Luen, näen, koen ja innostun

Nauran, hymyilen ja itken usein itsekseni. On paljon sellaisia asioita, jotka innostavat tavalla tai toisella. Suurimman osan ajastani vietän omissa oloissani yksin. Kaiken lisäksi nautin siitä. On mukava mennä välillä ihmisten joukkoon, mutta sen jälkeen on kiva palata kotiin. Tarvitsen harvinaisen paljon yksinoloa siitä syystä, että innostun asioista, sekä kokemistani, näkemistäni ja lukemistani ehkä vähän liiallisesti. 

Olen tässä matkalla Kuolemajärvijuhliin syyskuun toisena sunnuntaina 11.9.2016, jossa pidin tervehdyspuheen. Kuva AH.

En koskaan ehdi käsitellä, sulattaa enkä omaksua kaikkea niin hyvin kuin haluaisin. Enkä tarvitse yksinäisyyttä vain siksi vaan myös, koska välissä on aika levätä, rentoutua ja palautua, jotta jaksaisi eteenpäin. Sama koskee meitä kaikkia. Vanhempana on entistä tärkeämpää vaalia omaa rauhaansa ja lepoa.

Ennen kun alan paneutua taas niihin keskeneräisiin tehtäviini (joita tuntuu koko ajan olevan taustalla), ilottelen blogikirjoituksella. Alkusyksy ja miksei myöhemminkin, on ihanaa aikaa. Kun keväällä tulee ulos väsyneenä ja kalpeana aivan liian pitkästä talvesta, niin syksyn alussa meillä on käytettävissä kesän auringon, vihreyden ja valon antama voima. Tämä saattaa olla sellainen asia, jonka ymmärtää vasta vanhana, elämää kokeneena, eikä vain ymmärrä vaan kokee itsessään voimakkaammin kuin nuorempana. 

Vanhoja blogeja lukiessani, huomaan samanlaisuuden trendin olleen voimassa jo vuosikausia. Nyt olen koonnut sisälläni lankoja yhteen. Ainakin minusta tuntuu siltä. Eipä tähän voi muuta sanoa ja kirjoittaa kuin ”elämä on”. Huomenna voi olla toisin.

Ai, että ilottelisin kirjoittamalla. Mitä harvemmin kirjoittaa, sitä jäykemmältä se tuntuu. En nyt oikein pääse asiaan, vaikkei tarkoitukseni ei ole edes sukeltaa mihinkään asia-asiaan. Jos ei pitkiin aikoihin kirjoita mitään vapaasti, ei edes päiväkirjaa, putoaa kokonaan rattailta. Kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. Taidan olla  maininnut sen vuosien mittaan monen monituista kertaa. 

Alex on ollut aina numero 1 metsäseuralaisenani. Tässä 15.9.2014 eli noin 3,5-vuotiaana.

Viime aikoina on enemmän puhuttu ja kirjoitettu lukemisesta. Koulun aloittanut lapsenlapseni opettelee lukemaan. Voin vain kuvitella, mikä ilo se hetki hänelle tulee olemaan, kun hän yhtäkkiä huomaa lukevansa. Minulle se oli juuri sitä. En oppinut lukemaan ennen koulua vaan joskus ensimmäisellä luokalla 7-vuotiaana. En paljon muuta muista siitä kuin ilon, jota tunsin. Siitä hetkestä alkoi armoton lukeminen, joka on jatkunut koko elämän. Nykyään huomaan usein, että kaikki muut virikkeet häiritsevät lukemistani. 

Tässä Järvenpään Vanhankylän niemessä elokuussa tänä vuonna koululaisena.

Monta kirjaa on aina kesken. Pari banaanilaatikkoa odottaa taas tutkimista. Kirjoille ei minulla ole enää mitään paikkaa missään. En pysty niistä edes luopumaan. Melkein oksennan, kun kuulen jonkun puhuvan kirjojen hävittämisestä. Pitää repiä kannet irti ja pistää sisältö paperikeräykseen.

