Miten päihitän suruja ja mielipahaa?

Harhailen taas päiväkausia ajatuksissani tekemättömien asioiden ja tehtävien viidakossa, mikä lienee oikeasti aivan turhaa.  Joskus vain kiinnepiste maisemassa katoaa eikä ihminen tiedä, minne suunnistaa.  Tutkin julkaisemattomien blogipostausteni hakemistoa. Alla oleva teksti minun oli tarkoitus julkaista lokakuun lopussa 2018. Olin käyttänyt siinä pohjana vanhalla, hävinneellä ”Polulle kauas” blogialustallani 5.10.2008 julkaisemaa postausta.

27..9.2008 Efesos

En sitten kuitenkaan julkaissut sitä. Suuren kirjahyllyni kirjat tuijottavat selkääni kirjoittaessani. Lisäksi suuri osa kirjoista on laatikoissa/pöydillä (tai alakerran häkkivarastossa) odottamassa kierrätykseen lähtemistä, uudelleen lukemista tai ylipäänsä lukemista, paneutumista niihin tavalla tai toisella. Mutta en ehdi. En ehdi mihinkään niin kuin ennen. Mika Waltarin kirjaa en nyt löytänyt käsiini.  Mitä tästä kaaoksesta enää edes löytää?

Kirjoittaminen helpottaa aina hetkeksi kuten myös valokuvaus, lukeminen, historia ja tutkiminen... 5.10. 2008 Lähdin Istanbuliin. Siis vain virtuaalisesti.

Aloitin silloisen blogini seuraavalla lainauksella Mika Waltarin kirjasta ”Lähdin Istanbuliin”:

”Päätin hukuttaa suruni historiaan kuten usein aikaisemminkin. Kaikki henkilökohtainen käy kovin vähäpätöiseksi ja turhanpäiväiseksi, jos työntää päänsä historian hukuttavan hyökylaineen alle.”

Otsikkona oli sama kuin minulla nyt: ”Miten päihitän suruja ja mielipahaa.” 

Eli teen sen matkustamalla omassa mielessäni. En lähtenyt tosin sillä kertaa Istanbuliin, kaupunkiin, johon edelleen kaipaan. Olen ollut siellä viikon keväällä 1992. Sen sijaan lähdin Efesokseen, jossa olin päässyt toisen kerran elämässäni käymään syyskuussa 2008 Samokselta käsin. Kopion sen kohdan tänne suoraan. 

”Juuri nyt haluaisin kävellä Efesoksen kaupungissa Vähä-Aasiassa, nykyisessä Turkissa, Selsukin kaupungin viereisellä tasangolla, jonka itäistä reunaa Aigean meren aallot aikoinaan hivelivät. Kun nykyajan turistiryhmien meteli on kaikonnut ja portit ovat sulkeutuneet, voin helposti palauttaa mieleeni sen kaukaisen ajan. 

Kivet ja rauniot löytävät toisensa ja edessäni on muinainen Efesoksen kaupunki iltahämärissä päivän hyörinän ja kiireen laannuttua.  Historian haamut astuvat näyttämölle ja voin alkaa kulkea heidän kanssaan pitkin kivillä päällystettyjä katuja ja aloittaa samalla jatkuvan vuorokeskustelun rinnallani kulkevan kanssa.

Haluanko tavata Kleopatran, joka on juuri saapunut Efesokseen ylellisellä purrellaan?  Näen, millainen hän on, tutkin hänen ilmeitään, kuulen hänen äänensä, kyselen häneltä Caesarista, Marcus Antoniuksesta ja hänen lapsistaan.  Vai tulenko paikalle Jeesuksen jälkeisenä aikana muutama kymmenen vuotta myöhemmin?  Onko apostoli Paavali jo kolmannella lähetysmatkallaan palannut Efesokseen?  Efesos oli silloin vuosina 53–55 suurkaupunki noin 250.000 asukkaineen. Artemis-jumalaa palvottiin ja kaupungin ja sen ympäristön väkiluku kasvoi, koska ihmiset ympäri vähää-Aasiaa tulivat jumalattaren palvontaan ikivanhaan suureen temppeliin.

Efesoksessa huhtikuussa 1997. Sillä kertaa Marmariksesta lähtien.

