Aaltoilua

3.7. perjantai. Tämä viikkohan on ollut hurja eli hurjan vaikea. Taisin jo mainita sen aiemmassa postauksessani (1.7.) Olen vanha ja mielenkiinnoton ja minulla on ronkeli kissa. Joskus haluan kirjoittaa ja kirjoittaa, mutta en aina halua tehdä sitä samassa paikassa. On hienoa innostua ja voida paremmin kuin vaikkapa edellisenä aamuna. On ihanaa, kun sataa ja tuulee. Siirsin läppärini pikkupöydälle makuuhuoneeseen sängyn viereen. Asentoni ei ole hyvä, mutta ympäristö vaihtui. Minni seurasi ikkunalle aamulevolle ja vahtimaan minua. Aamuruoan annoin jo aiemmin aamulla, mutta sitten hän oli vaatimassa makupalaa ja saikin sen. Kun käyn kaupassa, minut tapaa parhaiten kissanruokahyllyjen äärestä.

Tänne valikoitui nyt kuvia Minnistä heinäkuussa 2026

On ollut hyvä aamu. Nukuin hyvin ja sillä on merkitystä. Heräilen kuten jo pari vuosikymmentä useita kertoja yössä. Unien näkeminen on hyvästä. Näin aivan aamusta unen paikasta, jossa olen usein liikkunut, mutta en millään saa mieleeni, mikä siinä oli erilaista tai tuntui erilaiselta, jopa uhkaavalta. Tapasin eilen jälleen kahvilassa erään ystäväni kuten viime viikolla. Keskustelumme oli vilkasta ja pari tuntia meni aivan liian nopeasti. Vaikka tarkoitukseni on keskittyä jatkossa kuuntelemaan muita, niin lopulta alan repeillä ja puhua liikaa. Anteeksi.  Lopuksi juuri lopettaessamme keskustelumme, näin sattumalta myös entisen naapurini ja palasin vielä kahvilaan juttutuokiolle tämän kanssa. En edes tiennyt, että hän asuu nykyään aika lähellä. Vaihdoimme kuulumisemme. Sitten ryntäsin taas kissanruokahyllylle.

Keskusteluissa muiden kanssa sekaannun usein itseltäni jo kieltämääni asiaan, asuinympäristööni, kotikylääni ja sen muutoksiin. Nyt ennen tätä kirjoitustuokiota etsiä joitakin vanhoja skannaamiani kuvia alkuperäisinä, koska en löytänyt niitä kovalevyiltäni. Se johti minut asian lisäksi loputtomaan urakkaan arkistojeni kanssa. Kansiot ja muovitaskut täynnä lehtiartikkeleita. Toki olen jo paljon hävittänyt, mutta tallentanut erityisen kiintoisia.

Nyt minulle pitäisi olla tärkeintä vain omaan aikajanaani kuuluvat lehtileikkeet, vaikkapa sellaiset, jotka ovat kirjanneet 2010-luvulla 50 vuotta sitten tapahtuneita asioita.  Olen tallentanut niitä ja muita aiheita, jotka kyllä usein liittyvät omaan elämääni ja harrastuksiini. Aineistojen pitäminen selkeässä järjestyksessä on todella vaikeata.

Onneksi minulla on kissa hoitamassa minua ja minä häntä. Suurin osa maailmasta on tullut hulluksi eikä osaa ja jaksa keskittyä oleelliseen, ajatteluun, elämän pohtimiseen ja siihen, miten voimme parantaa sitä.

sunnuntai 5.7. On vielä aamupäivä. Koko aamun, todennäköisesti myös koko yön on satanut vettä. Eilen ajattelin, että käyn tänään ryteikössäni. Ehkä se vielä onnistuu, jollen tapani mukaan revi itseäni puuhaamisella loppuun ja sää selkenee ja polut kuivuvat. 

Minni pitää huolta aarteistani

 Muistaakseni eilen väsytin itseni nostelemalla painavia laatikoita romu- eli arkistohuoneessani ja raahaamalla muutaman niistä olohuoneen puolelle käsittelyä varten. Myös sähköisten arkistojeni järjestely kauhistuttaa ja teettää työtä, osa kuvista pitäisi skannata uudelleen. Se on työlästä. En ole ollut kovin järjestelmällinen aiemmin ja nyt en paljon ollenkaan, koska tekninen toimintaympäristö elää niin paljon. Sitten ajattelen, että miksi ihmeessä mietin tätä niin paljon. Luovuttaisinko?

