Solitude

Hiljainen tiistaiaamupäivä aivan syyskuun lopussa. Mielessäni suunnittelen aamuisin, mitkä asiat ovat kiireellisimpiä hoitaa ja tehdä. Kun ajattelen taaksepäin, huomaan kyllä, että jossakin vaiheessa, ehkä korona-ajan alkupuolella tapahtui jotakin, joka teki minusta vanhan. Sen saman huomasin monissa tuntemissani ihmisissä. Vanheneminen jatkui ja jatkuu. Välillä olen yrittänyt pyristellä siitä irti. Itse asiassa siksi en ole luopunut vapaaehtoisista tehtävistäni enkä kirjoittamisesta, vaikka jotkut ovat sitä ehdottaneet. Ikätovereistani jotkut eivät tahdo myöntää, että he ovat vanhoja. Kysynkin, mitä tietoa ja tunnetta heillä on enemmän kuin minulla?

Myönnän, että olen ehkä myös yrittänyt työntää vanhuuden viittaa päältäni, en kieltämällä vaan yrittämällä enemmän. Joskus tuntuu siltä, että vanhuus on yhtä vaikeaa aikaa kuin nuoruus ennen aikuisuutta. Onhan se! Muistan todella hyvin kaikki vaikeudet ja yritykset paeta ”liiallista” nuoruutta. Kunpa ehtisin vielä kirjoittaa siitäkin lisää. Lapsiani ja lapsenlapsiani ei kiinnosta tippaakaan kuulla tästä aiheesta, mutta... Voisi riittää, että postaan Instaan lyhyenlyhyitä tiivistyksiä aiheesta. Tuskin he tai kukaan muukaan edes lukevat niitä  saati miettivät syvällisemmin niiden pohjimmaista sisältöä, mikä oli toiveeni ja taka-ajatukseni. Voisin jättää senkin jatkossa tekemättä.

Tuli karvas voimien kariseminen, palaminen loppuun ja yksinäinen elämä. Samanaikaisesti ymmärsin maailman muuttuneen kertaheitolla kohtalokkaasti. Ikään kuin minua ei olisi enää edes olemassa.

Pari tuntia sitten kuulin ulkoa kovaa tasaista jyrinää, aivan kuin isot pommikoneet lentäisivät taivaalla. Se oli ehkä kuviteltua ottaen huomioon tämän ajan uutisoinnin ja todellisuuden sen takana. Sodan uhka tuntuu välillä käsin kosketeltavalta. Siihen sisältyy myös maailman muuttuminen hirveäksi paikaksi, demokratian, tasa-arvon, ihmisarvon ja luontoarvojen hävittäminen. Monet sanovat, etteivät he seuraa enää uutisointia.

Sitten toisaalta tunnen, että kaikki on kuin ennen. Vaikkei olekaan. Arkinen hyörintä jatkuu kylillä ja kaupungeissa. Alkuviikon päivät vietän useimmiten täydessä hiljaisuudessa säästääkseni itseäni. Oikeastaan se on lääkkeiden sanelema asia.

Eilen kirjoitin erästä tekstiäni seuraavaan Markkulan Viestiin valmiiksi helpottaakseni tulevia töitäni. Olin aloittanut sen jo aikoja sitten ja kerännyt materiaalia siihen. Kesken jääneiden juttujen jatkaminen on joskus työlästä. Tiedostoni koneella ovat tupaten täynnä (asiaa) ja pääni on välillä ollut sekaisin, mikä on näkynyt kirjoituksissani. Aikaa menee tavallista enemmän. Ennakointi on silti tärkeää.

Lämmin kissa kiipesi syliini ja käpertyi olkapäälleni ja halaa minua kehräten. Kiitos Minni! Nyt jaksan taa askeleen eteenpäin.

keskiviikko 1.10. Mitä, aloitinko tämän kirjoittamisen eilen? Minusta on tullut hajamielinen.  Eilen kävin illansuussa kaupassa. Olin loputtoman väsynyt ja mietinkin usein, olenko vakavasti sairas. Tällaiset ajatukset juolahtavat mieleeni erityisesti alkuviikon päivinä. Nukun öisin huonosti, juoksen koko ajan vessassa, päivälläkin väsyttää. Kun sitten saan tehtyä jotakin kuten käytyä edes kaupassa, tuntuu hyvältä, että on tehnyt jotakin. Minnillä oli vatsavaivoja eilen, mikä on aika harvinaista ja ajattelin jo, että hänet pitäisi viedä lääkäriin. Ajattelin seurata ja nyt näyttää paremmalta. Minnin vatsa toimii. Kaksi vanhaa naista pitää huolta toisistaan.

Viime viikolla käydessäni lähikaupassa, huomasin ambulanssin kaupan sisäänkäynnillä. Kun tulin kaupasta näin, että autossa oli elvytys meneillään. Joku ihminen oli saanut kohtauksen kauppamatkallaan. Kulkiessani kiinnitän aina huomiota pieniin asioihin. Edellä mainittu voi olla pieni muille, mutta äärimmäisen suuri joillekin. Päivän aikana en ehdi tehdä paljon, mutta teen silti koko ajan jotakin. Aivot toimivat järjestelmällisesti ja suunnittelevat asioita. Ihminen on joskus ohjelmoinut itsensä tekemään asioita ottaen huomioon jaksamisensa, mahdollisuutensa ja osaamisensa. Niistä mikään ei ole pysyvä vakio.  