Nappasin Wikipediasta seuraavan tekstin ”Saksalainen kirjailija Heinrich Heine kirjoitti vuonna 1821: ”Missä poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä” (näytelmästä Almansor). Pahaenteinen lausahdus mainitaan yleensä viitattaessa natsien Berliinin Opernplatzilla (nyk. Bebelplatz) toukokuussa 1933 toteuttamiin kirjarovioihin.”

Aikoinaan kirjojen polttamisessa oli kysymys sananvapaudesta kuin siitä kirjojen hävittämisestä, josta nyt puhutaan. Kirjat kuuluvat sen mukaan samaan kategoriaan kuin kaikki muukin turha tavara. Ihminen löytää ehkä onnen, kun koti on tyhjä ja siisti. Tai sitten ei. Ei se ole niin mustavalkoista. Koska asia eli kirjojen tuhoaminen ei kiinnosta minua tipan tippaa, jätän sen omaan arvoonsa. 

Toisaalta tässä ajassa on jotakin samanlaista kuin 1930-luvun ajatuksissa. Sananvapaus on sallittu vain oikeistopopulisteille, muille ei. Sananvapaus tarkoittaa myös rasismin hyväksymistä. Monesta nyt keskustelun alla olevasta asiasta on vain pieni hyppäys siihen, mitä Saksassa tapahtui 1930-luvulla, varsinkin jos annamme vallan voimille, joiden suosio on suuresti noussut Euroopan eri maissa. Olen yllättynyt, kuinka nopeasti meilläkin on siirrytty radikaaliin ajatteluun. Ikään kuin ihmiset eivät osaisi enää lukea, paneutua asioihin syvällisesti vaan menevät yhden asian perässä ja sen siivin muuttuvat yhdeksi laumaksi. Vaarallista.

Jos menen liian syvälle edellä olevaan asiaan, joudun hakoteille, kun nyt kysymys oli olevinaan ilottelusta. Ahmin kyllä tarkkaan kaikki politiikkaan liittyvät artikkelit lehdistä, jotta olisin hyvin perillä asioista.  Siihen kuluu paljon aikaa, koska lukemisen ohella pitää ajatella. Pelkkä otsikoiden lukeminen on nykyaikaa ja äärimmäisen ärsyttävä piirre. Politiikka on vaan siitä kummallinen juttu, että sitä ei voi täysin koskaan ymmärtää. Siksi se onkin niin kovin mielenkiintoista. Koskaan ei voi olla varma, miten päin asiat kääntyvät.

Lisää lukemista tuli mukaan viime sunnuntain Kuolemajärvi-juhlilta (8.9.2019). Kaikkien kuolemajärvisjuuristen tuntema Seppo Pirhonen on tehnyt valtavan työn kokoamalla, kirjoittamalla ja taittamalla teoksen ”Kuolemajärvi ei kuollutkaan”. Se julkaistiin juhlilla. Kirjassa on lähes 500 sivua ja se painaakin melkein 1,5 kg.  Tietoa on kokoa ja painoa enemmän. Minulle monet asiat ovat tuttuja, mutta on hienoa nähdä niin paljon tietoa koottuna yksien kansien väliin. Kiitän kirjasta!

Loppuvuodesta tulee kuluneeksi 80 vuotta ensimmäisestä evakkoon lähdöstä talvisodan sytyttyä. Niihin vuosiin sisältyy mahdottoman paljon sellaista, mikä ilman muuta puuttuu kirjasta. Siksi olisikin tärkeää, että samanlaisia teoksia koottaisiin vielä kylittäin tai suvuittain. Muutama vuosi sitten ehdotin sukuseuramme sisällä, että aloittaisimme tutkia Kuolemajärven Karjalaisten kylää tehdäksemme kirjan, sillä siitä ei ole aiemmin kirjoitettu kyläkirjaa. Olisin ollut valmis keräämään tarinoita ja valokuvia, joista sitten yhdessä tekisimme kirjan. En saanut kovin paljon vastakaikua, en ideoita.  Minulla itselläni niitä on yleensä ylenpalttisesti. Yksin on vaikea lähteä edes liikkeelle. 

