Innostusta ja haltioitumista

Se vaan iskee. Pieni vihje jostakin. Pelkkä ajatus. Mielikuva tästä hetkestä tai kauempaa. Aivan mitä tahansa. Ei tällaiselle haihattelijalle, uneksijoiden sukuun kuuluvalle pidä antaa liikaa mitään tavanomaista tekemistä, sellaista, mitä olen silti koko elämäni joutunut tekemään. 

Kuva. Elisa Kumpula 22.5.2010

Kävelen huoneesta toiseen ja muistan viime viikon ikävät sähköpostit, ne, jotka lamauttavat minut aina hetkeksi, joskus pitkäänkin. Ne ovat aivan tarpeettomia. Kun lähettäjänä on ihminen, joka ei ole vuosiin halunnut minulle mitään muuta kuin pahaa. Hänelle on ollut lähes samantekevää, mitä minä olen ja mitä olen tehnyt ja mikä on totta. Miten joku voi nauttia siitä, että loukkaa toista, jonka kuitenkin tietää säntilliseksi ja kunnon ihmiseksi? 

Mutta ihminen on niin oikukas ja arvaamaton olento. Toisen totuus ei ole toiselle mitään. Tuollaisten asioiden jälkeen pitää taas kirjoittaa paljon pystyäkseen hengittämään.

Kuva. Elisa Kumpula 22.5.2010

Pitää vain kestää ja mennä eteenpäin. Sitähän olen tehnyt vuosikausia. Pienet lapsenlapseni poikkesivat alkuviikosta pitkästä aikaa, molemmat iki-ihania ja suloisia. Isompien sisarustensa kanssa jaksoin vielä tehdä kaikenlaista, mutta näistä kahdesta ilopilkusta nautin muulla tavoin. Olohuone muuttui taas hetkessä vanhemman pojan jäljiltä työmaaksi tai toimistoksi. Miten kaikki lapset ovatkaan niin erilaisia, pienestä pitäen. ”Mummi, haluan tutkia jotakin.” Sitten tutkitaan jokin laatikko, joka on täynnä erilaista pientä tavaraa. Osa tavarasta häipyy helposti pojan omaan toimistoon, jollen ole tarkkana. Oikeastaan sillä ei ole kauheasti väliäkään.

Kirjoitukseni keskeytyi taas. Nyt vanhemmat lapsenlapseni poikkesivat. Vanhin täytti juuri 22 vuotta ja saa tammikuussa ensimmäisen lapsensa. Minusta tulee isomummi. Hänen nuorimmat sisaruksensa saavat leikkikaverin. Vanhimman ja nuorimman sisaruksen ikäväli on 20 vuotta. Se on pitkä aika. Siitäkin välistä olisi jo aika kirjoittaa.

Kuva 23.4.2005

Anna Kortelaisen kirjoja ja bloggarin haltioitumista

 

Viikolla aloitin lukea Anna Kortelaisen uusinta kirjaa, romaania nimeltä ”Siemen”.  Aika ajoin on hyvä lukea romaaneja, fiktiota. Ne saavat mielikuvitukseni liikkeelle ehkä hiukan toisella tapaa kuin tietokirjallisuus. Ehkä siinä ei sittenkään ole paljon eroa.  

Anna Kortelainen kävi viime syksynä kertomassa myös tästä kirjasta paljastaen meille sen nimenkin.  Tässä linkki kirjoitukseeni ”Sanattomia hetkiä” 27.11.2015, jossa kirjoitin tuosta tapaamisesta. Kun nyt olen lukenut kirjaa vähän alusta, olen alkanut haaveilla taas samasta kuin mistä kirjakin kertoo, asumisesta Viipurissa ja kirjoittamisesta. Olisin lähellä äitini suvun vuosisataisia asuinalueita. On niin paljon, mitä haluaisin vielä tehdä. Ehkä sitten toisessa elämässä. 

Jotkut kirjailijat kuten juuri Anna Kortelainen osaavat sen, he kutittavat mielikuvitusta. Viipurin kaduista tuli mieleeni Helsingin Senaatintori kirjassa ”Naisen tie”.  Kirjailija on kirjoittanut siihen minulle omistuskirjoituksen ”Keravalla 5.2.2011 Merjalla maisemateitä ja sivupolkuja toivotellen Anna”. 

