Musta piste

Hänen oli pakko kulkea perässäni kilometrikaupalla, koska minä pakotin. Eikä se ollut ensimmäinen kerta. Kuljimme kaikkialla pienessä kaupungissa ja viivähdimme myös merenrannalla, pitkällä hiekkarannalla. Se toi hänen mieleensä kotirannat Karjalassa kauan sitten, silloin kun hän oli lapsi ja myöhemmin nuori neito ja nainen.  Sota muutti hänen elämänsä peruuttamattomasti.

Helsingi  Aleksilla 21.12.2017

Hotellissa ei ollut hissiä. Hänen piti kulkea rappuja ylös ja alas kipeillä, särkevillä jaloillaan. Minä kuljin edellä tai rinnalla kuin nuori, voimakas hirvi ymmärtämättä, mitä tuskaa hän tunsi. Hän ei valittanut.

Jos voisin nyt palata sinne, seitsemäntoista vuoden taakse, hieroisin hänen särkeviä jalkojaan, ottaisin hänet syliini ja pitäisin hyvänä. Kertoisin nyt ymmärtäväni. Veisin hänet syömään ulos. Hän valitti hotellin heikkoja ruokia, ei saanut edes voita leivän päälle. Minä tokaisin ylimielisenä, mitä siinä valitat. Olet varmaan lapsena tottunut nälkään ja huonoon ruokaan, mitä yksi viikko merkitsee, kun kuitenkin saamamme hotellin ruoka on sentään ravitsevaa. Kun hän täytti sen viikon aikana 85 vuotta, kävimme sentään leivoskahveilla toisessa hotellissa. Nyt ymmärtäisin paremmin kontrastin menneen ja myöhemmän ajan välillä. Ja sen, kuinka hän piti meitä ja usein muitakin hyvänä milloin ruoalla, vaatteilla tai kukilla.

Joskus 1980-luvun alussa äiti lapsineen ja vävyineen.

 Hän kuoli keväällä 2003, kolme vuotta myöhemmin, vain muutama päivä 88. syntymäpäivänsä jälkeen. 

Jalkani eivät ole enää aikoihin olleet kuin nuoren hirven. En voi ylvästellä niiden voimakkuudella ja vauhdilla, johon sain ne kiihtymään. Aikoinaan ajattelin jopa, että jalkani ovat ne vahvin osa minusta. Kunnes sitten sairastuin. 

Vietin juuri ystäväni kanssa koko päivän kaupungissa ja rojahdin kotiin tultuani kuoleman väsyneenä sohvalle. Yritin katsella televisiota, mutta torkahdin useita kertoja, kunnes päätin mennä sänkyyn nukkumaan.  Jalkani olivat lopussa.

Eilen 21.12.2017 Helsingin Aleksilla

Nyt jalkani muistuttavat usein äidistäni. Äitini jalkoja särki. Minun jalkojani ei ole koskaan särkenyt. Siitä saan kiittää D-vitamiinia, jota olen käyttänyt vuosia. Äiti tuskin käytti mitään muuta kuin lääkkeitä, joista minulla ei ollut tietoa.  En ollut kiinnostunut. Nyt olisin. Kuljen jo hitaasti, vaikka olen vielä näin nuori, tosin vanhus jollakin mittarilla. Naiset olivat usein ennen muinoin tässä iässä jo kuolleet.  Aikoinaan kiiruhtaessani Helsingin keskustassa linja-autoasemalta töihin kukaan ei pystynyt ohittamaan minua. Nyt kaikki ohittavat minut. 

Kaupungin kovat kadut ovat tuskallisia kuljettavia, varsinkin, kun kilometrejä kertyy. Kadut tuntuvat jalkapohjissani. Luulin nyt jopa, että varpaani olivat hankautuneet verille, vaikkeivat ne olleetkaan. Välillä on pakko istahtaa lepäämään hetkeksi, jotta jaksaa taas kulkea seuraavan kilometrin. Tiedän, että minun on hankittava asiantuntija-apua saadakseni kenkiin sellaiset tukipohjalliset, jotka auttavat. 

En saanut unta vaan mustat pisteet alkoivat jälleen kerran pyöriä päässäni. Nousin ylös kirjoittamaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun menneisyyden haamut alkoivat pyöriä ympärilläni. Onko niin, että haamujen aktiivisuus vain kiihtyy, mitä vanhemmaksi tulemme. En tiedä, onko muilla samanlaisia ajatuksia. Usein ne liittyvät asioihin, jotka olemme jättäneet tekemättä. Jos nyt saisin äitini takaisin…. 

