Kuljen juuria pitkin menneeseen

Sukututkimusta harrastava ihminen joutuu mitä ihmeellisimpiin koukeroihin pelkästään siitä syystä, että on sukututkija. Milloin tutkii pätkän jonkun tunnetun ihmisen sukua, sitten hetken päästä palaa tuttuihin ympyröihin, omien sukujen eri haarojen tutkimiseen.  Aika loppuu aina kesken, mutta ei se mitään, tutkimisen voi lopettaa milloin vain ja jatkaa, kun taas siltä tuntuu. Joskus kuluu pitempi aika eikä enää muistakaan aloittaneensa jostakin pätkästä. Eikä tässä kaikki, mutta ne muut koukerot ovat toisen jutun aihe.

Tässä se alue maantieteellisesti, jonen tämä blogi vie. Olen merkinnyt karttaan tähdellä Uittamon Hausjärvellä ja Vehmaisten kylän Rengossa.

Kun aloin oikein kunnolla paneutua sukututkimukseen siinä joskus 2011 alkaen, olin aluksi äärettömän innostunut kaikesta. Nyt melkein hävettää, että kirjoitin Kuolemajärveläinen-lehteen jutun aivan kuin olisin keksinyt koko sukututkimuksen. Tuntui niin hienolta, kun käymieni kurssien opit menivät täysin perille ja asiat loksahtivat paikoilleen. Olen sittemmin kyllä huomannut, etten ole ollenkaan ainoa hurahtanut. Sukututkimusta harrastetaan todella paljon. Kukin tavallaan. Rippikirjojen ahkera selaaminen on tuottanut tulosta, tutkija on selkeästi kehittynyt. Enää en halua tehdä siitä numeroa eikä kaikkien kanssa edes kannata alkaa keskustelua aiheesta.

Nykyinen tarkkasilmäisyyteni kirkonkirjoja lukiessa jopa nolottaa syystä, että huomaan usein muiden sukututkimuksissa virheitä. Teen toki virheitä itsekin koko ajan ja korjailen myöhemmin tekemiäni kirjauksia. Minun on vaikea alkaa esittää tutkimuksiani ennen kuin on lähes sataprosenttisen varma. Ja voiko sittenkään olla varma, mutta on silti tehnyt parhaansa.

Veijo Meren isoäidin sukupuuta

Veijo Meren sukujuuret

Joskus maalis-huhtikuussa minulla oli lainassa eräs kirja, jossa eteeni tuli jälleen sukupuu, johon takerruin. Luin tai oikeammin selasin Hannes Sihvon ja Risto Turusen kirjaa ”Täynnä liikettä” (SKS: toimituksia 710, 1998), joka kertoo Veijo Merestä. Kirjailija oli syntyisin Uittamolta Ryttylän kupeesta, eteläisestä Hämeestä, Hausjärveltä, Riihimäen pohjoispuolelta. Se on suoraa linnuntietä vain noin parinkymmenen kilometrin päässä omasta lapsuudenkodistani Rengon syrjäkylillä.

Veijo Meri sattui olemaan isälleni 7. serkku eli heillä molemmilla on juuret 1663 syntyneessä Sipi Heikinpoika Markkulassa, joka on lähtöisin Rengosta, pienestä pitäjästä Hämeenlinnan kupeessa, joka nykyään siis kuuluu kylänä Hämeenlinnaan.  Veijo Meren esiäiti on 1700 Rengossa syntynyt Anna Sipintytär ja isäni ja siis myös minun juuret alkavat tämän sisaresta 1702 syntyneestä Liisa Sipintyttärestä. 

Veijo Meri syntyi 1928 Viipurissa sen synnytyslaitoksella Kannaksentiellä Väinö ja Anna Meren s. Sallinen perheeseen, jossa hänen isänsä palveli siihen aikaan Taistelukoulussa koulutusaliupseerina, kersanttina (tiedot olen ottanut em. kirjasta). Veijon äiti mm. toimi torikauppiaana Viipurissa, hän oli lähtöisin Pohjois-Karjalasta. Perhe muutti Valkjärvelle kasarmille isän työn takia Polkupyöräpataljoona 2:ssa eli myöhemmin Jääkäripataljoona 2:ssa.  Sen enempää en kerrokaan. Kirjassa käydään koko Veijo Meren ja hänen vanhempiensa elämä seikkaperäisesti läpi.