Mistä hän tiesi omistuskirjoituksen kirjoittaessaan minun poluistani kauas ja maisemateistäni.  Ei hän tiennytkään. 

Naisen tie kertoo L. Onervan nuoruuden elämänkerran. Nuoruudeksi on laskettu ikävuodet kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen. Ihmisen elämä on polkuja täynnä, ei niitä voi kukaan omia. Maisematie on mainittu jopa kirjan sisällysluettelossa: ” II tervetuloa taidehistorian maisematielle”. Sillähän olen minäkin kulkenut lyhyen pätkän.

Kirjoitukseni keskeytyi, kun aloin etsiä kirjasta kohtia, jotka aikanaan saivat minut haltioitumaan. Kun seisoin ylhäällä tuomiokirkon rappusilla Helsinki jalkojeni juuressa, koin uudelleen sen, kun tulin Helsinkiin ensimmäisen kerran. Ajoimme kaupungin läpi kohti itää, Vartiokylään. Elimme 1950-lukua. Näin Ateneumin tietämättä, mikä rakennus se oli. Kaikki tuntui maalaistytöstä suurelta ja ihmeelliseltä. Sitä ei voi unohtaa. Voin löytää sen tunteen myös valokuvistani kautta aikojen.

Sen saman tunteen ovat monet muutkin kokeneet, kunnes lopulta Helsinki muuttuu arkiseksi paikaksi, pienenee. Mutta saman tunteen voi silti palauttaa mieleensä, kun tulee Senaatintorille ja kiipeää ylös kirkon rappusille ja katselee kaupunkia sieltä. Helsingissä on muitakin paikkoja, missä voi kokea saman. On vain omasta mielentilasta ja mielikuvituksesta kiinni, milloin voi kokea tällaisia arvokkaita ja ihania hetkiä.  Se mielentila ja mielikuvitus kulkivat mukanani erityisesti muutama vuosi sitten, kun liikuin usein niillä seuduin.  Se oli syksyllä 2010 kun aloitin taidehistorian aineopinnot.

Muistelin Anna Kortelaisen kirjoittaneen samasta aiheesta ”Naisen tie”-kirjassa, mutta en löytänyt sitä kohtaa. Löysin erään toisen aiheen, josta olen ollut myös hurjan vaikuttunut. Helsingin Yliopisto. Minusta oli äärettömän hienoa kiivetä Senaatintorin puoleiset raput ylös ja kuljeskella käytävissä. Useimmiten olin menossa taidehistorian oppitunneille neljänteen kerrokseen. Olin etuajassa. Ihailin käytävissä olevia veistoksia, otin valokuvia.  Tähän aiheeseen liittyvän kohtauksen löysin kirjasta, koska olen sen merkinnyt vaaleanpunaisella post - in-lapulla.  

Yliopistolla on laaja veistoskokoelmaa, joka oli hankittu 1800-luvun loppupuolella. L Onervan opiskellessa taidehistoriaa kipsikokoelmassa oli ”75 antiikin veistosta, 52 renessanssiveistosta, kolme varhaiskristillistä sekä kolme aasialaista veistosta.” (Naisen tie s. 107) 

Anna Kortelainen kuvaa kirjassa tarkkaan, missä veistokset nykyään ovat tai olivat silloin kun hän kirjoitti kirjaa ja opasti opiskelijoita.  Hän katselee taidehistorian opintosalin ikkunoista ulos Senaatintorille. Taidehistorian laitos sijaitsi toisella puolella rakennuksen neljännessä kerroksessa kuin meidän luokkamme, kirjaston puolella. Minä sen sijaan viivähdin lähempänä kirkkoa Yliopistokadun ja Unioninkadun  kulmassa, käytävässä tai luokkahuoneessa, jossa oli pitkä ruskeat pulpetit. Usein odottessani muita, viivähdin katselemassa rakennuksen ikkunoista ulos. Näin jälkeenpäin on monta kertaa tuntunut, että minulle jäi  edelleen nälkä opiskeluun ja opiskelusta aiheutuvaan haltioitumiseen. 