On vaikea keskittyä yhteen asiaan, kun ympärillä on mahdottoman paljon häiriötekijöitä. Aina kun kaivelen laatikoita, löydän asioita, joista haluan vielä kirjoittaa sen sijaan, että keskittyisin oleelliseen, omaan elämääni. Ne asiat toki liittyvät myös elämääni. Kirjat, joita olen hankkinut, mutta en ole ehtinyt lukea, kaivavat mieltäni. Luen Hesarin kirjajutut sanasta sanaan ja teen muistiinpanoja, milloin mihinkin vihkoon tai päiväkirjaan.

Hyvinä päivinä en halua antaa periksi. Reumani aktivoituminen ei kiinnostaisi lääkäriä. Tätähän on tapahtunut aika ajoin. Ajattelin nyt, että tällä kertaa kuten joskus aiemmin, että ilmanpaineet ja muut luontoon liittyvät asiat ovat taustalla. Ihminen on osa luontoa, toiset enemmän kuin toiset. Muuttuisin edelleen mielelläni puuksi, kasviksi tai eläimeksi. Ajatukseni vievät minut takaisin nuoruuteeni, joka sisältää monia vieläkin ajateltavia asioita. Siis ihmiselämästä.

Minun probleemani on aina ollut siinä, etten ole oikeasti saanut tai edes pystynyt keskittymään pitkäksi toviksi kirjoittamaan. Siksi minusta tuskin koskaan tulee oikeata kirjailijaa tai yleensä mitään, mitä kohti olen pyrkinyt lapsesta saakka. Olen aina sotkeutunut elämän verkkoihin tavalla tai toisella.

7.7. tiistai. Heräsin tai nousin pian klo 7:n jälkeen. Illalla sänkyyn mennessäni olin jälleen aivan raajarikko, vaikka en koko päivänä tehnytkään paljon mitään ruumiillista työtä. Koska maanantait ja tiistait ovat niitä raskaita päiviä, ajattelen aina, että yritän juuri niinä päivinä säästää itseäni ja levätä. Jos asetun sohvalle ja aion katsoa jotakin sarjaa hetken, nukahdan melkein saman tien.

Reumani aktivoitumisen syytä en aivan tarkkaan tiedä. Saatan olla kerännyt sisäistä ahdistusta jo pidempään. Sitä on kertynyt useista lähteistä, eikä minulla ole keinoja purkaa sitä tai olla välittämättä. Voisin nimetä sen nyt elämän painoksi, joka on aktivoitunut viimeisimmän vuoden aikana. Syyt ovat olleet positiivisia, mutta myös negatiivisia. Elämän paino niiden kesken kaatuu tässä iässä negatiivisen puolelle. Vaikka tarkoitukseni oli tässä vaiheessa tutkia nuoruuttani ja alkaa kirjoittaa siitä lisää luomalla jotakin uutta, niin vaikka koen sen hyvänä asiana, saattaakin olla, että sieltä putoaa päälleni myös asioita pinnan alta, niitä, joita en ole tiedostanut aikoinaan.  Ne ovat niitä asioita, jotka jäävät lukuisien muistojen taakse piiloon. Kaiken lisäksi minulla on ollut myös jo silloin yhteys menneisyyteen, mitä en ole silloin osannut vielä sanoittaa.

Lääkärille meno ei auttaisi, mitään uutta ei sitä kautta ilmenisi.  Tällainen olotila on toistunut monen monituista kertaa alkaen diagnoosistani.  Se on kuin sanoma minulle. Tosin osa siitä on lääkkeen sanomaa ja vaikutusta, jota voitaisiin sitten purkaa taas uudella lääkityksellä, mihin en suostuisi. Koska tällä kertaa molemmat käteni ranteista ylöspäin käsivarsiin ja niskaan saakka ovat kipeät ja väsyvät vielä lisää, jos teen raskaampaa työtä, totean vain, että sitä samaa tämä on ja yritän kestää.