Takerruin siis kirjan sukupuuhun. En puutu tässä sen kaikkiin yksityiskohtiin kuten esimerkiksi hänen mahdolliseen sukuyhteyteensä Aleksis Kiven kanssa. Olen Markkulan sukuseurassa sihteerinä ja siksi erityisesti tämän Rengosta lähtöisin olevan suvun asiat kiinnostavat monella tapaa. Sukuun liittyy paljon merkittäviä henkilöitä, mutta myös meitä tavallisia ihmisyksilöitä, joiden tarinat oikeastaan kiehtovat minua eniten.

Kirjailija Veijo Meren juuret Markkulan sukuun tulevat hänen isänsä äidin Aliina Wilhelmiina Uittamon isän Vanajan Idänpäästä olleen Heikki Kustaa Erkinpojan kautta s. 1839, jonka isoisä Kalle Kallenpoika Huovila s. 1751 on tullut avioituessaan Urjalan Välkkilän Isotalosta Vanajalle. Kallen äiti on mennyt Urjalaan aikanaan Isotalon emännäksi. Hän oli Rengon Markkulassa noin 1700 syntynyt Anna Sipintytär Markkula kuten aiemmin mainitsin. 

Tätä osuutta ei ole kerrottu mainitsemassani kirjassa vaan turvauduin osittain Markkulan sukuseuran viralliseen sukututkimukseen ja lisäksi omiin lisätutkimuksiini.  Aloittaessani tutkimisen ja samalla rinnalla kirjoittamisen, huomasin taas kerran, miten asiat johdattavat toiseen. Olemme nimittäin järjestämässä Markkulan sukuseuran kesäretkeä Urjalaan ja tuota Urjalan Isotaloa suunnittelimme yhdeksi kohteeksemme. Retki toteutuu vasta elokuussa ja pääkohteemme on toisen suuren suomalaisen kirjailijan elämä eli tutustumme Väinö Linnan jalanjälkiin Pentinkulmalla. 

Veijo Meren sukupuu alkaa kirjan sivulta 32. Huomioni kiinnittyi lauseeseen:

 ”Antti Jaakonpojan ja hänen puolisonsa Britan tytär Leena Antintytär meni avioliittoon Rengon Ahoisten Pukkilasta tulleen Matti Mikonpojan kanssa. Heidän tyttärensä, toinen kaksoistyttäristä Beata Matintytär avioitui torppari Mikko Jaakonpoika Uittamon kanssa.” 

Tätä tekstiä ennen kerrotaan pitkä tarina Beata Matintyttären äidin juurista, jotka vievät aina Sipi Rekonpoika Sipilä-nimiseen kantaisään. Joudun nyt romuttamaan tämän osuuden. Sen verran tarkkaan olen tuon kohdan tutkinut.

Tässä kohdin käsittelen siis Veijo Meren isänäidin Alina Wilhelmiina Heikintytär Uittamon sukujuuria, mutta tällä kertaa tämän äidin puolelta, kun aiemmin Markkulan suvun osalta käsittelin äidinisän suvun Urjalaan johtavia juuria. Molemmat johtavat myös Vanajan Idänpäähän, mutta se on toinen juttu. 

Rengon osalta aloin heti kaivaa innokkaasti rippikirjoja ja totesin, että mainittu Rengon Ahoisten Puhkalasta (ei Pukkila) oleva Matti Mikonpoika Puhkala ei ole oikea henkilö. Pystyin seuraamaan häntä helposti rippikirjojen kautta, mutta ne eivät johtaneet tekstissä mainittuun avioliittoon. Molemmat olivat samannimisiä ja samana vuonna 1748 syntyneet. Renkolaisen Matti Mikonpojan juuret pysyvät tiukasti Rengossa, vaikka hän hakikin molemmat vaimonsa kauempaa.

Mutta kun jotakin alkaa tutkia, tutkimus pitää viedä loppuun.  Aluksi Hausjärven Erkylästä myös löytämäni, kirjassakin mainittu kaksonen Beata Matintytär ei oikein sopinut kuvioon, koska hänen syntymäaikansa oli 1769. Rippikirjoissa kun kulki koko ajan syntymäaikana maaliskuu 1763. Hausjärven rippikirjassa 1796 – 1801 Uittamon torpan kohdasta löytyi merkintä: ”med betyg från Ackas 21.4.1793.”  Ackas? 