Muistan hyvin, kuinka paljon vastaavia innostuksen hetkiä olen kokenut vuosien mittaan. Minulle ne ovat olleet tärkeitä ja ovat edelleen. Nyt ne hetket ovat siirtyneet enemmän sisälleni ja tuon niitä esiin lähinnä kirjoittamalla. Aiemmin olin rohkeampi niiden kanssa. Saatoin vaikuttaa joidenkin mielestä jopa höpsähtäneeltä.  Oikeastaan kaipaan niitä. Ei vaadita paljon, että pääsen luiskahtamaan samankaltaisiin hetkiin. Hienointa on, että tällaisia hetkiä voi jakaa toisten kanssa. Tämäkin on eräs tapa, vaikka en saakaan paljon vastakaikua muilta. Toisaalta se, mitä olen saanut ja saan, riittää minulle. Olen ehkä liian vakavamielinen ihminen. Onhan minunkin joskus vaikea samaistua monen muun juttuihin.

Lukeminen on myös tapa haltioitua. Siemenen sijasta juutuin sitten lukemaan uudelleen L. Onervan elämästä. En muistanutkaan, kuinka mielenkiintoinen kirja on. Se ei ole tylsä pelkkiä faktoja täynnä oleva elämänkerta vaan se kertoo myös kirjoittajan tutkimuksesta aiheen parissa ja hänen haltioitumisestaan suuren lähdeaineiston parissa. Hän teki myös tutkimusmatkoja Euroopan taidemuseoissa selvittääkseen vuosisata aiemmin eläneen nuoren naisen ajatusmaailmaa ja tulkintoja. Aikakausien erot tulevat selviksi. Naisen asema, vapautuminen, avioliiton merkitys, ystävyys ja monet muut asiat käsitellään perinpohjaisesti.

Eilen yöllä jatkaessani kirjan lukemista, sen kansilehden välistä tipahti kirjan arvostelu, jonka olen aikoinaan leikannut talteen Helsingin Sanomista (30.9.2006). Kirjallisuuskriitikko Pertti Lassilan mielestä juuri nuo minun ihailemani asiat ovat teoksen ongelmia.  Hän mainitsee Kortelaisen melkein adoptoineen Onervan postuumisti. Vaikka hän myöntää, että niinkin voi kirjoittaa, hän silti lytistää teoksen kirjoittamalla, että ”Naisen tie ei ole tieteellinen tutkimus 1375 viitteestään, henkilöhakemistostaan ja lähde- ja kirjallisuusluettelostaan huolimatta.” 

Se on vain yksi mielipide, miehen mielipide. Minun kaltaiseni lukija kuitenkin nauttii joka hetkestä kirjan kanssa. Saa nähdä, mihin se ja muut Kortelaisen kirjat minua jatkossa vielä johtavat. Kiitos niistä!

Se viimeinenkin ehti aueta ennen talventuloa.

Sanattomia hetkiä

Aivan mahtava ilta.  Ihania ihmisiä.  Loistava tarinan kertoja.  Sellaisten hetkien loisteessa haluaa viivytellä hiukan pidemmän hetken.  Se oli kuin olisi puhaltanut saippuakuplia ilmaan ja nauru helskyi ilmassa. Olimme kaikki uudelleen lapsia leikkimässä aurinkoisella pihalla.  Olin sanaton. Olen edelleenkin sanaton.  Olisi aika mennä nukkumaan, olen väsynyt. Ehkä tänä yönä en kärsi päänsärystä ja elämän joskus niin raskaasta paineesta. Lataan illan runsaat valokuvat koneeseeni vasta huomenna. Kirjoitan ja jaan niitä vasta sitten. Hoitelen rästissä olevia tehtäviäni huomenna. Pieni surumielisyys valtaa mieleni. Kauniit hetket hiipuvat pois, siirtyvät kauemmaksi.

