Luen, näen, koen ja innostun

Nauran, hymyilen ja itken usein itsekseni. On paljon sellaisia asioita, jotka innostavat tavalla tai toisella. Suurimman osan ajastani vietän omissa oloissani yksin. Kaiken lisäksi nautin siitä. On mukava mennä välillä ihmisten joukkoon, mutta sen jälkeen on kiva palata kotiin. Tarvitsen harvinaisen paljon yksinoloa siitä syystä, että innostun asioista, sekä kokemistani, näkemistäni ja lukemistani ehkä vähän liiallisesti. 

Olen tässä matkalla Kuolemajärvijuhliin syyskuun toisena sunnuntaina 11.9.2016, jossa pidin tervehdyspuheen. Kuva AH.

En koskaan ehdi käsitellä, sulattaa enkä omaksua kaikkea niin hyvin kuin haluaisin. Enkä tarvitse yksinäisyyttä vain siksi vaan myös, koska välissä on aika levätä, rentoutua ja palautua, jotta jaksaisi eteenpäin. Sama koskee meitä kaikkia. Vanhempana on entistä tärkeämpää vaalia omaa rauhaansa ja lepoa.

Ennen kun alan paneutua taas niihin keskeneräisiin tehtäviini (joita tuntuu koko ajan olevan taustalla), ilottelen blogikirjoituksella. Alkusyksy ja miksei myöhemminkin, on ihanaa aikaa. Kun keväällä tulee ulos väsyneenä ja kalpeana aivan liian pitkästä talvesta, niin syksyn alussa meillä on käytettävissä kesän auringon, vihreyden ja valon antama voima. Tämä saattaa olla sellainen asia, jonka ymmärtää vasta vanhana, elämää kokeneena, eikä vain ymmärrä vaan kokee itsessään voimakkaammin kuin nuorempana. 

Vanhoja blogeja lukiessani, huomaan samanlaisuuden trendin olleen voimassa jo vuosikausia. Nyt olen koonnut sisälläni lankoja yhteen. Ainakin minusta tuntuu siltä. Eipä tähän voi muuta sanoa ja kirjoittaa kuin ”elämä on”. Huomenna voi olla toisin.

Ai, että ilottelisin kirjoittamalla. Mitä harvemmin kirjoittaa, sitä jäykemmältä se tuntuu. En nyt oikein pääse asiaan, vaikkei tarkoitukseni ei ole edes sukeltaa mihinkään asia-asiaan. Jos ei pitkiin aikoihin kirjoita mitään vapaasti, ei edes päiväkirjaa, putoaa kokonaan rattailta. Kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. Taidan olla  maininnut sen vuosien mittaan monen monituista kertaa. 

Alex on ollut aina numero 1 metsäseuralaisenani. Tässä 15.9.2014 eli noin 3,5-vuotiaana.

Viime aikoina on enemmän puhuttu ja kirjoitettu lukemisesta. Koulun aloittanut lapsenlapseni opettelee lukemaan. Voin vain kuvitella, mikä ilo se hetki hänelle tulee olemaan, kun hän yhtäkkiä huomaa lukevansa. Minulle se oli juuri sitä. En oppinut lukemaan ennen koulua vaan joskus ensimmäisellä luokalla 7-vuotiaana. En paljon muuta muista siitä kuin ilon, jota tunsin. Siitä hetkestä alkoi armoton lukeminen, joka on jatkunut koko elämän. Nykyään huomaan usein, että kaikki muut virikkeet häiritsevät lukemistani. 

Tässä Järvenpään Vanhankylän niemessä elokuussa tänä vuonna koululaisena.

Monta kirjaa on aina kesken. Pari banaanilaatikkoa odottaa taas tutkimista. Kirjoille ei minulla ole enää mitään paikkaa missään. En pysty niistä edes luopumaan. Melkein oksennan, kun kuulen jonkun puhuvan kirjojen hävittämisestä. Pitää repiä kannet irti ja pistää sisältö paperikeräykseen.

Nappasin Wikipediasta seuraavan tekstin ”Saksalainen kirjailija Heinrich Heine kirjoitti vuonna 1821: ”Missä poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä” (näytelmästä Almansor). Pahaenteinen lausahdus mainitaan yleensä viitattaessa natsien Berliinin Opernplatzilla (nyk. Bebelplatz) toukokuussa 1933 toteuttamiin kirjarovioihin.”