Perunakuopista keskustelimme vähän aikaa sitten Juuret Kuolemajärvellä-ryhmässä. Seivästön perunakuopat ovat ehkä jo seuraavana kerralla siellä käydessä muisto vain. Tässä kesällä 2017.

Sukuseuramme viimeisimmässä hallituksen kokouksessa puheenjohtaja Ritva Kukko ehdotti, että kokoisimme Sirkiän suvun muistot talteen sukuseuran kirjana. Meillähän on jo tallella vaikka kuinka paljon materiaalia. Yhden suvun kautta tarkastelu koko kylään on hyvä näkökulma. Muun muassa se tuli mieleeni tuon edellisen yksinäisen hankkeeni lisäksi.

Marraskuussa 2012 julkaistiin Kansallisarkistossa Ritva Markkulan toimittama teos ”Totta ja tarinoita” Markkulan sukuseuran täyttäessä 20 vuotta. Olin mukana tilaisuudessa, mutta vasta 2015 jouduin yllättäen sukuseuran hallitukseen. Seuralla oli ollut jo vuodesta 1994 lehti ”Markkulan Viesti”. Se ilmestyi aluksi monisteena ja myöhemmin 1999 lähtien oikeana lehtenä kaksi kertaa vuodessa. Näin on jatkunut edelleen. Aloin myös kirjoittaa lehteen omasta hämäläisestä suvustani sukututkimuksen kautta. Lähes valmista materiaalia löysin aluksi omista blogeistani, joista muokkaamalla sain nopeasti kirjoituksen lehteen. Materiaalia riittää edelleen, mutta tutkiminen ja kirjoittaminen tuntuvat usein työläiltä.

Sukututkimuksen ja historiakiinnostukseni kautta olen joutunut viimeisen kymmenen vuoden aikana mitä kiinnostavimpaan maailmaan. Se vaatii paljon aikaa ja rauhaa.  Kyläkirja hämäläisestä kotikylästä ja kahdesta sen viereisestä kylästä on parhaillaan tekeillä. Olen viimeisen vuoden tuskaillut siihen lupaamieni kirjoitusten kanssa. Olen kirjoittanut ne melkein valmiiksi jo aiemmin, mutta niitä on vielä muokattava. Kotikylää koskevaa kirjaa mietin myös joskus paljon aiemmin.

Joka kerta, kun lähden lukemaan valmiita kirjoja, näen asioita, tapahtumia ja ihmisiä, joihin haluan palata ja joista haluaisin kirjoittaa, mutta…  Kaiken lisäksi olen aina vauvasta lähtien ollut liian monista asioista kiinnostunut (kuten varmaan moni muukin) eikä minulla ole alan rutiineja pyrkiä eteenpäin saadakseni jotakin helpommin aikaiseksi. 

Mitä ajattelemme, alkaakin toteutua jossakin muodossa! Olettehan huomanneet?

Kuolemajärvi-juhlissa 2017 tapasin serkkuni Arjan ja Mikael Agricolan. Tänäkin vuonna tapasimme. Muita serkkuja ei juhlilla näy.

Helpompaa on kirjoittaa tällaista ”hölynpölyä”. Sunnuntain juhlissa muutama ihminen sanoi ohimennen lukevansa kaikki blogini, joku mainitsi joka aamu menevänsä katsomaan, olenko taas kirjoittanut.  Koska saan melko harvoin palautetta kirjoituksistani, arvostan suuresti sitä, että joku kertoo minulle asiasta. Olen usein kokenut hiljaisuuden paheksunnaksi, varsinkin läheisteni taholta. Olen kirjoittanut blogeja jo yli kymmenen vuotta. Kirjoitan vielä toiset kymmenen, ainakin.

Minulla oli ennen juhlia ja niiden jälkeen suunnitelmia, jotka kaikki muuttuivat paitsi se, että ajoin Turkuun ja menin juhlille. En saanut matkaseuraa Salosta, en mennyt tapaamaan sisartani. Koska ystäväni ja kolmas serkkuni Toini, jonka olen tosi usein maininnut blogeissani, ei päässyt tulemaan juhliin,  lähdinkin tapaamaan häntä. Olin etukäteen tulostanut muutaman valokuvan viime kesän matkalta hänen lapsuutensa kotikylään. Samoin tulostin matkasta kirjoittamani kaksi blogia paperille. Oli tosi työlästä saada Googlen bloggerista tulosteita, se onnistui minulta ainoastaan kopioimalla jutut kuvineen Wordiin. Pitää sitäkin jatkossa harjoitella. 