Tämä merkintä johti minut lopulta eteenpäin. Pähkäilin asiaa yhden illan. Siihen kohtaan pääkirjassa pääsee tästä linkistä. Loppujen lopuksi laaja haku Hiskissä auttoi ja minulle selvisi, että Matti Mikonpoika ja Beata Matintytär tulivatkin Hausjärven Ryttylään Uittamon torppaan Akaalta huhtikuussa 1793, jossa he olivat avioituneet 14.6.1791. Matti Mikonpoika oli lähtöisin Akaan Varrasniemestä ja Beata Matintytär Lempäälän Alkulan Uotilasta. Hänen isänsä oli 1710 syntynyt Mathias Petri ja äitinsä 1724 syntynyt Maria Erkintytär. Beatalla oli liuta vanhempia sisaruksia. Beatan perhe löytyy täältä. 

Juuret eivät siis tuota kautta johda taaksepäin Aleksis Kiveen Nurmijärven Palojoelle, mutta eivät myöskään Renkoon vaan Lempäälään ja Akaaseen.  Kirjan sukupuu romuttui. Olen tutkinut tämän kohdan niin tarkkaan, että olen varma asiastani.

Vähän omista sukujuurista

Palaan vielä omiin sukujuuriini (siitäkin huolimatta, että se saattaa ärsyttää satunnaista lukijaa). Veijo Meren esiäidin Urjalaan avioituneen Anna Sipintytär Markkulan nuorempi sisar,  1702 syntynyt Liisa Sipintytär Markkula on siis minun isänpuoleisia esiäitejäni. Tämä vuorostaan avioitui 1721 ensin Antti Antinpoika Jussilan kanssa Janakkalan Hyvikkälän Jussilasta. He saivat ainakin kolme lasta, joiden suvut jatkuvat nykypäiviin asti. Ensimmäisen miehen kuoltua 1738, hän avioitui Matti Matinpojan kanssa saaden vielä kaksi tytärtä, joista nuorempi Maria Matintytär syntyi 12.3.1744. Hänestä tuli Janakkalan Kuumolan Ylöstalon emäntä hänen avioituessaan 1761 lampuoti Risto Erkinpojan kanssa. Tämä kuoli 1771, jolloin Maria avioitui seuraavana vuonna Heikki Mikonpojan kanssa. Heidän tyttärensä 1773 syntynyt Ulrika Heikintytär Ylöstalo meni naimisiin Kustaa Yrjönpoika Nikkilän kanssa tullen Rengon Ahoisten Nikkilään. Heidän tyttärestään 1802 syntyneestä Hedvigistä tuli myöhemmin puoliso pitähän räätälimestari David Gabrielinpoika Nålbergille. Näiden vanhimmasta pojasta 1823 syntyneestä Henricistä eli Heikistä tuli minun isäni isoisänisä.

Isäni isoisän sukupuu

 

Tutkiessani ja kirjoittaessani tunnen samalla palaavani esivanhempieni vuosisataisille asuinseuduille ja sulautuvani sellaisiinkin maisemiin, joita en edes ehtinyt löytää hätäisen nuoruuteni aikana. Se on sinänsä sääli. Ihminen juoksee jonkun muun asian perässä eikä ehdi pysähtyä oleellisen äärelle. Toisaalta kuljetamme mukanamme ominaisuuksia, joita sitten vaikkapa vanhana edes pystymme hyödyntämään. Tällaisia ovat vaikkapa synnyinlahjaksi saatu rakkaus historiaan ja maantieteeseen.

Tämä tutkimusmatka sai minut ymmärtämään pienen palan Veijo Meren sielunmaisemaa ja saa minut ehkä jatkossa tutustumaan hänen kirjallisuuteensa. Hausjärvi on ollut minulle täysin vierasta seutua. Nyt pääsen tutustumaan paikkaan karttasovellusten kautta. Löydän tuon Uittamon alueen helposti Puujoen rannalta. Pääsen ajamaan virtuaalisesti autolla tietä pitkin yli sillan. Torppa kuului aikoinaan Ryttylän kartanolle ja Meret ostivat sen 1909 kartanolta kuten Veijo Meren biografia kertoo.  Sukututkimus ja paikallistuntemus ovat taas kerran kätelleet.

Kaikkien ihmisten sukupuut ovat sinällään mielenkiintoista aivovoimistelua, jota en mistään hinnasta vaihtaisi ristisanoihin. Saa nähdä, kenen sukuun sekaannun seuraavaksi, vaikka omissanikin on vielä tehtävää. Olisiko seuraava Jaakko Juteini, jonka juuret lähtevät Hattulasta? Hän, joka kirjoitti laulun "Arvon mekin ansaitsemme" ja muutti Viipuriin, jossa hän asui talossa, jota ei enää ole, mutta jonka paikan tiedän.

