Palasten kokoamista

 Ihan ”oikeesti”! Kyllä tämän olotilan olisi aika loppua. Pitäisikö jossakin vaiheessa rikkoa omia periaatteita ja lähteäkin jonnekin lomalle vähäksi aikaa? No, Minnin vuoksi en voi lähteä. Ja haluaisinko edes? Kun kevät on täällä, voin viettää paikallista lomaa.

Kirjoitan jälleen hetken muiden kotitöiden lomassa. Esitystä pitää vielä harjoitella huomista varten. Tässä välillä yritin lähteä selvittämään erästä toista DNA-tapausta. Toki tutkin sitä jo useita vuosia sitten. Yhteisen DNA:n määrä on aika suuri eli melkein 500 cM.  Otin nyt yhteyttä henkilöön, mutta hän ei ilmiselvästi halunnut auttaa, hänen antamansa sukunimet ovat täysin vieraita paikkakuntia myöten.  Pakotan itseni pitämään taukoa ja saan kyllä selvää muuta kautta. Olen parantumaton hörhö.

Selvittämäni tapaus aiheuttaa myös harmaita hiuksia, oli pakko värjätä hiukset, kun en saanut alkuviikolle hiusten leikkausta. Sen selvittäminen tuntuu minusta nyt olleen aivan liian helppoa. Jännitän seurauksia.

Eilen sain hämäläisen isoisäni isän Kalle Kustaa Heikinpoika Nålberg/Siukolan s. 1851 sisaren Maria Vilhelmiinan. s. 1866 myöhemmin Vainio sukuhaaran lähes kaikki tiedot. Suuri osa niistä olikin jo minulla, joten blogini kautta tutuksi tullut kolmas serkkuni Tuija täydensi tietoja hienosti ja on kertonut tarinoita ihmisten takana. Ehkä ensi kesänä voisimme jopa tavata.

29.2.2024

Sääli, että heräsin tänä aamuna pää särkevänä. Yritän ottaa aamupäivän rauhallisesti, jotta jaksan lähteä Helsingin Kuolemajärvikerhon iltaan ja pitämään siellä äkkipikaisesti kuukausi sitten lupaamani esityksen. En enää tänään pohdi sitä sen enempää. Onneksi Marja Riihimäeltä tulee mukaani, haen hänet Keravan asemalta. Tässä yhteydessä monia ajatuksia on herännyt, joista kirjoitan jatkossa postauksia jaksamiseni mukaan.

Selailin eilen pitkään kadoksissa olleita papereita, jotka löysin äskettäin. Työnsin ne banaanilaatikkoon kirjojen kanssa helmikuussa 2014, kun jouduin lähtemään evakkoon vesivahinkokorjauksien alta. Muutettuani takaisin en ehtinyt purkaa kaikkia laatikoita ja kun lopulta muutin omakotitalosta pois, laatikot seurasivat mukana ja ko. laatikko taisi joutua kaikkien muiden alle, kunnes lähdin etsimään sitä. 

 

Paperien joukossa on surkeita kirjoituksiani vuodelta 1971 ja iso kasa kirjeitä vanhemmiltani aikavälillä 13.5.1971-26.4.1972. Se oli vuosi, kun olin perheeni kanssa palannut Saksaan oltuamme vuoden Suomessa. Itketti lukiessani, sillä äidillä ja isällä oli hirveä ikävä, varmaan he kaipasivat lähinnä tytärtäni, joka oli pois lähtiessämme vasta 2-vuotias. Kirjeet olivat muutenkin ihania, koska he kuvasivat niissä päivittäisiä askareitaan, kertoivat sisarieni tekemisistä ja sukulaisista, vierailuista ja muista tapahtumista. Äitini oli suunnilleen sen ikäinen kuin tyttäreni on nyt. Rakas tyttäreni oli heidän ensimmäinen lapsenlapsensa.

Voitte vain arvata, että kyyneleeni virtasivat eri tilanteissa, jotka muistuttivat tyttärestäni. Jopa hänen tuttinsa sai äitini ja sisareni kyyneleet valumaan, kun he pian lähtömme jälkeen tulivat lapsuuteni kotitaloon, josta olimme äskettäin lähteneet. Siihen aikaan he viettivät siellä koko kesän. Äitini alkoi tehdä kasvimaataan, leipoi ja teki ruokaa ja kävi marjassa ja säilöi. Äidin sisarukset kävivät siellä. Kesä oli kiireistä aikaa. Isä kävi veljeni kanssa kalassa Paloniitunjärvellä ja kalasaaliit olivat toisinaan hirveän runsaita ja täyttivät pakastimen. Elokuussa äiti kävi kahden sisarensa ja molempien poikien kanssa Turussa Kuolemajärvijuhlilla.

