Yritys karkoittaa saamattomuutta ja tylsyyttä

Miten sen sanoisi tai kirjoittaisi, mutta olen suuren osan tätä vuotta ollut lähes masennuksen partaalla? Juutun paikalleni enkä saa mitään sen kummempaa aikaiseksi. Toki teen kaikki rutiinit ja osallistun someen muutamana päivänä viikossa postauksilla. Välillä yritän opetella jotakin uutta asiaa, käyn vähintään kerran viikossa lenkillä, useimmiten samassa paikassa. Vierastan edelleen ihmisiä ja häpeilen itseäni. Kirjoittaminen ei tunnu huvittavan, mutta sujuu, kun rohkenen aloittaa. Onhan tällaisia aikoja ollut ennenkin, mutta että keskellä kesää, jota talvisin niin kovin odotamme.

26.5.2010

Meilläpäin alkoi koulu eilen. Lapsenlapseni vanhin, poika aloitti ensimmäisen luokan ja tyttäreni pojat jatkoivat kouluaan. Koulun aloittanut tuli perheineen lähes yllättäen käymään. En voinut enkä halunnut kieltää vierailua, mutta sanoin, että viikonloppuna sulaneessa pakastimessa oli vain jäätelöpaketti.  Olin onneksi ostanut tyhjään pakastimeen jotakin ja jäätelö oli sitä varten, jos lapsia tulee käymään. Se menikin hetkessä lasten suihin. Olin ollut koko alkuviikon erityisen väsynyt, jalkani olivat kipeät. 

Alex aloitti koulun elokuussa 2019. Mummi oli lähes joka päivä viemässä ja hakemassa. Tässä ensimmäisen päivän kuvia.

 

Tosin olin oikeastaan aika innostunut koulujen alkamisesta.  Viikonloppuna lapsenlapseni Alex oli luonani ja kävimme ostoksilla. Tosin mukaan tarttui vain erikoinen penaali ja lyijytäytekynä. Kävimme uudelleen Keravan purkutaidenäyttelyssä Alexin toivomuksesta ja tällä kertaa kiersimme koko näyttelyn ja osallistuimme jälleen autoarvontakilpailuun. Minnin poikasta piti matkalla käydä katsomassa. Ihan kivaa ja sitä olin toivonutkin oman hiljaisuuteni rikkomiseksi. Muistelin taas omaa koulunalkuani 1.9.1954 ja näin itseni kotini keittiön lattialla koulun jälkeen punaisen koulusalkkuni kanssa toivomassa, että pääsisin pian takaisin. Kyllä lapsille koulun aloitus ja koulunkäynti on edelleen kiva asia. 

Perheeseen syntyi 2020 tyttö. Äitilinjalla on jatkajia. Pojilla on sama äitilinja, mutta se ei heidän kauttaan jatku.

 

Koska en ole saanut yhtäkään kunnon historiallista kirjoitusta aikaiseksi, teki mieleni kirjoittaa äitini ajan kouluista. Tiedän, että koulujen arkistot ovat tallella, niitä säilytetään Kansallisarkiston Mikkelin toimipisteessä eli toisin sanoen, niitä on mentävä sinne tutkimaan. Ohessa tilanne Seivästön kansakoulun osalta, joka minua kiinnostaa erityisesti äitini takia.  1800-luvun puolelta ei kaikkia tietoja ole olemassa tai ne ovat jossakin muualla.

·  II 32 Aa Päiväkirjat (1935–1939)

·  III 32 Ba Nimi- ja arvostelukirjat (1910–1939)

·  III 32 Da Erilaiset toisteet (1920–1939)

·  III 32 Ea Saapuneet kirjeet (1878–1939

Uskon, että saisin kaiken tarvitsemani tiedon näistä aineistoista, mutta se tarkoittaisi matkaa Mikkeliin. Aineiston kaukolainausmahdollisuutta Helsinkiin voisi myös harkita, riippuu kustannuksista. Olisihan se mielenkiintoista.

