Maalaisen mietteitä

Iltapäivä oli jo pitkällä. Sain pätkän raakatekstiä kirjoitettua. Kirjoittamiseni on todella hidasta, koska opiskelen samalla. Minulla on lapsesta saakka ollut samanlainen tapa oppia. En opi mitään vierasta pänttäämällä vaan samalla tekemällä. Samalla menen sisään aiheeseeni, siihen maailmaan, josta kirjoitan. Muutun osaksi sitä. Onhan se kovin hidasta, mutta vähitellen syntyy valmis kudos.

Jaan Facebookissa harva se päivä vanhoja blogejani. Löydän niistä monta sellaista asiaa nupuillaan, joihin nyt menen syvemmälle. Toisaalta olen välillä hukassa, koska asiakirjoja tutkimalla en löydä kaikille asioille selvitystä. Miksi jotkut ihmiset eivät ole henkikirjoissa, vaikka kaiken järjen mukaan he asuivat ko. kylässä silloin? 

On erinomaisen hienoa, että sekä hämäläinen kotikyläni, isäni suvun kotipaikka eteläisessä Hämeessä ja äitini suvun kotikylä Karjalan kannaksella muistuttavat niin paljon toisiaan. Suvut ovat asuneet niillä sijoin vuosisatoja, kylät ovat syrjässä yleisiltä valtateiltä, kaukana kaupungeista, asukkaat ovat talonpoikaista sukua. Isot metsät kasvavat talojen ja peltojen ympärillä. Iso ero on siinä, että Karjalassa meri aaltoili lähellä, mutta Hämeessä oltiin melko kaukana mistään vesistöstä.

Me lapset kärsimme veden puutteesta varsinkin kesäaikaan. Siitä tuli päiväuniemme aihe.  Maalla elämisen pitkäveteisyys ja tapahtumattomuus ruokkivat mielikuvitustamme yli kaiken. Se pisti kirjoittamaan, valokuvaamaan ja piirtämään. Piirsimme milloin paperille, milloin lumihangelle kokonaisia kaupunkeja taloineen sisustuksineen. Näyttelimme ja luimme itseksemme ja toisillemme. Silti meistä saattoi tuntua, ettei meistä tule koskaan mitään sen kummempaa. Se taas johtui siitä, että kannustus tekoihin oli vaatimatonta. Mitkään saavutukset eivät olleet mainitsemisen tai kehumisen arvoisia. Naapurin lapset olivat aina parempia. Jopa ylioppilaaksi kirjoittamiseni oli eräiden vieraiden mielestä vanhempieni ansiota. Olin isänpuoleisen sukuni ensimmäinen ylioppilas, isältäni koulu jäi lukion toiseen luokkaan. 

Äitimme ikävöi kuolemaansa saakka merta. Hän oli elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa muutaman kymmenen metrin päästä Suomenlahden aalloista. Hän suri myös sitä, ettei ollut voinut käydä kouluja. Hänen perheensä oli niin köyhä, että vanhimpien lapsien piian pieniä tienestejä tarvittiin heti kansakoulun jälkeen. Opettajat olivat käyneet ehdottomassa vanhemmille, että kun tyttö oli niin hyvä koulussa, hänet pitäisi saada oppikouluun. Vanhemmille se oli mahdoton ajatus, oppikoulut olivat kaukana, Viipurissa ja Terijoella.

Isäni sen sijaan sai käydä oppikoulua. Arvostiko hän sitä tarpeeksi, kun joutui jatkamaan koulua Riihimäen lisäksi Helsingissä? Hän sai matkustella partiolaisten maailmanleireillä, sai kameran, asui kortteerissa koulukaupungeissa. Hänelle tuntuivat kaikki ovet olevan auki, mutta hän ei aluksi osannut, halunnut ja lopuksi haavoituttuaan, ei enää pystynytkään hyödyntämään saamaansa lahjaa.

Mitä vanhempiemme omat kokemukset toivat meille lapsille? Tässä ei pidä unohtaa sitä, että he molemmat olivat nuoruuden päätteeksi vuosikaudet sotatantereella. Ilman sotaa he eivät olisi edes koskaan kohdanneet toisiaan. Hämäläiset ja karjalaiset geenit eivät olisi sekoittuneet, vaikken nyt ole ollenkaan varma, että ne eroavat paljon toisistaan. Oli varmaan silti hyvä, että mahdolliset yhteiset juuret olivat tuhansien vuosien takana (DNA-tutkimukset vaikuttavat ajatteluuni).