”Tuossa pihalla ihan keittiön ikkunan alla kävelee parhaillaan fasaani. Kumman värinen, ihan ruohonvihreä. Siinä olisi nyt Tiinalle lintu, kun hän kärpäsiäkin sanoi linnuiksi. Vieläkö hän puhuu suomea?”

Parivuotiaalta kesti parisen viikkoa, kun hän alkoi puhua saksaa. Näköjään vielä heinäkuussa, kun sisareni kävi siellä, hän osasi suomea. Kun sitten 1973 tammikuussa tulimme lopullisesti Saksasta pois, kävi samoin. Hän ei koskaan suostunut puhumaan kahta kieltä, mikä olisi ollut hyvä tulevaisuutta ajatellen. Saksahan oli siihen aikaan Länsi-Saksa.

Vanhempani olivat huolissaan minun asioistasi, ajokorttini vanhenemisesta, jonka isä lupasi uudistaa. Isäni ajokortti oli vanhentunut, hän oli ajanut 5 kuukautta ennen kuin huomasi asian ja joutui menemään uudelleen autokouluun.

Kirjeet ovat mahdottoman eläviä, koska ne kuvaavat myös minun tilannettani ja kotimaan oloja. Omia kirjeitäni minulla on tallella eri paikassa, mutta äiti mainitsee kirjeissään aina, mitä olen kertonut.  Ikävä on suunnaton. Äitini oli tulossa myöhemmin syksyllä käymään, kun olisimme saaneet asunnon.

Täytyy nyt sanoa, että maailma on menettänyt paljon nykyajan vempaimien tullessa ja kaiken muututtua digitaaliseksi. Minähän menin heti alussa innolla siihen kaikkeen mukaan ja olin ylpeä kaikesta kehityksestä. Tosin kirjoittelin kirjeitä myöhemminkin ja kaapit pursuvat edelleen niitä. Kirjeitä lukiessani koin edelleen tuulahduksen ajasta vähän ennen. Vaikka kuinka toivoisimme, se aika ei palaa. Emme voi sille mitään.

Samasta paperikasassa oli myös epämääräisiä päiväkirjamerkintöjäni. Palaan niihin myöhemmin. Totean vain, että toteutan omia unelmiani vasta nyt. Miksi? Siinä riittää vielä pohtimista. En saa kuitenkaan mitään valmiiksi.

5.3.2024

Kirjoittamisen välillä on aina pitkä aika, koska en vain ehdi. Myönnän kyllä, että elämäni ei ole enää aikoihin ollut niin hektistä ja ehtiväistä kuin ennen, mutta nykyään tarvitsen enemmän lepoa toiminnan jälkeen. Viikon ajan olen jälleen kärsinyt ranne-käsi-nilkkaoireista ja joutunut joinakin päivinä tukeutumaan särkylääkkeeseen. Aiheuttaisiko jopa polaaripyörre niitä tällaiselle ilmastoyliherkälle ihmiselle?

Hälytystilasta, jolla viittaan edelliseen postaukseeni, on vaikea irtautua. Se vie aikaa. Miksi en muuten aloittanut näitä kaikkia juttuja jo silloin nuorena. Sen sijaan menin vuosikymmeniksi pankkiin töihin, en vain töihin vaan paneuduin syvällisesti tekemiini asioihin. Töitä voi nimittäin tehdä myös matalimmalla mahdollisella paneutumisella ja palkka juoksee kuitenkin. Muistan 1970-luvulta erinäisiä keskusteluja, joita kävin työkaverieni kanssa. Olimme eri mieltä asioista. Taisin olla oikeastaan tyhmä ja yksinkertainen, kun aina menin syvälle tekemääni asiaan enkä nähnyt suurta kuvaa elämästäni.  Vaikka tiesin unelmani jo lapsesta saakka. Unelmani sai vuosien myötä paljon lisäuria ympärilleen. Kaiken lisäksi siitä ei koskaan tule valmista. Mistä tässä elämässä tulisi valmista?

Punainen lanka katkesi, yritän tavoittaa sitä myöhemmin tällä viikolla. On muuta tutkittavaa.