Koska kirjoitusaiheeni ovat ehkä tänä vuonna olleet melko yksitoikkoisia enkä minulla ole inspiraatiota mihinkään uuteen aiheeseen, ajattelin kurkistaa, mitä roskakorissani on eli hakemistossa ”julkaisemattomat blogit” eli se tarkoittaa syystä tai toisesta kesken jääneitä juttuja tai niiden alkuja. Niitä onkin siellä aika paljon.

Voin valita vain yhden, jotta tästä postauksesta ei tule kuolettavan pitkää, mutta taitaa sittenkin tulla. Palataan hetkeksi ensimmäisen koronavuoden 2020 syyskuuhun ja sitä kautta vielä kauemmas kuten aina muutenkin. Voit hyvin sanoa: Onpahan tylsää tekstiä.

"16.9.2020 – 20.9.2020

Valitan, mutta edellisen blogini ”Slow writing” kirjoittamisesta saakka olen vain odottanut, että pääsen palaamaan vuoteen 2010. Saatan olla käynyt siellä useaan otteeseen ja pahoittelen päällekkäisyyksiä. Sitähän tämä elämä on, on toistuvia asioita, on muutoksia, on iloja ja suruja.

Otan ensin esiin päiväkirjani 14.7.2010 – 17.11.2010.  Omasta mielestäni päiväkirjani ovat erityisen mielenkiintoisia, aivan kuin lukisin jonkun muun päiväkirjaa. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut valtavan paljon muutoksia. Sen verran realisti olen, etten usko kirjoitusteni kiinnostavan muita. Mutta olen sen verran häpeämätön, kirjoittava ihminen, että haluan koko ajan pyrkiä eteenpäin. Ehkä kuvittelen löytäväni sen salaisen lippaan tai jutun alun tai lopun, joka oikeuttaa kaiken.

31.8.2010 Kati ja Pelle

Syyskuu 2010 alkoi työkaverini Katin läksiäisillä Nordeassa Vallilassa, jossa minunkin läksiäisiäni vietettiin pari vuotta aiemmin. Kirjoitin 31.8. olleista läksiäisistä vasta 2.9. Olimme olleet työkavereita suunnilleen 1980-luvun puolivälistä (1983–1985), kun uramme maksuliikenneasiantuntijoina alkoi.

Vuosikymmenet sen jälkeen kuluivat saman alueen parissa aina aikaan liittyvin vivahtein. 1980-luvun alussa tulivat ensimmäiset PC:t. Aloitimme Aleksanterinkatu 30:ssa, pääoven vieressä sijaitsevissa avoimissa tiloissa.  Myöhemmin se alue täyttyi automaateilla, mikä olikin sopiva jatke sille historialle. Esittelyhuoneeseemme hankittiin kallis IBM PC.  Sovimme tapaamisia yritysten kanssa ja esittelimme koneilla hoidettavia palveluja. En kirjoita tässä tätä tarkemmin aiheesta. Voit lukea 18.4.2016 kirjoittamani blogin ”Ongelmien ytimessä”. Kerroin siinä haittaohjelman kanssa taistellessani lyhyesti myös menneistä ajoista kohdassa ”Paluu tietokoneiden historiaan”. Kun nyt ajatellaan meitä ja työtämme silloin, olimme selkeästi ja kiistattomasti uuden ajan edelläkävijöitä pankin ja asiakkaan välisessä rajapinnassa.  Nyt näemme, mihin se johti vähän kerrallaan.  Pankkien asiakkaiden digitalisaatio johti yksityisten ihmisten ja yritysten digitalisaatioon monella tasolla. Se on vieläkin meneillään laajemmassa kontekstissa.

En tiedä, mitä muut sen ajan työtoverit, palvelujen kehittäjät, tuoteihmiset, neuvojat, johtajat ja päälliköt asiasta ajattelevat. Mitä ajattelevat asiakkaamme?  Itse näen huikean historian kaaren sieltä tähän päivään. Olen siitä ylpeä ja olen välillä surrut sitä, että se historia vaipuu meidän kanssamme unohduksiin.