Tänään meillä oli jälleen sukukirjatoimikunnan kokous, jota olemme pitkään pitäneet keskiviikkoisin kello 11. Saanemme kirjan taittoon ja painoon lähetettäväksi kuun lopussa. Mainitsen asian tässä, mutten jaksa kaksituntisen kokouksen jälkeen kirjoittaa aiheesta enempää. Sen verran innostuin, että kaivoin sukuseuran arkistoni eli osan pöytäkirjoista järjestettäväksi. Olin sen jo aiemmin aloittanut, koska on tarpeellista riittävän ajoissa siirtää arkistoja muille. Itse asiassa tänään otin ne esiin etsiäkseni valokuvia pöytäkirjojen kokousten päiväysten viittaamiin kokouksiin.  Väsähdin nopeasti, mutta päiväykset ehdin kirjata.

Olen verrattuna entisiin aikoihin hyvin saamaton. Kirjaan asioita ajatuksiini toimintaa varten, mutten sitten toimi niiden mukaan vaan lykkään asioita.

seuraavana päivänä 12.21

Sain vihdoin aikaiseksi käydä jokilaaksossa, jossa poikkesin Alexin kanssa viimeksi, helteisennä päivänä 27.7. tarkistamassa, oliko tulva laskenut. Olihan se, mutta polut olivat täysin tukossa, mahdottomia kulkea. 

Nyt pääsin kulkemaan koko oman reittini ryteikössä ja sitten kävely/pyörätietä pitkin. Oli tosin aika kuraista ja kuten olen aiemmin maininnut, maasto on aika vaikeaa puiden juurien takia. Vaatii luonnetta lähteä sellaiselle reitille. Taas tuli mieleeni, että kyllä meillä täällä Tuusulassa on rakennettu hullun lailla kouluja, päiväkoteja, prismoja, mutta jokilaakso ja joki on päästetty kasvamaan umpeen. Jokilaakso on nimetty Tuusulan arvokkaaksi kulttuurimaisemaksi. Olen seurannut aluetta aina vuodesta 2000 alkaen, kun muutin toisen kerran Tuusulaan. Suunnitelmia on olemassa, ollut jo 2005–2006 alkaen, mutta sen jälkeen olen surullisena katsellut, kuinka hienot maisemat ovat kasvaneet umpeen.  En kirjoita siitä nyt sen enempää kuten en kirjoita Hyrylän alueen umpeen rakentamisesta.

Tein tunnin pituisen kävelylenkin ja olin ilahtunut voimieni palaamisesta ja käsieni käytön helpottumisesta. Vasta paluumatkalla alkoi tuntua selässä ja polvissa.  Olen taas kiitollinen. Kaikkina päivinä en ehkä pystyisi tuota lenkkiä tekemään. Syksyn väriloisto on tänä vuonna laimea. Katsoin, että edessä on useita tämän päivän kaltaisia pilvisiä ja kylmähköjä päiviä. Ne sopisivat kyllä lenkkeilyyn, puolen päivän aikoihin muita ihmisiä ei ole juuri liikkeellä. 

Pitää myös alkaa kaivella pipoja ja käsineitä esiin.  

4.10. Lähdin jo ennen kello 10 ruokakauppaan ja yllätyin, kuinka paljon siellä oli ihmisiä lauantaiaamuna.  Ajaessani S-marketin pihalle, ajattelin korona-aikaa, jolloin vanhusten kuten minun piti mennä kauppaan aikaisin aamulla. Parkkipaikka oli silloin useimmiten melkein tyhjä. Myös nyt, jotkut vanhat ihmiset kulkevat maski päällä. Korona-ajan kauhu on vaikea saada mielestä pois. Vaikean ajan trauma elää meissä vielä syvällä. Tämä asia tulee edelleen usein mieleeni.

Eteen tulee sanoja, jotka herättävät minussa ajatuksia. Jo aiemmin kuin nyt, mielessäni on pyörinyt sana solitude, jonka aion panna tämän blogipostauksen otsikoksi. Se nimittäin kuvaa minun tämänhetkistä elämääni. 

Solitude on, kuten monet sanat monimerkityksellinen eli sen voi ymmärtää monin tavoin.  Sen voisi ymmärtää yksinäisyydeksi, mutta se voi myös olla yksinoloa, itse valittua olotilaa, joka voi tietenkin olla myös pysyvä olotila kuten vanhoilla ihmisillä yleensä. Eli solitude on osittain itsevalittu ja myös olosuhteiden ja oman persoonan luoma olotila kuten minun tapauksessani. Minun osaltani se on myös vähittäistä asettautumista omaan rauhaani, omilla ehdoillani, johon sallin ja haluan mielellään muiden yhteydenotot ja osallistumiset, keskustelut, ilot ja surut.