Maalaisen mietteitä

Iltapäivä oli jo pitkällä. Sain pätkän raakatekstiä kirjoitettua. Kirjoittamiseni on todella hidasta, koska opiskelen samalla. Minulla on lapsesta saakka ollut samanlainen tapa oppia. En opi mitään vierasta pänttäämällä vaan samalla tekemällä. Samalla menen sisään aiheeseeni, siihen maailmaan, josta kirjoitan. Muutun osaksi sitä. Onhan se kovin hidasta, mutta vähitellen syntyy valmis kudos.

Jaan Facebookissa harva se päivä vanhoja blogejani. Löydän niistä monta sellaista asiaa nupuillaan, joihin nyt menen syvemmälle. Toisaalta olen välillä hukassa, koska asiakirjoja tutkimalla en löydä kaikille asioille selvitystä. Miksi jotkut ihmiset eivät ole henkikirjoissa, vaikka kaiken järjen mukaan he asuivat ko. kylässä silloin? 

On erinomaisen hienoa, että sekä hämäläinen kotikyläni, isäni suvun kotipaikka eteläisessä Hämeessä ja äitini suvun kotikylä Karjalan kannaksella muistuttavat niin paljon toisiaan. Suvut ovat asuneet niillä sijoin vuosisatoja, kylät ovat syrjässä yleisiltä valtateiltä, kaukana kaupungeista, asukkaat ovat talonpoikaista sukua. Isot metsät kasvavat talojen ja peltojen ympärillä. Iso ero on siinä, että Karjalassa meri aaltoili lähellä, mutta Hämeessä oltiin melko kaukana mistään vesistöstä.

Me lapset kärsimme veden puutteesta varsinkin kesäaikaan. Siitä tuli päiväuniemme aihe.  Maalla elämisen pitkäveteisyys ja tapahtumattomuus ruokkivat mielikuvitustamme yli kaiken. Se pisti kirjoittamaan, valokuvaamaan ja piirtämään. Piirsimme milloin paperille, milloin lumihangelle kokonaisia kaupunkeja taloineen sisustuksineen. Näyttelimme ja luimme itseksemme ja toisillemme. Silti meistä saattoi tuntua, ettei meistä tule koskaan mitään sen kummempaa. Se taas johtui siitä, että kannustus tekoihin oli vaatimatonta. Mitkään saavutukset eivät olleet mainitsemisen tai kehumisen arvoisia. Naapurin lapset olivat aina parempia. Jopa ylioppilaaksi kirjoittamiseni oli eräiden vieraiden mielestä vanhempieni ansiota. Olin isänpuoleisen sukuni ensimmäinen ylioppilas, isältäni koulu jäi lukion toiseen luokkaan. 

Äitimme ikävöi kuolemaansa saakka merta. Hän oli elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa muutaman kymmenen metrin päästä Suomenlahden aalloista. Hän suri myös sitä, ettei ollut voinut käydä kouluja. Hänen perheensä oli niin köyhä, että vanhimpien lapsien piian pieniä tienestejä tarvittiin heti kansakoulun jälkeen. Opettajat olivat käyneet ehdottomassa vanhemmille, että kun tyttö oli niin hyvä koulussa, hänet pitäisi saada oppikouluun. Vanhemmille se oli mahdoton ajatus, oppikoulut olivat kaukana, Viipurissa ja Terijoella.

Isäni sen sijaan sai käydä oppikoulua. Arvostiko hän sitä tarpeeksi, kun joutui jatkamaan koulua Riihimäen lisäksi Helsingissä? Hän sai matkustella partiolaisten maailmanleireillä, sai kameran, asui kortteerissa koulukaupungeissa. Hänelle tuntuivat kaikki ovet olevan auki, mutta hän ei aluksi osannut, halunnut ja lopuksi haavoituttuaan, ei enää pystynytkään hyödyntämään saamaansa lahjaa.