Ajoin sitten illansuussa vesisateessa kotiin ajatellen, että miksiköhän aina Turusta palatessa, sataa vettä? Onneksi ei kaatamalla tällä kertaa. 

Turun Naakkoja Ursininkadulla 8.9.2019

Alkukesästä 2016 ilmestyi Muolaalaisten Seura ry:n julkaisemana kirja ”Näin Muolaa jäi elämään”. Osallistuin ystäväni kanssa erääseen tilaisuuteen, jossa tätä kirjaa esiteltiin kirjoittajien toimesta. Kirja muodostuu useiden kirjoittajien tarinoista. Olin lumoissani siitä, että mukaan oli otettu niin paljon erilaisia näkökulmia, myös niiden kertomuksia, jotka olivat tutustuneet muolaalaisiin myöhemmin heidän asetuttua uusille asuinsijoilla. Muolaalaiset tulivat sotien jälkeen pääsääntöisesti Urjalaan, jonne myös kuolemajärviset tulivat talvisotaa pakoon. Minun oli pakko ostaa kirja itselleni. Se korosti ja arvosti juuri tarinoita, meitä edeltävän sukupolven lisäksi meidän toisen polven evakkojen. Olisiko Seppo Pirhonen urjalalaisena ja muolaalaisten ystävänä saanut tästä kirjasta lisävirikkeen? Minä ainakin olin todella innoissani. 

Me jokainen saisimme jopa oman kokonaisen kirjan pelkästään sukujemme viimeisen sadan vuoden tarinoista, kunhan vain olisi osaamista, intoa. Intoa minulla riittäisi, mutta en ole saanut valmiiksi edes niitä omia projekteja, joita olen aloittanut! Ja niitähän riittää.

Tuusulan Fjällbo-nimiseen paikkaan tuotiin äskettäin hieno uusi laituri. Puistoa on samoin rakennettu ja entisen paikan rauha lienee nyt mennyt. Olen käynyt siellä jo ties kuinka kauan. Kävin äskettäin katsomassa uutta laituria, joka oli viittä vaille valmis luovutettavaksi. Se rakennettiin tähän paikkaan, jossa on ollut aikoinaan laituri.

Jotta jaksaisimme eteenpäin, tarvitsemme juhlahetkiä ja tärkeitä kohtaamisia. Jokainen meistä määrittelee itselleen tärkeät asiat. Vanhemmiten ne vain korostuvat. Elokuun sukuseuran hallituksen kokouksessa, tulin taas ajatelleesi asiaa. Olisin valmis luopumaan sihteerin tehtävistä. Näyttää kuitenkin siltä, että uusia tulijoita mukaan seuratoimintaan ei ole. Toisaalta sunnuntaina tuli mieleen, että vaikka nuoria ihmisiä tulee mukaan toimintaan, niin heidän innostuksensa asioihin, joista he eivät tiedä paljon, on niin ohutta, että huolimatta hetkellisestä innostuksesta se ei kanna kovin pitkälle.

Vaatii suunnatonta kärsivällisyyttä ja aikaa tutustua paikkaan, jota ei enää ole sellaisena kuin se oli. Kaiken lisäksi kohta ei ole enää ketään, jolla olisi edes kosketus ihmiseen, joka eli siellä erilaisena aikana, jota ei enää ole. Jo minun sukupolvessani, ehkä vain muutama prosentti on edes vähän kiinnostunut. Kiinnostus hiipuu helposti, kun matkoilla ei osaa ilman etukäteistä tietoa nähdä mielikuvituksen silmin entistä aikaa ja ihmisiä kylän raitilla tai työn touhussa.

Nämä kaksi kuvaa ovat syyskuulta 2014. Muistin, että olin kuvannut paikkaa ja kuvat löytyivät. Uudesta laiturista tulee kuva jossakin myöhemmässä blogissa.