Olen joskus kirjoittanut siitä punaisesta langasta, jota ihmiset yrittävät ottaa kiinni. Muistan erään keskustelun vuosikymmenten takaa, kun eräs ystävä puhui aiheesta, kadottamastaan langan päästä. Ajatus oli minulle silloin aivan vieras. Miten joku voi kadottaa langan eikä löydä sitä enää?  Omituinen vertaus! Mutta minustahan tuntuu nyt usein, että olen kadottamassa langan.  Olen usein liian väsynyt enkä jaksa innostua enää samalla tavalla kuin ennen.  Milloin ennen? Viime vuonna,  viisi vuotta sitten? Seuraavana päivänä en muistakaan asiaa enää. Olin vain juuri silloin niin väsynyt, että se sai mieleni harhaiseksi. Väsymys on ikävä seuralainen. Menin nytkin nukkumaan ja uneksimaan. Jatkaisin aamulla.

Mitä kaikkea Seivästön rantahiekat voisivat vielä kertoa...

Anna Kortelainen oli torstaina Helsingin Kuolemajärvi-kerhon tilaisuudessa kertomassa omista Karjalaan liittyvistä kirjoistaan ja niiden historiasta, omasta historiastaan, joka on niiden kautta saanut uusia ulottuvuuksia, sisältöä, tietoa.  Sitä keriytyy koko ajan lisää, elämän monikerroksellisuus tulee näkyviin. Esitys oli sykähdyttävä ja tunteita herättävä.  Meistä moni sai kyyneleet silmiinsä. Toisaalta välillä sai nauraa kyyneleet silmissä.

Minusta tuntui taas hetken, että menetän sanani ja puhekykyni.  Se saattaa olla pelkkää samaistumista esittäjään.  Olen samanlainen monessa mielessä, ajattelen samalla tavalla, mielikuvitukseni lentää samoin, kiinnostuksen kohteeni ovat samat. En vain saa asioita ilmaistua niin hienosti kuin hän. Minulla ei ole kykyä kirjoittaa hänen tavallaan.  Kun hänen esityksensä oli loppu, tuntui, että me kaikki ryntäsimme hänen ympärilleen pyytämään kirjoihimme signeerauksia, kertomaan asioitamme, muistojamme, ottamaan selfiekuvia ja kaikkea muuta hassua. Olimme ihania pikkulapsia. Tunteet olivat pinnassa.

Muististani kuoriutui joitakin asioita kuunnellessani esitystä ja myöhemmin ajaessani kotiin. Olen aina ollut mieletön Ranskan ihailija kuten Anna Kortelainen. Nuorena ihailin Ranskan vallankumousta ja kirjoitin jopa aiheesta ylioppilasaineeni.  Äskettäin ennen Ranskan terrori-iskuja keräsin kaikki Pariisia koskevat kirjat pöydälle ja aloin kirjoittaa piristääkseni itseäni.  Se kirjoitus jäi kesken.  Sana "avojaloin" nostatti myös muiston mieleen. "Avojaloin tai paljasjaloin Intiassa" - kun olin jäämässä eläkkeelle, ajattelin ehtiväni eläkkeellä ollessani tehdä kaikenlaista kuten matkustella. Niinhän ei sitten käynyt. Haave on muttanut vain muotoa, olen myös alkanut kahlata lähes avojaloin sukujeni kotiseuduilla. Kerran kerroin tuosta lauseesta eräälle intialaiselle postcrossing-ystävälle. Hän vastasi, että Intiassa ei voi kulkea avojaloin, koska maaperä on niin karkeaa. 

Entä Havin vallit Viipurissa...

Myöhemmin keskustelin ystäväni kanssa pienistä asioista, jotka tulivat esille nytkin jopa meissä itsessämme. Minua on usein sanottu vilkkaaksi ihmiseksi, melkein sosiaaliseksi. Oikeastaan en ole sitä vaan rakastan yli kaiken omaa rauhaani ja hiljaisuutta. Niin on ollut aina. Lapsena ihmettelin omituisuuttani, itkuherkkyyttäni ja liikuttumistani asioista, jotka muissa eivät herättäneet minkäänlaisia tunteita.  Myöhemmin olen aktiivisesti hakeutunut eri seuroihin, mutta yksinomaan oman mielenkiintoni viemänä. Olen usein kuitenkin äärimmäisen uupunut palattuani kotiin ja haluan olla yksin ja rauhassa. 

