Muistaminen ja irtipäästäminen

Lienen jo tuhat kertaa kirjoittanut, kuinka tärkeää on hidastella ja olla vain. Minullehan se on puoli ruokaa, että en enää ymmärrä, että kaikilla ei ole ihan samanlaista. Pitää mennä viilettää kuin viimeistä päivää, pitää osallistua kaikkiin kissanristiäisiin. Menoja on minullakin ollut ja tulee, mutta niiden jälkeen on hyvä pitää taukoa ja olla myös välillä poissa netistä.  Annan taas sormieni ja ajatuksista pulpahtavien mielleyhtymien viedä, minne sitten viekin.

Puutarhakuvat ovat kaikki tältä päivältä eli 10.4.2016.

Olen melko usein kirjoittanut muistista ja muistamisesta. Muutama vuosi sitten aloitin ”romaanin”, jossa palasin tähän maailmaan joskus kaukana tulevaisuudessa. Mennyt ja tuleva kohtasivat kertomuksessa ja henkilön kokemuksissa.  Muistan eläneeni romaania usein ajatuksissani ja sen idea taisi ensimmäisen kerran pulpahtaa mieleeni ajaessani kerran Turun moottoritietä joko Turkuun tai takaisin kotiin. Liikkeellä ollessa minulle käy usein niin.  Mutta muisti on salakavala. Se, mitä muistan ajatuksistani nyt, ei ehkä olekaan mennyt ihan niin kuin nyt muistan. Olen saattanut kirjata asian päiväkirjaani, josta voisin sen tarkistaa. Mutta asiahan ei ole ollenkaan niin tärkeä. Moni tarina ei ole tapahtunut aivan niin kuin se kerrotaan eteenpäin.

Ota mummi kuva! 5.4.2016

Tulevaisuudessa tiet kulkevat usein maanpinnan yläpuolella tai sujautamme paikasta toiseen pienillä häkkyröillä virtuaalisia teitä pitkin kuluttamatta matkoihin kovin pitkiä aikoja. Olin tullut menneisyydestä ratkaisemaan erästä arvoitusta. Tuossa vaiheessa minulle ei ollut vielä täysin selvää, mitä oli tapahtunut.  En viitsi kuluttaa aiheeseen nyt aikaa eikä se varmaan ketään edes kiinnostaisi. Enpä minäkään päässyt sen kanssa pidemmälle. Mietin vain, kuinkahan monta tällaista alkua minulla on ollutkaan…

Nuoruudessani aloitin montakin romaania, mutta ne kaikki jäivät kesken. Nytkään en saa mitään sen kummempaa aikaiseksi kun tällaisia muistinpurskahduksia aiheesta kuin aiheesta. Ehkä en haluakaan mitään valmiiksi. Jotkut kirjailijat ovat sanoneet, että kun saa kirjan valmiiksi, niin se olotila ei ole mieluinen. On täysin tyhjä olo. Miten sitten on laita tällaisilla harrastajakirjoittajilla, joille kirjoittaminen ei ole ammatti? Olen saanut sen kuvan tarkkaillessani, että heillä on yleensä mahdoton kiire saada jotakin aikaiseksi ja julkaistuksi. Joskus tuleekin mieleen, että olisivat sentään antaneet asian vielä hautua, kun tulos on kaikkea muuta kuin hyvä. Taitto on ties mistä kotoisin, tekstissä on paljon asia- ja painovirheitä. Kuvien paikkoja ei ole suunniteltu.

Käyttämättömät värit kirjoittamisessa, mutta miksi lilat ovat joukossa?

Tänä päivänä onkin tärkeää miettiä etukäteen, lähteekö edes julkaisemaan mitään paperikirjana. Kannattaa ehkä kokeilla ensin muussa muodossa. Tietenkin nämä ovat minun ajatuksiani ja jokainen tehköön oman päänsä mukaan. Minusta on ihana lukea kirjaa, jonka tekemisessä on nähty vaivaa, jonka jokainen sana on harkittu. Siksi vaikkapa tällainen blogikirjoittaminen on hyvää harjoitusta. Koko blogivaraston voi vaikka halutessaan hävittää. Tai joskus se häviää itsestään. Minusta on hyvä, että olin tallentanut kaiken ja olen säästänyt kaiken muunkin. Loppujen lopuksi silläkään ei ole mitään merkitystä.