Eikä kysymyksessä ole vain äitini vaan myös isäni ja monet läheiset, vielä elävät ihmiset. Näille eläville on vaikea mennä kertomaan vaikkapa, että pesisin mielelläni jalkasi ja hieroisin niitä. On vaikea osoittaa toiselle sitä pohjatonta rakkautta, mikä vallitsee omassa sisimmässä. Kaiken lisäksi, omat voimavarat ovat usein lopussa, silloin, kun tilaisuus on läsnä.  Ja miten se toinen sen ymmärtää.

Olinpa toivorikas vuosi sitten jouluaattona, kun vettä satoi. Sarja selfiet.

Minusta tuntuu usein, että vain ohut verho erottaa meidän kuolleista ihmisistä ja että he vielä vaikuttavat meihin monin tavoin. 

Joulu tuo auttamatta tunteet pinnalle. Mutta kuten tässä kirjoituksessani kerroin, äitini alkoi kummitella vieden yöuneni, se on vuosien mittaan toistunut sen verran usein ja eri tavoilla, että kysymys ei nyt ole pelkästään joulun pinnalle tuomista tunteista.  Tiedän toki, että joulu tuo ihmisille omituisia ajatuksia, herättää ikävän jonnekin. Monet ihmiset jopa kuolevat joulunpyhinä syystä tai toisesta. Äitini sairastui juuri ennen joulua 2002 ja vietti sen joulun sairaalassa.  Hän ei toipunut sen jälkeen enää ennalleen.  Muistan, kuinka yritin saada häntä luokseni siksi jouluksi. Myöhemmin mieleeni on monta kertaa tullut, että se oli yksi syy hänen sairastumiseensa. Hän halusi olla kotona, mutta ei halunnut olla epäkohtelias.

Aikaisempina jouluina olen pohtinut samoja asioita. Tässä ei ole mitään uutta. Menen vain joka kerta vähän syvemmälle, sisemmälle, eri kohtaan. Kaivan enemmän sydänvertani. Toistan itseäni.  Tässä päivänä muutamana aloin kirjoittaa itsestäni 15-vuotiaana etsien jälleen kerran sitä nuorta tyttöä päiväkirjan sivuilta. Kesken kaiken huomasin, että kappas vaan, olen kirjoittanut ihan samoista kohdista ennenkin. Nyt vain menin yksityiskohtiin.

Elämässä nyt sattuu vain olemaan sellaisia vaiheita, jotka vaativat enemmän tutkimista. Kuka muu niitä tutkisi, jollei niiden hetkien kokija itse, hän, joka on elänyt niissä tapahtumissa. Me jokainen voimme olla oman tutkimuksemme kohde. Useimmat eivät halua. 

Miksen tutkisi itseäni samalla kun tutkin varhaisia ihmisiä sukututkimuksen kautta, omia vanhempiani? En oikein ymmärrä sitä outoa yksityisyyden suojaa, mihin ihmiset jatkuvasti viittaavat, en ole koskaan ymmärtänyt. On paljon ihmisiä, joiden mielestä emme saisi kirjoittaa tai käsitellä ollenkaan ketään elävää ihmistä millään tavalla. Kuolleetkin pitäisi jättää rauhaan.  Olla anonyymi, on tämän päivän sana. Silti sosiaalisessa mediassa kukaan ei ole anonyymi, siellä pitää esiintyä omalla nimellään. Onneksi  voin käyttää omaa itseäni vapaasti. Tiedän toisten ajattelevan siitäkin, että tyrkytän itseäni esille.  Kyllä osallistumiseni blogissa ja kaikkialla muuallakin on vain pieni hyttysen kakka kokonaisuudessa. 

Tuossa yhden ihmisen pienuudessa on myös siemen sille, miksi jaksan olla kiinnostunut ihmisistä ja erityisesti heidän historiastaan. Ihailen ystävääni, joka tunnistaa ihmisjoukosta kaikki vuosikymmeniä sitten tuntemansa ihmiset nimeä myöten, vaikkei ole heitä sittemmin tavannut. Se saattaa yllättää, ihmiset eivät yleensä paina mieleen tällaisia asioita. Kukin ihminen on jo kaikkinensa tavallisuudestaan huolimatta merkittävämpi kuin se pieni hyttysen kakka. Kuljemme toistemme ohi katsomatta toisiamme. 
 

Yöllä mietin myös sitä, että ehkä ylpeytemme takia saamme kärsiä, jotta oppisimme sen, mikä on tärkeää. Ken tietää?


Seuraavana aamuna, tänään, Helsingin kovien katujen jälkeen, jalkani olivat levänneet ja valmiit uusiin seikkailuihin. Ehkä sittenkin jaksaisin lähteä vielä vaeltamaan tai kaupunkilomille! Aika näyttää. 

En enää kuvaa paljon edes omaa perhettäni.  Tässä kuva viime syyskuulta.