Jopa blogien kirjoittaminen alkoi dilemmasta luonteeni eri puolien välillä. En pystynyt millään olemaan samalla tasolla muiden työtoverieni kanssa. Tunsin, että kukaan ei kuunnellut minua, mutta minun oli aina kuunneltava muita. Päätin, että en jatka yrittämistä ja itseni pakottamista johonkin muottiin, johon en pysty vaan alan kirjoittaa aktiivisesti korvatakseni voimakkaan haluni sanoa jotakin. Tarvitsen vain enemmän aikaa sanoakseni, puhumalla en siihen pysty ilman, että minut jyrätään alle.  Ongelma on tullut esille monen monituista kertaa senkin jälkeen. Enemmän introvertti ihminen jää helposti muiden jalkoihin. Itsetuntemus auttaa.

Ja kuinka paljon historiaa vanhan tuomiokirkon muureissa on...

Ihminen on luonteeltaan joko introvertti  tai ekstrovertti. Jokainen meistä ei ole aivan puhtaasti jompikumpi vaan on olemassa aste-eroja. Termit on esittänyt aikoinaan kuuluisa Carl Jung  1921 esitellessään erilaisia psykologisia tyyppejä. Kannattaa muuten lukea tässä linkkaamani Jani Kaaron 2012 Helsingin Sanomille kirjoittama artikkeli  ”Maan hiljaisten voima”. Löysin myös tällaisen sivun  ”Introvertit.net”. Itseasiassa Wikipedia linkitti näihin.

Vaikka ihminen olisi kuinka eloisa ja puhelias, ei hän kuitenkaan ole ekstrovertti. Joskus melkein kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät sanomaan kesken kaiken mitä tahansa tai esittämään älykkäältä kuulostavia kommentteja ja kysymyksiä. Pysyttelen useimmiten hiljaa ja kuuntelen, mutta mieleni työskentelee koko ajan. Se kirjoittaa jo seuraavaa tai sitä seuraavaa blogiaan.  Mieleni kirjoittaa muistiin vastaisen varalle.  On ihanaa, että on joku ihminen, jonka kanssa sitten voi niitä ajatuksia ja kysymyksiä puida.

Kirjoittaminenkaan ei ole helppoa. Jo ennen Anna Kortelaisen tapaamista ajattelin, että hän on siirtynyt kaukaisempien aiheiden tutkimuksesta lähemmäs ja sisemmäs, omaan tuntemattomaan menneisyyteensä, josta putkahtaa koko ajan lisää uusia aiheita.  Se on kuin sipulin kuorimista ja purkamista kokonaan auki. Jostakin mielleyhtymästä tulee sitten taas uutta. Valokuva herättää uuden ajatuksen, josta syntyy kirja. On niin kovin tuttua minullekin.

Luin Anna Kortelaisen ”Avojaloin”-kirjaa ennen tilaisuutta. Siellä on montakin asiaa, joista haluaisin kirjoittaa omin silmin katsottuna. Minua liikutti erityisesti Laila Hirvisaaren  ja Eeva Kilven kirjeenvaihto, jossa he muistelivat menneitä, yhteisiä matkoja. ”Voin kokeilla omaa muistiani sinun muistisi avulla,” kirjoittaa Eeva Kilpi vastauksessaan Laila Hirvisaarelle. He molemmat muistelevat Matti Kurjensaarta, joka on ollut mukana yhteisillä matkoilla jonnekin ja jostakin. 

Erään kerran Eeva pelastaa Lailan hengen Lauttasaaren sillalla vetäessään tämän sivuun auton tieltä.  Naiset olivat nousseet autosta siellä tapahtuneen onnettomuuden ja kolariauton estämänä.  Heidän noustuaan autosta takaa tuli toinen auto, joka vei heidän autonsa sivupeilin ja olisi vienyt Lailankin, jollei Eeva olisi vetänyt häntä turvaan. 