Mitä vanhempiemme omat kokemukset toivat meille lapsille? Tässä ei pidä unohtaa sitä, että he molemmat olivat nuoruuden päätteeksi vuosikaudet sotatantereella. Ilman sotaa he eivät olisi edes koskaan kohdanneet toisiaan. Hämäläiset ja karjalaiset geenit eivät olisi sekoittuneet, vaikken nyt ole ollenkaan varma, että ne eroavat paljon toisistaan. Oli varmaan silti hyvä, että mahdolliset yhteiset juuret olivat tuhansien vuosien takana (DNA-tutkimukset vaikuttavat ajatteluuni).

Tiedän monen etsivän suvuistaan aatelisia, hienoja ihmisiä. Olen puolestani aina sanonut olevani ylpeä omista talonpoikaisista juuristani. Sitähän ne ovat täydellisesti. Sukuja tutkiessani mieleeni on monta kertaa tullut, että ehkä hakeutuminen syrjäkylille metsän keskelle, täysin maalle on ollutkin tietoinen valinta. Mutta kuka sen on päättänyt? Onko sekin geeneissä?

Joka tapauksessa se näkyy edelleen minussa ja omissa jälkeläisissäni. Meistä ei taida olla kaupunkiasujiksi, vaikka siihen Suomessa kaikissa tulevaisuuskuvitelmissa tähdätään. Geenit ja ympäristö vaikuttavat kaikessa. Vanhempieni sukujen samankaltaisuuksien kautta se maanläheisyys vain vahvistui. 

Vanhemmillani oli kaupunkivaiheensa. Äiti meni töihin Koivistolle, joka siihen aikaan 1930-luvulla oli vilkas kauppala. Isä meni samalla vuosikymmenellä kouluun Riihimäelle, joka oli silloin myös kauppala ja jatkoi sitten Helsinkiin. Lopuksi he palasivat maalle, jossa me viisi lasta synnyimme. Tosin kävimme kaikki syntymässä Helsingin vanhalla kätilöopistolla Kaivopuistossa.   1980-luvulla sukupolvenvaihdoksen tehtyään ja veljemme aloitettua tilalla, he muuttivat Hämeenlinnaan. He eivät oikein koskaan sopeutuneet kaupunkielämään.  Samoin on käynyt minulle, ehkä myös tyttärelleni. Ei meistä ole kaupunkieläjiksi.

Oheislukemistona luen useita historiateoksia. Äskettäin luin pätkän teoksesta ”Maata, jäätä ja kulkijoita – tiet, liikenne ja yhteiskunta ennen vuotta 1860”. Luvussa ”Rautakauden reitit” Jaakko Masonen käsittelee Suomen teiden kehitystä otsikoilla ”Itämeren merkityksen kasvu”, Infrastruktuurin rakentuminen” ja ”Aurajoen suu liikenneverkon solmukohdaksi.”  Teos sisältää monta mielenkiintoista lukua. Kommentoin tässä joitakin kohtia paremmin ne muistaakseni.

”Viikinkiajan alusta lähtien vakiintunut maantieverkko säilytti asemansa – pääosin vieläpä 1900-luvun alkuun saakka – ja solmukohtansa.”

”Muinaiskaupunkijakson kauppakylinä voidaan pitää ainakin seuraavia paikkoja:

• Päijät-Hämeessä nykyisen Hollolan tienoo

• Vanajan Hämeessä nykyisen Hämeenlinnan tienoo

• Pirkanmaalla nykyisen Tampereen alue

• Pirkanmaan länsiosissa eli keskiaikaisessa Satakunnassa nykyisen Kokemäen alue

• Ala-Satakunta/Kalannissa nykyisen Euran Luistari

•  Aurajokilaaksossa nykyisen Turun tienoo

• Uskelanjokilaaksossa nykyisen Halikon tienoo”

Mielenkiintoinen on myös samassa artikkelissa kerrottu kaupunki-sanan etymologia. Sana polveutuu muinaisruotsalaisesta  ”kaupang(e)r”-sanasta, joka kehittyi Ruotsissa jo 1200-luvulla muotoon ”köpunger”, ”köping”. Nykyisin ruotsin kielessä kaupunkia tarkoittava saksalaisperäinen ”stad” tuli käyttöön 1300-luvulla.