Kultainen nuoruus

Eilen lauantaina syntymäjärjestyksessä toinen lapsenlapseni täytti 16 vuotta.  En ole muistaakseni edes tuolla toisessa blogissani  Kirjoituksia polun varrelta käsitellyt elämääni juuri sen ikäisenä, vaikka materiaalia kyllä löytyy. Löysin heti päiväkirjani 13.9.1963 – 31.1.1964. Kirjoitukseni olivat tuossa iässä vielä hyvin kuvailevia kunnes ne myöhemmin muuttuivat salaperäisiksi.  On mielenkiintoista verrata omia ajatuksia saman ikäisenä kuin Arttu nyt.  Tuossa iässä ihminen on keskellä nuoruusikää, mutta ei silti vielä aikuinen. Meillä kaikilla on siitä ajasta erilaiset kokemukset ja muistot.

Tämän kuvan olen ottanut Artun 11-vuotispäivänä

Söimme tänään meillä syntymäpäiväkakkua kaikkien lastenlasteni ja heidän äitinsä ollessa paikalla. Nukuin edellisen yön todella huonosti ja vasta aamulla uni alkoi maistua. Onneksi olin tehnyt kakkupohjan valmiiksi jo edellisenä päivänä ja leiponut vielä kerran omenapiirakan, kun omia omenia on vielä tallella. Ennen porukan tuloa piti vain täyttää kakku ja laittaa itsensä johonkin kuntoon. 

Oli siinä taas meteliä ja puhetta. Vanhin lapsenlapseni vähän ihmettelee meidän perheen käyttäytymistä. Puhumme kaikki yhtä aikaa emmekä aina kuuntele toisiamme. Siinä moitetta kerrakseen. Mietimme kuitenkin, mistä meidän käytöksemme tulee. Sanoin sen olevan samanlaista kuin lapsuudenkodissani. Minäkin nuorena joskus hermostuin ja suljin itseni ulkopuolelle. Kirjoitin usein päiväkirjassani tunteistani vanhempiani ja siskojani kohtaan. Ei helmiä sioille, oli kommenttini. 

Tänään

Mummin toiminta muutenkin kyseenalaistettiin tai koin sen juuri niin. Varmaan katson usein asioita sukujen näkökulmasta ja se saattaa ärsyttää nuorta ihmistä. Tyttärentyttäreni esitti, onko sillä väliä, missä ihmisen juuret ovat. Tyttäreni sanoi siihen, ettei hän tunne olevansa oikeastaan mitään kotoisin. Ei minullakaan ole muuta kotipaikkakuntaa kuin oma sydämeni. Tässä iässä ei enää loukkaannu asioista ja mielipiteistä niin kuin joskus nuorempana. Kadun nyt vain sitä, että saatoin itse olla nuorena vanhemmille ihmisille turhan karski sanoissani niin kuin nyt lapsenlapseni.

Isäni oli 7-vuotias menettäessään oman isänsä.

Viikolla käydessäni silmälääkärissä laitoin muistiin aiheen, josta aion kirjoittaa. Se liittyi vanhenemiseen ja sen käsittelyyn. Jätän sen nyt toiseen kertaan ja palaan tässä kuten jo huomasitte hetkeksi kultaiseen nuoruuteen. Silmälääkärin tapaaminen oli muuten mukava tapahtuma, mutta ikäväkseni sain todeta, että kaihi on kohdannut minutkin. Jonotan nyt kaihileikkaukseen. Kaksi vuotta sitten kaihista ei ollut vielä tietoakaan. 

Talon vesivahingon korjauksesta jäänyt viankorjausprojekti alkaa myös tulevalla viikolla edetä jo suunnitelmaan ja aikatauluun. Iltapäivällä kun avasin sähköpostini, sain siitä tiedon.  Sähköposti on pelottava väline. Siellä oli myös ikäviä kiusaavia viestejä, jotka selittivät tavallaan sen, miksi olen nukkunut huonosti ja miksi vatsani oli aamulla sekaisin, vaikken noista viesteistä vielä tiennytkään. 

Kirjoittamalla hoidan itseäni ja yritän pysytellä tasapainossa. Kirjoittaminen on silloin tunteiden purkamista ja käsittelyä. Mieluummin tutkisin muita asioita ja kirjoittaisin niistä kuten edellisessä blogissani. 

Laivan nimi on Jyväskylä

Facebook muistutti tänään 4.12.2010 Polulle kauas-blogiini kirjoittamastani jutusta, jonka kopion tähän. Sen nimi oli ”Kultainen nuoruus kuluu nopeasti”. Ajatella, että edelleen työstän niitä isäni albumeita enkä ole päässyt kuin aavistuksen eteenpäin. Liitän kirjoituksen mukaan ne kuvat, jotka olin silloinkin liittänyt.