Lailan kirjeestä löydän myös tiedon, ettei hän enää asukaan Tuusulassa vaan Helsingissä, jossa hän näkee ikkunastaan lähtevät ja tulevat laivat. Silti hän kaipaa lähelle Tuusulanjärveä, jossa hän asui 29 vuotta.

Minulta jäi lukematta kirjan viimeinen kertomus, Anna Kortelaisen kirjoittama ystävästään, ”Palmikkopäinen tyttö 1980-luvun Viipurista”.  Nyt luen sen loppuun. Myös minä tulen palaamaan Viipuriin ja jatkamaan siellä "tutkimuksiani". Aika monta tekstiä odottaa vielä paneutumistani, monta kirjaa lukemista.  Koko Karjalan kannas on meidän muistimme maa ja se on täynnä lukemattomia tarinoita, joista voimme ammentaa. Kukin omalla tavallamme. Tarvitsemme kuitenkin Anna Kortelaisen kaltaisia innostavia ihmisiä. Hän nosti omatkin unelmani taas pinnalle.  Kiitos hänelle! 

Ensilumen aikaan

Viime yönä oli vihdoin satanut lunta. Odottelin sitä ja kun heräsin yöllä hetkeksi, kurkistin ulos. Mutta silloin oli vielä syksyisen pimeää. Olisin halunnut kokea sen hetken, kun ensi lumi alkoi sataa. Aamulla herätessäni maa oli valkoisena. Ei varmaan ollut sattumaa, että edellisenä iltana olin skannannut isän 1930-luvun valokuva-albumista seuraavan kuvan. Siinä oli kysymys poikkeuksellisesta lumisateesta, kun jonkin 1930-luvun loppupuolen kesäkuun 2 päivänä Hämeessä satoi lunta. Nythän lumisadetta tuli oikeaan aikaan.

Kuvan on ottanut silloin nuori isäni ja maisema on ilman tuota aitaa hyvin tuttu minullekin.  Perunavarastoja oli vierekkäin kaksi ja lapsena me jopa uskalsimme laskea mäkeä niiden päältä. Kauempana naapuritalon Eskolan rakennuksia.

Onneksi minun ei ole tänään pakko lähteä minnekään. Voin siirtää hyvin suunnittelemiani asioita ensi viikkoon. On hankittava auringonkukansiemeniä ja pähkinöitä linnuille ja oraville. On varattava aika autonrenkaiden vaihtoon. En ole ehtinyt aikoihin käydä tervehtimässä ex-anoppiani. Keittiön tippuva hana vaivaa minua päivittäin. Uusi olisi hankittava ja ehkä saan tyttäreni miehen sen vaihtamaan. Tässä vaiheessa olisi kuitenkin viisainta alkaa suunnitella talviunia.

Helsingin Kirjamessuilla

Mutta ei, ihminen vain mennä raksuttaa eteenpäin ja suunnittelee uusia asioita. Vietin eilisen päivän kirjamessuilla, osan ystävän seurassa, mutta pitkän tovin myös itsekseni. Koska en ole päässyt pitkiin aikoihin matkustelemaan, niin tällaiset pienet hyppäykset pois kotoa, toimivat ikäänkuin matkojen korvikkeina. Sitä samaa on postcrossing, kirjastot, lukeminen ja kirjoittaminen. Halpoja tapoja matkustaa välillä kauas pois. Jos joskus ostan kirjan tai toisenkin, postikortteja ja postimerkkejä, talouteni ei kaadu niihin.

En mitenkään yrittänyt bongata tunnettuja henkilöitä ja kuvata niitä, koska heitä oli joka kulmassa. Tähän kuvaan on osunut eräs heistä, joka itse asiassa liittyy kirjamessuihin.

Vietin pitkän tovin selaillen antikvariaattiosastoilla erityisesti paikallishistorioihin liittyviä kirjoja, En raaskinut ostaa yhtäkään niistä niiden korkean hinnan vuoksi. Karjala-aiheiset vanhat teokset ovat todella hintavia. Kun joskus joku aihe tulee ajankohtaiseksi, voin etsiä siihen liittyvää kirjallisuutta kirjastoista.

Sen sijaan ostin kolme vanhempaa tutkimuskirjaa jäännöskirjoja myyvältä 5 euron osastolta. Nämä kirjat sattuvat olemaan itseäni kiinnostavia aiheen, ajan ja paikan puolesta.