Vähän aikaa sitten palasin vanhaan blogiin, jossa kirjoitin Marcel Proustin kirjasta ”Kadonnutta aikaa etsimässä”. Se kirja on kokonaisuudessaan aikamoinen sukellus muistin ja mielen maailmaan. En ole jaksanut lukea koko kirjasarjaa, mutta luen mielelläni, kun joku kirjoittaa sen herättämistä ajatuksista.

Minustakin olisi voinut tulla kirjallisuudentutkija, jos olisin ollut tasaisempi ihminen ja jos olisin jatkanut kirjallisuuden opiskelua yliopistossa enkä olisi lähtenyt etsimään onnea muualta. Minusta olisi voinut tulla myös taidehistorioitsija tai vaikka jotakin muuta vaikkapa toimittaja. Hienot mahdollisuudet vaikka mihin uinuvat meissä kaikissa, mutta useimmiten elämä menee omia polkujaan pitkin. Onneksi voimme nauttia muiden kirjoittamista kirjoista ja tutkimuksista.

Joskus hiukan kirpaisee, että nyt on ehkä liian myöhäistä aloittaa hieno "ura". Tosin olen jossakin vaiheessa ymmärtänyt, että kaltaiseni yleisihmiset, jotka ovat kiinnostuneet lähes kaikesta maan ja taivaan välillä, eivät koskaan saavuta mitään sen kummempaa. Olen silti todistanut itselleni, että vaikka rönsyilenkin enkä ole aina riittävän kurinalainen, pystyisin siitä huolimatta mihin vain. En tarvitse kultaa enkä kunniaa. Siksi en olisi sitä uraa edes aloittanut. Pelkkä oppiminen ja opiskelu on arvo itsessään.

En edes jaksa enää päntätä muistiini mitään tietoa ulkoa vaan ajatukseni karkailevat useimmiten vapaalle löytääkseen jotakin ihan muuta, pienen pätkän menneestä elämästä. En edes halua muistin vaellusta kuriin. Olen lueskellut pientä kirjasta, esseekokoelmaa, joka nimenomaan käsittelee muistia, aihetta, johon minäkin aina palaan (Marja Saarenheimo. Muistamisen vimma. Osuuskunta Vastapaino. Tampere. 2012.)

Yksi luvuista sattui koskettamaan juuri Marcel Proustia, kadonnutta aikaa ja tahatonta muistamista.  Lehmuksenkukkatee ja madeleineleivos ovat klassinen kohta, jonka kaikki tietävät. Mutta että Proust olisi kirjoittanut romaaninsa elämäntaito-oppaaksi itselleen? Ehkä se voisi olla sitä meillekin? Näin ainakin Alain De Bottonin teoksen ”Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi” mukaan (jonka kirjan olen myös valitettavasti pakannut banaanilaatikoihin autotalliin). Nykyihmiselle ”Kadonnutta aikaa etsimässä” voi siis olla muistelmateos ja opas rauhallisempaan elämään, jossa ihminen tajuaa, että pitää lakata haaskaamasta aikaa ja nähdä elämän arvo sellaisenaan. Proustin teos voi olla opas hidastamiseen, tunteiden ilmaisemiseen, ystävyyteen, rakkauteen ja antaa ohjeita siitä, miten oppisimme olemaan läsnä ja tässä.

On hyvä muistaa, että muistaminen ja muistelukin ovat elämää juuri nyt ja tässä, vaikka siinä saatamme etsiä jotakin menneestä, omastamme tai muiden.

Kun luin aiheesta, niin jälleen kerran sana madeleineleivos vei minut hetkessä Helsinkiin ja niihin ihaniin aleksanterinleivoksiin, joita söin 1960-luvulla. Aivan samanlaisia ei ole enää tai sitten muistoni niistä on muodostunut omanlaisekseen. Tästäkin muistosta olen kirjoittanut, mutta en jaksa kahlata kaikkia neljän vuoden kirjoituksia mapista kopioidakseni pätkän tähän. On myös totta, että aina muiston palauttaminen ei onnistu. Se vaatii eräänlaista irtipäästämistä. Päänsärkyisenä ja väsyneenä se ei ainakaan  onnistu, siitä minulla on kokemusta.

Myöskään arkinen siivoaminen ja kotitöiden tekeminen eivät edesauta, vaikka ovatkin mainio tapa irtautua asioista, ainakin sellaisista, jotka tuntuvat välillä melkein työltä. En kylläkään tarkoita tällä vapaata kirjoittamista.

