Kun sen oivaltaa...

Tästä blogipostauksesta lukija voi nähdä, että kirjoittaja saattaa pitää taukoja, hengittää, hoitaa muita asioita, ajatella omilla aivoilla, levätä ja odottaa ovien avautuvan, ihmetellä maailman menoa ja ihmisten aivoituksia, tutustua itseensä. Julkaisen tämän vasta nyt, vaikka harkitsin jos  tekstin  unohtamista. Tämä sisältää loppujen lopuksi tärkeitä asioita minusta. Sellainen minä olen, oivalluksia. 

Tästä alkoi eräs tarina kesällä 1969

29.5. Jätän aiemmin aloittamani postauksen kesken ja sen sijaan aloitan uuden. Useana päivänä olen aikonut jatkaa tai aloittaa kirjoittaa uutta, mutta kaikki muut asiat vievät huomioni. Kutakin tekstiä varten tarvitsen paljon aikaa, sillä keskittyminen juuri siihen saattaa olla vaikeata. Saan keskeneräisiä tehtäviä vain vähitellen valmiiksi. Viikossa on ehkä kolme päivää, kun olotilani on suhteellisen hyvä, vaikka niinäkin päivinä jaksamiseni hiipuu aivan liian äkkiä.

Onneksi toukokuu on ollut melko viileä. Välillä on jopa satanut ja eräänä iltana oli rankka ukkosen ilma kaatosateineen. Ihanat omenapuut jäivät kuvaamatta enkä ole sittemmin ehtinyt käydä jokilaaksossa. Ylipäänsä kuljen vähän eri polkuja tänä vuonna kuin aiemmin. Yritän samalla selvittää vuosien aikana kertynyttä kaaosta. Asioiden, paperien ja kaiken muun järjestely pohdituttaa liian paljon. Kai olen aina ollut samanlainen, nyt se on vain kärjistynyt.

Olen myös muuttanut rutiinejani. En lue enää joka aamu eteeni rynnistäviä uutisia enkä digilehtiäni. Silmäilen niitä pitäessäni taukoja muusta. On ollut järisyttävää huomata, miten somen sovellukset ja tekoäly häiritsevät koko ajan. Aloittaessani kirjoittaa tätä tekstiä, poistin Microsoftin365 Copilotin asiakirjan etusivulta, mutta jostakin syystä se tuli taas sivun kulmaan enkä saa sitä pois Wordin alla. Kirjoittaessani erästä artikkelia, se tuli suoraan sanoen sotkemaan kyseistä tekstiäni ja kun yritin korjata, niin sain neuvoja, että minun olisi kirjoitettava ammattitaitoisemmin ja selkeämmin. Olen kyllä valmis tutustumaan tekoälyagentteihin ja -apureihin, mutta se vie juuri nyt liian paljon aikaa, mitä minulla ei ole. Tyydyn itse edelleen omaan osaamiseeni enkä tee tätä ammatikseni vaan ilokseni. Jos nyt alan tutkia, miten saan agentin pois, niin menetän kallisarvoista aikaa.

Kaikki ohjelmat myös päivittyvät koko ajan. Minulla oli ongelma, että en saanut puhelinsoittoja hetkeen. Monet valittivat siitä. WhatsAppilla yhteys onnistui, mutta ei puhelinsovelluksella, vaikka molemmat käyttävät samoja numeroita. Jätin jokin aika sitten Keusoten tiimille soittopyynnön, koska tarvitsisin neuvoja terveysongelmissani.  En saanut soittoa, mutta tekstiviesti saapui, jossa kerrottiin, että minuun ei saatu yhteyttä. Eikä tietenkään saatu myöhemminkään, koska ongelma oli edelleen ratkaisematta. Jotenkin sain puhelut myöhemmin toimimaan, mutta uudelleen soitto terveyskeskukseen on edelleen tekemättä. Yritän ehkä ensi viikolla.

