Romaanin aihe

Päivät vaan kuluvat ikään kuin oikein kuluttaisin niitä ajatuksella, että minulla on loputtomasti aikaa. Olen jo pari päivää haaveillut aloittavani uuden blogikirjoituksen, mutta en ole ehtinyt edes aloittaa. Syitä mainitsen myöhemmin. Niiden takia ansaitsen tänään edes aloituksen ja sen, että jatkan huomenna. Tänään lauantaina en ole edes ehtinyt katsella ulos. Tosin siellä ei ole mitään katsomista. Lumi on sulanut vauhdilla ja maa on paikoin musta. On asioita, jotka voivat olla toisille helppoja, mutta toisille vaikeita ja aikaa vieviä. Siinä sitten aika hupenee, kun tekee, kertaa ja testaa ja samalla opiskelee. Sitä tein aikanaan töissä ja saatan vieläkin lähteä sormet syyhyten luomaan jotakin uutta niillä työkaluilla, mitä on tarjolla.

Tältä näytti kotitonttini kulmassa 20.1.2011

 

Onneksi olen aikanaan luonut nämä blogisivut, vaikka niitä olisi myös aika välillä muuttaa ulkonäöllisesti tai jotenkin muuten. Kaikki sen kaltaiset tehtävät ovat työläitä ja siis erityisen aikasyöppöjä. Siksi on hyvä välillä hengittää kirjoittamalla vapaasti. Monta ajatusta on ehtinyt kiertää pääni läpi, monta ideaa on mielessä, mutta päivät juoksevat ohitse kuin uni.

Joitakin asioita olen saanut valmiiksi, mutta vetkuttelen niiden eteenpäin lähettämistä. Iäkkyydestäni ja kaikesta osaamisestani huolimatta olen edelleen epävarma omista tekemisistäni, varsinkin, kun ne koskevat kirjoitustehtäviäni. Toisaalta, kun jotakin saa välietappiin ja osittain valmiiksi, niin omituinen tyhjyys valtaa mieleen. Josko sittenkin pitäisi vielä lisätä tai poistaa jotakin. Yksi viikko sinne tai tänne, ei haittaa. 

26.11.2011 aamulla näytti kotipihalla tältä. Siis tasan kymmenen vuotta sitten.

 

Sitten alkaa tulla uusia tehtäviä näköpiiriin. Uusien asioiden aloitukseen tällainen aika on loistava. Sitten kun kevät koittaa, niin mieleen pyrkivät muut asiat, vaikkei puutarhaa enää olekaan.  Siitäkin huolimatta se kadonnut puutarha on ollut viime aikoina mielessä. Maailma on täynnä hävinneitä asioita. Itse asiassa suurin osa asioista, joita käsittelen, käsittelee juuri niitä, rujoja, hävinneitä asioita, joista muistotkin ovat haalistuneet. Kukaan ei enää muista tarkkaan.

Aamuisin unen ja heräämisen rajamailla saan aina parhaimmat ideat. Valitettavan usein ne hajoavat päivän mittaan taivaan tuuliin. Tosin niitä risteilee päässäni koko ajan myöhemmin. Pääni on kuin tämä asunto, täynnä papereita, muistiinpanoja, vihkoja, kirjoja, valokuvia.

Nyt on jo pimeää, on aika lopettaa tältä päivältä, ehkä huomenna jatkan… 

Oli upean luminen tammikuu 2011. Tämän kuvan olen ottannut 25.1.2011 iltapäivällä.

 

En todellakaan jatkanut huomenna. Jälkikäteen mietin, mihin olen päiväni kuluttanut tai miksi tämä päivä on jo illassa. Usein olen pohtinut jotakin asiaa ja opetellut tekemällä. Viimeksi viime viikolla yritin tehdä uusia kotisivuja käyttäen uutta Google Sitesia.  Olen kerran aiemmin tehnyt kotisivut Kuolemajärven Sirkiät-sukuseuralle kymmenisen vuotta sitten. Tein ne täysin itsenäisesti ohjeita käyttäen. Silloin liityimme Karjalan liittoon, jossa saimme ilmaiset kotisivut. Muutama vuosi sitten vanhat sivut korvattiin uusilla ja yhdistykset joutuivat luomaan uudet sivut. Vanhat sivut poistuivat.  Järjestetyllä kurssilla en oppinut muuta kuin aloittamaan. Koska oli mahdollista, että eroamme seurana Karjalan liitosta, olimme sitten ilman sivuja. Erosimme vuoden vaihteessa. Eroaminen oli vaikeampaa kuin liittyminen. Se vaati viime vuonna kaksi yhdistyksen kokousta, joista toisen pidimme etänä. 

Työpöydän äärestä oli mukava katsella pihalle. 8.2.3011.

 

Olen ollut valmis luovuttamaan tällaiset tehtävät muille, nuoremmille. On tuttu asia, että sellaista muuta henkilöä ei koskaan ole olemassa. Kaiken lisäksi sukuseuratoiminta on pääasiassa harrastustoimintaa, jota hallitus tekee vapaaehtoistyönä.  Jäseniltä kyllä kerätään jäsenmaksut, mutta ne ovat lähinnä jäseniin kohdistuvia asioita varten.

Jotakin olen saanut jo aikaiseksi, mutta en ole varma, onko se kaikki hyvä sikäli, että tiedot tulisivat näkyviin googlen hakutuloksissa ilman domainin (verkkotunnuksen) hankkimista. Opiskelen lisää, sillä minulla on riittävästi aikaa seuraavaan kokoukseen. Täytyy kuitenkin mainita, että huolimatta kaikista ponnisteluistani, olen vasta alussa. Ihmettelen toisinaan, miten olen aikanaan pystynyt perustamaan omat bloggerin sivustot. Kävinkin tässä välillä testaamassa, osaanko vielä tehdä muutoksia ulkonäköön. Pääblogiini en nähnyt nyt tarpeelliseksi tehdä mitään muutoksia.

Helsingissä piti käydä usein opiskelun takia. 8.2.2011.

 

Niin se vaan on, että elämä hamaan loppuun saakka on opiskelua ja uusien asioiden omaksumista. Jo aikoinaan työelämän aikana jouduin usein opettelemaan asiat nk. kantapään kautta, koska vain harvat uuden asian tullessa hallitsivat sen ja liittymisen kokonaisuuteen. Mutta en jatka tästä aiheesta nyt vaan oikeasti yritän vaihtaa aihetta.

Rentoutumisessa usein sukellan sukututkimukseen. Kirjoittaminen on sellainen välimuoto kaikkien tekemieni asioiden välillä, se on pilvi, josta on linkit elämän muihin asioihin. Tänään haluan olla pilvessä ja kurkistella sieltä alas ja sivuille ja ehkä ylöskin. Toisin sanoen olen valmis tarttumaan mihin tahansa aiheeseen, mihin kirjoittavat sormeni minut vievät. On maanantai, jolloin minun on otettava rennosti, etten saa pääsärkyä (viittaus lääkkeisiini ja joskus säähän). Se koskee myös huomista. Ehkä ne ovat sellaisia nk. pyjamapäiviä, jolloin ennen kuljeskelin paljain jaloin, pyjaman lahkeet märkinä omassa puutarhassani. Nyt uloslähteminen ei houkuttele. Yöllä on satanut pieni kerros lunta jo osittain mustaksi sulaneelle maalle. Maisema seisoo…

    Espan puistossa iltapäivällä 8.2.2011.
 

En myöskään näinä päivinä ajattele tekemättömiä ja odottavia asioita ja projektien etenemistä. Jo pitkään minua on innostanut ajatus sukeltaa jonnekin oman elämäni arkistoihin. Se ei varmaan teille lukijoille ole kovin innostavaa, mutta itselleni kirjoitan ja halukkaat saavat lukea.

Aivan aluksi, katsoessani päivämäärää, muistin, että sisareni Päivikki kuoli 26.1.2011 eli huomenna siitä tulee kymmenen vuotta täyteen. Kirjoitin siitä verhotusti silloisessa blogissani ”Polulle kauas", mutta olen käsitellyt aihetta myös myöhemmin ainakin 27.1.2017 blogissani ”Aamujen lumous”, jonne pääset tästä. Päiväkirjani kertoo aika paljon sen ajan tekemisistä ja yhteyksistä muihin ihmisiin.

Tammikuu 2011 oli erityisen raskasta aikaa. Eläkkeellä oleva työkaverini Pelle oli kuollut 10.1. Omat asiani olivat erityisesti pinnalla, koska asianajajani kohteli minua erityisen törkeästi. En tajunnut sitä silloin täysin, mutta tältä etäisyydeltä tarkastellen, sellaista ei kenenkään pidä hyväksyä. Olin aloittamassa terapian perheasiain neuvottelukeskuksessa. Ensimmäinen tapaaminen lykkääntyi kuun loppuun, koska terapeutin äiti oli sairastunut ja kuolemaisillaan. Olin auttamassa muita, ystävättäriä, koiria ja lapsenlapsia. Taidehistorian opiskeluni olivat tärkeässä vaiheessa, tehtäviä oli jatkuvasti ja tärkeä esseekin pitäisi kirjoittaa, hampaiden kanssa oli ongelmia. Tytär oli ostamassa uutta taloa. Toinen sisar piti minua ajan tasalla Päivikin tilanteesta.

Keravan kirjastolla kuuntelemassa Anna Kortelaista 5.2.2011. Ensi tapaaminen hänen kanssaan.

Jouluaaton 2010 olin viettänyt torniolaisen Elisan kanssa Levillä ja palasin Torniosta 28.11.2010 kotiin. Omien sanojeni mukaan olin pakenemassa kaikkea sitä ikävää, jota olin kokenut sitä aiemmin ja mitä oli tulossa. Kaikesta huolimatta olin silloin tuki ja turva monelle.

Alkutalvi 2010 ja talvi 2011 oli jo toisen vuoden peräkkäin runsasluminen ja kylmä. Keski-Uusimaa kirjoitti 28.12.2010, että Yle Uutisten mukaan alkutalven pakkaset löivät Ruotsissa koko joukon ennätyksiä. Tukholmassa lämpötila oli ollut yhtäjaksoisesti pakkasella marraskuun 24. päivästä lähtien. Viimeksi yhtä kylmä jakso Tukholmassa koettiin 1788–1789. Mielenkiintoista, taas se Ranskan vallankumousvuosi 1789, joka kummittelee elämässäni jatkuvasti.

Silloinkin tuli ahkerasti käytyä Aleksis Kiven kuolinmökillä. 7.2.2011.

 

Kirjoitin 31.1.2011 silloiseen blogiini mm. seuraavasti (olen kopioinut tekstin tallentamistani vanhojen blogien luonnoksista, jotka löytyvät myös printteinä):

”Välillä ajatukseni leijailevat sisareeni. Ikään kuin tajuntaan iskisi hidastettuna, että häntä ei enää ole. En tahdo uskoa, että alle 60-vuotiaan ihmisen aika oli lähteä jo nyt.  Minulla olisi ollut vielä monta asiaa hänelle ja hänen kanssaan siitäkin huolimatta, vaikkemme niin aktiivisesti pitäneetkään yhteyttä. Kuinka monta ihmistä meidän ympärillämme on, joiden kanssa haluamme vielä tehdä jotakin? Miksi minäkin joskus kuvittelin, että seesteisessä vanhuudessa palaamme takaisin nuoruuteen ja yhteisiin kujeisiin ja leikkeihin. Voimme vielä kerran kulkea yhtä jalkaa kaupalle, metsään rakentamaan majoja tai pellon piennarta pitkin mansikoita poimien polulle kauas.  Olin valmis, olen ollut jo kauan valmis.  Mutta niillä ihmisillä, jotka ovat joskus kuuluneet elämääni, toisina aikakausina, ei koskaan tunnu olevan aikaa. Ei ehkä ole edes tarpeeksi kiinnostavaa pohtia jotakin tylsiä projekteja tai pelkästään parantaa maailmaa minun kanssani.  Kaikki kun on niin vähästä kiinni kuten tämä elämäkin. Huomenna olemme jo poissa. 

 

Ehkä kaikilla on niin paljon muuta mielessä, paljon parempaa ja kiintoisampaa. Entä kiire? Minne kiire? Ehkä ei ole mitään asiaa, mutta tarvitseeko aina olla mitään asiaa? Mietin usein, millä tavalla voin tehdä tästä maailmasta paremman paikan elää. Kaikki mitä voin tehdä, on melko pientä. Kuunnella, tehdä pieniä palveluksia, auttaa. Kun tulee vanhaksi, ei ole aina voimia suuriin ponnistuksiin. Mutta voi olla aina läsnä, siinä meillä kaikilla on opettelemista. Olemme menettämässä sen yhteyden toisiimme, joka meillä on ollut. Miksi juuri minun oltava se, joka ottaa yhteyttä? Kaikki eivät ole Facebookissa. Minäkin kyllästyn siihen välillä. Häpeämmekö me itseämme, kun vanhenemme? Emmekö halua toisten enää näkevän meitä, ryppyjämme, harmaantuvia hiuksiamme, liikakilojamme?  Häpeämmekö kotiamme, ongelmiamme?  Mistä sitten johtuu, että joidenkin ihmisten astuessa kotiini, siitä tulee kaunis linna, vaikken olekaan ehtinyt tehdä mitään. Pölyt häviävät nurkista, ikään kuin keijukainen lentelisi ympäriinsä ja siivoaisi taikasauvaansa heilauttaen paikat järjestykseen. Se merkitsee ystävien kohtaamista.

 

Sama ihme tapahtuu, tapaamme sitten missä tahansa vaikka vain tiellä tai kadulla. Kunhan olemme vain oma itsemme ilman mitään kulisseja ja tekosyitä ja ilman kiirettä. Ehdimme kyllä sinne, minne meillä on olevinaan kiire. Elämme tässä olomuodossa vain tämän kerran, olemme ainutlaatuisia. Me kaikki. ”

 

Tässä kuva Päivikin ristiäisistä 1951. Kummit Anna ja Viljo Moisio mukana kuvassa.

Olipa tuo vuoden 2011 alku värikästä aikaa. Tai valkoisen lumista, kuten tähän liittämäni kuvat osoittavat.  Olen kirjoittanut päiväkirjaani niin tarkkaan asioita, sellaisia, jotka olen myöhemmin unohtanut. Huvittavaa on, että jo silloin kirjoitin unissani jopa kymmenen blogia peräjälkeen. Harva niistä loppujen lopuksi pääsi julkaisuun saakka. Totuuteni ja muidenkin ihmisten ajatusmaailma paljastuu päiväkirjoistani. Ne ovat osa elämäntarinaani, sitä vaikeinta kautta, vaikean kauden jälkeen olin menossa kohti toisenlaista vaikeaa. Kaikista olen kuitenkin selvinnyt. Minulla oli silloin ja on ollut myöhemmin todella paljon mielenkiintoisia kohtaamisia, päiväkirjani voisivat todella olla romaanin idea, lähde. En taida oikein vielä ehtiä. Sillä on jokin tarkoitus, silläkin…

Enpä ole tainnut selata valokuvia monelta vuodelta. Ihmisten muisti on lyhyt. Siksi olenkin liittänyt tähän kuvia lumisesta talvesta 2011, jotta nekin tulisivat käyttöön. Nyt ei ole huvittanut lähteä kuvaamaan. Julkaisupäiväksi tulikin sitten 26.1.2021, jolloin aika sisareni kuolemasta täyttyy.

Kotipihalla 26.1.2011.

 

Hitaus ja rutiinit ovat hyveitä

Parin päivän lumikaaos on pian vain muisto. Sen perään on luvattu hurjia pakkasia, mutta niistäkin selviämme. Lumen tupruttamista kutsuttiin Toini-myrskyksi tai meillä Toini-pyryksi, joskus Toini-myräkäksi, koska se sattui Toinin päivänä. Se sain minut silloin soittamaan Toinille, joka pian täyttää 93 vuotta. Kaiken lisäksi olin sopinut auton huollon keskiviikolle 13. päivä. Mutta kauheista lumikinoksista on ennenkin selvitty. Ajattelin.

 

Kaivoin auton esiin ja saman jouduin tekemään parikin kertaa. Lunta oli tullut kahtena vuorokautena ainakin puoli metriä, osittain kasautuneena. Kaiken lisäksi lumenauraajat eivät ehtineet putsata lähiteitä eikä pihoja kuin hetken, kun piti kiiruhtaa jo muualle. 

Paikalta poispyrkijän on siksi käytettävä lapiota ja kolaa ennen kuin pääsee kiemurtelemaan lumisille kaduille. Liukastakin on eli on paras ajaa hiljaa, jotta ehtii pysähtyä liikennevaloissa. Onnistuin viemään autoni luvattua aiemmin huoltofirmalle ja sain tyttäreni kuljettamaan minut sieltä kotiin ja iltapäivällä, kun auto on valmis, hän lupasi lapsia koulusta ja päiväkodista hakiessaan viedä minut hakemaan autoni. Sitä ennen pitää käydä vielä siivoamassa autopaikkaa pihalla. Huollon jälkeen ajan katsastukseen ja sitten kauppaan. 

 

Parin päivän säänsärkyjen takia oma olotilani ei myöskään ole ollut paras, mutta kiitin itseäni, että jaksoin tehdä kaiken. Kyllä me ihmiset olemme tarpeen vaatiessa sitkeitä ja tehokkaita, vaikka välillä on usko vähissä. Kaiken lisäksi pitää koko ajan muistaa korona, jonka pelätään alkavan uuden mutaation myötä räjähtävän käsiin tartuttaessaan ihmisiä entistä enemmän.

Nyt alkaessani kirjoittaa uudelleen, on jo seuraava päivä kääntymässä iltapäivään. Eilinen ponnistelu vei kaikki voimat eikä väsymys ole vieläkään hellittänyt. 

 

Näin some-aikana meillä on tapana näyttää elämässä vain kaikki positiiviset puolet ja onnistumisista on hyvä iloita. Ihmisellä on silti paljon asioita, jotka kaivertavat mieltä, vaikka saakin useimmiten kaiken onnistumaan omin voimin, yksin. Ollen kyllä raottanut täällä myös ikävämpiä asioita. Tapani mukaan en kuitenkaan ole koskaan jäänyt niihin vellomaan sen enempää. Tämä aika, jota nyt elämme, voi olla erityisen vaikea monelle sellaiselle ihmiselle, jolle muiden seura on elinehto. Minähän en ole sellainen, vaikka seurallinen olenkin. Tunnen monia muitakin ihmisiä, jotka viihtyvät omassa seurassaan oikein hyvin.

 

Mutta en nyt aio kirjoittaa tästä sen enempää. Tällainen laiska päivä on omiaan tutkimusten jatkamiseen, lempipuuhaani. Toisaalta ajattelin tänään vihdoin leipoa korvapuusteja pitkästä aikaa.

Suomi odottaa rokotuksia. Osuin SSHY :n jäsensivulla ollessani piirilääkärien pitämiin rokotusluetteloihin 1900-luvun alussa. Rokotusaihe on nyt erikoisen ajankohtainen.

1900-luvun alussa ja sitä ennen isorokkorokotus oli tullut Suomessa pakolliseksi alle 2-vuotiaille.  Erityisen paljon isorokkoon kuoli 1910-luvulla. Suomessa isorokkorokotuksia jatkettiin aina vuoteen 1980. Viimeinen tautitapaus maailmalla on THL:n mukaan ollut 1977. Sitä ennen siihen kuoli maailmassa 2 miljoonaa ihmistä vuosittain. Koronaan on nyt olla kuollut jo reilut 2 miljoona ihmistä.

 

Täältä voit käydä tarkistamassa, mitkä rokotukset olet ehkä saanut. Siellä kerrotaan myös, mistä saakka rokotuksia on annettu. Yleensä ne ovat muistinvaraisia, koska rokotustodistukset saattavat olla kadonneet. Nykyaikana lapset saavat huomattavan paljon erilaisia rokotuksia. Minun ikäluokkani joutui puolestaan sairastamaan useimmat rokkotaudit. Isäni pitämä lapsuuteni ”Ensi askeleet” kertoo synnyttyäni sairaalassa saamastani Calmette-rokotuksesta. Se annettiin vuodesta 1941 alkaen lapsille tuberkuloosia vastaan. Lisäksi minut oli rokotettu Kaloisten koululla isorokkoa vastaan. Olin sen jälkeen saanut erityisen pahan krampin, joka oli pelästyttänyt vanhempani. Todennäköisesti olen saanut myös hinkuyskää, kurkkumätää ja poliota vastaan rokotukset. 

Naapuri 31.1.2010 urakan edessä

 

Isorokkorokotus herätti minussa myöhemmin valtavia tunteita, koska en antanut 1969 syntynyttä tytärtäni rokotettavan. Muistaakseni siitä oltiin minuun yhteydessä jossakin vaiheessa, oletan sen olleen Saksassa asuessamme. Ehkä saimme siitä huomautuksen myöhemmin myös Suomessa, sillä rokotuksia annettiin 1978 saakka. Rokotuspäiväkirjoihin kirjattiin 1900-luvun alussa rokotuksesta kieltäytyneet.

12.1.2010 ystävän kanssa lenkillä. Teki mieli liittää tähän muutama kuva talven alusta 2010, koska se oli ensimmäinen kunnon talvi, jollaista en ollut kymmenen edellisen vuoden aikana kokenut.

 

Isorokko oli kauhea virussairaus eikä siihen ollut hoitokeinoja. Siitä hengissä säilyneet saivat kasvojen rokonarpien lisäksi kärsiä muistakin ongelmista kuten nyt osa Covid-19-taudista parantuneista. Tämän linkin takaa löydät lisää tietoa isorokosta kirjoitettuna nykyisen koronapandemian aikana. Samoin täältä.

Palaan tuohon 1900-luvun alkuun ja rokotuspäiväkirjoihin. Näköjään Rengon lukkari/kanttori on kelvannut rokottajaksi. 1905 hän on vielä esiintynyt nimellä J.M. Grönroos. Nimensuomennuksen jälkeen nimi on J. M. Saloranta. Nimenlyhennys tulee nimistä Johan(nes) Mikael). Rengon historian mukaan hän toimi kanttorina 1891-1947 ja oli erityisen aktiivinen myös kunnan tehtävissä. Hänen sukujuurensa eivät olleet alun perin Rengossa.

Se oli siihen aikaan eli 12.1.2010

 

Renko kuului Hämeenlinnan piirilääkärin alueeseen. Rokotuspäiväkirjat ovat hyvin tarkkoja. Niissä kerrotaan rokotteen lähde esim. ”vasikka 14”.  Rokotus suoritettiin pitäjän taloissa kylittäin. Alkuvuosina Vehmaisissa rokotuspaikkana oli Eskolan talo. Eskolan tuleva isäntä vuoden 1910 lopussa syntynyt Väinö, jonka hyvin muistan, rokotettiin 19.6.1911. Rokotuksen yhteydessä mainitaan isä, rippikirjan sivu, rokotteen lähde, tarkistuspäivä ja tarkistajan nimi.  Kunkin rokotusrupeaman lopussa on kirkkoherran merkintä, milloin tiedot on viety kirkonkirjaan. (rokotuspäiväkirjat 1905-1912)

Vuosina 1913–1915 rokotuksia Rengon Vehmaisten kylässä tehtiin isoisäni Kalle Siukolan talossa. 

Tuusulanjärvellä 25.1.2010

 

Kun asiaan perehtyy, huomaa kyllä, että rokotusten keksiminen on ollut siunaukseksi ihmiskunnalle.  Mutta luonto on ihmeellinen, kun aina jostakin putkahtaa uusi virus, joka sitten vielä muuntuu ja leviää. Luonnon kosto ihmiskunnalle, kuten minä joskus sanon.

Päivät kuluvat enkä saa edes yhtä blogia valmiiksi. Erikoista on, että tosiaan leivoin eilen korvapuusteja. Suurimman osan pakastin. Olen välttänyt pistämästä nenääni ja itseäni ulos aurinkoiseen pakkaseen. Huomenna lauantaina on lähdettävä liikkeelle. Ehkä huomisen jälkeen syntyy valmista. Tänään olen vanhoja sanomalehtiä selattuani erityisen väsynyt. Kansalliskirjasto on avannut 1930-luvun digitoidut lehdet asiakkaiden käyttöön, mikä on erityisen hieno asia. Jatkan kirjoittamista viikonloppuna.

Tunnustan tämän paheeni (hyveeni), koska se on tavaramerkkini. Hidas kirjoittaminen. Nyt sunnuntai-aamupäivällä jatkan, jotta saisin tämän valmiiksi. Aamuisia töitäni tehdessä, ajattelin paljon kaikenlaista. Se onkin rutiinien hyvä puoli, se vapauttaa aivot ajattelemaan. Joskus silloin syntyy uusia oivalluksia, tosin ei niin paljon kuin öisin tai aamulla herätessä. Tähän loppuun kokoan niitä ja kaikkea muuta.

Arttu 4.2.2010 koulumatkalla

 

Eilinen lauantaipäivä meni nopeasti ja iltapäivällä kotiin palattuani en jaksanut enää muuta kuin katsella sarjoja ja elokuvia Yle areenasta. En jaksanut laittaa edes ruokaa. Olisin mielelläni lähtenyt  palatessani kiertelemään ja kuvaamaan järven rantoja, kun sää oli mitä kaunein. Yli 20 asteen pakkanen ei houkutellut. Vanhin lapsenlapsenlapseni täytti eilen tasan neljä vuotta. Oli harvinainen ilo vierailla hänen synttäreillään ja nähdä perhettä. Olemme aika paljon pysytelleet erossa toisistamme. Ehkä se on ollut turhaa, mutta me tavalliset ihmiset olemme kuuliaisia ja kilttejä. Sitten on osa porukkaa, jolle kaikki on sallittua; matkustaminen, jopa muiden haukkuminen ja arvostelu kaupoissa ja somessa.

Poikkesin ennen kyläilyä lahjaostoksilla Keravan Prismassa. Kotitie on mahdottomassa kunnossa, se on kuin perunapelto. Hyvä, että sain auton liikkeelle, pakkasta oli todella reilusti. Olen ennenkin sanonut, että on erityisen ahdistavaa lähteä kauppaan. Nytkin tein vain pakolliset ostokset ja jätin kaiken muun keräämättä ja lähdin kotiin. Kaupoissa on kyllä turvallista, lähes kaikki ihmiset ovat naamioituneet tuntemattomiksi, minäkin tietysti. Näin siitäkin huolimatta, että koko aikana, virusta tuskin on levinnyt kauppakäynneillä eivätkä maskit ole mikään ehdoton suoja, jos joku tulee yskimään kasvoille. Mutta mieluummin kuin muualle,lähden  luonnon helmaan. Sekin on nyt vaikeaa, kun kaikki paikat keräävät ihmisiä pilvin pimein. Eilisestäkin oli Facebookissa vaikka kuinka paljon valokuvia.

10.2.2010

 

Viime yönä en sitten saanut unta. Monet asiat pyörivät päässäni. Nukahdin vasta aamuyöllä, mutta heräsin normaaliin aikaan. Älytöntä kirjoittaa melkein joka askeleesta, mutta kirjoittamalla siirrän tietoa ajatuksistani ja tunteistani vaikka ensi vuodelle. Silloin saatamme ihmetellä monia asioita. Olen nytkin ilahtunut lukiessani vanhoja blogejani ja päässyt sitä kautta eläytymään kunkin ajan hetkiin.

Sunnuntain Hesarin lukemisen aloitin jo yöllä. Sanomalehdet kolahtavat aina äärimmäisen säännöllisesti postiluukustani pian puolenyön jälkeen. Viime yönä jopa seurasin ikkunasta niitä tuovan auton lähtöä pihalta. Kuinka moni tällä alueella tilaa vielä lehtiä? Jakelupalvelu sekä lehtien että postin osalta on äärimmäisen hyvää. Ihmettelenkin usein, miksi aivan lähistöllä asuvat jatkuvasti valittavat somessa kummastakin ja laajakaistayhteyksistä. Minulla kaikki mobiiliyhteydet pelaavat aina erinomaisesti. Tosin en kaikkina päivinä edes avaa läppäriäni.

 

Aamupuuron ja kahvin jälkeen olin ajatellut tehdä vaihteeksi ruokaa. Puolikas kaalia odotti jääkaapissa. Siitä tulikin parin-kolmen päivän ruoka, kaalilaatikko, jossa jauhelihaa ja riisiä. Se kypsyy nyt uunissa. Kaikki astiat pesin saman tien pois. 

Siinä puuhatessani ajattelin taas äitiäni, joka heräsi aikanaan joka aamu aikaisin valmistelemaan perheen ruokia. Siihen aikaan 1940-1960-luvuilla ruoanvalmistus oli aivan toista kuin nykyään. Nykyään voimme ostaa ruoan ja/tai kaiken valmiina ja vain lämmittää, jos se vaan maistuu. Mutta useat ikätoverini tekevät edelleen itse ruoat. Kaiken saa kaupasta, säilytykseen on jääkaapit ja pakastimet. Niin ei ole aina ollut.  Olen varmasti muistellut myös näitä olosuhteita usein aiemmin. Nyt löysin 12.7.2015 julkaisemani blogin ”Ihmisen osa”, jossa sivuan aihetta. Pääset lukemaan sen täältä.

Kotitöitä tekevä nainen saattaa tarvita rutiinitöiden vastapainoksi muuta. Monet ovat tehneet ruoanlaitosta ja kotitöistä myös harrastuksen. Jos kotitaloustyöt rasittavat ja vievät usein liiaksi aikaa muulta, niin ainakin kirjoittaminen on hyvä vastapaino kuten minulla. Tosin se ei mitenkään päde, jos pitää kirjoittaa jotakin tärkeämpää kuin blogeja. Äidilleni puutarhanhoito, mattojen tekeminen kangaspuilla, käsityöt ja lukeminen olivat niitä muita harrastuksia, mutta myös samalla töitä.

17.2.2010 Torniossa

 

Pyykkikone surisee kylpyhuoneessa. Siivotakin pitäisi. Samalla tavalla kuin äitini aikanaan, olen koko ajan joko tekemässä jotakin tai suunnittelemassa jotakin. Niin ovat kaikki sukuni naiset. Se on meissä sisällä oleva koodi. Koodiin voi tulla jokin särö, kuten minulla tuli reuma, joka on vaikuttanut aika ajoin pahasti jaksamiseeni. Vaikkei säröä ole, niin levolle pitää löytyä myös aikaa. Vanhalle ihmiselle se jo sallittakoon. Sitäkin mietin yöllä.

Muuten, sunnuntain Hesarissa oli mielenkiintoinen essee, jossa toimittaja Satu Vasantola paneutui ajankohtaiseen aiheeseen. Kysymys on nopean rokotteen pelosta. Minulla ainakin tieto näiden rokotteiden uudesta tekniikasta, joka ei itse asiassa ole enää edes uutta, on vahvistanut uskoa rokotteisiin. Aiemmat rokotteet sisälsivät useimmiten joko tapettuja tai heikennettyjä taudinaiheuttajia kuten viruksia kuten nuo isorokkorokotteet. Täältä pääset lukemaan esseen, joka ei ainakaan vielä ollut vain tilaajille. 

Mutta ei ole mikään ihme, jos harkitsee ja miettii. En minäkään ole koskaan uskaltanut ottaa influessarokotusta.