Omaan napaan tuijottamista

En enää halua katsoa itseäni peilistä. Monet ikätoverini eivät kuulemma sitä teekään. Ollenkaanko? En oikein usko missään asiassa ihmisten erinomaisuuteen ja paremmuuteen verrattuna toisiin. Minä ainakin seison peilin ääressä varsinkin, kun olen lähdössä jonnekin. Silloin meikkaan itseni, kokeilen vaatteitani, joista useimmat ovat jo 15 vuoden takaa. Peilit vääristävät, hoikentavat ja joskus lihottavat. Kilojen jämähtäminen keskivartalolle ja ylemmäskin on vaikea asia korjata. Vaatteillakaan niitä ei saa piiloon. Oma persoona on silloin ainoa keino unohtaa ne kaikki. Mennä ja olla reippaasti. Enhän minäkään katso enkä tutki muiden ulkonäköä, en heidän ikäänsä, kokoansa enkä vaatteitaan. Katson ihmisen sisimpään. Sen kohtaa parhaiten tapaamalla ihmisiä oikeasti eikä vain netin kautta.

 

Kaikki valokuvat tässä blogipostauksessa ovat heinä-elokuulta. Osa eiliseltä.

Jos useimmilla muilla ikäisilläni ei ole tällaista ”ulkoisen minän ongelmaa”, niin miksi minulla on?  Viime vuosina olen erityisesti saanut paljon ryppyjä lisää kasvoihini. Valokuvissa ne näkyvät erityisen hyvin. Olen myös lihonut parin vuoden aikana, vaikka en niin paljon, etten voisi pitää joustavia vanhoja vaatteitani.  Mutta kyllä niin paljon, että sitä on vaikea peittää edes millään vaatteella.

Mistä on lähtöisin alemmuuden- ja huonommuudentunteeni? Onkohan tämä vain naisten ongelma? Vaikuttavatko lapsuuden ja nuoruuden kokemukset siihen, koska onhan sama tuntemus noussut pinnalle ennenkin.

Vanha kaivo Sibeliusten Ainolassa 11.8.2020

 

Ehkä minun on hyväksyttävä, että itseäni alistavat tuntemukset ovat vain ominaisuuteni, yksi muiden joukossa. Usein se alkaa siitä, kun muistan, mitä olen jossakin tilanteessa sanonut. Täytettyäni 70 vuotta, se on tuonut mukanaan uudenlaisia tuntemuksia. Mistähän keksin tuon ikärajan?  Niihin tunteisiin sekoittuu usein häpeä ja tarve piiloutua muilta ihmisiltä. On asioita, jotka lisäävät kiusaavia tunteita ja on asioita, jotka vähentävät niitä. Parasta on, kun ajattelen kaikkia ihania suunnitelmiani ja tulevaisuutta. Toisaalta voin erityisen hyvin, kun tutkin mennyttä aikaa.  Sitten putoan nopeasti mielessä velloviin tunteisiin omasta huonommuudesta, sanomisista, suulaudesta, ulkonäöstä, rypyistä ja iästäni yleensä. Ehkä eläminen yksin vielä edesauttaa.  Se johtaa eristäytymiseen, joka on omaehtoista. Useimmiten menen ihmisten pariin vain harrastusteni takia. 

 

Aiemmin jäin helposti keskustelemaan muiden kanssa. Se olisi vieläkin mahdollista, monet ehkä haluaisivat, mutta olen alkanut välttää keskusteluja.

Olen silti onnellinen. Onnellisuus.  Onni on hetkiä, joita kohtaamme erityisesti tehdessämme niitä asioita, joista pidämme.  Jos niin voi sanoa. Elämäni on siltä osin mallillaan. Paitsi, etten pidä siitä, että olen vanha ja ruma. Siksi en koe olevani kiinnostava ihminen kenellekään. Saattaisi olla jopa kiusallista, jos tunkeudun nuorempien seuraan laukomaan ajatuksiani. ”Laukomaan” ei ole kyllä minun tapani. Ajatuksiani saatetaan pitää toisen ajan maailman ajatuksina. Oliko 70 vuotta sittenkin eräänlainen rajapyykki? Syntyikö kriisini siitä? Siihen ajankohtaan osui aivan liian paljon asioita, joita piti käsitellä. Monet aiempien vuosien asiat olivat jääneet roikkumaan, koska minulla ei ollut aikaa käsitellä niitä.

Mutta blogini tosin osoittavat, että olen kyllä ahkerasti ennenkin tutkinut itseäni ja ympäristöäni. Voi olla, että kaikista asioista ei ole edes helppo kirjoittaa...

Tuolla oli Jean Sibeliuksen lempipaikka.