On tullut mieleeni, että me itse myös keräämme elämän painoa olemalla puhumatta ja keskustelematta vaikeista asioista. Se on kaikkien suomalaisten pahe, vuosisatojen ajan. Jos joku rikkoo sen säännön, saattaa käydä niin, että sellaista ihmistä aletaan välttää ja sulkea pois ja mitätöidä. Sitä ei ehkä kerrota, sillä se ilmoitetaan myös sanattomuudella, minkä voi kokea, ettei ole hyväksytty ihmisenä. Asioista saa keksiä vitsejä, kevyitä tarinoita, joilla todelliset asiat kätketään. Niiden ylläpitäjät ovat kuin salaliitossa toistensa kanssa. Tällainen toiminta kaiken lisäksi sopii erinomaisesti nykyiseen sekavaan maailmaan, joka suosii myös salaliitoja ja valepuheita. Jos et pidä sellaisesta, sinua saatetaan kutsua vainoharhaiseksi.

Viimeisimmän viikon aikana on satanut paljon. Monena aamupäivänä mielessäni on ollut lähteä ”ryteikkööni”, mutta sadetta on riittänyt juuri aamuisin, eikä tilani ole sallinut lähteä eikä edes yhdistää menoani kaupassa käynnin yhteyteen. Valokuvaaminen, käsien käyttäminen on ollut raastavaa, sormet ovat jäykät ja käsivarsien liikkeet vaikeita.

Joitakin asioita on ehkä hyvä lykätä. Ymmärrän nyt, miksi monet ihmiset valitsevat pinnallisen ja hetkellisen elämän.

 9.7. torstai. On satanut monen monta päivää enkä ole päässyt omille poluilleni. En ole kauheasti yrittänytkään. Päivän vointi ja pakolliset tekemiset ovat olleet esteenä. Eilen illalla jätin tarkoituksella ottamatta yötä vasten Burana 400:n, joka usein hyvin saa minut siihen kuntoon, että pystyn tekemään pakolliset hommat. Siksi halusin tarkistaa, pystynkö nukkumaan ilman sitä aamuun saakka. Molemmat käteni, ranteeni ja käsivarteni olivat kipeitä ja tilanne vain paheni, joten luovutin ja otin yhden tabletin, joka salli minun nukkua aamuun saakka, tosin välillä heräilin. Aamuvarhain otin lisää päivää varten. Illalla tunsin painetta myös polvissani, vaikka kipu ei ole muuten nyt yltänyt niihin. Sormeni toimivat myös eivätkä käteni ole turvonneet eivätkä erityisen kipeät, mutta en pysty hyvin liikuttamaan käsivarsiani vapaasti. Ne tuntuvat entistä lyhyemmiltä, vaikka käsivarteni ovat aina olleet lyhyet. Kipu heijastuu välillä myös niskaan. Kuten ei koskaan aiemminkaan, kipuni ei ole särkyä vaan liikerajoitusta ja epämukavuutta.  Tämä viikko on ollut todella paha. Ajattelin jo, että ehkä rohkenen pian ottaa yhteyttä hoitajaan. Samantapainen tilanne oli 2024 ja se kesti pitkään. Silloinkin se lähti monelta taholta tulleesta ulkoisesta paineesta ja säästä. Töitä ja vastuita oli paljon. Niin vaan hoidin asiat, kun pystyin, lyhyet Prednisolon kuurit auttoivat. Voin aina vain sanoa, että olotilani vaihtelee jatkuvasti ja sairauteni kulkee mukanani ja kulkee edelleen. Yritän olla välittämättä ja olla keräämättä paineita erilaisista vaatimuksista, mutta kyllähän niitä tulee edelleen silloin tällöin ulkopuolelta tai pelkästään omasta mielestäni, vaikka kuinka yrittäisin vaientaa niitä.

Tänään on taas mukava tapaaminen kahvilassa. Saa nähdä, mistä tällä kertaa keskustelemme.

Kotona kaikki seisoo. Hoidan itseni ja Minnin ja pakolliset kuviot. Yritän olla innostumasta liikaa, koska sekin on yksi vaaratekijä minulle. Pistän monet hankkeet pienemmälle tai en ota niitä ollenkaan esiin.

