Kestävyyskokeita

On  perjantai 18.7.2025 aloittaessani tämän tekstin.  Edellinen lähes valmis sukututkimukseen liittyvä odottaa julkaisua, mutta sitä ennen minun pitäisi tarkistaa ja korjata sitä hiukan. Mutta ei tänään. 

Tästä päivästä tulee yhtä kuuma kuin edeltävät päivät. Nyt aamulla Minni on piiloutunut parvekkeen varjoisen puolen kukkapöydän alle ja makaa siellä levällään. Heti herättyäni annoin hänelle ruokaa. Sitten vasta valmistin oman kahvini ja voileivän. Helteiset päivät ovat olleet harvassa tänä kesänä. En ole ollut innostunut lähtemään luontoretkille. Eikä vieläkään näytä olevan niiden aika. Jatkan omaa vahvistumistani, mikä ei siedä mitään hötkyilyä ja lipeämistä polultani. Olisiko se resilienssin kasvattamista? 

Kotimatkalla Hämeenlinnasta poikkesimme ohimennen Vanajan kirkolla,

Muuten, ei ole mikään ihme, että ihmiset eivät kestä tätä nykyaikaa, sen hirveää kaupallisuutta, uutisoinnin kohdistamista vääriin asioihin kuten, miten saada lisää turisteja jokaiseen paikkaan, millainen ihminen on oikeanlainen, mikä on oikea asuinpaikka ihmiselle tai politiikan ja sotauutisten paljoutta.

Helsingin keskustaan on kodistani alle 30 kilometriä ja koen sinne menon nykyään äärimmäisen työlääksi. Äskettäin mietin, miten ja minne menisin tapaamaan ystävääni Hakaniemessä.  Helsinki on tieremonttien pyörityksessä. Mieluiten menisin omalla autolla. Julkinen liikenne on HSL:n varassa. Meillä täällä Hyrylässä on uusi linja-autoasema tai paremminkin pysäkkien suma, josta pääsee väliasemien kautta Helsinkiin. Lipun voi kätevästi ostaa HSL:n sovelluksella. Nyt on niin kuuma, etten lähtisi ollenkaan ja muutenkin harkitsen menoani tarkkaan. Olen jo päättänyt, että jätän Helsingin keikat sattuman ja hetken varaan, kuten lähes kaiken muun elämässäni.

Vältän stressiä yli kaiken. On ihana huomata, miten kärsivällisyyteni toipumisen suhteen on kannattanut. Kaikkia suunnitelmia ja tekoja kannattaa punnita hetki. Toteutuskaan ei mene niin, kuin joskus ennen.

Kaipaan monia asioita elämästäni nuorempana, mutta en nyt jaksaisi niitä kaikkia. Synkeät metsät, pitkät kävelyt vaikkapa. Kiirettä ja hätiköintiä en enää kaipaa. Joku sanoisi, että olen tullut vanhaksi. Ja hitaaksi. Minustakin tuntuu siltä joskus. Elämä on joskus haparointia. 

Minulla on kesken tarina erään henkilön tyttärestä. Isän hauta on Vanajan kirkon kupeessa, tekstistä ei enää saa selvää...

Eilen tähän aikaan aamusta siivosin keittiön ja muutin taas pöydän eri asentoon. Sille oli syynsä. Alex on kyllästynyt olemaan koko kesää asuntovaunulla ja kerjäsi, että saisi taas tulla luokseni ja että minä vaikuttaisin asiaan. Sanoin, että hänen on itse hoidettava asia ja hän saa kyllä tulla ensi viikolla. Molempien tietokoneet sopivat tilaan paremmin näin päin, siksi pöydän kääntö.

Edellisenä päivänä hoitelin aamupäivällä kauppa-asioita. Välillä kirjoitin ja jatkoin tutkimuksiani.  Heittelin papereita roskiin. Molempina päivinä olin illalla rättiväsynyt, mutta aamulla taas kunnossa.

Tänään pesin tukkani ja kirjoitan. Huomenna lauantaina on heti aamulla lähdettävä Sirkiän sukuseuran kesätapaamiseen Hämeenlinnassa. Aioin jättää sen väliin, mutta kun Malla Riihimäeltä lähtee seurakseni, niin ehkä se onnistuu.  Kuuma keli ei ole ok eikä minulla ole sopivia vaatteita. Jotenkin kai selviän, vaikka epäröin viime hetkeen saakka.

uomennaH

sunnuntaina 20.7.2025

Tänään olen toipunut eilisestä, pitkistä kävelyistä vaikeilla mukulakivikaduilla, kuumuudesta. Oli oikein kiva päivä ja selvisin siitä kunnialla. Ottamani kuvat eivät ole oikein mistään kotoisin. Nopealiikkeinen Merja on muisto. Käteni ovat kömpelöt eivätkä ne varmasti toivu enää entiselleen. Jalkani ovat toipuneet yllättävän hyvin. Minun on silti ponnistusten jälkeen kerättävä voimia.