Kaiken edeltävän kirjoitin jo viikko sitten, mutta asia jäi kesken. Kirjoituksen pointtikin jäi mainitsematta, vaikka muistan sen hyvin edelleen. Nyt jätän sen kummittelemaan mieleeni ja kirjoitan siitä joskus myöhemmin.  Enkä sitten koskaan päässyt seuraavalle askeleelle eli julkaisuun.

Minulle käy varsin usein niin, että alan kirjoittaa yöllä unissani, sitten jatkan puoliksi hereillä, kunnes nukahdan uudelleen.  Joskus olen onnekas ja pystyn jatkamaan aamulla oikeaa kirjoittamista muiden asioiden häiritsemättä. Kunnioitan kaikkia kirjailijoita, sillä ymmärrän, kuinka vaikea on luoda itselleen sellaiset olosuhteet, joissa voi häiriöittä keskittyä kirjoittamaan. Toisaalta heillä saattaa olla jo hyvä, vuosien aikana kehitetty rutiini. He eivät elä tällaisessa sekavassa viidakossa kuin minä, jolla on monta lankakerää odottamassa, että ottaisin jostakin langanpätkästä kiinni ja alkaisin keriä juttuani auki. Olen vasta opettelemassa. Saattaa olla, että tämä blogien kirjoittaminen on häiriötekijä oikealle kirjoittamiselle. 

Tiedän kyllä, että oikean kirjan kirjoittaminen vaatii usein vuosien työn. Sen kyllä näkee valmiista teoksesta. Pohjatyö on vaativa, mieletön määrä lukemista, käyntejä tapahtumapaikoilla, haastatteluja. Tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaja Olli Jalonen kypsytteli kirjan ”Taivaanpallo” aihetta 30 vuotta. Kirjan aihe on varsin mielenkiintoinen. Se vie jopa kaukaiselle Saint Helenan saarelle Atlantin valtameressä, samaan paikkaan, jossa Napoleon vietti vankina 1815 – 1821. Tosin kirjassa eletään vasta 1600-lukua. 

Tätä kirjoittaessani on Suomen 101. itsenäisyyspäivä. Pieni pakkanen ja aurinko paistaa. Tämä päivä kuten tulevat joulun pyhät merkitsevät minulle rauhan hetkiä. En ole vähääkään kiinnostunut kaikesta jouluun liittyvästä ostohysteriasta, joulusisustamisesta, jouluruuista, tilaisuuksista. Maaseutuihmisen vuosisatainen erakkoon vetäytyminen on ottanut minusta vahvan otteen. On omituista, että melkein hykertelen innoissani siitä rauhasta, mitä juhlapyhät minulle merkitsevät. Nykyään. Ainahan ei ole ollut niin.

Parvekkeella on palanut jo tovin vanha joulupallo himmein valoin. Tänään siirrän ikkunoille palavat kynttilät kello 18.00 juhlistamaan itsenäisyyttämme.

Olen useana päivänä ajatellut, että jokin vanha blogi voisi päästä taas vaihteeksi eloon uuden sisällä. Mitähän kirjoitin tasan kymmenen vuotta sitten 6.12.2008, samana vuonna, jolloin jäin eläkkeelle? 

”On monia aiheita, joista viikon mittaan ajattelen kirjoittavani. Kirjoitan muistiinpanoja mieleeni tulleista ajatuksista päiväkirjaani istuessani bussissa vajaan puolen tunnin verran. Sinne kirjaan myös merkittävimpiä päivän tapahtumia. Huomion säätilan ja oman mielentilani.  Kuitenkaan en sitten ehdi kirjoittaa blogeihini kaikista niistä asioista, joita olen miettinyt. Toiset asiat myös vanhenevat omalla tavallaan, jos ne sattuvat olemaan täysin ajankohtaisia asioita esim. jostakin lukemastani artikkelista syntyneitä.  Mutta useimmiten ajatukseni juontavat jo pidemmältä ajalta. Merkillistä on myös, että liikkeellä olo pistää aina kirjoitukseeni vauhtia.  Kynä alkaa sauhuta ja sivut täyttyvät. Usein kuitenkin kotiin palattuani olenkin tuhlannut kaiken energiani loppuun, etten enää jaksa kirjoittaa.