Sateiset päivät sopivat meille, Minnille ja minulle. Tänäänkin on vielä sellainen. Sateisia kesiä on HS:n mukaan ollut mm. 1961, jossa olen tänä kevääni viipynyt tutkiessani päiväkirjamerkintöjäni. Lehden mukaan myös 1976 oli sateinen. Pitääpä tarkistaa, mitä olen silloin kirjoittanut.

Aina se kirjoittaa ja lukee. Paras varata tuoli.

 11.7. lauantai. Kirjoitan vähän, jos vaikka saisin huomenna julkaistua tämän postauksen. Olotilassani ei ole mitään muutoksia. Kun voin paremmin, olen Buranan vaikutuksen alaisena, sillä se osaa edelleen vaimentaa tuskaiset liikkeeni käsissä ja käsivarsissa, jotta voin hoitaa päivittäiset askareet. Kunnon siivous saa edelleen odottaa. Samoin puhelu Keusoteen.

Torstaina sovin ystäväni kanssa, että alamme välillä tehdä kävelylenkkejä kahvilassa istumisen sijaan. Hän on asunut Tuusulassa jo 1970-luvun puolivälistä saakka eikä tunne seutua kovin tarkasti. Minä välillä tuskailen vuorostani, että minua rasittaa aina mielessäni ollut mahdoton kiinnostus ympäristöäni kohtaan. Olen käyttänyt paljon aikaa valokuvien ottamiseen kaikista mahdollisista kohteista kuten myös niiden tutkimiseen. Aiemmin minulla oli vuosikaudet joku muu tai lapsenlapseni seuranani, kun lähdin tutkimaan paikkoja. Kävellessä on aina ollut mukava jutella.  Emme tietenkään ole aina parhaimmassa kunnossa tehdäksemme pitkiä kävelyretkiä, tarvitsemme mukaan sauvat ja liikkuminen voi olla aika hidasta. Innostuimme silti. Nythän jalkani ovat vielä hyvin toimivat, muu kaikki on kokeiltava. Ilman Buranaa en kyllä selviäisi. Liikkumaanhan olen koko kevään halunnut ja välillä se on onnistunutkin. No nyt Minni kiipesi syliini ja pitää lopettaa.

12.7. sunnuntai iltapäivä. En nyt tiedä, saanko tämän postauksen julkaisuun tänään kuten alun perin olen suunnitellut. Viime yö oli hirveä, koska en älynnyt ottaa sitä 1 Burana-tablettia aikaisemmin. Illalla, jo hämärän aikaan täällä oli aivan mahdottoman kova ukonilma, salamointia ja jyrähdyksiä koko ajan. En ole itse asiassa koskaan kokenut täällä samanlaista. Yritin vähän videoida ja pelästyin pari kertaa sitä meteliä. Ajattelin lapsuuteni kovia ukonilmoja, jolloin oli pakko piiloutua peiton sisään ja pitää käsi korvilla. Tällekin päivälle on voimakasta ukkosta luvassa.

Aamulla huonovointisuuteni ei sallinut minun pistää suuhuni muuta kuin kahvia. Aamuyöllä olin ottanut kaksikin Buranaa, mutta ne vaikuttivat hitaasti.  Myöhemmin, kun vointi alkoi kirkastua, tein kaikenlaista, pesin tukkani ja jopa ajattelin lähteä ulos. Mutta eihän siitä mitään tullut, kun kävin katsomassa sähköpostini. Posteihin oli vastattava tai tehtävä muita toimenpiteitä.  Jotkut asiat vaativat koko ajan vääntöä, kuten vaikkapa nyt Markkulan sukuseuran myöhässä olevat asiat.

Yritän säilyttää malttini. Olen ilmoittanut jo kauan sitten molemmissa sukuseuroissa asioista, joita en enää hoida. Olen luvannut jatkaa hallituksissa, mutta toisessa en suostunut edes nimelliseksi sihteeriksi. Olin aiemmin sukututkijana ja sihteerinä, mutta sihteerin hommat lopetin jo vuosia sitten. Ketään muutakaan ei tehtävään saada. Toisessa sukuseurassa olen ollut sihteerinä vuodesta 2015 saakka ja ilmoittanut, etten enää jatka. Siellä on sama tilanne, kukaan ei halua olla sihteeri. Loppujen lopuksi vähätellään aina sihteerin hommia, ne voi hoitaa kuka tahansa, vaikka kierrättämällä. Olen pysytellyt kovana ja ollut hiljaa loukkaantunut, kuinka pientä arvostus on.  