Ihmettelen, miten muut vanhat ihmiset selviävät kaikkien tietoteknisten ongelmien ja pulmien kanssa, kun minulla näyttää nyt olevan erityisen paljon pohdittavaa ja selvitettävää. Se vaikuttaa kirjoittamiseeni ja luovutan helpommin kuin aiemmin.

Kävin vihdoin myös silmälääkärillä perusteellisessa tutkimuksessa. Näköni oli ennallaan, mutta oikean silmän paine oli noussut sen verran korkeaksi, että sitä tutkitaan tarkemmin. Luulin, etten tarvitsisi silmän kosteutusta, mutta lääkäri totesi silmieni olevan rutikuivat ja määräsi väliajaksi silmätippoja sekä päiväksi ja yöksi. Tästä kaikesta sitten lisää aikanaan. Vanhan ihmisen elämä tulee vaikeammaksi ja kalliimmaksi.

Tiedän myös, miten tällaiselle perusteelliselle ihmiselle, kaikki ylimääräinen aiheuttaa myös tulevaisuudessa valvomista öisin. Lähden usein tutkimaan jotakin asiaa kesken kaiken ja siihen päiväni hupenee. Samalla tutkin omaa elämääni ja pohdin sitä, miksi minusta tuli minä. 

Tunnen nykyään, etten saisi enää ajatella itse vaan olla jonkun muun olion liitännäinen. Tekoäly on sen verran iso asia, että se olisi otettava omaan hallintaan. Kaiken lisäksi en voi antaa kaiken ympärilläni olevan ja tapahtuvan vaikuttavan olotilaani. Siksi olen melkein lakannut laittamasta postauksia Facebookiin. 

1.6. maanantai. Olen äsken saanut yhden mieltäni rassaavan tehtävän valmiiksi. Laiteympäristön muutokset, päivitykset vievät hurjan paljon aikaani. Varmaan olen itse siitä osaan syypää, kun olen yrittänyt organisoida kansioitani ja kadottanut otteeni. En ala kirjoittaa siitä nyt.  Olen ollut ylipäänsä huolestunut itsestäni. Kun saan yhden tehtävän tehtyä, korjattua tai pois mielestäni, niin en jaksa enää kirjoittaa. Jos ja kun alan kirjoittaa, niin kesken kaiken lähden selvittämään läppärini logiikkaa ja siinä sitten ollaan jälleen kerran.

Puiden juuret ovat symboleja. Kuva 19.8.2006. 

Mietin omaa tilannettani ja silloin tällöin saatan luulla tajunneeni oleellisen. En muuten yhtään ihmettele, jos ihmiset ylipäänsä nykyään menevät sekaisin. Silloin tällöin tiedostan, että ITSENI  salaisuus on näissä blogipostauksissa. Niitä kirjoittaessani olen ymmärtänyt mahdottoman paljon sisimmästäni. Osa minusta on siirtynyt eri lähteistä kirjoituksiini ja nyt olisi aika jatkaa pelkästään niissä merkeissä, koska kaiken ydin ja lähde on löydettävissä sieltä. On vaikeaa saman aikaisesti hävittää tavaroita, kirjoja ja papereita ja pitää muu oma tavoite selkeänä mielessä.

Jos vain pystyisin kesken kaiken hälinän ja häiriöiden kirjaamaan ylös oleellisen. Olen sama ihminen, mikä olin lapsena. Silloin en vielä ymmärtänyt kaikkea eikä minulla ollut sanoja kaikelle. Joitakin 1960-luvun alun päiväkirjoja lukiessani huomaan, että ajattelen elokuvamaisesti ja mieleeni juolahti, että niistä saisin käsikirjoituksen. Se oli jo silloin minussa.  Pian myöhemmin päätin, että minusta tulee elokuvaohjaaja ja kirjailija. Elämä elokuvaksi. Tiesin sen siis jo silloin. Käypä katsomassa linkin takaa (https://unikkopellossa.blogspot.com/2022/07/elama-elokuvaksi.html), mitä tarkoitan.