Jättäydyn joskus tarkoituksella syrjään muiden touhuista, en ehdi mukaan kaikkiin asioihin.

keskiviikkona 23.7.2025

Omahan oli vikani. Kuten kerroin aiemmin, Alex kinusi ja kerjäsi edellisellä viikolla, että voisi tulla jälleen luokseni. Hän ei viihdy karavaarialueella ja kuumuudessa sisällä pienessä tilassa.  Hän tuli sitten sunnuntai-iltana. 

Olemme nyt selvinneet keskiviikkoon tuskaisen kuumassa asunnossani, jossa en uskalla edes laittaa hetkeksi läpivetoa Minni-kissan takia, jotta hän ei menisi ikkunalaudalle, ranskalaiselle parvekkeelle tms. ja putoaisi vahingossa neljännestä kerroksesta. Tosin hän ei ole rohkea kissa eikä edes menisi yrittämään.Toisaalta läpivetoa ei edes suositella vaan pitäisi sulkea kaikki ikkunat (huoltoyhtiön ohjeistus). 

 

Minnin rohkeus oli koetuksella sunnuntai-iltana, kun päätin, että nyt vihdoin kokeilemme kokovaljaita ja viemme illan viileydessä hänet pihalle ulkoilemaan. Me kaksi sähläilijää ja arka kissa! Pääsimme sentään pihalle ja kissa ruohikolle, Alex piti kiinni valjaista.Ruohikolta Minni ryntäsi pidemmän heinän alueelle piiloon ja sieltä veimme lähemmäs taloa, jossa hän näki sopivan pakopaikan. Hän oli toki koko ajan valjaissa, mutta pääsi riuhtaisemaan siinä valjaat irti ja pääsi talon seinustalla olevan saunan terassin rakennelman alle. Siinä oli meille sitten pohdittavaa, miten saamme hänet houkuteltua sieltä pois.  Alex olisi heti soittanut huoltoyhtiölle vaatien, että terassin lattia on purettava ja seuraavaksi hän olisi halunnut, että minä soittaisin pelastuslaitokselle. Tästä näki, että olemme eri sukupolvia. 

Pelokas kissa tuli kerran ulos, kun vein ruokaa, mutta vetäytyi nopeasti takaisin eikä enää vastannut puheeseeni. Minni on puhelias kissa ja vastailee yleensä. Sanoin hänen lepäävän. Menimme sisään. Palasin sitten yksin ja kutsuin häntä. Ilta oli alkanut jo hämärtyä. Minni vastasi nyt minulle ja tuli ulos ja sain hänet syliini. Talon hississä hän oikein karjui, niin hän sitäkin pelkäsi. Kaikki oli hyvin jälleen.

Ajatelkaa, miten paksukarvaiset eläimet kärsivät kuumuudesta, varmasti vielä enemmän kuin me. Sen huomaa niiden käytöksestä.

13-vuotiaan käytöksestä näkee myös paljon. Häntä ei saa enää aamuisin hereille. Mieli ailahtelee. Ääni kovenee helposti lähes huutamiseksi, mummi on hänen mielestään ikivanhaa sukupolvea, joka ei osaa edes enää puhua normaalisti ja niin, että 2000-luvun sukupolvi ymmärtäisi puhetta. Riita syttyy hetkessä yllättävän  pienistä asioista ja lievenee toisessa hetkessä. Hän itse haluaa luokseni, muttei sitten kestä minua. 

Kuten olen joskus maininnut, minulle maanantai ja tiistai ovat vaikeita päiviä sunnuntaisin pistämäni lääkkeen takia. Olen väsynyt enkä jaksa niin paljon kuin muuten, vaikka tilanne onkin vähitellen parantunut. Olen nyt jopa jaksanut lähteä hoitamaan asioita aamupäivisin. Jääkaappi oli tyhjä ja kaupassa oli käytävä.  

Kuinkahan pahaksi tämä vielä menee? Olisin vienyt hänet uimaan kuten aina ennen. Sekään ei enää käy, ei edes katsomaan vanhoja paikkoja, joissa aikoinaan kävimme hänen viettäessään kesäisin päiviä kanssani. Mikään ei innosta. Kun olemme iltapäivässä, alkaa intoni lamaantua. On sopeuduttava tilanteeseen.