Aloin jopa yhdistää sen ”kiusaamiseen”. Olen joskus maininnut, että minua on kiusattu lapsesta saakka, usein ystävien ja koulutovereiden taholta. Sitä tapahtui myös työelämän aikana. Huomasin sen, mutta jätin sen aina huomioimatta tai en puuttunut siihen.  Olen kiltti ihminen ja minua on ollut helppo käyttää hyväksi.

Olotilani ollessa mikä sen nyt, tällaiset asiat nousevat pinnalle. Yritän olla välittämättä syntyneistä pikku konflikteista, jotta en stressaa itseäni liikaa. Mutta se ei aina onnistu. Ehkä reumani juuret ovat myös ominaisuuksissani.

Ajatella, minun piti oikeastaan kirjoittaa rakkaudesta, erityisesti vanhempien rakkaudesta lapsiaan kohtaan. Toisella kertaa sitten.

Pääsen julkaisemaan tämän postauksen vasta pari päivää myöhemmin, vaikka jo ajattelin, että jätän kokonaan väliin.   

 

Ikäihminen

6.2. torstai

Edellisessä blogissani olin vielä innoissani olotilani paranemisesta. Ei saisi mitään kehua ilman täyttä varmuutta, sillä kehuminen kostautuu jatkossa. Jatkan päivä kerrallaan ja otan kaikki koettelemukset vastaan. Uutiset maailmalta ja kotimaastakin ovat sen verran mielettömiä, karuja, hulluja ja ihmeellisiä, että joskus tuntuu, että en elä siinä Suomessa ja maailmassa, mistä lehdissä ja uutisissa puhutaan. Alanko seota myös päästäni? 

On ikävä viime kevättä...

 

Tottahan on, että maailma alkoi mennä lopullisesti sijoiltaan jokunen vuosi sitten eikä taida siitä ollenkaan toipua. Ihmiset ovat muuttuneet. Parasta on keskittyä omaan pieneen maailmaan ympärillään ja alkaa katsoa vain sisäänpäin, varsinkin silloin, kun uutiset ovat järjettömiä ja niiden seuraukset mielettömiä.

Sain toissa päivänä kirjoitettua kolme sukukirjan artikkelia valmiiksi, mutten vielä lähettänyt niitä eteenpäin. Olivathan ne jo ennestään lähes valmiita, tarkastusta vaille. Eilinen kaupassakäynti ja runsaat kodinhoitotyöt väsyttivät. On todella vaikea ymmärtää omaa vanhentumistaan, sisältähän olen edelleen nuori ja sama ihminen kuin 1960-luvulla. Miten tässä kävi näin ja nopeasti. Ulkoisesti peilistä katsoo vanha nainen, mikä oikeasti olen. Jolleivat kivut ja liikkumishaasteet vaivaisi minua, olisin todella onnellinen.

Oikeastaan on ilahduttavaa, että nykyään ihmiset paljastavat oman elämänsä menneet vaikeudet täysin vapaasti, lapsuuden ongelmat, kouluongelmat ja lähes kaiken ja lopuksi kertovat, miten ovat pystyneet jättämään ne kaikki taaksensa ja aloittaneet erilaisen perhe-elämän. Minun ikäluokkani ei kerro ikävistä kokemuksista avoimesti, monet ovat edelleen taitavia kaunistelemaan niitä. Haluaisin vielä nyt palata kuuntelemaan aikoinaan tapaamiani ihmisiä, olemaan enemmän tarkkailija. Luulen, että minulla on aikoinaan ollut tarve puhua enemmän kuin kuunnella.  Olen puhunutkin, mutta olen ollut tietoinen siitä, että minua ei kuunnella.

Tätä kirjoittaessani en tietysti muista kaikkea, mitä olen aiemmin kirjoittanut näissä blogeissani ja saatan toistaa itseäni. Kaikki kirjoittamani löytyy edelleen:

Tässä ote 8.8.2015 blogistani ”Valokuvan haihtuva maailma”:

”En ole varmaan ainoa ihminen, jonka luovuus yrittää pursua ulos, mutta aika ei ole otollinen sille. Tai ehkä se onkin, kun vain otan siitä oikein kunnon otteen ja puristan sen itselleni sopivaksi.