Tiedän monen etsivän suvuistaan aatelisia, hienoja ihmisiä. Olen puolestani aina sanonut olevani ylpeä omista talonpoikaisista juuristani. Sitähän ne ovat täydellisesti. Sukuja tutkiessani mieleeni on monta kertaa tullut, että ehkä hakeutuminen syrjäkylille metsän keskelle, täysin maalle on ollutkin tietoinen valinta. Mutta kuka sen on päättänyt? Onko sekin geeneissä?

Joka tapauksessa se näkyy edelleen minussa ja omissa jälkeläisissäni. Meistä ei taida olla kaupunkiasujiksi, vaikka siihen Suomessa kaikissa tulevaisuuskuvitelmissa tähdätään. Geenit ja ympäristö vaikuttavat kaikessa. Vanhempieni sukujen samankaltaisuuksien kautta se maanläheisyys vain vahvistui. 

Vanhemmillani oli kaupunkivaiheensa. Äiti meni töihin Koivistolle, joka siihen aikaan 1930-luvulla oli vilkas kauppala. Isä meni samalla vuosikymmenellä kouluun Riihimäelle, joka oli silloin myös kauppala ja jatkoi sitten Helsinkiin. Lopuksi he palasivat maalle, jossa me viisi lasta synnyimme. Tosin kävimme kaikki syntymässä Helsingin vanhalla kätilöopistolla Kaivopuistossa.   1980-luvulla sukupolvenvaihdoksen tehtyään ja veljemme aloitettua tilalla, he muuttivat Hämeenlinnaan. He eivät oikein koskaan sopeutuneet kaupunkielämään.  Samoin on käynyt minulle, ehkä myös tyttärelleni. Ei meistä ole kaupunkieläjiksi.

Oheislukemistona luen useita historiateoksia. Äskettäin luin pätkän teoksesta ”Maata, jäätä ja kulkijoita – tiet, liikenne ja yhteiskunta ennen vuotta 1860”. Luvussa ”Rautakauden reitit” Jaakko Masonen käsittelee Suomen teiden kehitystä otsikoilla ”Itämeren merkityksen kasvu”, Infrastruktuurin rakentuminen” ja ”Aurajoen suu liikenneverkon solmukohdaksi.”  Teos sisältää monta mielenkiintoista lukua. Kommentoin tässä joitakin kohtia paremmin ne muistaakseni.

”Viikinkiajan alusta lähtien vakiintunut maantieverkko säilytti asemansa – pääosin vieläpä 1900-luvun alkuun saakka – ja solmukohtansa.”

”Muinaiskaupunkijakson kauppakylinä voidaan pitää ainakin seuraavia paikkoja:

• Päijät-Hämeessä nykyisen Hollolan tienoo

• Vanajan Hämeessä nykyisen Hämeenlinnan tienoo

• Pirkanmaalla nykyisen Tampereen alue

• Pirkanmaan länsiosissa eli keskiaikaisessa Satakunnassa nykyisen Kokemäen alue

• Ala-Satakunta/Kalannissa nykyisen Euran Luistari

•  Aurajokilaaksossa nykyisen Turun tienoo

• Uskelanjokilaaksossa nykyisen Halikon tienoo”

Mielenkiintoinen on myös samassa artikkelissa kerrottu kaupunki-sanan etymologia. Sana polveutuu muinaisruotsalaisesta  ”kaupang(e)r”-sanasta, joka kehittyi Ruotsissa jo 1200-luvulla muotoon ”köpunger”, ”köping”. Nykyisin ruotsin kielessä kaupunkia tarkoittava saksalaisperäinen ”stad” tuli käyttöön 1300-luvulla.

Kaiken edeltävän kirjoitin jo viikko sitten, mutta asia jäi kesken. Kirjoituksen pointtikin jäi mainitsematta, vaikka muistan sen hyvin edelleen. Nyt jätän sen kummittelemaan mieleeni ja kirjoitan siitä joskus myöhemmin.  Enkä sitten koskaan päässyt seuraavalle askeleelle eli julkaisuun.

Minulle käy varsin usein niin, että alan kirjoittaa yöllä unissani, sitten jatkan puoliksi hereillä, kunnes nukahdan uudelleen.  Joskus olen onnekas ja pystyn jatkamaan aamulla oikeaa kirjoittamista muiden asioiden häiritsemättä. Kunnioitan kaikkia kirjailijoita, sillä ymmärrän, kuinka vaikea on luoda itselleen sellaiset olosuhteet, joissa voi häiriöittä keskittyä kirjoittamaan. Toisaalta heillä saattaa olla jo hyvä, vuosien aikana kehitetty rutiini. He eivät elä tällaisessa sekavassa viidakossa kuin minä, jolla on monta lankakerää odottamassa, että ottaisin jostakin langanpätkästä kiinni ja alkaisin keriä juttuani auki. Olen vasta opettelemassa. Saattaa olla, että tämä blogien kirjoittaminen on häiriötekijä oikealle kirjoittamiselle. 