”Ennen vanhaan, 1930-luvulla ja vieläpä 1960-luvulla luokkaretkille lähdettiin parhaimpiinsa pukeutuneina. Jostakin syystä nuoret teinit näyttelivät näillä retkillä vanhempia, hienoja ihmisiä. En tiedä, onko tavalla ollut aikanaan jonkinlaiset perinteet. Onko perinteitä sittemmin jatkettu, sitäkään en tiedä.  Jossakin vaiheessa ainakin luokkaretkistä tuli ryyppyretkiä. Mutta jotakin yhteistä oli silti 1930- ja 1960-luvun retkillä.

No, miksi jouduin taas vanhojen kuvien pariin? Jotakin etsiessäni selasin taas kerran isäni valokuva-albumia. Skannasin ohimennen muutaman kuvan. Valitan, että projektini on tältä osin pahasti kesken, mutta etenen kuitenkin koko ajan. Kuvamääräni lisääntyessä tarvitsen todellakin lisää kovalevytilaa. Jotta siis kaikki laatikolliset täynnä irtokuvia ja valokuva-albumien kuvat mahtuvat jatkossa koneelleni hyvään järjestykseen ja jotta  löydän ne nopeasti tarvitessani. Tarvitsen myös runsaasti aikaa ja kärsivällisyyttä, että jonakin päivänä ehtisin tehdä niistä kirjoja, valokuvakirjoja runsaan tekstin kera. 

Jokaisen kuvan takana on tarina. Vaikka en ole ollut paikalla kuvaa otettaessa, niin kuvaa katsoessani tarina alkaa elää. Niin käy meille kaikille katsoessamme valokuvaa, katsoessamme taideteosta tai vaikkapa postikorttia. Ehkä saan sisaristani tai muista sukulaisista apua löytääkseni lisävivahteita tarinoille. Ehkä ketään ei enää oikeasti kiinnostakaan. Mutta silti jatkan.

Kaikki hyvät asiat kypsyvät hitaasti. Hitaus on hyve. Olen sitä mieltä nykyään, vaikka ennen arvostin nopeutta. Minun piti olla aina nopein kaikessa.  Kävellessäni aikoinaan linja-autoasemalta Aleksin päähän silloiselle työpaikalleni, tunsin, että on tärkeää ohittaa kaikki, lentää eteenpäin. Nyt kun kuljen samaa reittiä yliopistolle, tuntuu, että kaikki ohittavat minut. En varmaan ole vieläkään mahdottoman hidas, mutta olen pudonnut toiselle tasolle ja olen oppinut katsomaan maailmaa uusin silmin. Mutta täytyy myöntää, että samalla olen asettunut entistä enemmän ulkopuolelle. Tai olenko oikeastaan enemmän jonkun asian sisällä? 

Vaikka päivät pyörivätkin ohi mahdottoman nopeasti, niin jatkossa elämä hidastunee entisestään. Oli raskasta kuulla erään läheisen työtoverin lähestyvästä kuolemasta. Sitä on vaikea tajuta. Itkeskelen vähän väliä. Tajuan elämän haurauden. Matkaamme koko ajan kuolemaa kohti. Nuorena ihmisenä en ollut sitä valmis tajuamaan. 

Hämeenlinnan Yhteiskoulun 5-luokkalaisia luokkaretkella Porissa keväällä 1963. Tapasin lyhyesti kuvan vasemmassa reunassa olevan tytön tämän vuoden keväällä. Kerroin, että olimme jopa aikoinaan kirjeenvaihdossa. Hän ei muistanut.

Kun lähdimme luokkaretkelle Poriin toukokuun 1963 lopussa, puimme yllemme jakkupuvut ja vedimme käsineet käteemme. Samoin kun isäni teki Riihimäellä koulua käydessään retken joskus keväällä 1935, hän ja tyttöystävä olivat pukeutuneet tosi aikuismaisesti. Lähetin Porista postikortin ranskalaiselle kirjeenvaihtokaverilleni Charlesille. Kortti kuvasi Juseliuksen mausoleumia, jossa olimme juuri vierailleet. Kerroin siinä mm. kuumasta säästä ja mausoleumista. Mainitsin myös, että mausoleumi on kallis. Sitä en tiedä, tarkoitinko sen rakentamista vai sisäänpääsymaksua. Koska olin kuvien ottaja, ei minusta itsestäni ole paljon kuvia. Mutta aina jokunen löytyy. Ehkä vanhat asiat palasivat myös mieleeni, kun kirjoitin joulukortteja. Urakka on vielä kesken, mutta hyvässä vauhdissa.” 

Onpa yllättävän samanlaisia ajatuksia lähes samaan aikaan kuin edellisessä blogissani. Saisinko huomenna ja ylihuomenna aikaa kirjoittaa tämän vuoden joulukortit vai tuleeko taas jotakin esteitä tielle.