Aikoinaan kirjojen polttamisessa oli kysymys sananvapaudesta kuin siitä kirjojen hävittämisestä, josta nyt puhutaan. Kirjat kuuluvat sen mukaan samaan kategoriaan kuin kaikki muukin turha tavara. Ihminen löytää ehkä onnen, kun koti on tyhjä ja siisti. Tai sitten ei. Ei se ole niin mustavalkoista. Koska asia eli kirjojen tuhoaminen ei kiinnosta minua tipan tippaa, jätän sen omaan arvoonsa. 

Toisaalta tässä ajassa on jotakin samanlaista kuin 1930-luvun ajatuksissa. Sananvapaus on sallittu vain oikeistopopulisteille, muille ei. Sananvapaus tarkoittaa myös rasismin hyväksymistä. Monesta nyt keskustelun alla olevasta asiasta on vain pieni hyppäys siihen, mitä Saksassa tapahtui 1930-luvulla, varsinkin jos annamme vallan voimille, joiden suosio on suuresti noussut Euroopan eri maissa. Olen yllättynyt, kuinka nopeasti meilläkin on siirrytty radikaaliin ajatteluun. Ikään kuin ihmiset eivät osaisi enää lukea, paneutua asioihin syvällisesti vaan menevät yhden asian perässä ja sen siivin muuttuvat yhdeksi laumaksi. Vaarallista.

Jos menen liian syvälle edellä olevaan asiaan, joudun hakoteille, kun nyt kysymys oli olevinaan ilottelusta. Ahmin kyllä tarkkaan kaikki politiikkaan liittyvät artikkelit lehdistä, jotta olisin hyvin perillä asioista.  Siihen kuluu paljon aikaa, koska lukemisen ohella pitää ajatella. Pelkkä otsikoiden lukeminen on nykyaikaa ja äärimmäisen ärsyttävä piirre. Politiikka on vaan siitä kummallinen juttu, että sitä ei voi täysin koskaan ymmärtää. Siksi se onkin niin kovin mielenkiintoista. Koskaan ei voi olla varma, miten päin asiat kääntyvät.

Lisää lukemista tuli mukaan viime sunnuntain Kuolemajärvi-juhlilta (8.9.2019). Kaikkien kuolemajärvisjuuristen tuntema Seppo Pirhonen on tehnyt valtavan työn kokoamalla, kirjoittamalla ja taittamalla teoksen ”Kuolemajärvi ei kuollutkaan”. Se julkaistiin juhlilla. Kirjassa on lähes 500 sivua ja se painaakin melkein 1,5 kg.  Tietoa on kokoa ja painoa enemmän. Minulle monet asiat ovat tuttuja, mutta on hienoa nähdä niin paljon tietoa koottuna yksien kansien väliin. Kiitän kirjasta!

Loppuvuodesta tulee kuluneeksi 80 vuotta ensimmäisestä evakkoon lähdöstä talvisodan sytyttyä. Niihin vuosiin sisältyy mahdottoman paljon sellaista, mikä ilman muuta puuttuu kirjasta. Siksi olisikin tärkeää, että samanlaisia teoksia koottaisiin vielä kylittäin tai suvuittain. Muutama vuosi sitten ehdotin sukuseuramme sisällä, että aloittaisimme tutkia Kuolemajärven Karjalaisten kylää tehdäksemme kirjan, sillä siitä ei ole aiemmin kirjoitettu kyläkirjaa. Olisin ollut valmis keräämään tarinoita ja valokuvia, joista sitten yhdessä tekisimme kirjan. En saanut kovin paljon vastakaikua, en ideoita.  Minulla itselläni niitä on yleensä ylenpalttisesti. Yksin on vaikea lähteä edes liikkeelle. 

Perunakuopista keskustelimme vähän aikaa sitten Juuret Kuolemajärvellä-ryhmässä. Seivästön perunakuopat ovat ehkä jo seuraavana kerralla siellä käydessä muisto vain. Tässä kesällä 2017.

Sukuseuramme viimeisimmässä hallituksen kokouksessa puheenjohtaja Ritva Kukko ehdotti, että kokoisimme Sirkiän suvun muistot talteen sukuseuran kirjana. Meillähän on jo tallella vaikka kuinka paljon materiaalia. Yhden suvun kautta tarkastelu koko kylään on hyvä näkökulma. Muun muassa se tuli mieleeni tuon edellisen yksinäisen hankkeeni lisäksi.