Hetket

Aloin palella. Istahdin lukemaan Virginia Woolfin kirjaa ”Vuodet” (The Years, Savukeidas 2013, suomentaja Ville-Juhani Sutinen ).  Vuodet on Woolfin viimeinen elinaikanaan julkaisema teos.  Suomentajan kirjoittamasta esipuheesta selviää, että Virginia Woolf oli suunnitellut kirjaa jo pitkään 1930-luvulla tarkoituksena tehdä siitä esseitä sisältävä romani erilaisten naisten elämänpiireistä pitkällä aikavälillä. Lopulta hän luopui tästä suunnitelmasta ja muutti teoksen puhtaasti fiktioksi. Romaani kuvaa ajanjaksoa aina 1880-luvulta 1930-luvulle. Se on melkein sama ajanjakso kuin Woolfin oma elämä (1882-1941).  Tarina kertoo Pargiterin perheen henkilöistä ja näiden lähipiiristä väläyksinä eri vuosilta. Vaikka olen vasta kirjan alussa, taisin jäädä koukkuun. 

Luepa tämä lainaus (s. 24):

”Tytöt jäivät kuitenkin vielä seisomaan ikkunan äärelle ja katselivat kadulle. Krookukset loistivat keltaisina ja violetteina etupihan puutarhassa. mantelipuiden ja likusterien oksien päissä oli vihreää. Äkillinen tuulenpuuska pyyhkäisi katua ja kuljetti paperinpalan jalkakäytävää pitkin. Sen perässä seurasi pieni pölypyörre. Kattojen yllä loisti punainen ja oikukas lontoolainen auringonlasku, joka sai ikkunan toisensa jälkeen leimuamaan keltaisena. Kevätilta oli kesytön, ja jopa Abercorn Terracella valo muuttui kultaisesta mustaksi ja mustasta kultaiseksi. Pian Delia hellitti kätensä verhoilta, kääntyi ja asteli takaisin salongin puolelle. Sitten hän sanoi….”

Tai sitä voi olla vaikea kuvata. Jokin tarttuu kiinni ja pitää otteessaan.  Miten niin taitavia kirjoittajia onkaan olemassa? Että se välittyy myös toiselle kielelle käännettyyn teokseen. Olen myös edellisessä Polulle kauas -blogissani aikoinaan kirjoittanut Virginia Woolfin aiheuttamista tuntemuksista liittyen ”Naisen huone” –nimiseen teokseen.  Miksi nyt kaiken tietokirjallisuuden keskellä tartuin tähän kirjaan?  Kirjat ovat kautta aikojen tippuneet eteeni hyllystä kutsuen tarttumaan niihin, lukemaan niitä ja jopa vielä kirjoittamaan niistä. Kaikki omaksi ilokseni ja ehkä myös avukseni.

Satuin äskettäin muistelemaan jälleen kerran sitä iltaa maaliskuun lopussa 2003, kun vein asiakkaitani elokuviin katsomaan elokuvaa ”Tunnit”.  Asia johtaa toiseen ja kuljeskellessani kirjastossa, Virginia Woolf tuli mieleeni.

Istuessamme elokuvissa katsomassa tuota vaikuttavaa elokuvaa, äitini kävi kuolinkamppailuaan. Kun istahdin bussiin kotimatkalle, laitoin puhelimeni päälle ja siinä samassa sisareni soitti ja kertoi tapahtuneen.

Elokuvassa  Nicole Kidman näytteli kirjailijaa. Elokuva perustui  Michael Cunninghamin kirjaan ”Tunnit”, joka taas sai ideansa erityisellä tavalla Virginia Woolfin kirjasta ”Mrs  Dalloway”. Tapani mukaan en käy täällä kertomaan kirjojen ja elokuvien juonia, koska niistä löytyy netistä mahdottoman paljon tietoa.

Ajattelemme ja puhumme vanhempiemme kuolemasta silloin tällöin. Olisi oikeastaan pitänyt puhua jo aiemmin, mutta senhän oppii vasta myöhemmin, sen, että kuolema pitää ottaa mukaan keskusteluihin jo paljon aiemmin kun sen teemme. Mutta niin kauan kun vanhempamme ja läheisemme elävät, pidämme heitä kuolemattomina. Kuolemasta puhuminen saattaa joissakin ympäristöissä olla täysin luonnollista.  Minulle asiat tulivat eteen vasta niiden tapahduttua ja en ollut ollenkaan valmistautunut niin luonnollisiin asioihin. Lapsena ja nuorena ja sitten myös aikuisena työnsin aiheen pois mielestäni.