Juuret Tuusulan kirkonmäellä

Aikakauden loppu

Työnsin ajatuksen mielestäni. Samoin olen tehnyt jo pitkään. Joskus on vaikea katsoa ilmiselvää totuutta suoraan silmiin. Miksi edes uhraisin sille ajatuksiani, koska se asia ei enää kuulu minulle. Saman ovat kokeneet miljoonat ihmiset ennen minua ja jälkeeni. Sen koki äitini suku jättäessään kotikonnut ja nähdessään ehkä vielä lähtiessään palavat kotinsa. Kaikki sotaa nähneet ihmiset joutuvat saman tosiasian eteen. Mennyt maailma on ikuisesti poissa. 

Silti ajatus herätti minut aamuyöstä enkä saanut enää unta. Oli pakko nousta, ensin katsomaan kännykällä räpsimäni valokuvat ja sitten kirjoittamaan. Tiedän, että me ihmiset emme ajattele asioista koskaan samalla tavalla, emme ymmärrä toisiamme. Jotkut asiat piirtyvät oudon selvästi mieleen. Kun joku sanoo jotakin sellaista, mitä meidän on vaikea ymmärtää ja jota ehkä pohdimme jälkeenpäin pitkään käsittääksemme.

 

Puhuessani aikoinaan puhelimessa asianajajani (sen, joka petti minut ja on jo kuollut) kanssa, kuljeskelin kotini pihamaalla. Siitä on parin vuoden jälkeen jo kymmenen vuotta. Muistan jopa, missä kohdassa pihaa olin, kun hän sanoi, että ei sellaista ole kuin koti, se on vain asunto.  Jäin ajattelemaan sitä, miten joku voi ajatella niin. Olin käyttänyt talosta, jossa asuin sanaa koti. Olin juuri tehnyt suuria ratkaisuja, joiden tiesin loppujen lopuksi johtavan siihen, että joutuisin jättämään kotini. Olin tietämätön, tyhmä ja avuton.

Olen vuosien kokemusten jälkeen sisäistänyt, ettemme koskaan osaa keskenämme käyttää sanoja samalla tavalla, tarkoittamalla täysin samaa. Ymmärrämme siksi toisiamme jatkuvasti väärin. Olen itsekin puhunut ja kirjoittanut kodista monella tapaa. Usein olen käyttänyt siitä symbolista muotoa kuten ”ainoa oikea koti on sydämessäni”. Sitä voi olla monen muun vaikea ymmärtää, koska käsitteestä ei saa millään otetta. Minäkin voin edelleen pahoin, kun joku käyttää kodista/asunnosta termiä ”kämppä”. Sana oli hyvin usein otsikkona saamissani häirintäsähköposteissa.

Josef Stenbäckin ottama valokuva Kuolemajärven vanhasta kirkosta ja kellotapulista 1895 -1900. Kuva Museoviraston kuvakokoelmasta.

Jos ymmärrämme toisiamme väärin, niin se johtuu eri tavalla käyttämistämme sanoista ja erilaisesta kokemusmaailmastamme. Kaikki eivät osaa lukea rivien välistä, tuskin edes ymmärtävät ajatusta. Silti emme saisi koskaan aliarvioida ketään toista ihmistä.  Kuunnellaan ensin mieluummin sen toisen ajatuksia. Sanamme ja puheemme ovat kaikkea muuta kuin täydellisiä. Ymmärrämme lukemamme, näkemämme ja kokemamme eri tavalla, meillä on toisistamme poikkeavia asenteita. Emme ole samalla tavalla perehtyneet asioihin. Ihmiset lukevat entistä vähemmän, pinnallisuus on lähes muodikasta. Monet ihmisistä eivät edes tiedä, mitä empatia on. Useat ovat niin täynnä itseään ja omaa oikeassa olemistaan, että he eivät edes halua kuunnella muita ja ymmärtää, mistä eroavaisuudet johtuvat.