Marraskuussa 2012 julkaistiin Kansallisarkistossa Ritva Markkulan toimittama teos ”Totta ja tarinoita” Markkulan sukuseuran täyttäessä 20 vuotta. Olin mukana tilaisuudessa, mutta vasta 2015 jouduin yllättäen sukuseuran hallitukseen. Seuralla oli ollut jo vuodesta 1994 lehti ”Markkulan Viesti”. Se ilmestyi aluksi monisteena ja myöhemmin 1999 lähtien oikeana lehtenä kaksi kertaa vuodessa. Näin on jatkunut edelleen. Aloin myös kirjoittaa lehteen omasta hämäläisestä suvustani sukututkimuksen kautta. Lähes valmista materiaalia löysin aluksi omista blogeistani, joista muokkaamalla sain nopeasti kirjoituksen lehteen. Materiaalia riittää edelleen, mutta tutkiminen ja kirjoittaminen tuntuvat usein työläiltä.

Sukututkimuksen ja historiakiinnostukseni kautta olen joutunut viimeisen kymmenen vuoden aikana mitä kiinnostavimpaan maailmaan. Se vaatii paljon aikaa ja rauhaa.  Kyläkirja hämäläisestä kotikylästä ja kahdesta sen viereisestä kylästä on parhaillaan tekeillä. Olen viimeisen vuoden tuskaillut siihen lupaamieni kirjoitusten kanssa. Olen kirjoittanut ne melkein valmiiksi jo aiemmin, mutta niitä on vielä muokattava. Kotikylää koskevaa kirjaa mietin myös joskus paljon aiemmin.

Joka kerta, kun lähden lukemaan valmiita kirjoja, näen asioita, tapahtumia ja ihmisiä, joihin haluan palata ja joista haluaisin kirjoittaa, mutta…  Kaiken lisäksi olen aina vauvasta lähtien ollut liian monista asioista kiinnostunut (kuten varmaan moni muukin) eikä minulla ole alan rutiineja pyrkiä eteenpäin saadakseni jotakin helpommin aikaiseksi. 

Mitä ajattelemme, alkaakin toteutua jossakin muodossa! Olettehan huomanneet?

Kuolemajärvi-juhlissa 2017 tapasin serkkuni Arjan ja Mikael Agricolan. Tänäkin vuonna tapasimme. Muita serkkuja ei juhlilla näy.

Helpompaa on kirjoittaa tällaista ”hölynpölyä”. Sunnuntain juhlissa muutama ihminen sanoi ohimennen lukevansa kaikki blogini, joku mainitsi joka aamu menevänsä katsomaan, olenko taas kirjoittanut.  Koska saan melko harvoin palautetta kirjoituksistani, arvostan suuresti sitä, että joku kertoo minulle asiasta. Olen usein kokenut hiljaisuuden paheksunnaksi, varsinkin läheisteni taholta. Olen kirjoittanut blogeja jo yli kymmenen vuotta. Kirjoitan vielä toiset kymmenen, ainakin.

Minulla oli ennen juhlia ja niiden jälkeen suunnitelmia, jotka kaikki muuttuivat paitsi se, että ajoin Turkuun ja menin juhlille. En saanut matkaseuraa Salosta, en mennyt tapaamaan sisartani. Koska ystäväni ja kolmas serkkuni Toini, jonka olen tosi usein maininnut blogeissani, ei päässyt tulemaan juhliin,  lähdinkin tapaamaan häntä. Olin etukäteen tulostanut muutaman valokuvan viime kesän matkalta hänen lapsuutensa kotikylään. Samoin tulostin matkasta kirjoittamani kaksi blogia paperille. Oli tosi työlästä saada Googlen bloggerista tulosteita, se onnistui minulta ainoastaan kopioimalla jutut kuvineen Wordiin. Pitää sitäkin jatkossa harjoitella. 

Ajoin sitten illansuussa vesisateessa kotiin ajatellen, että miksiköhän aina Turusta palatessa, sataa vettä? Onneksi ei kaatamalla tällä kertaa. 

Turun Naakkoja Ursininkadulla 8.9.2019

Alkukesästä 2016 ilmestyi Muolaalaisten Seura ry:n julkaisemana kirja ”Näin Muolaa jäi elämään”. Osallistuin ystäväni kanssa erääseen tilaisuuteen, jossa tätä kirjaa esiteltiin kirjoittajien toimesta. Kirja muodostuu useiden kirjoittajien tarinoista. Olin lumoissani siitä, että mukaan oli otettu niin paljon erilaisia näkökulmia, myös niiden kertomuksia, jotka olivat tutustuneet muolaalaisiin myöhemmin heidän asetuttua uusille asuinsijoilla. Muolaalaiset tulivat sotien jälkeen pääsääntöisesti Urjalaan, jonne myös kuolemajärviset tulivat talvisotaa pakoon. Minun oli pakko ostaa kirja itselleni. Se korosti ja arvosti juuri tarinoita, meitä edeltävän sukupolven lisäksi meidän toisen polven evakkojen. Olisiko Seppo Pirhonen urjalalaisena ja muolaalaisten ystävänä saanut tästä kirjasta lisävirikkeen? Minä ainakin olin todella innoissani. 