Ajatellaan itseämme 13-vuotiaana. Olin minäkin vaikeasti ohjattavissa enkä varmasti kuunnellut vanhempiani. Aika oli kuitenkin täysin erilaista. Itse asiassa siinä ajassa ei ollut oikein mitään yhteistä tämän ajan kanssa. Tuossa iässä aloin olla jo kiinnostunut pojista, tosin kaukaa ja sitä vaihetta kesti sitten ikuisuus. Vuoden 1961 päiväkirjat käsittelevät ihastumisiani, koulumatkoja, koulupäiviä, opettajia, ystäviä.  Koulupäivien jälkeen istuin kirjastossa lukemassa. Ajattelin sitä lauantaina, kun ohitimme Hämeenlinnan silloisen kirjaston ja katselin niitä ikkunoita, joiden takana istuin lukemassa milloin mitäkin. Sen varjossa, mitä voisin kuvitella Alexin päässä liikkuvan, niin nuoruuden vuodet tuntuivat usein todella pitkiltä ja jopa tylsiltä. 

Tuossa rakennuksessa oli aikoinaan 1960-luvulla Hämeenlinnan kirjasto. Istuin useimmiten lukemassa noiden alakerran oikeanpuoleisten ikkunoiden takana.

Voin olla kiitollinen, että saan seurata tämän päivän murrosikää. Omastani olen joskus kirjoittanut myös blogeissani.

Eilen Minni katosi? Etsimme häntä kaikista paikoista. En ollut huolissani, katoamisia hän on harrastanut ennenkin, mutta ilmaantuu sitten aivan pokkana eteeni. Tänään Alex katosi heti myöhään herättyään Samoin täällä sisällä pienessä asunnossa, jossa kaikki kaapitkin ovat täynnä tavaraa. En löytänyt häntä mistään. Kävin välillä viemässä roskikset ulkona. Lopulta ajattelin, olisiko hän piiloutunut makuuhuoneen sängyn alle. Sieltä hän löytyikin. Yritimme käydä keskustelua siitä, mitä odotamme toisiltamme. Pitää kai minun olla hötkyilemättä, edetä pienin askelin. Kyllä tämä tästä. Samalla tavalla kuin muissakin asioissa.

Iltapäivä alkamassa. Minni siirtyi edessäni olevalle ikkunalaudalle nukkumaan.

Kirjoittamisen vaikeus

Tänä aamuna vihdoin minusta tuntui, että halu kirjoittaa alkoi elpyä. Tosin se on edelleen hataralla pohjalla. Yhdeksän päivää sitten aloitin kirjoittaa blogiin uutta postausta, mutta en ole saanut sitä jatkettua. Mitä pidemmälle aika kuluu, sitä tyhmemmältä ylipäänsä tekstin aloitus tuntuu. Olin koko sen viikon sairastanut jotakin flunssan muotoa, mutta aivan erilaisilla oireilla. Epäilin sen olevan koronaa lievänä. Nyt tulee kaksi viikkoa täyteen. Niiden aikana olotilani on heitellyt laidasta laitaan. Ehkä alan nyt olla terve.

Kuvat tänään ovat sattumanvaraisia, vanhoja kuvia...

 

Niin tai näin. Sairaskertomukset eivät ole mielenkiintoista luettavaa. Kahden viikon aikana on silti tapahtunut kaikenlaista jännää. Tutustuin puhelimitse isäni puoleiseen kolmanteen serkkuun. Oikeastaan saan siitä kiittää näitä blogejani. Toivon yhteytemme jatkuvan ja oppivani taas uusia asioita.

Aiemmin aloittamassani blogipostauksessa muistelin olotilaani liittyen sairastumistani samoihin aikoihin vuodesta, marraskuussa 1961. Sen osan testistä liitän tähän:

----Sattumalta olen koko viikon ajatellut sitä kertaa, kun aikoinaan nuorena tähän aikaan vuodesta olin kipeänä.  Ajattelin etsiä päiväkirjastani kohdan, missä olen kirjoittanut siitä. Muistin, että kävimme lääkärillä ja se todettiin lieväksi keuhkokuumeeksi. Kysymyksessä oli marraskuu 1961. 

Kesti aikansa, kunnes löysin tekstini päiväkirjastani. Yleensä en maininnut silloin ikäviä asioita. Muistin, että sairastumiseni aikoihin olin tutustunut erääseen poikaan, joka vietti usein aikaa kirjastossa kuten minä. Olin 14-vuotias ja olin alkanut kiinnostua pojista. Ihastuminen oli kaukoihastumista, päiväkirjani ovat täynnä niitä kertomuksia. En koskaan oikeasti tutustunut yhteenkään mainitsemistani pojista paitsi yhteen.  