Jollen ota ja tee jotakin, tämä jatkuu. Minun kuvani, koko elämäni, muistoni ja tietoni häviävät kuin tuhka katoaa tuulen mukana. Kukaan muu ei osaa käsitellä sitä niin kuin minä. Kukaan muu ei kanna muistinsa lokeroissa sellaista tietoa, ainutlaatuista, yhden ihmisen maailmaa. Ajatelkaapa tekin, mitä lähtee maailmasta pois, kun te poistutte. Ainutlaatuinen tomumajanne jättää tämän maailman.

Ja ajatelkaa, mitä on jo lähtenyt, kun vanhempanne ja isovanhempanne ja kaikki muut ihmeelliset ihmiset ovat lähteneet.  Jäljelle on jäänyt paperinpalasia, kirjoituksia, lehtileikkeitä, kirjoja, valokuvia, jotka itkevät yksinäisyyttään. Haihtuvatko meidänkin valokuvamme, haalistuvat, hukkaavat värinsä, kun me lähdemme ja kun kuvien henkilöt kuolevat? ”

Olenkin melko varmasti kertonut blogeissani myös muistojen takana olevista asioista. Mutta olenko ollut riittävän suorasanainen?

Kaikki kuvat ovat satunnaisia kuvia viime vuodelta.

 

Tässä ote toisesta blogistani päivältä 24.2.2020 Nuoren naisen kärsimykset. Se on jäänyt toistaiseksi sinne viimeiseksi, koska aiheet ovat Unikkopellossa-blogissa yhdistyneet enkä ole nähnyt tarvetta kirjoittaa sinne. Kirjoituksessa korostan tekstejäni kommentoidessani toiseuttani, jonka tajusin vasta paljon myöhemmin.

Epävarmuus itsestäni on kulkenut aina jalanjäljilläni ja estänyt minua. Perheilleni minun on aina pitänyt selittää, miksi olen sellainen, kun olen. Olen saattanut vaikuttaa itsevarmalta, mutta oikeasti olen ollut ujo ja alitajuisesti hävennyt itseäni. Olen kokenut olevani huonompi kuin muut. Joskus se on johtanut eristäytymiseen, ehkä vieläkin. Blogiin kirjoittaminen on ollut minulle keino ja tapa auttaa itseäni. Vuosien myötä se on kasvattanut rohkeuttani kirjoittaa, mutta tuskin olemistani reaalielämässä. Joskus se onnistuu, kun tunnen olevani oikeassa seurassa, joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen.

Siinä oli pähkinänkuoressa tämän ajan dilemma. Monet muutkin yrittävät selvittää sitä, minua nuoremmat. Se lähtee jo lapsuudesta, kun koemme, että vanhempamme eivät hyväksy meitä sellaisena, kun olemme tai he eivät uskalla sanoa sitä ääneen. He moittivat, rankaisevat ja vertaavat meitä toisiin, jotka ovat aina parempia kuin me. Emme osaa tulkita heitä, koska he käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. He saattavat katsoa meitä takaapäin hyväksyvästi, muttemme näe sitä. Näemme vain sen toisen puolen. Kaikki perheen lapset kokevat saman, jokainen tietysti oman persoonansa mukaisesti, koska olimme kaikki erilaisia. Siihen lisäksi tulee häpeä omasta itsestä, huonommuudesta, ulkonäöstä, osaamisesta.  Kiusaaminen pohdituttaa myös, vaikkei sitä aina tajunnutkaan tai ei halunnut ymmärtää, halusi katsoa sen ohi ja yli. Se kouraisee vieläkin.

Odotan pääseväni jälleen luontoon kuvaamaan...