Me jokainen saisimme jopa oman kokonaisen kirjan pelkästään sukujemme viimeisen sadan vuoden tarinoista, kunhan vain olisi osaamista, intoa. Intoa minulla riittäisi, mutta en ole saanut valmiiksi edes niitä omia projekteja, joita olen aloittanut! Ja niitähän riittää.

Tuusulan Fjällbo-nimiseen paikkaan tuotiin äskettäin hieno uusi laituri. Puistoa on samoin rakennettu ja entisen paikan rauha lienee nyt mennyt. Olen käynyt siellä jo ties kuinka kauan. Kävin äskettäin katsomassa uutta laituria, joka oli viittä vaille valmis luovutettavaksi. Se rakennettiin tähän paikkaan, jossa on ollut aikoinaan laituri.

Jotta jaksaisimme eteenpäin, tarvitsemme juhlahetkiä ja tärkeitä kohtaamisia. Jokainen meistä määrittelee itselleen tärkeät asiat. Vanhemmiten ne vain korostuvat. Elokuun sukuseuran hallituksen kokouksessa, tulin taas ajatelleesi asiaa. Olisin valmis luopumaan sihteerin tehtävistä. Näyttää kuitenkin siltä, että uusia tulijoita mukaan seuratoimintaan ei ole. Toisaalta sunnuntaina tuli mieleen, että vaikka nuoria ihmisiä tulee mukaan toimintaan, niin heidän innostuksensa asioihin, joista he eivät tiedä paljon, on niin ohutta, että huolimatta hetkellisestä innostuksesta se ei kanna kovin pitkälle.

Vaatii suunnatonta kärsivällisyyttä ja aikaa tutustua paikkaan, jota ei enää ole sellaisena kuin se oli. Kaiken lisäksi kohta ei ole enää ketään, jolla olisi edes kosketus ihmiseen, joka eli siellä erilaisena aikana, jota ei enää ole. Jo minun sukupolvessani, ehkä vain muutama prosentti on edes vähän kiinnostunut. Kiinnostus hiipuu helposti, kun matkoilla ei osaa ilman etukäteistä tietoa nähdä mielikuvituksen silmin entistä aikaa ja ihmisiä kylän raitilla tai työn touhussa.

Nämä kaksi kuvaa ovat syyskuulta 2014. Muistin, että olin kuvannut paikkaa ja kuvat löytyivät. Uudesta laiturista tulee kuva jossakin myöhemmässä blogissa.

Siksi meidän on tärkeää jättää jälkeemme myös paljon kirjallista materiaalia kuvien ja videoiden lisäksi. Huolimatta siitä, että monet nuoret (tai jopa vanhemmat) eivät enää halua nähdä kirjahyllyä täynnä kirjoja kotonaan. Lukeminen ei silti tule jatkossakaan olemaan turhaa. Me, jotka muistamme ja näemme kaiken elävänä tietomäärämme ja mielikuvituksen avulla, olemme seuraava sukupolvi, joka lähtee.

Kyllä tiedän, että minun on aivan turha tästä kirjoittaa blogiini, kirjoitan silti.  Olen tarkkaillut asioita viimeisen kymmenen vuoden aikana, tiedän, mistä on kysymys. Hetkellinen kiinnostus jostakin syystä, ei kanna pitkälle. Karjala-lehdessä haastateltavat eivät usein ole koskaan edes käyneet Karjalassa, rajan toisella puolella. Kun ihminen tulee eläkeikään, hän ei ole enää kauan jos ollenkaan kiinnostava kohde lehtihaastattelulle. 

Hetkellisyys, klikkausotsikot, kauniit nuoret kasvot, netti ja julkisuus, ne vetävät. Anteeksi kun pessimistisyys valtasi mieleni ottaessani vanhan naisen kokemuksen ja selvänäköisyyden esiin.  Ei sillä ole mitään merkitystä, jos minä yksin innostun asioista. 

Ja viime aikoina olen todella innostunut. Tässä välissä tapasin myös taas lukioaikaisia koulukavereitani. Kyllä kannattaa elää, kun vasta eläkkeellä alkaa tutustua samassa luokassa istuneisiin ihmisiin.  On hienoa olla mukana erilaisissa yhteisöissä. Kirjoitin äskettäin 30.8. erään muiston kouluajoistani toiseen blogiini. Voit käydä lukemassa sen täältä.

36°44'58.0"N 3°48'23.0"W