Nyt on aika jatkaa sillä linjalla, sillä kaikki muu hajoaa käsiini, jollen ala tehdä jotakin järkevää.  Minun on  palattava omalle polulleni, jolla olen ollut jo syntymästäni saakka. Käsiini osui äsken sähköposti vuosien takaa eräältä henkilöltä, jota juuri mainitsemani blogipostauksen teksti oli liikuttanut.

Blogeja kirjoittaessani olen aloittanut vanhempieni ja oman historiani tutkimisen ja siirtynyt sittemmin myös sukujen historiaan. Olen tutkinut syvällisesti ja ajatuksella kaikkien kohteideni historiaa ja aloittanut myös omasta syntymästäni ja kasteestani, joista kirjoitin täällä ja täällä. Olen kirjoittanut paljon omista vaikeuksistani ja kirjoitan edelleen. Kaikki tarinat ovat sekaisin muiden tarinoiden seassa. Olen tehnyt monta aloitusta kirjalle/kirjoille, mutta tärkeämpää olivat kylä- ja sukukirja. Ne eivät olleet minun valintojani kuin osittain, mutta blogini olen itse valinnut.  Blogejani luetaan paljon, muttei kommentoida. Se ei ole minulle tärkeää. Blogini ovat aina olleet MINÄ aitona, sydämeni avattuna, tunteet paljaana. Ymmärrän,  että sellaiseen on vaikea liittää kommenttia tai edes suullisesti sanoa mitään. Paitsi, jos huomaa virheen. Siinähän suomalaiset ovat hyviä.

Elämäntaipaleeni on ollut selkeä. Nyt olen enimmäkseen yksin tai kaksin kissan kanssa ja sieluni halajaa, että otan  oman itseni kohteeksi. ”Sellainen minä olen”. Nyt eteeni on tullut tärkeä katkokohta, kun huomasin, että nyt minun on oikeasti valittava kohteeksi ihminen, joka olen minä.

Siinä eräs rakas kissa, Muru Lukkarintiellä 1980-luvulla

Kissojen tarina liittyy myös minuun. Siksi varmaan liitin someen profiilikuvakseni kesällä 1957 otetun valokuvan Tassusta ja minusta. 1950-lukujen tarinat ovat surullisia. Sitäkin tarinaa olen sivunnut täällä. Mutta sitä ennenkin on tapahtunut paljon. Alan ajatella tarinoiden alkujuuria. Ne ovat tärkeitä ja niiden takana on kokonainen ihminen, jollaisia me kaikki olemme.

4.6. aamupäivä. Kumma kyllä, minulla on aina odottamassa suuri määrä töitä. On vain osattava päättää, mitä valikoi ja mitä jaksaa. Vaikka kuinka yrittää välttää somen valtaa, niin kyllä se hyökkää aina kohti ja syö kallisarvoista aikaa. Mielentila ohjaa meitä myös. Isoista sisäisistä päätöksistä on hyvä pitää kiinni, kuljettaa niitä mukanaan.  On järisyttävää, kuinka maailma on muuttunut ja me vanhat olemme vielä täällä.