Usko, toivo, rakkaus oli yksi teema, joka pomppasi mieleeni. Mitä sanat tarkoittivat ennen ja mitä ne nyt tarkoittavat minulle.  Kotimatkalla bussissa eräänä iltana eräs vanhempi herrasmies soitti oletettavasti vaimolleen ja ilmoitti olevansa kello 20.30 kotona. Lyhyt tavanomainen puhelu, mutta takana istuvan vanhemman rouvashenkilön aivosolut alkoivat työskennellä kuumeisesti.  Yhdistin sanat omaan elämääni ennen ja nyt ja huomasin, että olen kiertänyt laajan ympyrän ja palannut alkuun. En muuten osaa ajatella näitä sanoja uskonnon värittämänä vaan aivan konkreettisesti pienen ihmisen jokapäiväisen elämän kautta. Mitä sanat merkitsevät meille? 

Kirjoitin kerran siitä, että jokin kumma vetää minua uskonnon suurien hahmojen jalanjäljille. Suuri haaveeni on ollut jo tuolta 2000-luvun lähteä ”pyhiinvaellukselle”. Luin silloin Shirley MacLainen kirjan ”The Camino”.  Hän kirjoitti kirjan kuljettuaan 30 päivässä Santiago de Campostelaan johtavan Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreitin yhteensä 800 kilometriä lähtien Ranskan Saint-Jean-Pied-de-Portista.  Innostuin myös ajatuksesta lähteä fyysiselle matkalle, joka kuitenkin johtaisi syvemmälle omaan itseen. Olin säästänyt lomistani nk. sapattivapaata ja ajattelin, että ehkä 2003 tai 2004 voisin itsekin lähteä. Kuitenkin kävi toisin. Äitini kuoli keväällä 2003. Sapattivapaita ei muutenkaan työssäni ehditty pitää vaan otin ne loppujen lopuksi rahana. Kun sitten myös Santiago de Campostelasta tuli iso muotitrendi, oma innostukseni myös hiipui. 

Aihe on ollut silti ajatuksissani koko ajan. Olen vain miettinyt, miten toteutan ”oman pyhiinvaellukseni”, koska en halua tehdä siitä turistimatkaa. Otin kirjahyllystäni Paulo Coelhon kirjan ”Pyhiinvaellus”, jota en ollut lukenut kuten en myöskään muitakaan hänen kirjojaan. Lukiessani sitä tajusin, että olen jo ollut kulkenut omaa reittiäni. Nimittäin kirjan mukaan:

”Kristinuskon ensimmäisellä vuosituhannella oli kolme pyhäksi kutsuttua tietä, ja jokainen joka kulki yhden niistä sai osakseen moninkertaista siunausta ja armoa. Ensimmäinen tie vei Pyhän Pietarin haudalle Roomaan, ja sen tien kulkijoiden symbolina oli risti. Toinen tie vei Jeesuksen pyhälle haudalle Jerusalemiin, ja sinne vaeltavien symbolina olivat samanlaiset palmulehvät joilla Jeesusta tervehdittiin, Kolmas tie vei Pyhän Jakobin – espanjaksi Santiagon - maallisten jäännösten luo.”

Apostoli Paavalin reitit ovat joillakin kohtaa yhtyneet Pietarin kanssa ja niitä olen jo kulkenut Turkissa, Kreetalla ja Roomassa. Vatikaanin Pietarin kirkko on rakennettu oletetun Pietarin hautapaikan paikalle, joka ensin oli pyhiinvaelluspaikka, kunnes Konstantinus Suuri rakennutti paikalle 300-luvulla suuren, viisilaivaisen basilikakirkon. Nykyisen Pietarinkirkon rakentaminen aloitettiin 1500-luvun alkupuolella rappeutuneen ja puretun basilikan paikalle. Kirkon rakentaminen kesti 120 vuotta ja se vihittiin 1626.

Omituisinta oli, että Paolo Coelho opasti minut Francis Xavierin jäljille.  Hän oli katolisen maailman suurimpia lähetyssaarnaajia ja kolusi viemässä jesuiittojen uskontoa kaukaiseen itään. Hän syntyi aivan Santiago de Campostelan reitin lähistöllä Navarrassa vuonna 1506 ja kuoli Intian Goassa 1552. Netistä löytyy paljon kirjoituksia hänen matkoistaan ja kirjeistään.

