, joka oli saanut keväällä ensimmäiset pennut, kolme suloista, kaunista kissaa. Äitini joutui jälleen miettimään, mitä pennuille tehtäisiin. Ikuinen surullinen probleema. Siitä ei kerrottu sen enempää kirjeissä, mutta mainittiin kissojen kasvaneen jo isoiksi. Äiti joutui sen yleensä aina hoitamaan eikä halunnut pahoittaa minun mieltäni.
Ulkokissojen muuttuminen tai opettaminen sisäkissoiksi oli aiemmin ollut meidän lasten aikaansaannos ja se oli aiheuttanut useita surullisia tarinoita. Olimme vuosia hellineet kissoja lähes salaa ja tuoneet emokissat synnyttämään huoneissamme kertomatta vanhemmillemme. Kissojen elämä oli silti vielä edelleen vaikeata. Muistaakseni aiempi kylän kissapopulaatio oli kuollut kissaruttoon. Elokuun loppuun mennessä perhe muutti takaisin Rengon kirkolle asumaan ja sitä ennen sadonkorjuu ja säilömiset oli tehtävä ja kissaongelma myös ratkaistava.
Ongelmani Saksassa näkyvät kirjeiden rivien välissä. Jouduin olemaan koko sen kesän joka ikisen päivän aamuvarhaisesta iltamyöhään töissä kaupassa Itämeren rannalla, jolloin minun oli jätettävä pikkuinen Christina sukulaislasten hoitoon ja jännitettävä, milloin hänet tuotaisiin kotiin, se oli mieheni vastuulla. Miehethän eivät yleisesti pitäneet siitä, että vaimo oli töissä. Tosin hänen äitinsä oli työpaikassani myymälänhoitajana ja tavallaan siis esimieheni. Iso pomo oli Kielissä ja kävi harvoin. Olin pari kertaa saamassa potkut, kun aloin hoitaa meidän työläisten etuja. Onnistuin kyllä niissä, mutta minua kiellettiin jatkamasta. Palkkarahoilla sain hankittua pesukoneen. Asuntoasiammekin olisi kesän aikana ratkaistava, sillä asuimme samassa talossa, missä mieheni vanhemmat.
Äitini kirjeet ovat uskomaton aarre. Pysyin ajan tasalla koko perheen asioista, ja samalla hän kertoo myös muiden läheisten asiat. Isän kirjeet täydentävät. Uuden sukupolven syntymä on tehnyt lapsuudenperheestäni joksikin aikaa onnellisen ja rakastavan. Ensimmäinen lapsenlapsi on ollut tärkeä vanhemmilleni. Muita lapsenlapsia saatiinkin odottaa pitkään.
4.9. perjantai
Eilen minulla oli tapaaminen ystävän kanssa ja tänään olen ollut taas väsynyt. Jonkin verran olen jaksanut lukea päiväkirjojani. Materiaalia ja asioita on mahdottoman paljon. Olen itsekin yllättynyt, millainen luonnonvoima olen ollut. Annan nyt itselleni aikaa edetä hiljaa ja luovuttaa väsymyksen yllättäessä. Taisin mainita jo aiemmin, että olen myös yllättynyt muistini tarkkuudesta. Sieltä vyöryy koko ajan jotakin sellaista, mitä en ole maininnut, saati kirjannut minnekään.
Lehmät ja muut kotieläimet
En muista, olisinko koskaan kertonut eräästä jännittävästä kesäisestä lehmien hakuretkestä, jonka tein pienen sisareni kanssa. Lehmät vietiin kylän toiselle puolelle metsikköön ja pellolle päiväksi ja haettiin illalla pois. Jätän kertomuksen nyt kertomatta. Lehmien hakuretki on tapahtunut ehkä juuri ennen lehmien myymistä ja jäänyt erityisen elävänä mieleeni. Lehmät myytiin sittemmin huutokaupalla. Muistan hämärästi, että piha oli täynnä ihmisiä ja maksuja maksettiin kolikoilla. Ajankohta ei ole muistissani. Muistan lehmät, mutta en enää kaikkien nimiä. Yksi lehmistä oli Kukka ja toinen oli Heta.
Minä ja vasikka
Talon papereista löysin aikanaan luettelon talon eläimistä isäni kirjaamina päiväyksellä 11.4.1945 äitinsä perinnönjakoa varten. Hänen äitinsä Lempi oli kuollut jatkosodan aikana. Luettelossa mainitaan useita kuten lehmä Heta (9000 mk) ja 8 muuta lehmää ja kaksi hiehoa mm. Kukka (3000 mk). Listassa on mainittu myös lampaita, kaksi sikaa ja kanoja ja niidet yhteisarvot. Talossa oli silloin vielä neljä hevosta: Tiina 6000 mk, Lotta 50000 mk, Liisa 50000 mk ja Lirppa 14000 mk. Muistan Lotan, Lirpan ja Liisan, joista Lotta oli talossa vielä myöhemmin 1950-luvulla. Oletan, että kaikki lehmiin liittyvät ja mainitsemani asiat tapahtuivat ennen kouluun menoani, siis ennen 1954, ehkä 1953 tai jopa jo 1952. Navetassa ja karjakeittiössä tehtiin myös jotakin remonttia niihin aikoihin tai eläinten myynnin jälkeen. Putosin tallin vintiltä (monta metriä) alas kivilattialle lyöden pääni niin, että kasvoni olivat yhtä mustelmaa. Ajattelen nyt, että kaikki edellä mainitsemani tapaukset ovat olleet liian järkyttäviä pikkulapsille, että ymmärrän, ettei niistä myöhemmin edes puhuttu. Voin hyvin kuvitella, että ne ovat järkyttäneet erityisesti minua ja ehkä siksi olin parina kesänä mummoni luona. Silloin kaipasin vain kotiin.
Olen äskettäin innolla katsellut Yle Areenasta Lomittajat-sarjaa. Suoraan sanoen juutuin katsomaan sitä. Lehmät tuntuvat olevan yhtä älykkäitä kuin kissat. On ihailtavaa, miten omistajat ja lomittajat rakastavat niitä. En olisi kyllä aikoinaan olla ainakaan lehmätilallinen. Tuotantoeläinten hoito rajoittui osaltani vain kanojen ja kananpoikasten hoitamiseen
9.9. keskiviikko
Eilen tiistaina tapasin jälleen ystäväni. Istuimme useita tunteja kahvilan pöydässä. Tarinamme ovat loputtomia ja hurjan mielenkiintoisia. Ainakin muistimme pelaavat. Kahvila Hyrylän S-Marketissa suljetaan tässä kuussa kuten myös S-market. Hyrylän Prisma avataan 1.10.
Koska en eilen ehtinyt käydä kaupassa enkä apteekissa, kävin tänään. Sen jälkeen aloin miettiä valokuvakaaostani niiden muiden kaaosten lisäksi. Jätän ajatukseni itämään. Kaaos voi olla ja on järjestyksessä, mutta nykymaailmassa on asioita, jotka sekoittavat sen. Tänään oli Hesarissa selvitys siitä, kun Open A1:n tekoälyagentit käyttivät ulkopuolista sivustoa tallennustilanaan ja sivuston ylläpitäjä huomasi sen ja korjasi agenttien viestejä pois. Tarina jatkuu, mutta on jo hoidettu ja tutkittu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti