Vaarallisen juhannuksen jälkeen

Vanhassa ”Polulle kauas”-blogissani kaikista eniten luetuin tai ehkä vain eniten avattu blogi kuviensa tähden kulki nimellä ”Vaarallinen juhannus”. Kirjoitin sen 19.6.2009.

Kirjoittelin menneinä vuosina todella ahkeraan kuten tein kaikkea muutakin enemmän.  Sitä voisin tässäkin pohtia, mutta jätän asian uinumaan ja annan ajan hoitaa. Nimittäin vaikeiden aikojen jälkeen edessä on usein auttamatta pohjaton uupumus ja muutoksen kohtaaminen, jolloin on paras antaa itselleen aikaa ja olla itsekseen. Nyt  minun on usein vaikea ymmärtää sitä mahdotonta innostusta, jonka turvin elin vuosikaudet ja selvisin läpi kaikkien vaikeuksien. Nyt kaikkein mieluiten kätkeytyisin kokonaan ulkomaailmalta. Se ei kuitenkaan ole mahdollista.

Tässä maisemassa koiranputket rehottavat entistä korkeampina ja entinen polkuni on lähes umpeen kasvanut ja ojan yli kulkevat laudat ovat mädäntyneet ja katkeilleet. Sen siitä saa, kun ei päivittäin kulje samoja polkuja. Kuljin tänään läpi pitkästä aikaa videoiden. Tämä kuva on aiemmilta vuosilta

"19.6.2009

Vaarallinen juhannus

Monenlaisia juhannuksia on vietetty, muttei koskaan näin ihania kuin nyt. Kun myöhään iltapäivällä nukahdin hetkeksi sohvalle lukiessani Tove Janssonin kertomusta ”Vaarallinen juhannus” luiskahdin ovelasti hetkeksi jopa unessani muumien maailmaan.  En olisi sieltä mielelläni pois tullutkaan.

Muumit ovat tulleet elämääni postikorttien kautta.  Lähettelen näitä kortteja ympäri maailmaa. Aika monelle kaukaiselle Postcrossing-harrastajalle minun lähettämäni Muumihahmo-kortti on ollut ensimmäinen. Vaikka Muumikirjoja on käännetty yli 30 kielelle, niin kaikki nuoret ihmisetkään eivät tunne niitä vielä. Itsekin olen vähitellen oppinut tuntemaan sen maailman kiehtovat ja viisaat hahmot.  Joka kerta lukiessani löydän myös jotakin, mikä saa minut hymyilemään. Kunpa mekin osaisimme suhtautua asioihin samanlaisella tyyneydellä kuin nämä hahmot, jotka uskovat kaikkien asioiden ratkeavan ennen pitkää.

” Hetken kuluttua Muumipeikon äiti sai ensimmäisen kerran tarkastaa keittiötään ylhäältäpäin. Hän tirkisti aivan lumoutuneena alas hämyiseen vaaleanvihreään akvaarioon. Liesi, pesupöytä, penkit ja likaämpäri häämöttivät veden läpi pohjalta. Mutta kaikki pöydät ja tuolit uiskentelivat ympäri ylhäällä katonrajassa. Kylläpä on kauhean hullunkurista, sanoi Muumimamma purskahtaen nauruun. Hän nauroi niin makeasti, että hänen täytyi istahtaa keinutuoliin, sillä keittiö näytti totisesti virkistävän uudenlaiselta.”

Tulivuoren purkauksen aiheuttama valtava hyökyaalto merestä on juuri juhannuksen aikaan peittänyt muumien asuintalon ja sen alakerta on veden vallassa. Muumipappa sahaa rikki lattian, jotta he pääsevät hakemaan alakerrasta aamiaistarvikkeita. Muumimamma miettii jopa, että onko hän muistanut kiertää kahvitölkin kannen kiinni. Muumipeikko sukeltaa alas ruokakomerolle ja tuo tarvittavan, myös sen kahvitölkin. Äiti henkäisee ilosta, kun huomaa, että hän oli toden totta muistanut kiertää kannen kiinni. Yhdessä he toteavat, ettei heillä ole koskaan ollut niin jännittävää aamua.

Tämä postikortin kuva on samaisesta tarinasta. Siinä pikku Myy on tulvassa löytänyt Muumimamman ompelukorin kellumasta ja kömpinyt angoralankakerän keskelle nukkumaan. Kori keinui kaislikkoon ja tarttui liejuun, kunnes ahvenkoukku tarttui siihen. Kaivattu Nuuskamuikkunen oli sattunut paikalle, (Tove Jansson)

Nuuskamuikkunen on Muumipeikon paras ystävä. Hän on kiehtova olento:

”Nuuskamuikkkunen oli rauhallinen ja tiesi valtavan paljon asioita, mutta hän ei puhunut niistä turhaan. Vain joskus harvoin hän kertoi matkoistaan ja silloin Muumipeikko tunsi aina itsensä ylpeäksi, aivan kuin olisi päässyt jäseneksi johonkin salaseuraan. Muumipeikko meni aina toisten mukana heti ensilumen tultua talvipesään. Mutta Nuuskamuikkunen lähti vaeltamaan kohti etelää ja palasi Muumilaaksoon vasta seuraavana keväänä.”

 

Tässä tarinan kuvassa Niiskuneiti ja Vilijaana poimivat kukkavihot ja tekevät juhannustaikoja. (Tove Jansson)

Tänä vuonna hän ei tullut, mikä on tehnyt Muumipeikon surulliseksi. Pikku Myy ja hänen siskonsa Mymmelin tytär pelottelevat, että varmaan Mörkö on syönyt hänet. Nuuskamuikkusella oli kuitenkin vielä eräs tehtävä tehtävänä, jonka saattoi toimittaa vain juhannuksena. Monivivahteinen, rikas tarina johdattaa usean opetuksen kautta lopuksi kaikki erilleen joutuneet hahmot takaisin yhteen perheen väliaikaisena asuinpaikkana toimineeseen teatterikulissiin kesken Muumipapan kirjoittaman näytelmäesityksen.

Muumit ovat viime aikoina olleet muutenkin kovasti esillä. Jopa tämän päivän Helsingin Sanomissa oli Jaakko Lyytisen  kirjoittama nimellä ”Muuministinen manifesti” otsikoitu kolumni, joka päättyy minua lohduttaviin sanoihin samasta ”Vaarallinen juhannus” –tarinasta:

”Ei vielä. Heillä oli aikaa; edessä oleva kesä oli pitkä ja täynnä lupauksia.”

Juhannusaatto on lopuillaan. Sää on ollut kolea, vaikkei paljon ole satanutkaan.. En viitsinyt lähteä valokuvaamaan noin pilvisessä ja koleassa säässä, vaikka eilen niin ajattelin. Koiranputkimetsä oli niin kiehtova kokemus, että haluan kokea sen uudelleen. Katselen tällä hetkellä maailmaa kotona joka päivä vähän eri näkökulmasta. Sänky on nyt olohuoneessa ja herätessäni näen isoista ikkunoista pilvet ja puun latvat tai voin seurata akvaariokalojen kisailua. Talon vesivahinko ei onneksi ole ollut hyökyaalto, joka olisi pakottanut menemään  katolle saakka katsomaan omaa kotia muumien tavoin ylhäältä alaspäin, mutta tämä tilanne  pistää  myös ajattelemaan asioita eri näkökulmista. Se sai minut myös ottamaan omat asiani pöydälle. Se ei ole mitenkään uutta, että kun sen teen, jälki tulee olemaan perusteellista. Jotkut asiat ovat vain niin hirveän vaikeita syystä, että aikoinaan on lähtenyt leikkiin rakkaudella ilman mitään laskelmointia. Ja on ajatellut, että kaikki ongelmat pystyy selvittämään. Mutta on olemassa ongelmia, joiden edessä on voimaton  eikä pysty toista ihmistä auttamaan, jollei tämä edes halua muutosta. Jonakin päivänä sitten ei enää olekaan paluuta entiseen. Muumimamma osaisi sen varmaan kiteyttää pariksi sanaksi. Ne saattaisivat hyvien ystävieni tuen lisäksi auttaa minua tulevina viikkoina, kun tarvitsen ylimääräisiä voimavaroja.”