Edellä, kirjoittamiseni välissä katselin suorana Euroopan komission puheenjohtajan Ursula von der Leyenin hienon linjapuheen. On kovin tyypillistä, että nykyään elämämme on erityisen katkonaista meille, jotka olemme kiinnostuneita kaikesta ympärillämme. Politiikka ja siihen liittyvät asiat ovat melkein kuin nykyajan teatteria puhumattakaan muista katkoja aiheuttavista asioista.

14.8.2010

Palaan mainitsemiini työtoverini läksiäisiin. Otin tilaisuudessa tapani mukaan suuren määrän valokuvia. Niitä olen silloin tällöin liittänyt täällä oleviin blogeihini. Kirjoitin myös muista työtovereista ja heidän elämässään sattuneista muutoksista. Niitä kerrottiin minulle auliisti.

Tulipa taas mieleeni alkuperäinen syy kirjoittamiseeni. Minullehan aina kerrottiin paljon, mutta itse pääsin harvoin kertomaan omasta elämästäni. Ihan hyvä niin. Vielä nytkin. Nyt ymmärrän mahdottoman hyvin, että on aina turha puhua liikaa (kirjoittaa voi), mutta merkityksellisiä, kauas luotaavia asioita voi kyllä käsitellä. Tämä on ohje itselleni. Montaa tilaisuudessa näkemääni ihmistä en ole sen jälkeen nähnyt. Pelle, HOP:sta aikoinaan työkaveriksemme tullut mies oli siellä vaimoineen. Se oli viimeinen kerta kuin tapasin hänet. Hän kuoli heti seuraavan vuoden alussa. Siitä olen kirjoittanut aiemmin.

Olin myös elokuun viimeisenä päivänä saanut kirjeitse tiedon, että minut oli hyväksytty taidehistorian aineopintoihin. Aloitin kuntosalikäynnit. Korvani vaivasivat, ulkokorvatulehdus kulki mukanani vuosikausia enkä saanut siihen silloin koskaan apua. Minua varoitettiin vain laittamasta vettä korviini, saamani salvat eivät auttaneet. Vasta paljon myöhemmin, muistaakseni yleisestä terveydenhuollosta sain avun uudenlaisesta voiteesta.

Samalla viikolla kirjoittelin kortteja. Leikkasin Hesarista päiväkirjan väliin kolumnin, jossa kirjoittaja kertoi myytävän asunnon erikoisista stailauksista. Omat taloasiat olivat tietenkin silloin jo mielessäni. Kirjoitin myös ystävilleni kirjeitä. Ne ovat kopioina, mutta osa on päiväkirjan välissä kuvaamassa päivien kulkua.

 

Kirjoitin halustani edetä kokonaisuuksista detaljeihin? Mainitsen pelkän kuljeskelun muutaman kilometrin päähän räjäyttävän joka kerta luovuuteni. Se pätee edelleen. Mietin, olisiko pääni kolahtaminen 6-vuotiaani tallin lattialle vintiltä pudotessani aiheuttanut minulle aivovaurion. Keväältä suorittamatta jäänyt Suomen taiteen tentti vaivaa myös mieltäni, se on pakollinen ja päivä sama kuin seuraavan opiskelujakson aloitus.

Toisessa kirjeessä Helmille kerroin vaikkapa meidän molempien tuntemista ihmisistä. Olin päättänyt olla menemättä Turun Kuolemajärvijuhlille ja valitsin sen sijaan Hämeenlinnassa olevan ison korttitapahtuman.

15.9.2010 Helsingin Sanomat kertoi ilmastonmuutoksen paljastavan jään sulaessa uskomattomia aarteita ajalta paljon ennen viikinkejä. Vanhin löytö oli 3400 vuotta vanha nahkakenkä. Näin oli Norjassa, mutta jäätikkö sulaa niin nopeasti, että arkeologit eivät ehdi kerätä kaikkea talteen ennen niiden turmeltumista. Samanlaisia uutisia on tullut paljon lisää koko seuraavan vuosikymmenen.

Eräs nainen korttitapahtumassa sanoi minulle, ettei minun pidä pitää kynttilääni vakan alla. Pohdin sitä, että saatan ulkoisesti antaa varman vaikutelman, mutta olen silti hyvin epävarma. Kun innostun, sitä ei huomaa. Edeltävä vuosikymmen vaikeuksineen on rapauttanut itsetuntoani. Kärsin useiden ihmisten harrastamasta vastakkainasetteluista ja arvosteluista. Asioista voi puhua vertailematta niitä.