Kovin yleistä on tänä päivänä ja niin vanhasta ihmisestä erityisesti tuntuu, että maailma kääntyy hiljalleen eri asentoon. Tunnen, että minusta on tullut eräänlainen asioiden pilkunviilaaja tai sitten olen aina ollut sitä.  En ole pilkunviilaaja sanan oikeassa merkityksessä, en ole sellainen ”poliisi”, joita on keskuudessamme aivan riittävästi.  He huomauttelevat kaikista asioista, kyttäävät ja ojentavat toisiaan ja pitävät omaa mielipidettään ainoana oikeana. En yritä kohottaa itseäni paremmaksi kuin olen. Haluan vain ihmisten ajattelevan enemmän, jopa ennen kuin sanovat mitään. Se koskee tietysti myös minua. Joskus tutussa seurassa kiihdyn ja soimaan itseäni jälkeenpäin siitä.

Kuolemajärven hautausmaa 1936. Museoviraston kuvakokoelmat

Sama paikka suunnilleen 2014.

Ajoimme eilen vanhan kotini ohi. Se on ollut monta kertaa mielessäni, mutta olen lykännyt sitä. Nyt en ollut auton ratissa. Ohi ajaessamme räpsin muutamia kuvia. Olin saanut syyskuun lopussa naapurilta viestin, että parhaillaan vanhan kotipihani puut saavat kyytiä. Nyt näin ensimmäisen kerran tilanteen kaikessa kauheudessaan.  Pihalla kasvoi kymmenisen suurta mäntyä. Taitavat kaikki männyt kaadettu. Vielä näkyvät ovat naapurien pihoilla. Piha oli täynnä pölkkyjä. Näytti siltä, että myös kaikki pensaat oli karsittu pois. En saanut kuvista selvää, onko myös omenapuut kaadettu. Etupihan suuri kanadantuija ja marjakuusi lienevät poissa.  Onkohan seuraava vaihe, että pihalle levitetään betoni?

Tiesin sen olevan edessä. Talon ostanut perhe kaatoi ensin talon sisällä väliseiniä, ainakin seinän, joka oli olohuoneen ruokailutilan ja kodinhoitohuoneen välissä. Mahdollisesti he ovat poistaneet myös ruokailutilan ja eteisen välisen seinän kuten myös olohuoneen ja takkahuoneen välisen seinän.  Osaan näiden seinien alaohjauspuista tehtiin viime tammikuussa korjauksia, koska vesivahingon 2013 jälkeen tehdyissä korjauksissa oli jätetty laiminlyöntejä. He sanoivat myöhemmin kaatavansa puita. Nyt sekin on toteutunut. Tämä asia ei todellakaan enää kuulu minulle. Mutta… 

Kun jatkoin uniani, en päässyt tuskallisesta ajatuksesta, mitä ihanat männyt kokivat, kun ne tapettiin. Ja mitä ajattelevat sepelkyyhkyt keväällä, kun ne lentävät pihalle, jossa ei ole enää levähdyspuita. Eivätkä oravat enää pysty syömään vatsaansa täyteen kävyistä ja levähtämään oksaa vasten.

Vieläkin yli seitsemänkymmenen vuoden jälkeen Karjalasta lähteneiden sukujen jälkeläiset kaihoavat omien esivanhempiensa kotipaikoille, jotka ovat useimmiten jääneet kokonaan kasvillisuuden alle, metsittyneet. Kokonaiset kylät kuten vaikkapa Kuolemajärvellä Summan kylä, Inkilä, Kipinola, Yläkirjola ja monet muut paikat ovat hävinneet maan päältä asuttuina paikkoina. Täällä voi käydä katsomassa paikan Googlen karttaa alueesta sinne lisäämieni paikkamerkinnöin. Lisäsin äskettäin Facebookin ”Juuret Kuolemajärvellä”-ryhmään valokuvia Museoviraston kuvakokoelmista. Niistä keskustellaan ja niitä katsellaan paljon. Suurin osa meistä ryhmäläisistä on sodan jälkeen syntyneitä ja useat vielä paljon nuorempia. Minulle rajan toisella puolella oleva alue tuntuu joskus paljon läheisemmältä kuin nykyinen kotiseutu. Kävin siellä ensimmäisen kerran 1991. Nyt esitän joka kerta nukkumaan mennessäni toivomuksen, että voisin edes unessani matkustaa sinne. Kartan kanssa seikkailu auttoi minua kaivertamaan paikkakunnan kartan omaan päähäni. Unelmoin edelleen omasta automatkasta sinne. Olisi kiva saada joku muu innostumaan aiheesta, ettei tarvitse lähteä yksin. Se voi olla mahdoton ajatus. 