Oletan, että ehkä nämä kaikki mainitsemani miehet olisivat olleet tylsiä ja kuivia äijiä, jos olisin tuntenut heidät oikeassa elämässä. Näin vuosisatojen ja vuosituhansien takaa voin sietää heitä oikein hyvin. Kuten on myös ilmiselvää, ihailen suuresti heidän saavutuksiaan ja USKOAAN. Se oli sitten sana USKO, johon päädyin.”

Kirjoitin myöhemmin Francis Xavierista mm. blogissani ”Marraskuussa matkustan eri tavalla”, jonne pääset tästä linkistä. Tapaamme ajattelemamme kohteet usein uudelleen toisessa yhteydessä. Kymmenen vuotta sitten olin juuri keväällä käynyt ensimmäisen kerran Roomassa. Kiipesimme Pietarinkirkon huipulle. Rooma teki ylipäänsä minuun niin suuren vaikutuksen, että yhä uudelleen ja uudelleen uneksin siitä. Kirjahyllyssäni on kymmeniä Roomaa käsitteleviä kirjoja, joiden avulla voin milloin vain matkustaa sinne käsitelläkseni jonkin asian.

Kirjamessuilla hypistelin erästä viime vuonna ilmestynyttä kirjaa: Ari Saastamoinen. Tuhat tietä Roomaan. Gaudeamus. 2018.  Minulla oli listalla niin paljon muita kirjoja, etten silloin raaskinut ostaa sitä. Kun nuo entisaikojen tiet niin kovasti kiinnostavat (viittaan alun tekstiin ja myös pyhiinvaellusreitteihin), niin ehkä tuo kirja on hyvä lisä ylisuureen kirjastooni.

Muuten tänään Helsingin Sanomissa oli tosi mielenkiintoinen kolumni koskien tietä, keinoa, konstia, aukkoa eli siinä Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Mikko-Pekka Heikkinen paneutui sanan etymologiaan. Tässä linkki sinne, koska ei ole vain tilaajille tarkoitettua materiaalia.Klikkaa linkkiä.

Eipä tässä muuta kuin hyvää itsenäisyyspäivää kaikille lukijoilleni!

Melkein kotinurkilla

Olipa taas kulttuuria täynnä oleva viikonvaihde! Teimme ensin perjantaina rengasmatkan Lappeenrantaan palaten kotiin Virolahden kautta. Pääkohteena oli tutustuminen Anna Kortelaisen kuratoimaan ”Avojaloin- näyttelyyn. Näyttely oli mahtava kokemus ja vietimmekin kahdessa museossa olevassa näyttelyssä ilman taukoja yhteensä 5 tuntia. Päätimme palata kaupunkiin ja näyttelyyn uudelleen myöhemmin syksyllä. 

Lappeenrannan linnoituksella 31.7.2015.

Sunnuntaina oli sitten vuorossa reissu lähes tuntemattomille paikoille Lopelle. Voisin laittaa otsikoksi ”Paluu nuoruuteen” tai ”Menneisyyttä penkomassa” tai ties mitä kuten vaikkapa ”Portteja avaamassa”.  ”Melkein kotinurkilla” on neutraali ja sisältää kaiken muun.

Pälsin tiellä Lopen Sajaniemessä. Kuva auton ikkunasta.

Kotiin palattua googlasin tietoja matkaan liittyvistä aiheista ja osuin seuraavaan tekstiin (loppilaisen kansanedustaja Timo Heinosen blogissa),  joka sitten myöhemmin jatkettuani johdatti koko ajan eteenpäin. Väsymykseni oli matkojen jälkeen niin valtava, etten jaksanut syventyä heti kirjoittamaan, vaikka kuinka olisin halunnut. Monet muutkin asiat rasittavat juuri nyt mieltäni. Mutta eihän elämän olekaan tarkoitus olla helppoa.

