Muistaminen ja irtipäästäminen

Lienen jo tuhat kertaa kirjoittanut, kuinka tärkeää on hidastella ja olla vain. Minullehan se on puoli ruokaa, että en enää ymmärrä, että kaikilla ei ole ihan samanlaista. Pitää mennä viilettää kuin viimeistä päivää, pitää osallistua kaikkiin kissanristiäisiin. Menoja on minullakin ollut ja tulee, mutta niiden jälkeen on hyvä pitää taukoa ja olla myös välillä poissa netistä.  Annan taas sormieni ja ajatuksista pulpahtavien mielleyhtymien viedä, minne sitten viekin.

Puutarhakuvat ovat kaikki tältä päivältä eli 10.4.2016.

Olen melko usein kirjoittanut muistista ja muistamisesta. Muutama vuosi sitten aloitin ”romaanin”, jossa palasin tähän maailmaan joskus kaukana tulevaisuudessa. Mennyt ja tuleva kohtasivat kertomuksessa ja henkilön kokemuksissa.  Muistan eläneeni romaania usein ajatuksissani ja sen idea taisi ensimmäisen kerran pulpahtaa mieleeni ajaessani kerran Turun moottoritietä joko Turkuun tai takaisin kotiin. Liikkeellä ollessa minulle käy usein niin.  Mutta muisti on salakavala. Se, mitä muistan ajatuksistani nyt, ei ehkä olekaan mennyt ihan niin kuin nyt muistan. Olen saattanut kirjata asian päiväkirjaani, josta voisin sen tarkistaa. Mutta asiahan ei ole ollenkaan niin tärkeä. Moni tarina ei ole tapahtunut aivan niin kuin se kerrotaan eteenpäin.

Ota mummi kuva! 5.4.2016

Tulevaisuudessa tiet kulkevat usein maanpinnan yläpuolella tai sujautamme paikasta toiseen pienillä häkkyröillä virtuaalisia teitä pitkin kuluttamatta matkoihin kovin pitkiä aikoja. Olin tullut menneisyydestä ratkaisemaan erästä arvoitusta. Tuossa vaiheessa minulle ei ollut vielä täysin selvää, mitä oli tapahtunut.  En viitsi kuluttaa aiheeseen nyt aikaa eikä se varmaan ketään edes kiinnostaisi. Enpä minäkään päässyt sen kanssa pidemmälle. Mietin vain, kuinkahan monta tällaista alkua minulla on ollutkaan…

Nuoruudessani aloitin montakin romaania, mutta ne kaikki jäivät kesken. Nytkään en saa mitään sen kummempaa aikaiseksi kun tällaisia muistinpurskahduksia aiheesta kuin aiheesta. Ehkä en haluakaan mitään valmiiksi. Jotkut kirjailijat ovat sanoneet, että kun saa kirjan valmiiksi, niin se olotila ei ole mieluinen. On täysin tyhjä olo. Miten sitten on laita tällaisilla harrastajakirjoittajilla, joille kirjoittaminen ei ole ammatti? Olen saanut sen kuvan tarkkaillessani, että heillä on yleensä mahdoton kiire saada jotakin aikaiseksi ja julkaistuksi. Joskus tuleekin mieleen, että olisivat sentään antaneet asian vielä hautua, kun tulos on kaikkea muuta kuin hyvä. Taitto on ties mistä kotoisin, tekstissä on paljon asia- ja painovirheitä. Kuvien paikkoja ei ole suunniteltu.

Käyttämättömät värit kirjoittamisessa, mutta miksi lilat ovat joukossa?

Tänä päivänä onkin tärkeää miettiä etukäteen, lähteekö edes julkaisemaan mitään paperikirjana. Kannattaa ehkä kokeilla ensin muussa muodossa. Tietenkin nämä ovat minun ajatuksiani ja jokainen tehköön oman päänsä mukaan. Minusta on ihana lukea kirjaa, jonka tekemisessä on nähty vaivaa, jonka jokainen sana on harkittu. Siksi vaikkapa tällainen blogikirjoittaminen on hyvää harjoitusta. Koko blogivaraston voi vaikka halutessaan hävittää. Tai joskus se häviää itsestään. Minusta on hyvä, että olin tallentanut kaiken ja olen säästänyt kaiken muunkin. Loppujen lopuksi silläkään ei ole mitään merkitystä.