Siksi meidän on tärkeää jättää jälkeemme myös paljon kirjallista materiaalia kuvien ja videoiden lisäksi. Huolimatta siitä, että monet nuoret (tai jopa vanhemmat) eivät enää halua nähdä kirjahyllyä täynnä kirjoja kotonaan. Lukeminen ei silti tule jatkossakaan olemaan turhaa. Me, jotka muistamme ja näemme kaiken elävänä tietomäärämme ja mielikuvituksen avulla, olemme seuraava sukupolvi, joka lähtee.

Kyllä tiedän, että minun on aivan turha tästä kirjoittaa blogiini, kirjoitan silti.  Olen tarkkaillut asioita viimeisen kymmenen vuoden aikana, tiedän, mistä on kysymys. Hetkellinen kiinnostus jostakin syystä, ei kanna pitkälle. Karjala-lehdessä haastateltavat eivät usein ole koskaan edes käyneet Karjalassa, rajan toisella puolella. Kun ihminen tulee eläkeikään, hän ei ole enää kauan jos ollenkaan kiinnostava kohde lehtihaastattelulle. 

Hetkellisyys, klikkausotsikot, kauniit nuoret kasvot, netti ja julkisuus, ne vetävät. Anteeksi kun pessimistisyys valtasi mieleni ottaessani vanhan naisen kokemuksen ja selvänäköisyyden esiin.  Ei sillä ole mitään merkitystä, jos minä yksin innostun asioista. 

Ja viime aikoina olen todella innostunut. Tässä välissä tapasin myös taas lukioaikaisia koulukavereitani. Kyllä kannattaa elää, kun vasta eläkkeellä alkaa tutustua samassa luokassa istuneisiin ihmisiin.  On hienoa olla mukana erilaisissa yhteisöissä. Kirjoitin äskettäin 30.8. erään muiston kouluajoistani toiseen blogiini. Voit käydä lukemassa sen täältä.

36°44'58.0"N 3°48'23.0"W

Toukokuun kiireitä

Lämmön tultua energiat tuntuvat virtaavan nopeammin. Kaikilla, sekä ihmisillä, eläimillä ja kasveilla. Se on ilmiselvää. Minä muun luonnon kanssa olen siinä parhaan kykyni mukaan läsnä. Verrattuna viime vuoteen, jaksan taas puurtaa pihalla ja sisällä. En ehdi enää nettiin kun vasta hyvin myöhään iltapäivällä tai vasta illalla, jollen sitten kesken töiden lähetä puhelimesta nopeata kuvallista postausta Facebookiin.

Koko mäki on täynnä kukkivia ketunleipiä.

Aika kuluu silti entistä nopeammin. Elämä ei tule koskaan riittämään kaikkeen siihen, mitä haluaisin tehdä. Kun asuin 2014 kerrostalossa kahdeksan kuukautta, ehdin paljon enemmän harrastaa kaikkea muuta. Kävin kuitenkin harva se päivä täällä omakotitalolla, vaikka pihatyöt pääasiassa jäivät silloin useimmiten odottamaan aikaa parempaa.  Otin valokuvia remontin tilanteesta sisällä ja puutarhan kukkaloistosta. Lopun aikaa useimmiten pihan kevätsiivouksen jälkeen huhtikuussa vain istuin ja kirjoittelin. 

Entä nyt. Eilen aloitin aamulla pihatöillä, jotka ovat edelleen kesken. Tänään aamu alkoi ikkunoiden pesulla. Kaksi pienempää ikkunaa sain valmiiksi. Makuuhuoneen ikkunan pesu oli vaikea aloitettava, koska sen edessä on kirjoittimia, näyttöjä ja papereita tammikuussa sinne siirretyn varsinaisen työpöytäni päällä. Kesken jotakin projektia, minulla ilmaantuu aina jotakin uutta tekemistä.  Eihän se haittaa, koska työtä kyllä riittää. Sitä on aivan liikaa.