Monet aikakaudet loppuvat ja muutoksen tuulet puhaltavat. Vanhat kotiympäristöt muuttuvat lähes tuntemattomiksi. Menneeseen on onneksi mahdollista palata montaa eri kautta. Se ei ole pelkästään vanhojen ihmisten tapa. Päiväkirjojani lukiessani huomaan ominaisuuden olleen minussa jo lapsena ja nuorena. 

Luen parhaillaan Perttu Immosen kirjoittamaa 2017 Atena Kustannus Oy:n julkaisemaa tietokirjaa ”Suomen rahvaan historia”.  Kirja keskittyy tavallisten suomalaisten sukujen elämään lähtien liikkeelle 1400-luvun lopun Sastamalan pitäjästä. Kaksi muuta seurattavaa paikkakuntaa löytyvät Savon Rantasalmelta ja Kokkola Pohjanlahden rannalla. Kirjoittaja on valinnut perustaksi kultakin paikkakunnalta, tietyn kylän ja suvun ja sen henkilöt, joita hän seuraa historian tapahtumien ohella.  Juutun kirjassa aina johonkin kohtaan. Aloin myös sitä aloittaessani miettiä omia, ehkä epätoivoisia hankkeitani omien kirjoitusteni suhteen koskien Karjalan kannaksen Kuolemajärven aluetta tai lapsuuteni kotikylää Hämeessä. Suomi on aina ollut sen verran suuri maa, että kaikkialla ei ole ollut samanlaista.  

Minulla on keskeneräisenä joitakin kertomuksia, joita olen kirjoitellut vähitellen käyttäen sukututkimusta lähtökohtana ja liittäen henkilöiden elämään yleisen historian tapahtumia. Perttu Immosen metodi ja mikrohistoriaan paneutuminen tuntuivat siksi erityisen tutulta ja kirja oli ehdottomasti hankittava. Nyt luen sitä hitaasti ja miettien.

Matti Mäkelä kirjoitti 17.12.2017 Helsingin Sanomissa arvostelun kirjasta, joka löytyy täältä ja sivu revittynä paperisen Hesarista kirjan välistä.  Tällainen kirja pitäisi kyllä kirjoittaa myös menetetyistä alueista. Vaikka se koskisi vain yhtä pitäjää tai vaikkapa vain yhtä kylää, se olisi tosi mittava hanke, joka vaatisi vuosikausien paneutumista, opiskelua.

Sitä paneutumista, opiskelua ja näkökulmaa elän tosin koko ajan. On kysymyksessä mikä tahansa asia, yritän miettiä sitä myös aikoinaan eläneiden ihmisten näkökulmasta. Uskon, että jotakin oleellista on loppujen lopuksi siirtynyt myös meihin geeniemme kautta, vaikkemme sitä halua myöntää. On vain harjoiteltava. Aika ja elämä eivät vain tahdo riittää.  Immosen kirja toimii jatkossa minulle hienona inspiraation ja tiedon lähteenä.

Tätä kirjoittaessani mieleeni tuli taas vahvasti (viittaan tuohon koti-aiheeseen ja puheluun kotipihalla) se, että kaikilla ihmisillä, joiden kanssa joudumme tekemisiin, on omia pyrkimyksiä. Emme ole niistä tietoisia pyytäessämme apua joltakin toiselta. Silloin on kaikista tärkeintä pysähtyä ajattelemaan ja tutkimaan tilannetta. Apua tarvitseva ihminen on haavoittuvaisin. Häntä on helppo käyttää hyväkseen. Varottavia ammattiryhmä ovat lakimiehet, asianajajat, jotka ovat todennäköisesti tulleet kyynisiksi asioita hoitaessaan ja näkevät muissa ihmisissä mahdollisuuden hyötyä, varsinkin, kun takana on omaisuutta, josta on nyhdettävissä rahaa. Mutta se on taas toinen juttu enkä nyt jatka siitä. 

Pitäkää huolta itsestänne. Suomi täytti itsenäisenä 100 vuotta 2017. Uudet jutut odottavat meitä 2018! 

Onnellista, hyvää ja tervettä vuotta 2018 kaikille lukijoilleni! Kiitos menneestä vuodesta!  Olette tervetulleita kommentoimaan blogejani joko suoraan blogiin, sähköpostilla tai Facebookissa. Opin kommenteistani lisää elämästä, asioista ja ihmisistä ja kiitän kaikista niistä.