Nyt 18.6.2013

Tulevista viikoista tulikin sitten tulevia vuosia, jotka toivat eteeni yllättäviä asioita. Kesäkuussa  2009 olin vasta aukaisemassa ovia tulevaan. Nyt tekisin monia asioita toisin enkä menisi vaikeimman kautta kuten menin.  En luottaisi ihmisiin niin paljon kuin luotin, mutta jälkiviisaus ei auta.  Me olemme täällä oppimassa asioita ja joskus tarkoitusta on mahdottoman vaikea ymmärtää.

Tarinasta Taikatalvi, sopii tähän kesääni.

Muuten muumeista vielä. Sunnuntain Hesarissa oli taas runsaasti luettavaa, mutta paras juttu oli Venla Pystysen kirjoitus ”Kuka on Vilijonkan mies? Minäpä tiedän!” Hän oli esittänyt kysymyksen muumeista väitöskirjan tehneelle Virve Happoselle, joka ei tiennyt sitä. Mutta toimittajapa tiesi, koska oli 9-vuotiaana kirjoittanut Tove Janssonille ja kysynyt asiaa saaden vastauskirjeen. Kirjeen mukaan Vilijonkan mies on tutkimusmatkailija, joka on lähtenyt Borneon saarelle tutkimaan sen tuntematonta luontoa eikä hänestä siihen mennessä ollut kuulunut mitään.

Kirjoitellaan vaan edelleen ahkerasti kirjeitä, kortteja, päiväkirjaa ja blogeja. Ja muuallekin kuin Facebookiin, jossa virrassa asiat elävät vain niin kovin pienen hetken.

Tuusulanjoella

Harhautuksia

Kun alkaa tyhjentää papereita täynnä olevaa laatikkoa ja hävittää sieltä lehtileikkeitä, joita en ole koskaan ehtinyt mapittaa aiheenmukaisiin kansioihin, joutuu auttamatta erilaisiin tilanteisiin. En todellakaan pysty heittämään kaikkea tutkimatta pois.  Tässä eräänä päivänä työni keskeytyi heti alkuunsa, kun käsiini tuli Helsingin Sanomien 28.4.1998 ilmestynyt 20-sivuinen puutarhaliite.  Asuin tuolloin Helsingin Puotilassa ja haaveilin pääsemisestä takaisin maalle omakotitaloon, jonka ympärillä olisi puutarha.  Haave toteutuikin pari vuotta myöhemmin, mutta nythän sitä haavetta ollaan purkamassa.  Voin silti jatkossa edelleen elää ja touhuta virtuaalisesti erilaisissa puutarhoissa.

Puutarhoja ja kasveja koskevan kirjallisuuden aion säilyttää itselläni, sillä onhan tuo maaseudun, mullan ja kasvien elämä kulkenut rinnallani syntymästäni saakka.  Nyt en sitten tiedä, mitä teen näille kasveja koskeville lehtileikkeille. Hesarin tilaajana löydän artikkelit nopeasti netistä lehden arkistosta, mutta ilman kuvia ja muuta oheisaineistoa.

Tänään aamupäivällä...

Ymmärrän mahdottoman hyvin puutarhanhoitoa, kukkien ja yrttien kasvatusta koskevan kirjallisuuden kiehtovuuden.  Itse olen lukenut niitä kuten joku toinen lukee dekkareita. Käsittelemme aihetta myös ystävien kanssa todella usein. Tavalla tai toisella viljely jossakin muodossa on kaikkien ulottuvilla. Mainitsemassani Helsingin Sanomien laajassa puutarhaliitteessä käsiteltiin useita asioita ensin todeten, että ”puutarha on megatrendi”. Edellisen kesän hitti oli ollut amppelimansikka, joka sen saaman julkisuuden takia loppui kaupoista kesken. Nyt oli rönsyävä tuoksuvatukka valittu Taimistoviljelijöiden toimesta vuoden pensaaksi. Backaksen puutarhakeskuksen silloinen johtaja kertoi, että lamakaan ei vaikuttanut puutarhakauppaan.

Kyseinen Backaksen puutarha lopetettiin viime vuosikymmenen lopulla  ja sen korvasi tässä aivan kotini nurkan takana oleva S-ryhmään kuuluva  Kodin Terra. Ehdin monena vuonna täällä Tuusulassa asuessani käydä  naapurissa asuvan ystäväni kanssa ostoksilla Backaksen tilalla olevassa puutarhassa, jonka historiaan on linkki tässä. Lehden tilastojen mukaan eniten puutarhan hoitoa harrastavat yli 65-vuotiaat (70 % ikäryhmästä). Olen sittemmin elänyt oman puutarhani kanssa monenlaisia vaiheita ja olen tuonut sinne paljon uusia kasveja, mikä sekin lienee käynyt ilmi blogeistani,

Muissa puutarhoissa. Tässä Ainolassa.