 

6.3. Tänään aamulla herätessäni, ajattelin jälleen ilmastoherkkyyttäni ja löysin sanan meteopaatti. Suomessa asiaa ei ole todellakaan paljon tutkittu. Olen itse ollut asiasta tietoinen jo todella pitkään. Aikoinaan liitin sen ilmanpaineeseen. Se onkin täysin totta. Jos ajattelen pidemmälle, lienen kärsinyt asiasta jo lapsesta saakka. Päänsäryt ovat olleet riesanani sieltä asti. Särky ei ole migreeniä. Eilen ajattelin asiaa vähän enemmän. En jaksanut kirjoittaa pitkään, olin allapäin, lähes masentunut, mikään ei huvittanut. Ulkona oli ihana auringonpaiste, mutta minä kärvistelin sisällä. Pystyin vain katselemaan sarjoja YleAreenasta.  Näin, vaikka tekemistä olisi riittänyt. En jaksanut edes tutkia mitään.

Aamulla tutkin silti uteliaisuudesta tarkemmin polaaripyörteen vaikutusta. Sen toinen nimi on napapyörre. Wikipedia kertoo sen olevan planeetan tai kuun pohjois- ja etelänavan lähistölle muodostuva tuulijärjestelmä. Maapallolla se koostuu kahdesta osasta: pyörteen ulkoreunan suuntaisesti puhaltavista voimakkaista tuulista ja niiden sisälleen rajaamasta keskiosasta. Se sijaitsee 10–80 kilometrin korkeudessa. Sen sisällä on matalapaineen vyöhyke ja ympärillä korkeapaineen vyöhyke. Näiden ilmanpaine-erot aiheuttavat reunoille voimakkaan suihkuvirtauksen. Se voi heiketä ja levitä sieltä pohjoisesta kuten nyt on tapahtumassa ja sää kylmenee. Katso tarkemmin vaikkapa Forecan sivulta.

Nythän koko talven ajan toiminut napapyörre on tuomassa kovenevia pakkasia ja sen jälkeen auringon edelleen lämmittäessä se hidastuu ja hajoaa. Silloin olemme keväässä. Tajusin, että siksi kevättalvet saattavat olla ajoittain vaikeimpia aikoja meteopaatille, joksi en kyllä kokonaan tunnistaudu. En ole nimittäin muuten sääyliherkkä, hyväksyn kaikenlaiset säät, mutta fyysinen kärsiminen on muuta. Saatan olla yliherkkä, koska minulla on reuma tai olen jo nuorena syystä tai toisesta ollut herkkä. Näin vanhana taaksepäin katsoessani, tajuan asian selvemmin. Vanhana ihminen on entistä herkempi. Sitä tuskin koskaan saan selville, mikä kohta säässä, sen vaihteluissa, ilmanpaineessa tai pyörteissä, pistää elimistöni koville. Tyttäreni sanoi, että jos menen lääkärille ja sanon tästä, minua pidetään hörhönä. Osaisinpa pitää suuni kiinni sellaisessa tilanteessa ja monesti muulloinkin.

Tilannehan jatkuu tänään, en saa tätä tekstiä vieläkään valmiiksi. Ohje itselleni ja muille saman tapaisessa tilanteessa on: Ota rennosti, lepää ja tee vain pakolliset asiat. Huomenna voi olla jo parempi päivä.

Näkemäni unet saattavan myös liittyä tällaisiin ajanjaksoihin. Ajattelin tässä jokunen päivä sitten, etten ole aikoihin nähnyt unta, jossa olisin kulkenut maisemissa kamerani kanssa. Viime yönä sama asia tuli mieleeni unen sisällä. En kirjoittanut unta muistiin, mutta vastaava uni on toistunut usein aiemmin, aina vähän erilaisena.

 

Olen unessa suuressa kaupungissa, jonka ymmärrän aina lopulta olevan Helsinki, mutta paljon suurempi kuin se oikeasti on. Tarkoitukseni on löytää vanhalle työpaikalleni Helsingin keskustassa. Unessa on usein muitakin, mutta en muista, kuka siinä oli nyt. Joka tapauksessa, jos joku on seurassani, niin lähtiessäni eteenpäin, kaikki putoavat joukosta. Näytin suunnan, minne minun olisi mentävä, vaikken siis taaskaan yhtään tiennyt, missä olin.  Matkalla eteenpäin samannäköiset paikat kuin ennenkin tulevat eteeni, oikeasti ne eivät muistuta Helsinkiä mitenkään. Tällä kertaa löysin oikeille kulmille, vaikka eihän kukaan olisi niitä tunnistanut. Siinä vaiheessa kamera tuli mieleeni, ihmettelin, miksi minulla ei ole sitä mukana. Jostakin syystä mielessäni oli iso ja raskas järjestelmäkamera kun useimmiten käsissäni on ollut yksi tai kaksi digipokkaria. En päässyt niin pitkälle, että olisin mennyt työpaikalleni sisään, en kyllä edes haluaisi, sillä se on aina jotakin aivan muuta kuin oli todellisuudessa. Uni on eräänlainen painajaisuni. Tässä pääkohdat.