 

Myydäänkö temppelien tienoilla hopeapatsaita? Tänäkin päivänä pienten matkamuistopatsaiden, kirjojen ja rihkaman kauppa kukoistaa Efesoksen ja Artemiin temppelin raunioiden lähistöllä. Paavalilla oli paljon tekemistä viedessään uuden uskonnon sanomaa. Voisin kysellä häneltä hänen matkoistaan, ihmeteoista.  Kun hän puhuu suuressa teatterissa, istun ylhäällä sataman puoleisella laidalla ja katseeni seuraa aina välillä satamakadun liikennettä.  Mutta Artemiin voima on suuri.  Kansa villiintyy helposti, koska kiihottajia on monenlaisia. Voisin kysyä Paavalilta, miten siinä oikein kävikään, kun yleisö hermostui. Vietiinkö hänen kaukana rannan puolen mäellä olevaan majaan turvaan vai vangiksi?  Nimittäin sitä osoitetaan Paavalin vankilana, vaikka Raamatun Apostolien tekojen mukaan hän ei joutunut siellä vangiksi.  Muuallakin mainitaan, että Efesoksessa Paavali vangittiin. Olihan hän saanut jo paljon kannattajia Efesoksessa ja sen ympäristössä. Minulla onkin häneltä paljon kysyttävää.

Istanbul huhtikuu 1992. Mahdottoman mielenkiintoinen kaupunki, Hagia Sofia.

Olenhan usein sivunnut hänen taivaltaan ja voisin jopa sanoa, että olen parin viime vuoden aikana suorastaan kulkenut hänen jalanjäljissään (Kreeta, Rooma). Eikä hän kuitenkaan ole koskaan ollut idolini, mutta jotakin sanottavaa hänellä lienee minulle. Vanha nainen Forum Romanumilla viime maaliskuussa (2008) kehotti minua menemään San Paolo Fuori le Muran basilikaan ja antoi postikortin siitä lahjaksi.  Sen kirkon paikalla oletetaan Paavalin haudan olevan. 

Mutta haluan viettää myös aikaa tavallisen kansan parissa, joten jätän apostolin omien mietteidensä pariin ja jatkan matkaani iltahämärässä. On alkanut tuulla ja taivas on kirkastunut. 

Minä Istanbulissa huhtikuussa 1992

 Kunpa minulla olisi oikeasti taito siirtyä ajoista toiseen. Mielikuvitus on mahtava väline, mutta sillä saattaa olla todellisuus ja tutkimukset rajoitteena. Minulle tämä on parasta leikkiä ja ajanvietettä, mitä voi olla. Se kannattaa elämääni ja vie sitä eteenpäin ja tuo vivahteita ja sävyjä ehkä omaan taiteeseeni, mitä se sitten onkaan ja miksi se ikinä kehittyykään. Ja auttaa joskus surressani, koska se taito on kasvanut ja versonutkin aikoinaan surusta. Mika Waltari kirjoitti aiemmin mainitsemani lauseen mennessään tutustumaan Zürichin historialliseen museoon hänen vaimonsa palattua Suomeen.  Hän vain osasi sitten hyödyntää ja yhdistää asioita tavalla, mitä harvat osaavat eli käyttämällä keräämänsä ainekset historiallisiin romaaneihinsa.”

Tämä teksti kertoo samalla minulle, että voisin jälleen yrittää paneutua kirjojen maailmaan. Niin jos vain ehtisin. Nuorena ja keski-ikäisenäkin luin useita kirjoja samanaikaisesti. Sitten tuli aika, kun niitä tuli haalittua, kun romaanikirjallisuus jäi sivuraiteelle ja ahmin tietokirjallisuutta. En halua enkä pysty lukemaan kirjoja jonkun toisen lukemana eli äänikirjoja. E-kirjoja luen silloin tällöin. Omat rakkaat kirjani ovat kaikki oikeita kirjoja. Ihminen itsessään on jo melkoinen kirja. Mika Waltari kirjoitti Istanbulin matkakirjan 1948. Vanhat kappaleet ovat antikvariaateissa melko hintavia.  Osan kirjoistani tulen viemään kierrätyskeskukseen, jos jaksan viedä. 

Istanbulin kissaa kuvasin edestä ja takaa.