 Puutarhakirja

Aikoinaan ensimmäiset kirjat monessa kodissa olivat Raamattu ja kotipuutarhurin raamattu, Frans Salosen puutarhakirja.  Kuka Frans Salonen?  Onpa jäänyt tämä asia minulta pimentoon, kun en ole häntä aiemmin noteerannut.  Tai jos sittenkin?  Kävelen kirjahyllylleni ja kas kummaa löydän kirjan ”Kodin puutarha”, jonka ovat kirjoittaneet Frans Salonen ja K. Jaatinen. Kirja on kahdeksas painos ja ilmestynyt vuonna 1950. Ensimmäinen painos on vuodelta 1933. Frans Salosen puutarha on sijainnut Sipoon Talmassa, siis aivan lähellä, K. Jaatinen liittyy alkukirjoitusten mukaan Karunaan.

Espan puistossa olen ottanut lukemattomia kuvia kautta vuosien. Runebergin patsatta siinä keskellä olen kuvannut edestä, sivusta ja takaa. Alemmassa kuvassa Fred ja Karin toukokuisen Suomen vierailunsa aikana. Tässä oli aikoinaan se "Suuri Vasikkahaka.".

 Espan puisto Helsingissä

Lehdessä käsitellään lukemattomia aiheita, joista jokainen voi johdattaa minut eteenpäin. Helsingin silloinen kaupungin puutarhuri Eeva Kuuluvainen on erään artikkelin keskiössä, jossa käsitellään Helsingin puistoja. Parhaillaan (siis 1998) kunnostetaan Esplanadipuistoa, joka työ on valmistumassa.

On siis sattumaa, että Espa on nykyään sellainen kuin on, sillä  ilmeisesti jo 1800-luvun alussa on suunniteltu kanavaa Töölänlahdelta Kluuvinlahden kautta Kaupunginlahteen (nykyinen Eteläsatama).  Paikalla oli kaislikko, jolle tuotiin täytemaata Ulrika Eleonooran kirkkoa purettaessa ja sen jälkeen vuonna 1818 alkoi keskisen Esplanadin tasoitus. Keskistä Esplanadia kutsuttiin ”Suureksi Vasikkahaaksi” ja Kappelin puoleinen pää oli ”Pieni Vasikkahaka”. Alueelle  tuotiin vuodesta toiseen täyttömaata.  Myöhemmin 1880-luvulla korotettiin Esplanadikatuja  ja samalla puistoa jopa toista metriä. Työt olivat päättymässä, kun Runebergin patsas pystytettiin 1885. Juutuin tuohon tarinaan, koska Esplanadin puisto on minullekin tärkeä jo pelkästään siksi, että olen ottanut vuosien mittaan siellä satoja valokuvia.

Postikortti. Kuva viittaa Muumilaakson marraskuun sivulle 114.

Muumien puutarha

Suvi Ahola kirjoittaa otsikolla ”Salainen puutarha parantaa”.  Aihe liittyy lastenkirjoihin, joihin voimme aina palata, vaikka meidät onkin karkoitettu paratiisista.  Puutarhakuvaajina hän ottaa Francis Hodgson Burnetin lisäksi esille Tove Janssonin kertoen esimerkkejä, jotka muuten kaikki liittyvät Muumimammaan ."Taikurin hatussa"  hän saa taikahattuun heitettyjen kasvinroskien myötä unissaan viidakon kasvamaan keskelle Muumitaloa. Ja tässäpä seuraa hyvä ohje meille, jotka joudumme luopumaan omista puutarhoistamme muuttaessamme kerrostaloihin:  Kun  "Muumipapassa ja meressä"  Muumimamma joutuu keskelle autiota Majakkasaarta, hän maalaa kaivatun puutarhansa valkeisiin kalkkiseiniin ja pystyy lopulta astumaan kuvan sisälle, oman mielensä maisemaan. Eivätkä ne esimerkit tuohon lopu, mutta jätän aihetta myös uusiin tarinoihin.