Miten sopiva on sitten seuraava Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksista leikkaamani lehtileike ”Alkoholistin vaimona sairastun itsekin”.  Niinhän se on. Tulevan vuosikymmenen aikana yhteiskunta eteneekin vauhdilla alkaessaan ymmärtää sellaisia asioita, jotka ohitettiin aiemmin. Meille kaikille kehittyi traumoja eri asioista, oli myös ahdistuksia, stressiä, perheen sisäisiä asioita, työongelmia, sairauksia ja jopa kaukaisempia käsittelemättömiä asioita.

Kun nyt ajattelen asiaa, niin oma blogien kirjoittamiseni on ollut samaa kehitystä. Kun katsomme ongelmia suoraan kohti ja käsittelemme niitä itseksemme ja/tai ystävän kanssa kasvatamme samalla itseämme ymmärryksessä ja kehitämme itsetuntemusta. Oman itsensä kasvattaminen on tärkeätä kaikissa elämän vaiheissa.

Syyskuun aikana käsittelyssä ovat myös usein taloon liittyvät asiat ja edellisenä vuonna häätämäni miehen vaatimukset. Niitä käsittelin myös ”uuvuttavan pitkässä kirjeessä” Elisalle.  Siinä käsittelin kaikkia edellä mainitsemiani asioita ja sitä valtavaa huonommuuden ja ehkä myös häpeän tunnetta. Itse asiassa piilotin sen melkein kaikilta muilta ihmisiltä, koska koin siitä puhumisen vain korostavan sitä. Ihmiset eivät ole aina kovin empaattisia toisen vaikeuksien edessä vaan pahentavat sitä. Joskus koin sen vahingonilona.

Sieniretket, perhe ja lapsenlapset ovat myös mukana päiväkirjassa. Syyskuun loppupuolella sää alkoi huonontua. Välissä oli yhtä kauniita päiviä kuin nyt. Hallaa alkoi esiintyä. Pihakukat paleltuivat. Emäntä kierteli vain Helsingissä erään ystävättären kanssa innoissaan opiskelusta, Kansalliskirjastosta, yliopistorakennuksesta ja Ateneumista. Voi itku. Päiväkirjoissani on niin paljon tekstiä tai sisältöä, että kirjasin tänne vain laihan yhteenvedon syyskuusta 2010.

Kyllä tämä 2020 korona-aika on tehnyt hyvää. Samoin se, että reumaoireet ovat mahdollisimman minimaalisia, jopa niin, että alan unohtaa ne kokonaan. (P.S. oikeasti se ei tehnyt hyvää)

14.10.2020 oli tärkeä tehtävä Karjala-talolla

sunnuntaina 20.9.2020

Olen jatkanut tätä postausta nyt, koska jouduin jättämään sen viime viikolla kesken.  Rentoudun nyt hetken tämän parissa. Eilen ajoin Riihimäeltä tulleen Marjan kanssa Turkuun sukukokoukseen. Tällaiset tapaamiset sekä ystävien että kaukaisempien sukulaisten kanssa ovat tänä päivänä ihana katkos tavalliseen arkeen, josta en valita yhtään.

Kuolemajärven Sirkiät ry:n kolmen vuoden välein pidettävä varsinainen sukukokous jäi koronan takia keväällä pitämättä. Se oli nyt lopulta pidettävä. Käsittelyssä sattui myös olemaan erityisen tärkeitä aiheita. Yhdistyksiltä kuten kaikilta muiltakin on vaadittu tänä vuonna kekseliäisyyttä vaadittavien kokousten järjestämisessä. Pidimme kokouksen Linnasmäessä, Turun kristillisessä opistossa.  Aloitimme kokouksen lounaalla ja sitten jatkoimme kokouksella. Meitä oli paikalla 22 henkeä.  Asioita oli paljon, koska käsittelyssä olivat kolmen vuoden toiminta, tilit ja toimihenkilövalinnat ja muut tärkeät asiat. Osallistujat olivat erityisen aktiivisia, mikä oli kiva asia. Hienointa oli vielä tavata monta vuosien mittaan tutuksi tullutta henkilöä. Suvun vanhimmat, yli 90-vuotiaat sisarukset Toini ja Eila olivat myös paikalla.