 

09.02. sunnuntai

Näin aamuyöstä paljon unia, joilla koin olevan liittymäkohtia menneeseen elämääni ja siitä syntyneisiin ajatuksiin.  Toisaalta ne liittyvät myös tähän vaiheeseen, kun ymmärrän oikeasti olevani vanha. Olen ajatellut sukulaisiani tässä iässä. Isänikin tuli mieleeni, kun hän viimeisinä vuosinaan etsi aina silmälasejaan. Niin käy minullekin silloin tällöin. Tutkin aikoinaan kylässä käydessäni ikäihmisille määrättyjä lääkkeitä, kun niistä oli tullut puhe ja utelias kun olin. Kauhistelin lääkkeiden määriä ja uusien lääkäreiden antamia samojen lääkkeiden reseptejä ja kirjoitin joskus, että en yhtään ihmettelisi, jos he kuolisivat niihin. Jotkut jopa käyttivät tietoisesti lääkkeitä väärin. Se oli silloin mahdollista, koska ei ollut yhteistä lääkekantaa. Omista lääkkeistäni olen ollut tosi tarkka. Nivelreumani vaatii omat lääkkeensä, joita olen myös silloin tällöin kyseenalaistanut.

Oma olotilani heittelehtii lähes erinomaisesta kiikkerään, jonka huomaan parhaiten ulos liikkeelle lähtiessäni, en välttämättä kotona. Viimeisimmän vuoden tai yli vuoden aika näkyy minussa monella tapaa. On huonoja päiviä ja parempia. Usein ajattelen, miten vuosi, kaksi sitten. Silloin tajuan tai muistan, että onhan niitä huonoja aikoja ollut aiemminkin, mutta olen kieltänyt ne, yrittänyt katsoa ohitse. Silloin tällöin olen ottanut itseäni niskasta kiinni aloittamalla jotakin uutta vaikuttaakseni asiaan.

Mutta vanhuutta ei oikein voi estää. Välillä tulee pakokauhu ja välillä taas aurinko paistaa risukasaan. En nyt jaksa edes tehdä tutkimuksia päiväkirjoistani, joihin olen kirjannut tilanteita. Jaksa- sanan voisin toisaalta muuttaa ehdi-sanaksi. Päivä koostuu hetkistä, joita vaalin.

Maailman uutiset tahtovat välillä kaataa minut. Ne ovat niin karmivia, etten en enää uskalla kommentoida niitä omalla julkaisullani somessa. Tämä on kuin aikaa ennen oikeata sotaa. Mitä se vaikuttaa ihmisiin? Ehkä se auttaa meitä tottumaan ajatukseen, että kaikki tulee häviämään.

ja kirjoittamaan muunlaisia juttuja...

 

11.2. tiistai

Ihme, kun jaksan kirjoittaa nyt pari sanaa. Heräsin päänsärkyisenä, mikä on viime aikoina ihme kyllä ollut harvinaista. Maanantai ja tiistai ovat vuosikausia olleet ne huonot päiväni, koska Trexan- lääkkeen otan sunnuntaina. Nyt pistän sen yläreiteeni pistoksena. Olotila ei ole muuttunut. Siksi yritän rauhoittaa seuraavat päivät lepäämiseen. Nyt en voinut. Jouduin maanantaina viemään autoni vuosihuoltoon, jonka olin hyvissä ajoin varannut. Samalla pyysin uusimaan vasemmanpuoleisen etuiskunvaimentajan ja käyttämään auton katsastuksessa, koska vuosikatsastuspäivä oli 12.2. Pahinta oli, että sain ajan kello 8:ksi aamulla, siis sen takia, että aika oli niin varhainen. Olin etukäteen sopinut, että tyttäreni hakisi minut huoltamolta ja toisi kotiin ja veisi iltapäivällä noutamaan auton. Kaikki onnistui hyvin, mutta itse olin levoton enkä pystynyt päivän aikana tekemään oikein mitään. Päivä heijastui myös yöhöni ja aamuun.

En saa nyt tätä postausta enkä mitään muutakaan tehdyksi tai valmiiksi. Kotitöitä pitää sentään vähän tehdä.

En kiellä, että olen itse asettanut itseni tehtävieni vuoksi tilanteisiin, joissa joudun sitomaan itseni eräänlaisiin velvollisuuksiin, jotka pitää täyttää. Ja kaiken kaikkiaan niiden alkujuuret ovat harrastuksissani, jotka ovat hyvin tulleet esille näissä blogipostauksissani. Tekemättömät kirjoitukset, haluamani kirjoitusaiheet taistelevat koko ajan mielessäni. Usein saan yllättäen lisää polttoainetta niihin. Tämä vapaa kirjoittaminen on omaa selviytymistaisteluani kaiken muun mielenkiintoisen keskellä. Mitä sitä selvittämään?