Jouduin luopumaan rakkaasta kodistani pitkällisten vaikeuksien jälkeen. Vaikeudet ja sairauteni aaltoilivat vuosikausia. Kauniit ja ihanat asiat ympärilläni auttoivat niiden yli.  Olin ollut ylpeä, että selvisin kaikista vaiheista lähes yksin ilman muiden tukea. Sitten olin mummi tylsässä kerrostaloasunnossa. Poikkean silti aiemmista mummoista siinä, että en koe olevani koskaan yksin. Ilahdun muiden yhteydenotoista, mutta haluan päättää itse, mihin lähden mukaan.

Aloitin kirjoittaa tätä postausta luettuani viimeisintä Yhteishyvä-lehteä ja sen artikkelia ”Onni tulee eläen”. Suomalaisille onni tulee läheisistä ihmisistä, omasta kodista, luonnosta ja pienistä asioista. Se on aivan totta. Olen aivan samaa mieltä. Timo Airaksisen, omaa ikäluokkaani, filosofian emeritusprofessorin mielestä mielenrauha on hyvä tapa ajatella onnellisuutta. Hän on valmistelemassa syksyllä ilmestyvää uutta kirjaa, joka käsittelee ikääntyneiden hoidon etiikkaa ja sisältää myös esityksen hänen onnellisuusajattelustaan.

 

Airaksisen mukaan ”vanhan ihmisen onnellisuus on kuin iso hiiri tai torakka. Se ei kiinnosta ketään, kun samaan aikaan on olemassa pieniä elefantteja eli nuorten ihmisten onnea”. Hänen mielestään olennaista on se, kenen onnesta puhutaan.

Aloinkin miettiä tarkemmin omaa onnellisuuttani ja mikä on aiheuttanut siinä muutoksen, jota kuvasin aiemmin. Ehkä se on juuri siinä, että koen olevani mennyttä aikaa eikä minun onnellani tai onnettomuudellani ole enää väliä, koska olen vanha ja mielenkiinnoton.

Lempikukkiani, salkoruusuja Ainolan pihalla 11.8.2020

 

Toisaalta ihailen hiukan niitä vanhoja ihmisiä, jotka osaavat ottaa sen tilan, jota minä en osaa ottaa. Usein he ovat ilkeitä, häikäilemättömiä eivätkä anna muille, nuoremmille tilaa vaan jyräävät kaiken alleen omalla olettamallaan erinomaisuudellaan.  Samalla inhoan heitä yli kaiken.  Toiset vanhat haluavat mennä piiloon, olla äärimmäisen vaatimattomia ja olla herättämättä yhtään huomiota.  Yleistä on kuitenkin, että kaikki väittävät olevansa välittämättä siitä, mitä ovat.  He ovat onnellisia ollessaan juuri sellaisia kuin ovat. Enhän minäkään halua muuttua. Paitsi joskus haluaisin syntyä uudelleen tähän nykyiseen maailmaan ja tulla vaikuttajaksi ja tekijäksi. Saisin silloin aikaa toteuttaa haaveeni.

 

Yleensä kauhistelemme nykyaikaa, minäkään en halua erottautua joukosta. Onkin paljon asioita, joista en pidä vaikkapa luonnon ja kasvien hävittäminen, korkeat kerrostalot, ahdas rakentaminen, pihojen asfaltointi, hirveä meteli.  Uuden ajan maailman mahdollisuudet, joita ei aiemmin ollut, hieno tekniikka., etätyö, elämän helppous, voisin luetella sellaisia asioita, vaikka kuinka paljon. Minähän ehdotin työpaikallani itselleni etätyötä jo 1980-luvun lopulla. Senkaltaiseen uuteen maailmaan hyppäisin helposti. Siltä osin saatan olla kummajainen muiden vanhojen keskellä.

 

Olen ennenkin kirjoittanut, että minua häiritsee erityisesti se, että kaikki vanhat ihmiset välillä 65–100 laitetaan samaan kasaan ja heistä kirjoitetaan hyvin epämääräisesti, he eivät ole enää yksilöitä. Ristiriitaa synnyttää myös se, että suuri osa heistä, erityisesti aina 80-vuotiaksi asti pitää itseään nuorina tai vähintään keski-ikäisinä ja katsoo, että he eivät kuulu joukkoon. Asiasta voi tuskin edes keskustella, jos ajattelee eri tavalla!

Me olemme yksilöitä, ajattelemme ja koemme lähes kaikki eri tavalla kuten myös kaikki nuoremmat ikäluokat. Ikä ei ole vain numero eli toisin kuin toitotetaan, vaan ikä on yksi ominaisuus lisää. Kunpa se sisältäisi myös viisauden!

Ikä tuo mukanaan hyvin monenlaisia asioita, jotka ovat paljolti samanlaisia kuin nuoremmilla. Vaikka ulkoisesti rapistumme, hiuksemme harmaantuvat, saamme ryppyjä, hidastumme, niin monella alueella loistamme. Olemme viisaampia, kokeneempia ja rauhallisempia.