• Kimmo Katajala. Nälkäkapina - Veronvuokraus ja talonpoikainen vastarinta Karjalassa 1683-1697, väitöskirja, joka on ilmestynyt Suomen Historiallisen seuran sarjassa vuonna 1994
• Seppo Suvanto. Yksilö myöhäiskeskiajan talonpoikaisyhteiskunnassa. Sääksmäen kihlakunta 1400-luvun alusta 1570-luvulle. SHS 1995
• Anna-Maria Vilkuna. Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. SHS 1998

Lisäksi reppuuni tuli pari suomalaista etymologiaa käsittelevää Tietolipas-sarjan kirjaa Suomalaisen Kirjallisuuden seuran osastolta. Kuljeskelun välillä kävin kuuntelemassa pari keskustelua kokonaan ja osista pienen palasen.

Olinkin jo hankkinut etukäteen Anna Kortelaisen ensimmäisen romaanin  "Ei kenenkään maassa" ja kuullut aikoinaan hänen esityksensä Keravan kirjastossa kirjan suunnitteluvaiheessa. Oli mielenkiintoista kuunnella nyt kirjan valmistumisen jälkeen hänen kokemuksistaan. Faktan ja fiktion yhdistäminen rohkeasti itse eläytymällä kirjan päähenkilön elämään, on hieno valinta. Se ja puhumattominen asioiden avaaminen ja tuominen kirjaan, kiitos Anna.  Ne molemmat tukevat omia ajatuksiani kirjoittamisen suhteen. En ole vielä lukenut kirjaa, mutta tuossa vieressäni se odottaa.

Kävin myös kuuntelemassa Kaari Utrion ja Kristiina Vuoren yhteishaastattelun. Kristiina Vuoren kirjan olin jo lukenut ja siitä myös blogissani  12.9. maininnut.

Virikkeitä on viime aikoina tullut taas hurjan paljon ja olisi aika niitä vähän purkaa luovaan toimintaan. Ihmettelenkin usein sitä, miten kirjailijat ja muutkin taiteilijat, jotka ovat hyvin sosiaalisia ja elävät täyttä elämää, ehtivät saada aikaiseksi hienoja teoksia, usein jopa huomattavan lyhyessä ajassa. Kun se kirjoittaminen ei kuitenkaan ole ainoa tehtävä vaan kirjan julkaisuun saati jo aiempiin etukäteistutkimuksiin liittyy paljon tehtäviä. Tosin täytyy myöntää, että useat kirjat vain avaan ja suljen. Makuja on monenlaisia. Turhaan ei halua kuluttaa aikaa lukemalla sellaista, mikä ei kosketa. Joukossa on usein paljon sellaista kirjallisuutta, jota muu kansa arvostaa suuresti. Sofi Oksasen "Puhdistus" oli hieno lukukokemus, mutta en mitenkään päässyt koskaan kiinni Riikka Pulkkisen maailmaan. Sofi Oksasen uusin tosin odottaa vielä käpertymistäni lukemaan.

Viime aikoina olen yrittänyt iltaisin lukea pätkän tänä vuonna ilmestyneestä Seppo Aallon kirjasta "Sotakaupunki Helsingin Vanhankaupungin historia 1550-1639". Se kertoo hyvinkin tarkasti Helsingin  synnystä, sen alkuajoista ja vaikeuksista jatkossa. Suhde meren toisella puolella olevaan Tallinnaan ja yleensä Liivinmaahan liittyy vahvasti nuoren kaupungin tuon ajan historiaan. Kustaa Vaasa määräsi vuonna 1548 Erik Flemingin perustamaan uuden kauppapaikan Santahaminaan, jonne kaupunkia ei  koskaan rakennettu vaan ensimmäinen Helsinki syntyi Vantaanjoen suun jokivarteen Koskelan kylän talonpoikien maille. Sieltä kaupunki sittemmin vuonna 1640 siirtyi uuteen paikkaan Vironniemelle. Täältä löytyy kiinnostuneille tietoa kaupungin perustamisesta.