Johan Henrik Foudila kirjoitti 110 vuotta sitten kirjasensa Lopen Pitäjä – kanteen:

”Pane tapaukset tallelle. Merkitse muitten varalle: Järjestäköön jälkeläinen. Tulevainen Täytelköhön, Viisas teot vertailkohon, Lapsille luettavaksi. Muistoksi muinaisten isien”.

Olipa lohduttava teksti! Kun nyt usein tuntuu, että käsittelen vain pientä osaa kaikesta siitä, mitä pitää koskettaa. Jos teksti on lohduttava se on myös ohje meille kaikille. Laitetaan asioita muistiin, säilöön tulevaa varten. Olemme lahjakkaita lukemaan ja kuuntelemaan muiden keräämää aineistoa. Kuljemme suurmiesten jäljillä kaikkialla. Heistä jää muutenkin jälkiä, mutta entä meistä pienistä ihmisistä?

Lopelle minut alunperin vei Markkulan sukuseuralaisten pieni tapaaminen. Olinhan joutunut tuossa keväällä Markkulan sukuseuran sihteeriksi ja sitä kautta aloittamassa karjalaisten juurien tonkimisen rinnalla myös hämäläisten juurien kaivamisen. Täytyy myöntää, että olen sitä tehnyt jo pidempään, mutta nyt se tuli virallisemmaksi.  Häme on lapsuuden ja nuoruuden paikka, omat maalliset juureni ovat syvästi siellä.  Enpä sitten yhtään ihmetellyt, että laulaessamme eilen Hämäläisten laulua, kyyneleet tulivat silmiini. Laulun sanat on kirjoittanut  Johan  Henrik  Erkko (1849 – 1906), joka oli syntynyt Orimattilassa ja kuoli Helsingissä.  J H Erkko rakensi 1902 itselleen kodin Tuusulan rantatien varrelle lähelle Aleksis Kiven kuolinmökkiä.  Siinä lähellä on myös Tuusulan kunnan omistama ranta-alue Fjällbo, jossa aina silloin tällöin tulee käytyä. Erkkola toimii nykyään museona, näyttelytilana ja siellä järjestetään erilaisia tapahtumia.

Jukka Relas, Sakari Pälsi seuran puheenjohtaja avaamassa näyttelyä.

Mutta menisinkö jo vihdoin asiaan? Tai mikähän se asia oikein onkaan? Tästä kirjoituksesta taitaa tulla yksi sekamelska, jossa hypin paikasta ja asiasta toiseen. Ajatusten kiinnikkeet mennä kiiruhtavat jo kirjoituksen edellä. Monet yhtymäkohdat tuovat aina uuden asian esille.

Olen vuosien mittaan kierrellyt Rengossa ja sen lähiympäristössä ja Lopella tuli käytyä lyhyesti myös viime vuonna. Nyt mainitsemani tapaaminen oli järjestetty Hämeen Heimojuhlan yhteyteen, jota vietettiin Sakari Pälsin hengessä. Samanaikaisesti juhlittiin Lopen päivää.  On jännittävää ja mukavaa sulautua vieraiden ihmisten joukkoon ja oppia tuntemaan uusia asioita.  Olimme molemmat siellä kuin kalat vedessä.  Vähän piti pohtia paikkoja ja niiden sijoittumista, vaikka niitä etukäteen kartoista katselenkin (tapani mukaan), mutta en koskaan laita mieleeni, koska haluan säilyttää muistini luovuudelle.

Juhlapäivän ohjelma alkoi juhlan avajaisilla Lopen kirjastossa.  Osa vieraista lienee aloittanut sen jo jumalanpalveluksella Lopen kirkossa. Aiemmin mainitsemani Juho Henrik Foudila oli aikoinaan vuosina 1890- 1918 Lopen seurakunnan pappi. Hän oli ollut sitä ennen seurakunnan kappalaisena viisi vuotta. Hän muutti nimensä Juho Henrik Tuoriksi 1906. Hänen aikanaan 1914  ilman vakuutusta ollut Lopen kirkko paloi. Kirkkoherra surmattiin punaisten toimesta ampumalla sairasvuoteellaan pappilassa 65-vuotiaana  helmikuussa 1918. 