Vähän aikaa sitten palasin vanhaan blogiin, jossa kirjoitin Marcel Proustin kirjasta ”Kadonnutta aikaa etsimässä”. Se kirja on kokonaisuudessaan aikamoinen sukellus muistin ja mielen maailmaan. En ole jaksanut lukea koko kirjasarjaa, mutta luen mielelläni, kun joku kirjoittaa sen herättämistä ajatuksista.

Minustakin olisi voinut tulla kirjallisuudentutkija, jos olisin ollut tasaisempi ihminen ja jos olisin jatkanut kirjallisuuden opiskelua yliopistossa enkä olisi lähtenyt etsimään onnea muualta. Minusta olisi voinut tulla myös taidehistorioitsija tai vaikka jotakin muuta vaikkapa toimittaja. Hienot mahdollisuudet vaikka mihin uinuvat meissä kaikissa, mutta useimmiten elämä menee omia polkujaan pitkin. Onneksi voimme nauttia muiden kirjoittamista kirjoista ja tutkimuksista.

Joskus hiukan kirpaisee, että nyt on ehkä liian myöhäistä aloittaa hieno "ura". Tosin olen jossakin vaiheessa ymmärtänyt, että kaltaiseni yleisihmiset, jotka ovat kiinnostuneet lähes kaikesta maan ja taivaan välillä, eivät koskaan saavuta mitään sen kummempaa. Olen silti todistanut itselleni, että vaikka rönsyilenkin enkä ole aina riittävän kurinalainen, pystyisin siitä huolimatta mihin vain. En tarvitse kultaa enkä kunniaa. Siksi en olisi sitä uraa edes aloittanut. Pelkkä oppiminen ja opiskelu on arvo itsessään.

En edes jaksa enää päntätä muistiini mitään tietoa ulkoa vaan ajatukseni karkailevat useimmiten vapaalle löytääkseen jotakin ihan muuta, pienen pätkän menneestä elämästä. En edes halua muistin vaellusta kuriin. Olen lueskellut pientä kirjasta, esseekokoelmaa, joka nimenomaan käsittelee muistia, aihetta, johon minäkin aina palaan (Marja Saarenheimo. Muistamisen vimma. Osuuskunta Vastapaino. Tampere. 2012.)

Yksi luvuista sattui koskettamaan juuri Marcel Proustia, kadonnutta aikaa ja tahatonta muistamista.  Lehmuksenkukkatee ja madeleineleivos ovat klassinen kohta, jonka kaikki tietävät. Mutta että Proust olisi kirjoittanut romaaninsa elämäntaito-oppaaksi itselleen? Ehkä se voisi olla sitä meillekin? Näin ainakin Alain De Bottonin teoksen ”Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi” mukaan (jonka kirjan olen myös valitettavasti pakannut banaanilaatikoihin autotalliin). Nykyihmiselle ”Kadonnutta aikaa etsimässä” voi siis olla muistelmateos ja opas rauhallisempaan elämään, jossa ihminen tajuaa, että pitää lakata haaskaamasta aikaa ja nähdä elämän arvo sellaisenaan. Proustin teos voi olla opas hidastamiseen, tunteiden ilmaisemiseen, ystävyyteen, rakkauteen ja antaa ohjeita siitä, miten oppisimme olemaan läsnä ja tässä.

On hyvä muistaa, että muistaminen ja muistelukin ovat elämää juuri nyt ja tässä, vaikka siinä saatamme etsiä jotakin menneestä, omastamme tai muiden.

Kun luin aiheesta, niin jälleen kerran sana madeleineleivos vei minut hetkessä Helsinkiin ja niihin ihaniin aleksanterinleivoksiin, joita söin 1960-luvulla. Aivan samanlaisia ei ole enää tai sitten muistoni niistä on muodostunut omanlaisekseen. Tästäkin muistosta olen kirjoittanut, mutta en jaksa kahlata kaikkia neljän vuoden kirjoituksia mapista kopioidakseni pätkän tähän. On myös totta, että aina muiston palauttaminen ei onnistu. Se vaatii eräänlaista irtipäästämistä. Päänsärkyisenä ja väsyneenä se ei ainakaan  onnistu, siitä minulla on kokemusta.

Myöskään arkinen siivoaminen ja kotitöiden tekeminen eivät edesauta, vaikka ovatkin mainio tapa irtautua asioista, ainakin sellaisista, jotka tuntuvat välillä melkein työltä. En kylläkään tarkoita tällä vapaata kirjoittamista.