Henkireikä monelle tuntemalleni naiselle. Äitini oli suorastaan täysi ammattilainen kasvimaan hoidossa kun vertaan meidän muiden kokeiluihin. 

Muissa artikkeleissa käsitellään erilaisia kaupunkipihoja otsikolla ”Vihreä ikävä”, pihan eläinkuntaa ”Otuksia piha täynnä.” Mutta minne unohtuivat  lehtokotilot  vai eikö niitä vielä silloin ollutkaan puutarhojen riesana.

Herbaariot

Ja sitten vastaani ryöpsähtää koko aukeama tarinaa herbaarioista. Mitenkä saisin oman punakantisen herbaarioni lapsuudenkotini komeron vanhasta kaapista?  Helsingin yliopiston kasvimuseon  laboratoriomestari Roland Skyten mukaan ensimmäinen julkinen herbaario tehtiin Pohjois-Italian Padovassa 1545. Tuolloin kasveja kerättiin, koska renessanssi-ihmisen tuli olla kiinnostunut kaikesta. Tosin ne olivat 1500-luvulla vielä melko harvinaisia eivätkä niin perin tieteellisiä kuin myöhemmin.

Omiin kesiini liittyivät kasvien keruuretket  kotini  lähiympäristössä, koska 1950-1960-luvuilla oppikoulussa piti muutamana kesänä kerätä kasveja.  En muista, kuinka monena kesänä niitä keräsin ja oliko kokoelmassani loppujen lopuksi 150 kasvia kuten muistan.  Luin kesän 1961 päiväkirjaani ja löysin eräänkin retken kuvauksen, mutta enpä ollut sinne kirjoittanut, että retkellä keräsimme kasveja.  Tuossa iässä monet muut asiat olivat tärkeämpiä. Yksinkertainen tiiliprässini oli vanhan aittarakennuksen lutissa, jossa päiväkirjani mukaan usein oleskelin mainitsematta kuitenkaan tuota kasvien keruuta. Tuolloin se oli useimmiten aikamoista pakkopullaa, vaikka se nyt jälkikäteen kuulostaa kiehtovalta tekemiseltä.

Kukkien kuvat, siinä oli maisemakuvien lisäksi runko näyttelyilleni. Tässä Tuusulan rantatien galleriassa elokuussa 2006 tutkin Leilan kanssa näyttelyn tunnuskuvaa. Vasemmalla näkyy pikkuserkkuni Helmin taidetta, suuria öljymaalauksia. Puutarha-aiheissa riittää inspiraation lähteitä.

Ilmari Hiitonen – Arvi Poijärvi: Koulu- ja retkeilykasvio. Otava. 1959. löytyy repaleisena ja töhrittynä kirjahyllystäni. Se on ollut myös nuorimman sisareni Raijan käytössä.  Etusivulle olen kirjoittanut itselleni, että kesällä 1961 on kerättävä ainakin 40 kasvia, mikä tekisi yhteensä 110 kasvia. Toisin sanoen edellisenä kesänä on kerätty jo jotakin. Joka tapauksessa myöhemmin kasvit tentattiin ja olin ylpeä, että osasin ne kaikki latinalaisine nimineen. Nythän herbaariota on helppo pitää, kun sen voi perustaa alusta alkaen sähköiseen muotoon. Eivät enää edes kirkkaat kukkien värit haalistu ruskeiksi.

Kissat ja puutarha, nekin liittyvät asiaan. Tässä Manu haaveilee puutarhasta. Myöhemmin hän on päässytkin kuljeskelemaan vapaana. Seinällä Helmin unikkopuutarhamaalaus.

Palaan vuoden 1998 Hesariin, jossa riittää vielä juttua yrteistä, puista, niiden hoidosta ja leikkauksesta kuvineen. Valkosipulille uhrataan koko aukeama.  Minkähän jutun leikkaisin talteen vain joutaako koko puutarhaliite nyt lehtikeräykseen? Onhan se nyt pääpiirteissään käsitelty. Mainoksissa näkyviä markoissa olevia hintoja voisi toki vielä vertailla tämän päivän hintoihin.

Tässä muuten linkki useiden vuosien kiertoon omassa puutarhassani kautta vuosien. Olen varmaan jakanut sitä ennenkin, mutta nyt tulee uudelleen.