 

Tänään 13 vuotta sitten odotin innolla tyttäreni kolmannen lapsen syntymää. Loppujen lopuksi hän syntyi vasta muutama päivä myöhemmin. Sinä aamuna vein tyttäreni Hyvinkään sairaalaan. Siitä lähtien minua kadutti, etten jäänyt sinne seuraamaan jatkoa vaan menin hoitamaan tehtäviäni, silloin olin kirjoittamassa esseetä ja kävin tutkimassa kotitaloni papereita kunnan arkistossa ja kiertelin kylmänä pakkaspäivänä ympäristössä kuvia ottaen.  

Syntyvästä lapsesta tuli minulle erityisen tärkeä lapsi, jonka kasvua ja kehitystä olen lähituntumasta seurannut ja seuraan edelleen. Hänestä olen kirjoittanut paljon, koska olen saanut luvan häneltä itseltään. Vietämme ensi viikonlopun yhdessä.

12.2. keskiviikko

Onhan tämä hullua? Tyyniä hetkiä, jolloin saan paljon aikaiseksi. No, mitä on paljon. Eihän eläkeläisen toimintaa voi verrata työssäkäyvän elämään. Minulla ei ole tiukkoja aikatauluja, voin voida huonosti ja levätä kokonaisen päivän. Voin myös kuunnella ja perehtyä ihmisiin, jos joku tarvitsee kuuntelijaa. Keski-ikäiset naiset juoksevat ympäriinsä oman itsensä, perheen ja työn ristivedossa eivätkä pysty kuin pienen hetken ajattelemaan muuta ellei jokin vakava asia pysäytä heitä. Olen heidän kanssaan täysin eri aaltopituudella, eivätkä he edes kuuntele tai kuuntelisi minun ajatuksiani. Mielipiteitä minulla ei edes saa olla. Sekin on ikäihmisen dilemma. Paras pysytellä hiljaa ja selviytyä.

Eilen sain yllättäen taas yhden tekstin kirjoitettua. Jäin miettimään, mitä olin vielä luvannut. Muutama blogiteksti odottaa ja on kai kirjoitettava jotakin myös seuraavaan Markkulan Viestiin. Asia kerrallaan. Tänään ehdin siivota harrastuksiini liittyvää kaksi mappia tyhjiksi. Sukuseuran kokouspapereita eri kasoihin, pöytäkirjat, jäsenkirjeet ja omaan arkistoon ja loput koriin hävitettäväksi. Vielä on kaikki järjestettävä aikajärjestykseen ja käytävä samalla läpi tiheämmällä seuralla. Toisenkin sukuseuran osalta on tehtävä sama järjestely.  Kaiken lisäksi myös kerhomappi on myös siivottava.

siis kuvituskuvia...

 

Minulle jäisi niiden jälkeen omat laajat arkistoni. Meistä kullakin on oma ihmisen osamme. Aina silloin tällöin joku ottaa yhteyttä. Syy yhteydenottoon on yleensä aiheellinen ja ilahduttava, mutta myös surullinen. Henkilö on löytänyt minut blogini kautta. Muutenhan on nykyään tosi vähän mahdollisuuksia löytää aikoinaan tuntemiamme ihmisiä. Kaipaan monia nuorena tuntemiani ihmisiä, joita olisi ehkä mahdoton tavoittaa. Ihmisen pelko avoimuutta kohtaan on suuri ja nykymaailma oikein lietsoo pelkoa.

Mainitsemani tapaus vei minut lopulta huhtikuun loppuun 1955 ja omalle kotipihalle. Isäni kirjoitti kirjeen sinä päivänä eräälle nuorelle naiselle, joka oli ollut hoitamassa meitä lapsia aiemmin. Hänen lähdettyään vanhempani olivat kaivanneet häntä ja kyselivät, voisiko hän tulla takaisin. Muutamaa vuotta myöhemmin hän kirjoitteli vanhemmilleni ja kertoi elämästään. Nämä kaksi kirjettä, isäni ja hänen aiheuttivat kiinnostusta hänen nuoren sukulaisensa mielessä ja kävimme sähköpostikirjeenvaihtoa 2016 ja vähän jatkoimme sitä äskettäin.  Olen kiitollinen.

Jatkan omia juttujani ja toivotan lukijoilleni mukavaa helmikuuta!