Eilen kävelin ”puutarhassani”, kun olin viemässä roskia ja soitin tyttärelleni, joka viettää lapsineen kesää kauempana. Kuulin, että he olivat lähdössä Hollolaan, jonne maanantaina olivat saapuneet hänen isänsä ja tämän vaimo. Tiesin, että nämä olivat tulleet jälleen autolla Saksasta kiertäen pohjoisen kautta, kuten jo muutaman kerran aiemminkin. He olivat asettuneet vuokraamalleen kesämökille Hollolan kirkon läheisyydessä, jossa he olivat olleet ennenkin. Nyt koko heidän suomalainen jälkeläisjoukkonsa oli lähdössä tervehtimään heitä. Minä olen vain joukon esiäiti, mutta kukaan ei ollut huomannut kertoa minulle ja pyytää mukaan. Lähtö tapahtuisi tuota pikaa. Voisin päästä Artun kanssa. Olin heti valmis lähtöön. Sattumalta lähtö sopi hyvin, tosin minulla oli muita juttuja mielessä, jotka hylkäsin tuota pikaa. Pesukoneen ohjelmakin piti sulkea kesken kaiken. He olivat vain unohtaneet kertoa minulle. Näin se menee nykyään, minut unohdetaan helposti, koska olen vanha eikä minulla ole enää samaa merkitystä. Kun mummot tulevat tarpeettomiksi, niin heidät on helppo unohtaa. Toiseksi en koskaan syyllistä heitä näistä unohtamisista. Se ei ole ollut tapani. Aiemmin olin usein järjestelemässä heidän Suomeen tuloaan, koska olen ainoa porukasta, joka osaa saksaa. Loppujen lopuksi siirsin asian tyttärelleni, joka onkin selvinnyt asiasta oikein hyvin.

Nimittäin on aina ihana tavata muita ikätovereita. Puhuessa joudun usein etsimään sanoja, mutta koska asuin aikanaan vuosikymmeniä sitten siellä, ymmärrän kaiken. Olemme kaikki vanhentuneita, he ovat vain vuodenkaksi minua nuorempia. Meillä on heidän edellisiltä käynneiltään yhteisiä muistoja. Joitakin vuosia sitten olisin mielelläni lähtenyt käymään Saksassa, mutta se ei onnistunut. Nythän en enää matkustele. Heilläkin on jo vaikeuksia matkojen kanssa, mutta Suomeen on silti aina päästävä samaan aikaan. Pitkä useiden viikkojen matka pohjoisen kautta Etelä-Suomeen on raskas. He rohkenivat silti vielä lähteä huolimatta Fredin sairauksista. Niistäkin rohkenin keskustella, vaikka perhettäni ne asiat eivät kovin paljon kiinnosta. Kuten hyvin tiedätte, minä olen totuuden torvi, joka valaisee kaikki asiat. Me kaikki haluaisimme olla ikuisesti nuoria ja terveitä, mutta se ei mene niin.

Tämä oli niin hauska, img_2916, 16.9.2018. Kissat ja Alex

Karinin kanssa keskustelin eniten, hänellä ei ole enää omaa perhettä elossa eikä omia lapsia, joten Fredin kautta hän sain minun perheeni suojatikseen. Hän oli hankkinut kaikille lapsille lahjoja ja rahaakin lienee ollut kirjekuorissa. Vertasinkin häntä tyttäreni saksalaiseen Oma Margaretheen, joka osti kaikille, olisiko ollut 20 lapsenlasta joululahjat ja muut lahjat. Olin joskus mukana, kun hän oli hankkimassa niitä ja ihmettelin sitä. Kyllä oma äitini toimi myös niin, mutta suhteet olivat vähän erilaiset. En halua verrata. Minua ei voi ainakaan enää verrata.

Oli todella kivoja hetkiä.  Nyyttikestit järjestyivät, lapsista oli kiva roikkua laiturilla ja juoksennella pihalla. Valokuvia otettiin ja sovittiin seuraavista tapaamisista tämän ja seuraavan viikon aikana. On tämä kaiken kaikkiaan mahdottoman arvokas asia. Tyttäreni kävi perheineen viimeksi kaksi vuotta sitten Saksassa. Siellä paikalle kokoontuu aina koko suku, joka lähetti terveisiä. Jotta pysyvyys on säilynyt, siitä meidän on kiittäminen Karinia, joka järjesti ensimmäiset tapaamiset Fredin tyttären perheen kanssa 1990-luvulla, aiemmin se oli mahdotonta.