Aloin nyt ajatella huonekalujen siirtoa. Suuri osa niistä on tällä hetkellä edelleen väliaikaisessa paikassa kuten tuo työpöytä makuuhuoneessa. Mappihyllyt ovat makuuhuoneessa ja olohuoneessa. Viimeiseksi remontoitu huone (lämpöpatterin hajoaminen) on täynnä banaanilaatikoita, jotka ovat täynnä joulu-tammikuussa niihin pakattuja kirjoja ja mappeja.

Järjestelin siinä sitten välipalaksi sanomalehtiä, joita olemme säästelleet. Toistaiseksi. Vein ison kasan pieniä mattoja sängyn alta ulos tuulettumaan. Sitten kaivoin vielä pölynimurin letkun esiin imuroidakseni sängyn alustan. Sitten riittikin. Vähäksi aikaa. 

Sukuasiat pinnalla

Viime sunnuntaina meillä oli Kuolemajärven Sirkiöiden varsinainen sukukokous Turussa. Oli lähes helteinen päivä. Kokous meni mukavasti ja siellä oli rento ja ystävällinen tunnelma. 

Olin maanantain täysin poikki. Olihan Turkuun Riihimäen kautta ja takaisin edestakaisin matkaa lähes 450 km. Onneksi oli mukavaa matkaseuraa ja juttua riitti koko ajaksi. Tulomatkalla käännyimme liian aikaisin ennen Forssaa Turku-Hämeenlinna-tieltä ja palataksemme Riihimäen tielle ajoimme Tammelan Portaan ja Lopen Vojakkalan kylän läpi. Samalla pääsimme hetkeksi ajamaan pitkin Hämeen Härkätietä. 

Valkovuokot kukkivat isoina mättäinä kiemurtelevan Hämeen Härkätien varrella. Tie kulki aivan Kaartjärven vierestä. Olisi tehnyt mieli pysähtyä. Moneenkin paikkaan. Ilta oli jo lähestymässä ja takana oli pitkä päivä. Riihimäellä pidin pienen tauon Marjan ja Eeron tarjotessa kahvit ennen loppumatkaa kotiin.

Mattoja on vähän liikaa, mutta en pysty hävittämään äitini aikanaan kutomia räsymattoja.

Kevät on ollut yllättävän raskas. Siitä huolimatta se on ollut täynnä mukavia asioita, mutta myös tekemistä ja toipumista silmäleikkauksesta. Siksi minusta maanantaina tuntui, että pääsin vihdoin kesälaitumelle. Lomaa se ei tietenkään ole, mutta voin hetkeksi ainakin riisua sihteerin viitan. No, joku pöytäkirja odottaa vielä kirjoittamista ja muutama muu pikkuasia, ennen kuin voin siirtää mapit hyllyyn.

On todella antoisaa toimia kahdessa sukuseurassa, mutta joskus asioita kasaantuu liikaa lyhyelle aikavälille. Silloin ei millään ehdi keskittyä riittävästi johonkin tiettyyn asiaan. Tässä on se ikuinen ristiriita taiteellisen ja käytännöllisen minun välillä. Olen tuonut sen täällä blogeissani ehkä liiankin usein esille. 

Mitäs sinä teet minun pihallani? kysyy orava

 

Hajamielisyyttä tänä keväänä aiheuttavat myös nämä kesken olevat talo- ja raha-asiat. Harrastukset kuten sukuseurat, kerhot ja vastaavat ovat silti minulle elämän suola. Ne ovat minun vapaaehtoistoimintaani. Niiden kautta olen tutustunut ihaniin ihmisiin, joilla kaiken lisäksi on paljon yhteistä minun kanssani. 

Ensimmäinen kesä ja joululahja ennen syntymää.

Jospa nyt kesän koittaessa joskus ehtisin vihdoin paneutua taas muuhun kirjoittamiseen kuin oman tässä ja nyt-hetken olotilani rekisteröintiin. Vaikka viikottain jatkan sukututkimuksia, niiden kirjoittaminen ja jopa keskeneräisten tekstien jatkaminen on jäänyt syrjään. 