Matkalla autosta käsin ihailimme upeita Varsinais-Suomen maisemia, syksyn värejä, aavoja peltoja, metsiä ja kallioita. Linnasmäki sijaitsee myös hienolla paikalla, Lustokadulla, lähellä Vanhaa Tampereentietä. Siitä juolahti mieleeni, että kun lähdemme kotimatkalle kokouksen jälkeen, poikkeamme Koroistenniemessä.

 Kävin kolme vuotta sitten elokuussa 2017 Toinin luona Turussa. Kotimatkalla poikkesin Maarian keskiaikaisella kivikirkolla kierrellen sen ympäri ja tutkien kirkon ympärillä olevaa hautausmaata. Silloin jo mielessäni oli käydä lähistön Koroistenniemessä, mutta syystä tai toisesta se jäi. En edes kirjoittanut Maarian kirkosta blogiini ”Hidasta siirtymää”, jonka pääset lukemaan tästä.  Kaikesta ei todellakaan ehdi kirjoittaa, usein nykyään teemme vain Facebook-postauksen jollei sitäkään.

Mutta nyt kävimme ja pysähdyimme myös läheisellä Maarian kirkolla. Vein Marjan Kasvihuoneilmiöön, jossa ennen Turun moottoritien Lohjan ja Lahnajärven osuuden valmistumista piipahdin usein.  Toki muutenkin sen jälkeen usein ajoin paluumatkalla Turusta sitä kautta. Ehdimme sinne kahville ja munkille.

Tämän vuoden puolukatkin tuli ostettua Kasvihuoneilmiön edessä olevasta myyntipisteestä."

 Kyllähän tämä kirjoittaminen ja vanhan tekstiin ymppääminen hiukan piristi! Mutta otsikko karkoittaa lukijat!

15.7.2020 Tuusulan lampaita

Kulttuurin takana ja edessä

Eräs vaikeimpia asioita ihmisen elämässä on ymmärtää toisia ihmisiä, nähdä asioiden taakse, kohdata kaikista vaikeimmat asiat. Elämä ei ole toden totta tasaisella tiellä kävelemistä vaan siihen kuuluu alituinen kompuroiminen ja joskus kaatuminen. Oman itsensä tuntemaan oppiminen vie myös koko elämän eikä ole varmaa olemmeko koskaan valmiita. Ajattelen, että pitää olla myös valmis jättämään elämä kesken kaiken, kuolla, vaikka suunnitelmat eivät ole toteutuneet ja tehtävät valmistuneet. Näemme usein käyvän niin lukiessamme jonkun tunnetun ihmisen muistokirjoitusta.

Kaikki kuvat tässä blogissa ovat suunnilleen samalta päivältä kuin nyt eli 13.8-14.8 vuosina 2010-2011. Tämä kuva on 14.8.2010 kävelylenkkini varrelta. Tähän aikaan viljapellot kutsuvat!

Anteeksi lukijani, että kirjoitan välillä tällaisia itsestään selvyyksiä, jotka te varmasti tiedätte paremmin kuin minä. Itse asiassa, joskus on vaikea päästä kirjoittamisen alkuun. Oliko se aasin silta, jota silloin käytämme. Toisaalta tuohon alkuun sisältyy aika paljon sellaisia asioita, joita olen alitajuisesti viime aikoina myös pohtinut. Tänä kesänä.

Nilkkani on rajoittanut minua, vaikka joskus jopa ajattelen sen olevan vain tekosyy olla menemättä kaiken maailman pippaloihin ja yrittää keskittyä elämään tässä ja nyt, rauhoittua. Toisaalta olotila on kovin tuttu jo viime syksystä alkaen. En vain ymmärtänyt sitä täysin tai en ehkä hyväksynyt ajatusta vaan kielsin sen kunnes se oli kohdattava.