Olen kirjoittanut vanhemmistani usein ja kirjoitan jatkossakin. Äidin kuolemaan ja hautaukseen liittyvistä asioita sivusin 31.12.2014 kirjoittamassani blogissa, jonne pääset tästä. Omien vanhempien ja sisaren kuoleman jälkeen suhtautuminen kuolemaan on muuttunut erilaiseksi.  Niin kai se ihmisen elämä kaartuu pikkuhiljaa kohti kuolemaa.

Vanhoja asioita ja omaa suhtautumista niihin aiemmin, sitä kaikkea ei voi muuttaa enää, vaikka haluaisi. Mutta voin aina kirjoittaa niistä, elämämme kokemukset ovat muokanneet minut juuri sellaiseksi kun olen. Jokaisesta pienestäkin piirteestäni, kokemuksistani, ajatuksistani, kohtaamisistani, jokaisesta tunnistani, päivästäni, vuodestani voin sentään kirjoittaa. En olisi koskaan lapsena ja nuorena uskonut, että omaisin joskus niin rikkaan sisällön, josta ammentaa loputtomiin. Sitten on vielä muiden panos siihen kaikkeen. Ei varmaan ole mitenkään sattumaa, että aika ajoin olen joidenkin ystävieni kanssa puhunut aiheesta kirjoittaa jotakin yhdessä.  Torniolaisen Elisan kanssa suunnittelimme aikoinaan kirjoittavamme saippuaoopperan. Oma elämäni oli silloin yhtä komediaa, tragediaa ja draamaa yhtä aikaa. Löydän sen kaiken vielä nytkin käsin kosketeltavan tuoreena ja elävänä päiväkirjoissani. Tarkoitus oli kuitenkin vain ammentaa siitä kaikesta ja tuoda siihen piirteitä kaikesta muustakin kokemastamme.

Vastaavanlaista kirjoittamista olen pohtinut muidenkin kanssa, mutta siihenhän se on jäänyt. Nyt tässä kirjoittelen yksikseni niitä näitä pitääkseni sormeni vetreinä ja ajatukseni kasassa. Kirjoitan pysyäkseni kirjoittamisen virrassa. Muitakin suunnitelmia on pyörinyt mielessäni, mutta ne ottavat tuulta alleen, jos on aihetta ja löytyy innostusta.

Hetket. Niistähän tämä elämä muodostuu. Kun luen Virginia Woolfin kirjaa eteenpäin, niin lähes joka sivulta kohtaan sanan tai lauseen, joka johtaa omiin muistoihini.  Ne ovat kuitenkin piilossa tunnelmien, värien, valojen ja esineiden takana.  Niitä omiani olen sivunnut usein näissä blogeissani.  En vaan enää muista, mitä kaikkea olen kirjoittanut ja saatan toistaa itseäni. Mutta onkohan se kaiken kaikkiaan niin pahasta?

Kun auringon valo osui olohuoneen lattialla olevaan maljakkoon, johon olin kerännyt maitohorsmia, sen iltapäivän tunnelma!  Kuinka lähellä olin sillä hetkellä sitä, että minusta olisi kuoriutunut taiteilija, oikea taiteilija eikä vain ihminen, jolla oli halu olla taiteilija. Palaan siihen ajatelmaan usein. Siitäkin huolimatta, että äitini sanoi aina maitohorsmien tuovan hänen mieleensä sodan.  Sodan ja taistelujen hävittämät avoimet alueet Karjalassa kasvoivat jatkosodan vuosina horsmaa.  Enpä tullut kysyneeksi, käyttivätkö he rintamalla maitohorsman lehtiä ruoanlaitossa. Kun ei ole tarpeeksi tietoa, ei edes osaa tehdä oikeita kysymyksiä. Ruoastahan oli silloin sota-aikoina pulaa ja toimitusmatka oli pitkä. 

Maitohorsman lehdet sisältävät runsaasti mm. C-vitamiinia. Äitini kommentin yhdistin taisteluissa kuolleisiin sotilaihin, joihin he usein maastossa törmäsivät.  Siellä ne (oletan venäläiset) makasivat maitohorsmien keskellä ja sotilaiden veri oli virrannut maahan ja siitä versoivat nuo komeat kukat, joita minä nuorena keräsin maljakkoon maalatakseni niitä. Mikä mahtava kontrasti!

Olen palellut melkein koko sateisen päivän.  Puutarha sai jäädä odottamaan. Jatkan vielä hetken Virginia Woolfin kanssa.  Niin vaikka olisi muutakin tekemistä.

.