Kaksi päivää myöhemmin eli 8.3. kansainvälisenä naisten päivänä

No, olen aika usein kirjoittanut näitä blogipostauksiani kuin päiväkirjaa. Anteeksi. Lukijalle sanon, että jätä väliin. Tosin tekstin välissä voi sattumalta olla jotakin mielenkiintoista. Elämä on tällaista, tavallista ilman sen suurempia huippukohtia. Ajattelin, että olen nuoruudesta, ehkä jo lapsuudesta saakka toistanut samaa kaavaa. Luin joitakin kirjoituksiani 1960-luvulta ja näen niissä myös minut nyt, vanhana naisena. Jos minulla oli unelmia silloin, en osannut tarttua niihin ja mennä määrätietoisesti niitä kohti. Elämä jäi ja jää kesken.

Eilen siivosin koko päivän, järjestelin suurta arkistoani, laatikoita ja muita tavaroita, imuroin koko asunnon ja pyyhin lattiat kostealla, pesin pari mattoa, vaihdoin jopa ruokapöydän eri asentoon.  Oli myöhäinen iltapäivä, kun olin valmis ja rättiväsynyt. Tuollaisessa toiminnassa on hyvänä puolena se, että siinä voi sitten samalla suunnitella seuraavia tehtäviä. Ne eivät valitettavasti aina ehdi toteutukseen ennen kuin asunto on taas sekaisin.

Minä ajattelen sinua täällä punaisten verhojen (ja) sinisen taivaan alla,

Ajattelen sinua usein

silloinkin kun valot syttyvät ikkunoihin luoden kellertäviä juovia tähän maahan

näille kaduille

Ajattelen sinua juuri tänään

kun pöytään on laitettu kulunut vihreä liina. (6.5.1968)

jatkuu…

Samoja jälkiä kuljemme iltaan

Hanki kiiltelee pihalla. Kun katselen sitä, mieleeni tulvivat muistot hankikannoista, jotka lapsena ja nuorena olivat riemun paikka. Hanki ei kanna tänään iltapäivällä eikä kantanut aamullakaan vaan räystäät tippuvat, koska edellisen viikon pakkasasteet ovat vaihtuneet lämpöasteiksi.

 

Kävin aamupäivällä kylillä ja melkein ihmettelin liikkeellä olevien ihmisten määrää. Olin valokuvausliikkeen ensimmäinen asiakas. Tarvitsin valokuvat uutta passia ja uutta ajokorttia varten. Ehdin kipaista siellä ennen kuin menin samassa talossa olevalle lääkäriasemalle hankkimaan lääkärintodistusta ajokorttia varten. Kun nuori tyttö oli ottanut valokuvat minusta ja alkoi käsitellä asiaa, liikkeeseen alkoi tulla ihmisiä, kaikki minun tavoin vanhoja eläkeläisiä. Kaikilla tuntui olevan niin kiire, etteivät jaksaneet odottaa vaan häipyivät vähän aikaa odotettuaan.

Lääkäriasemalla oli myös paljon ihmisiä kuten myös kaupassa siellä poiketessani. Minulle tulikin sitten kiire ja halu palata nopeasti omiin kotinurkkiin. Kylän läpi kulkiessani ajattelin, että oikeastaan on täysin samantekevää jatkossa, vaikka en asuisi enää tällä paikkakunnalla. Itse asiassa en ole koskaan tänne edes kunnolla juurtunut. En jäisi kaipaamaan muuta kuin kotitaloani, puutarhaa ja läheistä joenrantaa. Ehkä myös tuo kylän toisella puolella olevat järvenrannat olisivat sellaisia paikkoja, jonne voisin kaivata. Siellä asuin aikoinaan. 

 Saattaa olla, että pohdin näitä asioita jatkossa enemmän. Koska kaikki nurkat ovat kotonani levällään papereita, joita skannailen ja halusin kirjoittaa jotakin, niin tartuin ensimmäiseen.