Tein taas pahan virheen, kun aloin yleistää. Tarkoitukseni oli kuitenkin kirjoittaa meistä yksilöinä. Samat asiat kuin nuorena, saattavat herätä uudelleen meissä. Tunnemme taas olevamme epävarmoja, rumia, liian ujoja, vaikka käytämme niistä nyt erilaisia sanoja. Palaan näin ollen kirjoitukseni alkuun, ne samat asiat kuin nuorena nousevat taas pintaan. Ne häiritsevät ehkä vain minua, mutta jälleen on koittanut aika, että minun hypättävä niiden yli. Tavalla tai toisella, minun on otettava ne haltuun. Olen edelleen yksilö siitäkin huolimatta, että kukaan muu ei oikeastaan enää tarvitse minua. Paitsi lapsenlapseni.

Kysyn myös, olisiko tämä poikkeuksellinen vuosi nostanut minun pintaani asioita, joita aion blogissani jatkossakin käsitellä. Minkä filosofin maailma on minussa menettänytkään!

 

 

Onni milloin missäkin

Sydämeni hakkaa vieläkin. Olin hetki sitten ajaa yhden lapsen päälle kivenheiton päässä kotoani. Ajoin hiljalleen pitkää alamäkeä kääntyäkseni kohta kotitielle. Vasemmalta rivitalojen pihalta kääntyi iso henkilöauto tälle samaiselle tielle. Hidastin vauhtia entisestään, jotta se ehtisi ja mahtuisi kääntymään tielle. Yhtäkkiä juuri ohittaessamme toisiamme auton vielä kääntyessä, sen takaa juoksi tielle sen ylittääkseen, poika, pikku nassikka ehkä 6-8-vuotias. Onneksi vauhtini oli sen verran hidas, että jarrutus tehosi ja poika ehti juosta yli. Ajoin hitaasti kotiini. Näin, että poika seisoi siellä postilaatikoiden luona ja katseli perääni. Mitähän hänen mielessään liikkui? En voinut pysähtyä siihen kapealle tielle mennäkseni juttelemaan.

Tänään

Rauhoittaakseni mieltäni parin kovan päivän jälkeen, matkalla kotiin tyttäreni luota vietyäni Alexin yökylästä, ajattelin kirjoittamista ennen kuin alan taas touhuta remontin takia. Itse asiassa ajattelin samaa jo edellisenä päivänä sinne ajaessani. 

Pitkällä suoralla keskellä ihaninta maaseutua, olen usein jopa pysähtynyt kuvaamaan tätäkin sydämeeni ja mieleeni painunutta maisemaa, aurinko tuli hetkeksi juuri siinä kohdassa pilvien takaa valaisten maiseman ihmeellisen väriseksi. En tällä kertaa ottanut kuvaa, en pysähtynyt vaan kiirehdin eteenpäin. Ajattelin silti, että ehkä ehdin pysähtyä kuvaamaan myöhemmin kotiin ajaessani. Kaikki meni toisin. Oli jo pimeää, kun palasin Alex mukanani.

Tänään

Taivaallisen hieno näkymä toi taas kerran mieleeni ajatuksen, josko saisin jonakin päivänä kokea sellaisen rauhallisen olotilan, että minun ei olisi lähdettävä minnekään, että saisin sytyttää jouluna kynttilät ikkunalle ja pihalle, istua mökissä kuun ja tähtien kimmeltäessä taivaalla. Voisin taivaltaa ehkä joulukirkkoon ja elää elämää, missä mikään ei enää ahdistaisi minua. 

1966

Tuolla ajatuksella on ehkä ne samat juuret kuin nuoruudessani muutettuani kotoani Helsinkiin. Asuin väliaikaisesti vanhempieni ystävien luona (näistä olen kertonut blogeissani) Vartiokylässä. Ulkoilin heidän nuoren koiransa Manun kanssa ympäri aluetta. Ainakin kerran hän pääsi karkuun ja hätäni oli suuri. Onneksi hän palasi luokseni. Oli vuoden pimein aika, marraskuu. Iltaisin kulkiessamme ulkona talojen ikkunat loistivat valoisina, ehkä jossakin paloivat myös kynttilät. Minut valtasi pohjaton ikävä. Ikävä omaan kotiin. Se ei enää ollut lapsuuden kotini vaan oma kotini, jossa voisin olla rauhassa. Tällaisia erikoisia tunnemuistoja, joita ei koskaan unohda on muitakin. 