Tiedän kyllä, että oikean kirjan kirjoittaminen vaatii usein vuosien työn. Sen kyllä näkee valmiista teoksesta. Pohjatyö on vaativa, mieletön määrä lukemista, käyntejä tapahtumapaikoilla, haastatteluja. Tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaja Olli Jalonen kypsytteli kirjan ”Taivaanpallo” aihetta 30 vuotta. Kirjan aihe on varsin mielenkiintoinen. Se vie jopa kaukaiselle Saint Helenan saarelle Atlantin valtameressä, samaan paikkaan, jossa Napoleon vietti vankina 1815 – 1821. Tosin kirjassa eletään vasta 1600-lukua. 

Tätä kirjoittaessani on Suomen 101. itsenäisyyspäivä. Pieni pakkanen ja aurinko paistaa. Tämä päivä kuten tulevat joulun pyhät merkitsevät minulle rauhan hetkiä. En ole vähääkään kiinnostunut kaikesta jouluun liittyvästä ostohysteriasta, joulusisustamisesta, jouluruuista, tilaisuuksista. Maaseutuihmisen vuosisatainen erakkoon vetäytyminen on ottanut minusta vahvan otteen. On omituista, että melkein hykertelen innoissani siitä rauhasta, mitä juhlapyhät minulle merkitsevät. Nykyään. Ainahan ei ole ollut niin.

Parvekkeella on palanut jo tovin vanha joulupallo himmein valoin. Tänään siirrän ikkunoille palavat kynttilät kello 18.00 juhlistamaan itsenäisyyttämme.

Olen useana päivänä ajatellut, että jokin vanha blogi voisi päästä taas vaihteeksi eloon uuden sisällä. Mitähän kirjoitin tasan kymmenen vuotta sitten 6.12.2008, samana vuonna, jolloin jäin eläkkeelle? 

”On monia aiheita, joista viikon mittaan ajattelen kirjoittavani. Kirjoitan muistiinpanoja mieleeni tulleista ajatuksista päiväkirjaani istuessani bussissa vajaan puolen tunnin verran. Sinne kirjaan myös merkittävimpiä päivän tapahtumia. Huomion säätilan ja oman mielentilani.  Kuitenkaan en sitten ehdi kirjoittaa blogeihini kaikista niistä asioista, joita olen miettinyt. Toiset asiat myös vanhenevat omalla tavallaan, jos ne sattuvat olemaan täysin ajankohtaisia asioita esim. jostakin lukemastani artikkelista syntyneitä.  Mutta useimmiten ajatukseni juontavat jo pidemmältä ajalta. Merkillistä on myös, että liikkeellä olo pistää aina kirjoitukseeni vauhtia.  Kynä alkaa sauhuta ja sivut täyttyvät. Usein kuitenkin kotiin palattuani olenkin tuhlannut kaiken energiani loppuun, etten enää jaksa kirjoittaa.

Usko, toivo, rakkaus oli yksi teema, joka pomppasi mieleeni. Mitä sanat tarkoittivat ennen ja mitä ne nyt tarkoittavat minulle.  Kotimatkalla bussissa eräänä iltana eräs vanhempi herrasmies soitti oletettavasti vaimolleen ja ilmoitti olevansa kello 20.30 kotona. Lyhyt tavanomainen puhelu, mutta takana istuvan vanhemman rouvashenkilön aivosolut alkoivat työskennellä kuumeisesti.  Yhdistin sanat omaan elämääni ennen ja nyt ja huomasin, että olen kiertänyt laajan ympyrän ja palannut alkuun. En muuten osaa ajatella näitä sanoja uskonnon värittämänä vaan aivan konkreettisesti pienen ihmisen jokapäiväisen elämän kautta. Mitä sanat merkitsevät meille? 

Kirjoitin kerran siitä, että jokin kumma vetää minua uskonnon suurien hahmojen jalanjäljille. Suuri haaveeni on ollut jo tuolta 2000-luvun lähteä ”pyhiinvaellukselle”. Luin silloin Shirley MacLainen kirjan ”The Camino”.  Hän kirjoitti kirjan kuljettuaan 30 päivässä Santiago de Campostelaan johtavan Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreitin yhteensä 800 kilometriä lähtien Ranskan Saint-Jean-Pied-de-Portista.  Innostuin myös ajatuksesta lähteä fyysiselle matkalle, joka kuitenkin johtaisi syvemmälle omaan itseen. Olin säästänyt lomistani nk. sapattivapaata ja ajattelin, että ehkä 2003 tai 2004 voisin itsekin lähteä. Kuitenkin kävi toisin. Äitini kuoli keväällä 2003. Sapattivapaita ei muutenkaan työssäni ehditty pitää vaan otin ne loppujen lopuksi rahana. Kun sitten myös Santiago de Campostelasta tuli iso muotitrendi, oma innostukseni myös hiipui. 