Yksi lause äitini kesällä 1968 minulle Saksaan kirjoittamassaan kirjeessä:

”Odottelin Kassua (silloin 9-vuotias pikkuveli) kaupasta ja kävin hakemassa hänelle tuosta mäestä mansikoita. Muistin sinua, kun sinä mielelläsi haeskelit muki kädessä mansikoita. Tämä aika täällä olisi sinulle parasta. Raija (silloin 15-vuotias pikkusisko) ei välitä ja ymmärrä vielä. Nuhjaa tuolla vintissä kauniit päivät. Nyt Kassu tuo jauhoja. Käyn leipomaan.”

Kuinka paljon asiaa pariin kirjeessä olevaan lauseeseen sisältyy. Kiitos äiti! Satunnainen lukija ei ehkä ymmärrä, mutta ihminen, joka on ollut koko lapsuutensa keskellä kotiaan ja perhettään, ymmärtää. Olen tulkinnut täällä joskus myös muita kirjeitä, myös ajoilta, jolloin minua ei ole edes vielä ollut olemassa. Olen tuntenut joskus kirjeiden kirjoittajat ja useimmiten myös vastaanottajat.

 

Kirjeitä lukemalla olen päässyt ihmisten ihon sisälle. 

Tuossa äitini kirjoittamassa kirjeessä 2.7.1968 hän vajaassa kahdessa arkissa, avaa minulle koko sen hetkisen maailmansa. Kaksi nuorempaa sisartani on jo palaamassa Tukholmasta, jonne he olivat lähteneet hotelliin kesätöihin. Äitini ihmettelee sitä, että he viihtyivät siellä niin lyhyen aikaa. En tiedä, palasivatko sisareni tätini ja tämän pojan mukana Turusta, jossa nämä olivat olleet käymässä ja olivat tulossa kotini ”rauhaan”.

Äitini oli hakenut valokuviani valokuvausliikkeestä ja kyseli, pitäisikö hänen lähettää niitä minulle Saksaan. Pari kuvaa hän liittää kirjeen mukaan. Tässä kirjeessä ja toisessa edellisessä kuussa 19.6. kirjoittamassaan, hän ehtii myös kirjoittaa kissanpentujen vaiheista: ”Kissanpojat marssivat eilen illalla peräkanaa oma-aloitteisesti ruokakupille ja latkivat maitoa.”

 

Vanhempiemme eläessä emme välttämättä osaa katsoa heitä oikealla tavalla. He ovat olleet kasvaessamme välttämättömiä meille. Kun lähestymme aikuisikää meillä on alkanut olla vaatimuksia. Muutamme pois kotoa ja tarvitsemme aina lisää rahaa. Omat ansiot eivät aina riitä.

Kirjeiden joukossa oli äitini kirje saman vuoden toukokuulta, jossa hän puuttui alituiseen rahapulaani ja yritykseeni järjestellä sitä. Hän lähetti minulle kympin, jotta voisin tulla kotiin järjestämään asioitani kassaan (=pankkiin). Hän taisi olla vähän vihainen, kun kirjoitti: ”Enpä tähän osaa enempää, mitäpä minä osaisin sellaista, mikä sinua kiinnostaa. Vain sellaisia vanhan akan asioita.”

Äitini oli silloin 53-vuotias. Mitähän olen sanonut äidilleni? Omat vanhemmat ovat usein vanhoja, ymmärtämättömiä ja jopa tyhmiä nuorempien mielestä. Olenhan minäkin sen kokenut ja tulen jatkossakin kokemaan. 

Sisareni kanssa keskustelemme silloin tällöin aiheesta.  Huomaan surun läikähtävän minussa, kun vain ajattelen kaikkia niitä jo unohtamiani letkautuksia vanhemmilleni. Olen yrittänyt ne autuaasti unohtaa ja vanhempani ovat antaneet ne anteeksi. Silti en voi aina välillä olla palaamatta tähän asiaan, varsinkin kun eteen tulee jotakin, mikä muistuttaa aiheesta.

Lapset vähättelevät vanhempiensa osaamista. He saattavat antaa näille erilaisia ohjeita syömisestä, pukeutumisesta, kodista ja kaikesta mahdollisesta ikään kuin nämä olisivat idiootteja. He myös käyttävät vanhempiaan ja näiden apua armottomasti hyväkseen olettaen, että nämä eivät edes huomaa sitä. Vanhemmille omat lapset ja lapsenlapset ovat arvokkainta maailmassa ja he usein antavat kaiken mennä vain ohi ja puristavat kyyneleet silmänurkkaansa. Ja unohtavat.

Sitten kun vanhemmat ovat kokonaan poissa, kaikki palaa mieleen. Me kaikki koemme sen.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!