Asioiden ja ilmiselvien totuuksien kieltäminen on inhimillistä. Vaikenemisen ja kieltämisen perimä on meissä suomalaisissa todella syvällä. Se luikertelee kaikkeen toimintaamme.

12.8.2010 piti vaihtaa verkkokeinu. Vanhemmat lapsenlapseni ovat jo aikuisia.

Tänään kirjoitan joistakin viime aikoina mieleeni juolahtaneista asioista, joista kaikista voisin kirjoittaa paljon enemmän. Kaikki aikanaan. 

Viime viikolla kolmas lapsenlapseni aloitti koulun. Jouduin voimakkaasti mukaan alkuun eikä ole ollenkaan pois suljettu, että se jatkuu tällä viikolla. Tuollaiset hetket vievät auttamatta ajattelemaan omia kokemuksia koulun aloituksesta ja miten hankalaa ja raskasta oli omien lasten koulun alkaessa. Kaikki kokemukset poikkeavat toisistaan, mutta jotakin yhteistäkin löytyy.

Mummo antoi vihdoin avata säästölippaat. 12.8.2010

Mieleemme jäävät voimakkaimmin kaikki iloiset asiat. Minua nauratti, kun näin jälleen itseni 7-vuotiaana istumassa kotini keittiön lattialla punaisen salkkumallisen koululaukkuni kanssa. Siihen aikaan koululaisilla ei ollut vielä reppuja. Oli keskiviikko 1.9.1954. Netistä löytää nykyään kuvauksia tuon ajan päivistä, tapahtumista, ilmiöistä ja ihmisistä. Tuona vuonna omassa kansakoulussani oli 1. luokan oppilaita vain 10, mikä saattaa olla aika vähän, kun ajattelemme tuota aikaa, jolloin suuret ikäluokat aloittivat koulunsa. Edellistä vuosikertaa eli 1946 syntyneitä olikin muutama enemmän. Olen kirjoituksissani aiemmin usein sivunnut omaa kansakouluani eli Kaloisten kansakoulua Rengossa. Rakennukset ovat vielä tallella, mutta koulua ei niissä ole enää aikoihin käyty.

Tuhkalan puistoa Lahelassa 14.8.2010

Isäni kävi aikoinaan 1920-luvulla samaa kansakoulua, isovanhempani lienevät käyneet koulunsa muualla Rengossa, mutta kyllä hekin osasivat lukea ja kirjoittaa. Sitä edeltävässä sukupolvessa lienee ollut jo enemmän luku- ja kirjoitustaidottomia. Vanhoista asiakirjoista näen, että ainakaan isovanhempieni vanhemmat eivät osanneet kirjoittaa, koska viralliset asiakirjat on allekirjoitettu puumerkillä. Kansakoulut alkoivat kiertokouluista ja vasta 1800-luvun lopulla pitäjään alettiin perustaa ”korkeampia kansakouluja”.  Kirjoitan aiheesta ehkä joskus myöhemmin lisää. Täältä pääset lukemaan kansakoululaitoksen historiaa. 

Arttu ahkerana 12.8.2011.

Vahvan muiston mukaan istuin siis punaisen laukkuni kanssa keittiön lattialla. Olin tullut koulusta ja olisin halunnut lähteä sinne heti uudelleen. Olin innoissani. Omat lapseni ja lapsenlapseni ovat ennen koulua olleet päiväkodissa ja nykyään myös esikoulussa, joten kokemukset ovat toisenlaisia. On myös ero siinä, että minun lapsuudessani maaseudulla vanhemmat olivat kotona, mutta myöhemmin äidit olivat töissä tai jopa usein yksinhuoltajia. Silloin koulun alku oli huomattavasti vaikeampaa, jopa tuskallisen vaikeata kuten jo päiväkotiaika. Työläisten ja toimihenkilöiden työpäivät erosivat. Useimmat lapset tuotiin päiväkotiin varhain aamulla.  Toin aina lapseni viimeisenä päiväkotiin ja hain viimeisenä. Käytännössä olin myös aina huolehtimassa asiasta yksin.  Näen itseni työntämässä rattaita paksussa lumessa viedessäni lasta hoitoon. Toisaalta näen myös, kuinka kannoin lumisateessa tytärtäni halki Riihimäen kotimatkalla päiväkodista. Jouduin vielä palaamaan takaisin, koska olin unohtanut laukkuni päiväkotiin. Lumisateet ja lumi tuntuvat usein vahvistavan muistoja. Tuolloin oli alkutalvi 1973 ja tyttäreni oli 4-vuotias.