 

Kierrätystä

1500- ja 1600-luvuilla laitettiin keskiaikaisten kirjojen sivuja kierrätykseen. Suomesta on maailmanlaajuisesti säilynyt yllättävän paljon pergamenttisiä kirjojen sivuja. Uskonpuhdistus 1500-luvulla vaikutti siihen, että katolisen ajan kirjoja ja käsikirjoituksia, jotka usein olivat myös latinankielisiä, ei enää tarvittu. Kirkon omaisuus siirtyi kruunulle, joka hyödynsi kirjoja sivuineen muuhun tarkoitukseen kuten voudinkirjojen kääreinä. Tällä tavalla on jälkipolville siirtynyt suuri määrä sivuja erilaisista teoksista. Nyt niitä tutkimalla pystytään saamaan kattava kuva keskiajan Suomessa liikkuneestä kirjallisuudesta. Tässä linkki Kansallisarkiston Kirjava keskiaika-sivustolle, jossa voi tarkemmin tutustua tähän asiaan.

Viipurin vanhan tuomiokirkon raunioilla viipyisin pitempäänkin. Tämä kuva on kesäkuulta 2010. 

Kirjat ovat muutenkin olleet mielessäni ja unissani viime päivinä ja siis myös öinä, kun olen miettinyt, miten mahdun asumaan jonnekin pieneen asuntoon niiden kanssa. Tulevaisuuteni on edelleen hämärän peitossa ja monet asiat ovat viime aikoina vieneet osan yöunistani. Mutta huolimatta kaikesta pohdinnasta, minulla ei ole muuta tietä edetä kuin mennä eteenpäin. Käy sitten miten tahansa. Nuorempana hoidin kaikki asiani itse, menin myös rohkeasti ongelmia päin. Kun sitten olin lähestymässä eläkeikää, en enää pystynytkään siihen. Olin täysin nujerrettu enkä pystynyt ajattelemaan muuta kuin omaa selviytymistäni. Toisaalta on  hienoa, että ihmisen tuska luo taidetta ja saa paneutumaan syvällisesti uusiin asioihin, mutta..  Ehkä meidän kaikkien elämä kiertää ja käsittelee näitä samoja teemoja. Sisareni kanssa pohdimme usein sitä, mikä on saanut meidät kokemaan sellaisia asioita, joita monet eivät kohtaa. Lähes kaikki tuntemani ihmiset elävät onnellisissa avioliitoissa ja usein vielä hehkuttavat niitä. Joskus aiemmin sydäntäni kouraisi pahasti ja kysyin, miksi minä en ole saanut sellaista onnea. Olen toki saanut kaksi hienoa lasta ja kolme yhtä ihanaa lastenlasta, joista voin iloita. Ja olen toki täysin mukana muiden onnessa. Kokemukseni eivät ole katkeroittaneet minua. Siinä sivussa, kun olen etsinyt itselleni niitä "selviytymishuoneita" kuten sisareni niitä nimitti, olen pystynyt käsittelemään alitajuisesti monia vaikeita asioita. Vaikka olen armottoman yksin asioideni kanssa, en ole koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi. Nyt olen palannut nuoruuteni tielle!

Luennot alkamassa. Vasemmalla Markus Hiekkanen ja Elina Räsänen.

Tulipa pitkä selitys. Tunteiden kierrätys on kiertänyt myös ympyrän tullen tähän päivään. Toisaalta nämä viime vuodet ovat olleet aikamoista haaskausta, jos kaikkea mitataan rahalla kuten näköjään tänä päivänä tehdään. Olisin vaikka voinut tehdä vielä jotakin palkkatyötä, jos olisin ollut vapaa tietyistä rasitteista. Mutta turha sitäkään on pähkäillä.

Tässä kolmannessa iässä toimimme erilaisissa yhdistyksissä aivan vapaaehtoisesti ilman mitään palkkiota. Toinen vaihtoehtohan olisi pysytellä omien seinien sisäpuolella ja huomata pikkuhiljaa siirtyvänsä yhä enemmän pelkkiin arkirutiineihin omien ympyröiden pienentyessä. Itselleni tuottaa suurta iloa olla mukana karjalaisissa riennoissa omien mieltymysteni mukaisesti ja auttaa mahdollisuuksieni mukaan. Sukuseuran toiminta on myös siihen rinnastettavaa, täysin vapaaehtoista toimintaa. Harva on tietoinen siitä suuresta ilmaisen työn määrästä, mitä näissä yhdistyksissä toimivat ilolla tekevät. Kun jäämme eläkkeelle, tulemme aivan uuteen maailmaan, jossa enää harva tekeminen tuo lisäeuroja, mutta sitä enemmän tyydytystä siitä, että saamme toimia. Ilman näitä ahkeria toimijoita, myös monet kerhot ja yhdistykset kuihtuisivat kokonaan.