Yleensä sukuasioista keskustelen Karinin kanssa paljonkin. Totesimme yhdessä, että olemme huolissamme nuoren polven tulevaisuudesta tässä maailmassa. Ikäluokkamme syyttäminen kaikista maailman ongelmista suretti meitä molempia. Jatkamme keskustelua ehkä ensi viikolla, jos vaikka Arttu pääsisi taas lähtemään ja ottaisi minut mukaan.

6.6. lauantai

Lähdin käymään Keravalla heti kello 10:n jälkeen, sinne on kotoani noin 5 km. Matkalla alkoi sataa kaatamalla vettä.  Oli taas mentävä metsästämään viimeistä Trexan pakettia apteekista. En todellakaan tiennyt, että sytostaatti-injektioiden toimitusvaikeudet ovat kärjistyneet äärimmilleen. On oltava yhteydessä lääkäriin, voinko siirtyä tablettilääkitykseen vai voinko pitää taukoa. Edellisen kerran jouduin myös hakemaan lääkkeeni Keravalta. Nyt viimeinen injektio odotti minua CityMarketissa olevassa apteekissa. Kiertelin sitten tavaratalossa ja tein muutaman pikkuostoksen ja totesin, että kaikki oli samoin, kun oli ennenkin. Tullessani ulos parkkihallista, oli pakko ottaa aurinkolasit päähän, sade oli tipotiessään.

Tällä viikolla minulla on ollut piristäviä tapaamisia, mitkä tuovat aina hetkeksi valoa risukasaan. Olen niistä kaikista kiitollinen. Ne auttavat minua yrityksissäni edetä, minne sitten pääsenkään.

Olen aina ollut hyvä alentamaan itseäni sen lisäksi, että muut ihmiset ovat myös osanneet tehdä minulle saman erinomaisesti. On mentävä tosi syvälle ennen kuin tajuaa itsestään sellaisia asioita, joita kukaan muu ei pystyisi selvittämään. Vielä vaikeampaa on ymmärtää, miksi niin on käynyt. Miksi olen jäänyt yksin vai oliko se loppujen lopuksi minulle jaettu osuus, jota en ymmärtänyt jatkaa ja toteuttaa. Sitä lähden etsimään omasta elämän historiastani pala kerrallaan punoakseni siitä erään ihmisen elämäkerran ja löytääkseni ehkä lisää johtopäätöksiä jo aikoinaan tekemieni lisäksi. Muista sinäkin, että olet tärkeä ja tarinasi pitäisi saada kerrotuksi niin, että olet siinä oikea osallinen. Se ei riitä, että kirjaat tai joku kirjaa historiasi aikajanan muistelukirjaan ymmärtämättä syvempiä yhteyksiä.

Oma historiani todistaa sen. Tietämättä, miksi halusin alusta alkaen kirjata vaiheitani ylös, kertoo siitä, että asialla on ollut tarkoitus. Se vei minut myöhemmin selvittämään myös vanhempieni vaiheita, usein se oli salapoliisityötä, joka kasvatti omaa ymmärrystäni tutkimusta tehdessäni. Sukututkimuksella oli myös tarkoitus. Kaikki palaset loksahtavat paikalleen vuosien työn jälkeen. Kun sen oivaltaa… voisi olla otsikko tälle blogipostaukselleni.

Keskustelut joidenkin ihmisten kanssa, lisäävät ymmärrystäni. Henkinen yhteys ympärilläni aikoinaan olleisiin ihmisiin, selvittää myös paljon. Välillämme on ollut sanaton yhteisymmärrys, joka vallitsee nytkin ihmisten välillä, jos vain haluamme nähdä sen. Sitä on vaikea selittää. Henkimaailman juttuja!

Tiedän edelleen aina välillä lannistuvani ja ehkä aikani loppuu kesken, mutta silti. Ruumis on heikko, henki on vahva.  Olemme välikappaleita.

Hyvä paikka päivunille - päiväkirjojen päällä.