Ehkä nyt jumalanpalveluksessa saarnasi viimeisin kirkkoherra Tuomas Hynynen, joka valittiin kirkkoherraksi 2007. Vaalissa hänelle hävisi Ulla Rosenqvist, joka toimii nykyään Tuusulan seurakunnan kirkkoherrana. Täältä löytyy lisää tietoa Lopen kirkollisen elämän historiasta.

Sakari Pälsin seura oli pystyttänyt kirjastoon upean näyttelyn ”Täällä kirjani syntyivät”.  Näyttely kattoi hyvin Sakari Pälsin elämän vaiheet.  Lopen kirjasto on paikka, jonne minunkin on usein pitänyt lähteä käymään syystä, että siellä on mm. Markkulan sukuseuran 2009 kuolleen sukututkija Rauli Tammelan  loppilaisia  sukuja käsittelevä Tammenjuuri-sarja.  Nyt ovella tapasimme Lopen entisen kirjastotoimenjohtajan Tarja Toivosen, joka muun muassa kertoi meille tien loppilaisen kirjailijan Juhani Peltosen haudalle. 

Avajaisten jälkeen juhla jatkui Sajaniemen Taidemäellä, jossa oli mahdollisuus syödä keittolounas ja tutustua erilaisiin näyttelyihin. Näiden jälkeen alkoi varsinainen pääjuhla paikalla olevassa katetussa ulkoilmateatterissa.

Sajaniemessä olin käynyt kerran aikaisemmin joskus 1970-luvulla (1976 ehkä), kun kauppaopistoaikainen ystäväni asui siellä jonkin aikaa.  Otin siellä muun muassa kuvan tyttärestäni kaniinin kanssa; se kuva on ollut lempikuviani kautta aikojen.  Vaikka muistan kuvan nyt hyvin ja olen joskus kehittänyt siitä itsekin valokuvan, en kuitenkaan ole tähän päivään mennessä skannannut sitä.  Enkä sitä nytkään tähän etsi, koska silloin tämä juttu jäisi kirjoittamatta.

Tuntemattoman taiteilijan ,maalaus näyttelyssä kuvaamassa  Pälsin hautaa.

Taidemäellä joku oli laudoista rakentanut jonkinlaisen alun entisaikojen rysästä. Siinä sitten eräs nainen sanoi, että kun karjalaiset tulivat, niin he kalastivat Lopen järvet  tyhjiksi kaloista. Niillä karjalaisilla kun oli niin tehokkaat kalastusvälineet.  Senaikaiset rysät eivät kyllä olleet laudoista sahattuja.  Olisikin kiva nähdä, millaisia vehkeitä ne olivat. Vaikka olen kannakselaisten  kalastajien sukua, en ymmärrä kalastamisesta mitään. Äitini olisi kyllä osannut kertoa.

Myöhemmin pääjuhlan ohjelmanumeroiden yhteydessä tuli myös hyvin esille Lopen yhteys Karjalan kannakselle. Sakari Pälsi oli arkeologi ja erityisesti kivikauden asiantuntija.  1913 - 1914 Antrean Korpilahden kylästä löydettiin kaivauksissa Suomen vanhin esihistoriallinen esine, Antrean verkko. Se on edelleen yksi maailman vanhimmista esihistoriallisista esineistä.  Radiohiiliajoituksen mukaan se on ajalta 8500 eaa. Silloin nykyisen Suomenlahden paikalla oli Anculys-meri. Täältä löytyy tästä verkosta lisää tietoa.

Kotiseutuneusos Ahti Gåpå ja FT Jukka Relas kertomassa tilan historiaa ennen ja nyt lähellä Loppijärven rantaa.

Verkko tallennettiin Suomen Kansallismuseoon. Sakari Pälsi oli Kansallismuseossa esihistoriallinen osaston johtajana ja myös Museoviraston edeltäjän Muinaistieteellisen toimikunnan johtajana. Museoviraston nykyinen pääjohtaja Juhani Kostet olikin kutsuttu pitämään juhlapuhe ja selvittämään meille mikä oli ”Pälsin kuoppa”.  Olikin mielenkiintoinen puhe. 