Muokkasin tämän kevään Markkulan Viestiin yhden blogikirjoitukseni liittyen omien varhaisten juurieni selvitykseen. Oli hienoa saada sähköpostitse heti lehden ilmestymispäivänä kommentti, joka selvitti itselleni epäselviä kohtia ja kirjoituksessa olevia oletuksiani. Minulle on ollut tavallaan aika iso kynnys aloittaa juttujeni julkaiseminen lehdessä, vaikka olen täällä blogeissani niitä aiemmin esittänyt. On selvää, että emme voi koskaan olla täydellisiä. Siksi on vain uskallettava. 

Tällä fasaanilla on kolme puolisoa. Ainakin.

Sirkiän sukukokouksessa pidin esityksen sukututkimuksesta. Yleisen osuuden jälkeen, käsittelin Jooseppi Tahvonpoika Sirkiän (1803 - 1859)  jälkipolvia, koska suurin osa mukana olleista kuului siihen joukkoon. 

Olen kirjoittanut tästä suvusta muutaman blogin mm. Joosepin isästä ja äidistä, mutta nyt lienee aika kirjoittaa Joosepista. Isä Tahvo Yrjönpoika Sirkiästä kirjoitin 9.5.2016 otsikolla "Tahvo Yrjönpoika Sirkiän perhettä ja sukututkimuksen solmukohtia". Sen pääsee lukemaan tästä linkistä.  Joosepin äidistä Margareta Kamparista kirjoitin 17.2.2015 otsikolla "Esiäiti nimeltä Margareta". Tässä linkki siihen kirjoitukseen.

Mainitsemani kirjoitukset ovat aikansa lapsia ja kirjoitettu tietystä senhetkisestä näkökulmasta  ja tutkimukseni tilanteesta ja eivät ole mikään sukututkimuksen lähde vaan yksinkertaisesti innostuneen ihmisen kirjoitus. Tuon viime keväisen blogin lopetin seuraavilla sanoilla:


"Heräsin aamulla pohtimaan taas kerran sitä, miten vanhemmat kestivät  11 lapsen kuoleman. Äiti kuoli lopen uupuneena viimeisten lasten syntyessä. Isä Tahvo kuitenkin meni vuotta myöhemmin uudelleen naimisiin.  Siitäkin avioliitosta kuten myös siitä kolmannesta (minun sukuhaarastani) jäi vain yksi lapsi jatkamaan sukua. Mutta siitä kerron toisella kertaa. On nimittäin aika saada tämä jo vihdoin julkaistua.  Senkin päätin aamulla herätessäni."

Aamukirjoitukseni jäi tähän kohtaan. Olen erityisen pettynyt viime aikoina ottamiini valokuviin. Ne näyttävät pienellä puhelimen ruudulla ihan hyviltä, mutta isolla näytöllä huonoilta.  Turhaantuneena jätin kirjoittamisen. Tein ruokaa, katselin televisiota.

Nyt tämänkin huoneen ikkuna on pesty ja kirjoituspöytä rahdattu toiseen huoneeseen.

Illan tullessa oli pakko alkaa siirtää makuuhuoneessa olevaa työpöytää ja siivota. Aamupäivän sanat muuttuivat teoksi. Työpöytää toiseen huoneeseen siirtäessäni ajattelin, että tuntuu hyvältä tehdä ruumiillista työtä. Loppujen lopuksi pesin vielä sen makuuhuoneen ikkunan. Idänpuoleinen seinä on nyt hoidettu. On aika mennä nukkumaan. Blogin julkaisun ehdin tehdä huomennakin, helatorstaina. Toisaalta tällaisen hölynpölyn voisi jättää julkaisematta.

Helatorstaina 

On sitten hölynpölyä tai ei, niin tämäkin päivä tuli ja on kohta mennyt. Jatkoin aamupäivällä siivoamista. Talo on iso, joten työtä riittää. Iltapäivällä presidentti Mauno Koiviston siunaustilaisuutta ja surusaattoa Hietaniemen hautausmaalle oli pakko seurata televisiosta. Niin varmaan suuri osa Suomen kansaa teki. Oli koko Suomen päivä.

Lemmikit kukkivat parhaillaan pihalla.