Eilen

Ne tunnemuistot liittyvät yleensä luomiseen, kirjoittamiseen sekä omaan tilaan, paikkaan, kotiin, kotiseutuun. Juhlapyhät ja niiden läheisyys herkistävät mielemme voimakkaille tunnemuistoille. Jotkut nuoruuden tunnemuistot tai haaveet ovat kokonaan väistyneet, ne liittyivät usein sen oman kodin sisältöön ja perheeseen. Niistä olen jo aikoja sitten luopunut sellaisessa muodossa kuin niistä aikoinaan haaveilin. 

Anthony de Mellolla olisi varmaan tähän asiaan jotakin sanottavaa. En nyt lähde tutkimaan hänen kirjoituksiaan vaan kirjoitan vain itsestäni ulos kaiken sen, minkä on tultava nyt ulos. Onhan myös niin, että isot muutokset ja myllerrykset, joita olen taas tekemässä, tuovat pintaan asioita. Ovi sieluun ja sydämeen on auki.

Ymmärrän myllertäväni tässä monen muunkin elämää. Emme ole tässä maailmassa yksin, vaikka joskus siltä tuntuukin. Nuorena se oli melkein se voimakkain tunne.  Niinhän minäkin nuorena istuin katolla ja laulelin suomalaista kansanlaulua:

    ”Tääll’ yksinäni laulelen

    kun ilta tullut on;

    nyt päivän työt jo loppunee

    ja pääsen lepohon.

    Mä olen niinkuin lintunen,

    joka metsässä visertää,

    ei ole mulla turvaa,

    eik' yhtään ystävää.”

Ihmisillä on nykyään mahdottoman pienet tukiverkot.  Kaiken lisäksi useimmat eivät edes halua olla tukemassa ketään. Ajattelen tätä usein, kun puhutaan vapaaehtoistyöstä. Sitä pidetään jotenkin ihmisen mittana ja arvostuksena. Kaikkien pitäisi tehdä vapaaehtoistyötä, virallista sellaista, johon annetaan jopa koulutusta. Mutta entä vapaaehtoinen läheisten auttaminen ja tukeminen. Sitä ei kauheasti arvosteta. Mietin itsekin jotakin vapaaehtoista toimintaa eläkkeelle jäätyäni ja sitä ehdotettiinkin minulle. Tarjouduin silloin heti alussa Artun lähistöllä olevalle Mikkolan koululle avustajaksi. Vuotta myöhemmin se olisi ehkä tullut ajankohtaiseksi, mutta he olivat hukanneet tietoni. Kaiken lisäksi siinä vaiheessa oma elämäni oli siinä mallissa, ettei minulla ollut enää aikaa sellaiseen. Eikä sellaista hetkeä ole enää tullut, että ehtisin.

Olen silti ollut valmis auttamaan perhettäni ja ystäviäni aina kun apua on tarvittu. Autan myös ketä tahansa, joka tarvitsee välitöntä apua. Tänäänkin matkalla kotiin, ohitin ensin vanhan mummon laukkuineen, joka seisoi metsätien reunassa odottaen ehkä kuljetusta. Vähän myöhemmin toisen tien laidassa seisoi äiti pieni lapsi sylissään myös ehkä odottaen. Hillitsin auttamishaluni enkä pysähtynyt, koska ilmiselvästi he odottivat jo sovittua kuljetusta. 

Sillä tiellä joskus

Olen itse kiitollinen kaikesta vuosien mittaan saamastani avusta ja ystävällisyydestä. Nytkin tiedän, että minulla on kevään aikana yöpymispaikkoja, jos sellaisia tarvitsen ryhdyttyäni kodittomaksi ja asunnottomaksi. Ne eivät silti koskaan korvaa sitä vuosien tunnemuistoa paikasta, jossa saan elää hiljaa kaikessa rauhassa. Tiedän tuon ajan opettavan minua monella tapaa.  Siitäkin huolimatta jännitän aivan hirveästi. Sen verran tärkeä oma koti on ihmiselle. Jännitän myös sitä, miten jaksan tämän kaiken. 

Eilen illalla Alex ei millään halunnut käydä nukkumaan vaan hän halusi kotiin. Sellaista ei ole koskaan aiemmin ollut. Ymmärsin, että hän on jo sen verran iso, että ymmärtää jotakin. Ajatus siitä, että mummi lähtee pois kodistaan, voi herättää lapsessa uudenlaisia pelkotiloja. Oman työmaansa hän on jo pakannut laatikoihin, joiden päälle hän toivoo minun kirjoittavan Alexin tavarat.

Odottavat ihmiset tien varrella ja pienen pojan juoksu autoni edestä tänään olivat melkein kuin symboleja elämäntilanteelleni. Auringon paiste lumettomaan maisemaan kuvasi taas sitä, että elämä ja onni muodostuvat hetkistä, joista pitää ottaa kiinni silloin kun ne tulevat kohdalle.  Koko elämä on niitä täynnä. Niiden avulla jaksamme eteenpäin.

Tänään lepään.