Loppi-seura ry:n puheenjohtaja Eeva Sahari oli aiemmin lausunut tervehdyssanat. Olinkin nimen Sahari osalta kysymysmerkkinä, mutta  heti alussa selvisi, että kysymyksessä on vanha loppilainen talonpoikaistalo ainakin 300 vuoden takaa. Kuolemajärvellä kun on myös Sahareita. Sekin on vanha suku. Itselläni on talletettuna Hatjalahden Sahareita aina 1700-luvun alkupuolelta.

Siinä välillä Seppo Lankinen ja Seppo Soittila soittivat haitaria ja jutustelivat tarinoitaan.  Siinä sitten kävi ilmi, että toisen Sepon  vaari oli Antreasta, kun Lopelle asutettiin antrealaisia.

Pälsin tilalla Sajaniemessä. FT Jukka Relas oikealla kertoo tilalla olevasta uhrikivestä.

Sakari Pälsi oli varmaan tunnetuin kirjailijana hienoista pikkupoikajutuistaan, joita hän kirjoitteli myöhemmin elämässään.  Yhden jutun;  ”Minä olin pikkuinen vielä”  meille luki Markku Siivola, Vilho Siivolan poika.  Olipa kaunis ja lämminhenkinen tarina,

Päivä jatkui vierailulla lähistöllä sijaitsevalla Pälsin tilalla, jonne juhlaväkeä kuljetettiin linja-autolla. Me menimme omalla autolla, tarkoitus kun oli vielä jatkaa Pälsin haudalle Lopen vanhan puukirkon mäen alla.  Sakari Pälsin lapsuuden pihapiireissä runsasta joukkoa opastivat kotiseutuneuvos Ahti Gåpå ja tutkija Jukka Relas. Olipa mielenkiintoista!

Olisiko se voinut olla tämä?

Ukkonen lähestyi. Yritimme Lopen hautausmaalle, mutta lähestyvä sade ja väsymys ajoivat meidät jatkamaan matkaa. Edes huoltoaseman kahvila Lopella valtatien reunalla  ei ollut auki.  Todennäköiseti juuri sillä paikalla kävimme aikoinaan, ystävättäreni ja minä  Lopen poikia kyttäämässä  kesäretkillä pyöräiltyämme sinne kotikylästämme Ojajärven kautta. Matka oli melko lyhyt, mutta Loppi jäi kuitenkin vieraaksi.  Nyt myös Lopen vanha Pyhän Birgitan kirkko eli Santa Pirjon kirkko ja Sakari Pälsin hauta jäivät edelleen käymättä.

Lopen vanha Santa Pirjon kirkko kuvattuna harmaana toukokuisena päivänä 2014. Tein sinne silloin pikakäynnin tullessamme Lopen Räyskälästä Marskin majalta.

Näitä kirjoittaessani eteeni tuli myös Urho Havumäki, suomen kielen lehtori, opettajani Hämeenlinnan yhteiskoulussa. Hän oli oli syntynyt Lopella 1904 ja kirjoittanut kotipaikastaan. Muistan hänet hyvin. Erääseen sinikantiseen päiväkirjavihkooni olen kirjannut: ”13.1. Havumäki, entinen suomenopettajamme kuoli.”. Vuosi oli 1961. Hän oli alle 60-vuotias. Jossakin albumissani on valokuva hänestä puhujanpöntössä Renko-juhlissa. Hän taisi loppilaisena olla puhumassa myös Lopen juhlissa.

Taisin sittenkin kuvata silloin toukokuussa 2014 myös sen Sakari Pälsin haudan. Olisiko se tuo kivi kuvan vasemmassa alanurkassa?

Sakari Pälsi monipuolisena ihmisenä liittyy myös valokuviin. Hän kirjoitti kirjan ”Näppäilkää hyviä kuvia - käsivaraisen pikavalokuvauksen opas, 1930”. Jussi Aalto, valokuvaaja, tunnettu muotokuvistaan on vuorostaan kirjoittanut kirjan  ”Sakari Pälsi näppäili hyviä kuvia. Helsinki: Otava 1985.” Monipuolisista ihmisistä riittää moneen vielä heidän elämänsä jälkeen.