Aihe on ollut silti ajatuksissani koko ajan. Olen vain miettinyt, miten toteutan ”oman pyhiinvaellukseni”, koska en halua tehdä siitä turistimatkaa. Otin kirjahyllystäni Paulo Coelhon kirjan ”Pyhiinvaellus”, jota en ollut lukenut kuten en myöskään muitakaan hänen kirjojaan. Lukiessani sitä tajusin, että olen jo ollut kulkenut omaa reittiäni. Nimittäin kirjan mukaan:

”Kristinuskon ensimmäisellä vuosituhannella oli kolme pyhäksi kutsuttua tietä, ja jokainen joka kulki yhden niistä sai osakseen moninkertaista siunausta ja armoa. Ensimmäinen tie vei Pyhän Pietarin haudalle Roomaan, ja sen tien kulkijoiden symbolina oli risti. Toinen tie vei Jeesuksen pyhälle haudalle Jerusalemiin, ja sinne vaeltavien symbolina olivat samanlaiset palmulehvät joilla Jeesusta tervehdittiin, Kolmas tie vei Pyhän Jakobin – espanjaksi Santiagon - maallisten jäännösten luo.”

Apostoli Paavalin reitit ovat joillakin kohtaa yhtyneet Pietarin kanssa ja niitä olen jo kulkenut Turkissa, Kreetalla ja Roomassa. Vatikaanin Pietarin kirkko on rakennettu oletetun Pietarin hautapaikan paikalle, joka ensin oli pyhiinvaelluspaikka, kunnes Konstantinus Suuri rakennutti paikalle 300-luvulla suuren, viisilaivaisen basilikakirkon. Nykyisen Pietarinkirkon rakentaminen aloitettiin 1500-luvun alkupuolella rappeutuneen ja puretun basilikan paikalle. Kirkon rakentaminen kesti 120 vuotta ja se vihittiin 1626.

Omituisinta oli, että Paolo Coelho opasti minut Francis Xavierin jäljille.  Hän oli katolisen maailman suurimpia lähetyssaarnaajia ja kolusi viemässä jesuiittojen uskontoa kaukaiseen itään. Hän syntyi aivan Santiago de Campostelan reitin lähistöllä Navarrassa vuonna 1506 ja kuoli Intian Goassa 1552. Netistä löytyy paljon kirjoituksia hänen matkoistaan ja kirjeistään.

Oletan, että ehkä nämä kaikki mainitsemani miehet olisivat olleet tylsiä ja kuivia äijiä, jos olisin tuntenut heidät oikeassa elämässä. Näin vuosisatojen ja vuosituhansien takaa voin sietää heitä oikein hyvin. Kuten on myös ilmiselvää, ihailen suuresti heidän saavutuksiaan ja USKOAAN. Se oli sitten sana USKO, johon päädyin.”

Kirjoitin myöhemmin Francis Xavierista mm. blogissani ”Marraskuussa matkustan eri tavalla”, jonne pääset tästä linkistä. Tapaamme ajattelemamme kohteet usein uudelleen toisessa yhteydessä. Kymmenen vuotta sitten olin juuri keväällä käynyt ensimmäisen kerran Roomassa. Kiipesimme Pietarinkirkon huipulle. Rooma teki ylipäänsä minuun niin suuren vaikutuksen, että yhä uudelleen ja uudelleen uneksin siitä. Kirjahyllyssäni on kymmeniä Roomaa käsitteleviä kirjoja, joiden avulla voin milloin vain matkustaa sinne käsitelläkseni jonkin asian.

Kirjamessuilla hypistelin erästä viime vuonna ilmestynyttä kirjaa: Ari Saastamoinen. Tuhat tietä Roomaan. Gaudeamus. 2018.  Minulla oli listalla niin paljon muita kirjoja, etten silloin raaskinut ostaa sitä. Kun nuo entisaikojen tiet niin kovasti kiinnostavat (viittaan alun tekstiin ja myös pyhiinvaellusreitteihin), niin ehkä tuo kirja on hyvä lisä ylisuureen kirjastooni.

Muuten tänään Helsingin Sanomissa oli tosi mielenkiintoinen kolumni koskien tietä, keinoa, konstia, aukkoa eli siinä Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Mikko-Pekka Heikkinen paneutui sanan etymologiaan. Tässä linkki sinne, koska ei ole vain tilaajille tarkoitettua materiaalia.Klikkaa linkkiä.

Eipä tässä muuta kuin hyvää itsenäisyyspäivää kaikille lukijoilleni!