Paljon muitakin muistoja tulee mieleen, yksittäisiä hetkiä. Ne voivat olla asioita, jotka palaavat joskus uniin symbolisella tasolla. Emme koskaan pääse menneisyydestämme eroon. Silti meidän on vaikea mennä toisen ihon alle ja kokea ja tuntea hänen kokemuksensa. Vasta vanhana saatamme ymmärtää siitäkin jotakin, mutta emme aiemmin. Olen silloin tällöin jopa näissä kirjoituksissani yrittänyt asettua omien vanhempieni ajatusmaailmaan. Emmehän silloin puhuneet emmekä nytkään puhu asioista vapaasti voidaksemme olla lähempänä toistemme maailmaa. 

Puhumattomuus on siis edelleen tabu. Saatamme puhua välikäsien kautta, mutta emme keskustele suoraan. Opetamme saman tavan lapsillemme. Ihon alle on vaikea nähdä, kun on kiire ja muut asiat ovat päällimmäisenä. Kirjoittaminen, piirtäminen tai mikä tahansa taiteilu ovat oiva väline itse kullekin käsitellä tai tuoda sisälle jääviä asioita näkyviksi, myös toisten nähtäviksi. Jollei sitten sitäkin pidetä liiallisena avoimuutena ja paljastamisena kuten minun blogejani jotkut saattavat pitää.

Nyt jo lähes unohdin, mistä muusta minun piti nyt kirjoittaa. Ehkä ne aiheet tällä kertaa jäävät vain maininnaksi, joihin saatan palata joskus myöhemmin. Molemmat liittyivät karjalaiseen verenperintööni. Muuten, vaikka karjalaisia saatetaan kuvailla avoimiksi ihmisiksi, tuo puhumattomuuden ja sulkeutuneisuuden perintö koskee myös heitä. Voi tuntua, että he ovat erilaisia, mutta huit hait. Hyvin he silti ovat sopeutuneet uusiin olosuhteisiin jouduttuaan jättämään kotiseutunsa iäksi.  Jotkut ovat jopa unohtaneet täysin alkuperänsä ja juurensa. Toisaalta monet muutkin ylipäänsä eivät jaksa olla kiinnostuneita juuristaan. Eikä tietysti tarvitsekaan. En yritä mitenkään tässä puolustella omaa suurta kiinnostustani.

Tuusulassa vietettiin viime viikolla valtakunnallisia kotiseutupäiviä.  Samalla Kotiseutuliitto täytti 70 vuotta. En osallistunut mihinkään tilaisuuteen, vaikka kaikki tapahtui tässä lähistöllä vain kivenheiton päässä. Aihe sinänsä on kiinnostanut aina. Osallistuin sentään kuuntelemalla avajaispäivän 8.8.2019 ”Kulttuuri liikuttaa”-seminaarin annin. Kyllä kannatti. Tässä linkki taltioituun seminaariin. Suosittelen. Kaikki osuudet olivat todella hyviä.

Kun luennoitsijat kertoivat omista kotiseuduistaan, niin en voinut olla ajattelematta jälleen kerran omia tuntemuksiani. Museoviraston erikoisasiantuntija Leena Marsio palautti mieleeni aineettoman kulttuuriperinnön. Olen joskus jakanut siitä linkkejä Facebookissa ja miettinytkin asioita, mutta nyt kävin tarkemmin tutustumassa laajaan materiaaliin. 