Huono kuva, mutta mielenkiintoinen. Siinä kirjoituskeskukset, joissa rukouskirjoja jäljennettiin 1400-luvulla. Huomatkaa, että molemmat sukuni seurakunnat ovat olleet tekemässä tätä työtä. Renko Hämeessä ja Uusikirkko Karjalassa. Kuolemajärven alue oli silloin vielä osa Uuttakirkkoa.

Ilmaisia iloja ja selviytymishuoneita on onneksi todella paljon. Palatakseni tuohon alkuun, niin eilen illalla poikkesin Kansallisarkiston keskiaikaillassa kuuntelemassa useiden tunnettujen tutkijoiden luentoja. Vanhimmasta kirjallisesta kulttuuristamme ennen Agricolaa kertoi meille yliopistolehtori, dosentti Tuomas Heikkilä Helsingin yliopistosta. Hän siirtyy Suomen Rooman instituutin johtajaksi elokuussa 2013. Tunnettu kirkkotutkija Markus Hiekkanen valotti minulle hyvin tutuksi tullutta asiaa taidehistorian opinnoista kertomalla Suomen keskiaikaisista kirkoista arkeologisen tutkimuksen valossa. Tuttu opiskeluni myötä oli myös FT Elina Räsänen, joka oli pitämässä meille syksyllä 2010 todella mielenkiintoista luentosarjaa Kuvan kerrostumat-otsikolla. Hänen aiheensa kosketteli kirkkotaiteen pyhimysten esiintymisiä koruissa, alttaritauluissa ja tekstiileissä. Hänen kanssaan kävimme aikoinaan myös Kansallimuseossa tutkimassa nimenomaan näitä samoja asioita. Lopuksi vielä professori Jussi-Pekka Taavitsainen Turun yliopistosta kertoi runsaiden yksityiskohtien valossa Turun tuomiokirkon pyhäinjäännöksistä ja kansainvälisestä reliikkitutkimuksesta.

Ilahduttavaa oli, että monessakin puheenvuorossa tuli Karjala esille luonnollisen osana Suomea  ja siellä tehtävät tutkimukset mm. Viipurin vanhan tuomiokirkon alueella. Lopuksi vielä katselimme salin perässä olevan näyttelyn, jossa  oli esillä joitakin Suomen vanhimpia asiakirjoja ja esineitä mm.vanhin Suomessa säilytettävä alkuperäinen asiakirja eli kuningas Birgerin suojeluskirje Karjalan naisille vuodelta 1316. Se on alunperin peräisin Viipurin kaupunginarkistosta. Jostakin kumman syystä olen siitä erityisen ylpeä, vaikka minulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Ehkä koen sen edelleenkin tuovan suojaa itselleni läpi satojen vuosien tähän päivään. Tässä linkki kuvaan Kansallisarkiston sivulla, omani ei oikein onnistunut.

Tilaisuus on päättynyt.

Ehkäpä kirjoitan Pyhästä Birgitasta ja nyt esillä olleesta Suomeen luovutetusta  reliikistä myöhemmin. Silläkin kun on yhteyksiä karjalaiseen historiaamme.

Kierrätystä yhtä kaikki nämäkin asiat. Lohdullista minulle oli, kun Tuomas Heikkilä mainitsi kertoessaan pergamenttien olevan peräisin noin 1500 kirjasta, että eihän se ole mitään teidän (meidän kuuntelijoiden) kotikirjastojenne rinnalla. Ehkä en ensi yönä näekään enää liian epätoivoisia unia kirjoista.

Tämän ehdin liittää eilen illalla Facebookiin seuraavalla tekstillä: Jokin kumma vaan vetää sinne yliopistokortteleihin illan hämärtyessä. Kun kävelin keskiaikaluentojen jälkeen Kansallisarkistosta, kohtasin tutun talon ja sen ikkunat ylimmässä kerroksessa. Nyt kotona vasta tajusin, että sininen viiva oli Helsinki 200 vuotta pääkaupunkina juhlavuoden huipentuma,nk. Unioninakselin yllä oleva valotaideteos.