Ystävä kuvaamassa puutarhaani 12.8.2011

Unescon yleiskokous 2003 hyväksyi sopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta.  Sopimukseen on liittynyt 177 valtiota. Suomessa luettelointi on aloitettu 2016. Tähän mennessä Suomen elävän perinnön kansalliseen wikiluetteloon yhteisöt ja järjestöt ym. ovat ilmoittaneet runsaasti aiheita. Unescon luetteloon Suomi voi vuosittain ehdottaa vain yhtä aihetta. Opetus- ja kulttuuriministeriö on ehdottanut tältä vuodelta kohteeksi saunomista. Ensi vuodelle on ehdotettu kaustislaista viulunsoittoa. Tästä linkki kyseiseen kohtaan.

Tuusulan taiteiden yö oli sinä vuonna 12.8.2011.

 

 

Sivuilla on valtavasti tietoa, jota en edes yritä täällä sen enempää kommentoida. Luentoa kuunnellessani minulla välähti. Kukaan ei ole vielä ehdottanut monimuotoista, rikasta luovutetun alueen edelleen elävää karjalaisuutta.  Kun nykyään puhutaan karjalaisuudesta, tarkoitetaan yleensä nykyisen Suomen Pohjois- ja Eteläkarjalan karjalaisia,  ei siirtokarjalaisten ja heidän jälkeläistensä ylläpitämää kulttuuria. Karjalan liitto tarkoittaa sillä seuraavaa (kopio liiton sivulta): ”Karjalaisuus on elämää, toisen ihmisen huomioimista, tietoisuus suvun juurista, elämäntapa, kodin ja suvun perintö, runoja, lauluja, taidetta, unelmia, uuniruokien, potatkakkaroiden ja riisryynpiiraiden tuoksua. (Karjalan Liiton aluevastaavat)”.

Minun käsitykseni on laajempi, mikä tulee esille myös avatessa Karjalan liiton sivuja eteenpäin. Onpa vaikea aihe laajuutensa vuoksi. Entä ”karjalainen identiteetti” tai ”karjalaisuus ilmiönä”. Välähdykseni tuli nyt kuitenkin kirjattua tänne blogiini.

 

Ystävän taidetta.

Toinen asia, jota tulin miettineeksi viikolla. Koska minulla on DNA-tulosten mukaan juurissani eniten suomalaista, balttilaista ja itä-eurooppalaista perimää eikä juuri mitään viitteitä Venäjään, niin aloin taas kerran pohtia, mistä sukunimi Sirkiä (äitini sukunimi) voisi tulla. Ajatteluni lähtökohta oli eräässä Karjala-lehdessä 2007 olleessa artikkelissa, joka osui lehtileikevarastosta käsiini. 

”Muinaispreussiheimot Suomen asuttajina keskiajalla”-otsikon alla Ilmari Kosonen käsitteli aihetta. Hän kirjoitti, että Muinais-Preussista lähteneet pakolaiset ja Liivinmaalta lähteneet suomenheimoiset olivat merkittävä ryhmä Suomen asuttajina keski-ajalla. Hän mainitsee, että se näkyy myös vahvasti suomalaisessa suku- ja paikannimistössä. Artikkelista ei tässä sen enempää. 

Mutta se vei minut tutkimaan sanojen etymologiaa. Sirgis ja Zirgis liittyy baltialaiseen sanastoon tarkoittaen hyvää ja kaunista hevosta. Zirgas-nimellä se esiintyy liettuan kielessä ja taas Sirgas on vanha preussilainen oria tarkoittava sana.  Siellä mainitaan myös eloisa, minkä me voimme kääntää sirkeäksi. Tässä linkki latvialaisen zirgs-sanan etymologiaan. Tein siitä oman tulkintani. En ole koskaan hyväksynyt sitä, että sukunimi olisi tullut nimestä Sergei kuten jotkut ovat osoittaneet. 

 

Meidän tuntemat ensimmäiset Sirkiät ovat olleet ratsumiehiä ja tulleet sodasta Kuolemajärvelle  ja Uudellekirkolle. Ei sitten mikään ihme, että tuollainen sana olisi tarttunut nimeksi 1700-luvun alkupuolella, jollei nimeä ole aiemmin ollut. 

Muut pohdinnat jäävät sitten myöhempiin blogeihin.