Kirjoitin erään pojan tuijottavan minua usein kirjastossa. Vaati hirveästi rohkeutta lähteä kerran hänen kanssaan kävelylle. Siihen johti se, että eräänä päivänä lähdin kirjastosta aiemmin, jolloin hän ymmärsi lähestyä minua ulkona kadulla. Pääasia minulle oli silloin, että ehdin Hämeenlinnan linja-autoasemalta 17.15 lähtevään bussiin. Tuttavuutemme oli loppujen lopuksi minulle valtava pettymys. Ne vaiheet olen kirjoittanut päiväkirjaani.

Kun vihdoin aloimme tutustua, jolloin olin vielä ihastunut häneen, sairastuin, vilustuin. Kaiken lisäksi menin innostuneena heti kertomaan asiasta äidille, joka suhtautui asiaan aivan väärin. ”On kahdenlaisia tyttöjä.” Siitä en kirjoita päiväkirjassani, mutta en koskaan myöhemminkään unohtanut sitä. Saatan olla jopa joskus maininnut sen.

Sairastumiseni on vain pieni maininta. En kerro lääkärillä käynnistä, mutta maanantaina 13.11.1961 sen käynnin jälkeen mainitsen, että saan olla ainakin viikon poissa koulusta, koska minulla on lievä keuhkokuume. Olen enimmäkseen huolissani siitä, etten voi tavata kirjastotuttuani. Alan kirjoittaa kuitenkin muista ihastuksistani ja niiden historiasta. Voi sentään, kuinka lapsellisia vielä olimme tuon ikäisinä!

Siinä iässä 14-vuotiaana ja jo aiemmin muistelin päiväkirjassani usein aiempia tapahtumia. Sairastumisen takia minulla oli paljon aikaa muistella. Liimailin edellisen kesän valokuvia albumiin ja muistelin kesäretkeä koulukavereideni kanssa yksityiskohtaisesti. Oli kurjaa olla poissa koulusta. Se oli siihen aikaan koko elämä.

Tein silloin puseron itselleni neulomalla. 18.11. etu- ja takakappaleet olivat jo valmiina ja hiha oli tekeillä. Olihan se saavutus, muistan vieläkin. En ollut koskaan, en edes myöhemmin joistakin yrityksistä huolimatta käsityöihminen. Katselin televisiosta elokuvia ja kirjasin niiden juonia päiväkirjaani. Palasin kouluun seuraavan viikon torstaina 23.11. -----

Vanhojen asioiden muistelu edellisen tekstin kirjoitettuani alkoi tuntua älyttömältä, vaikka se on aina ollut osa minua, se osa, mitä monet eivät ole ymmärtäneet. On totta, että kyllästyn välillä siihen ja myönnän, että oman elämän muistelu on tehtävä palasina, joista muodostuu vähitellen kokonaisuus.  Aika paljon teen sitä kuva kerrallaan.

Pahinta on, kun lähden etsimään tietoa jostakin henkilöstä saatuani selville henkilön nimen. Usein se on täysin mahdotonta, koska ihmiset vaipuvat anonyymiteettiin vuosikymmeniksi. Jollen löydä henkilöstä edes mitään lehtijuttua tai mainintaa lehdessä, voin luovuttaa. Voisi tietenkin kysyä, miksi tutkin niin tarkkaan?

Voisi tai voisin esittää monta muutakin kysymystä. Voisi asettaa koko elämän kyseenalaiseksi. Kun sairastuu, tajuaa, kuinka hauras ihmiselämä loppujen lopuksi on.

Miksi meillä on mennyt näin? Kupliin ei pidä jäädä, mutta vanhemmiten se tuntuu usein parhaalta ratkaisulta. Jossakin vaiheessa ihminen putoaa rajojen ulkopuolelle, kukin omalla tavallaan. Sen pohtiminen on loputon suo.

Taidan jatkossakin pysytellä omalla tielläni. Kirjoittaa edelleen kirjoittamisesta ilman kirjan tekemistä, tutkia omaa ja vähän muidenkin elämää, lukea, kulkea luonnossa. Olen loputtoman kyllästynyt kaikkeen meteliin. Kuuntelen hiljaisuutta ympärilläni.

Toipuessani flunssakoronastani aloin katsella Netflixistä sarjaa ”Crown”, jota olin aiemmin vältellyt. Silmiini osui sarjasta kirjattu positiivinen arvostelu. Alusta alkaen jäin koukkuun, minun on pakko ahmia hyvin tehty sarja Englannin kuningatar Elisabetista ja hänen perheestään loppuun. Elisabet II oli täydellisen tavallinen nainen. Mieleeni tuli, kuinka äitini joskus nuorempana tuntui samaistuvan häneen ja perheeseen. Se lienee todellakin johtunut siitä tavallisuudesta.

Valtava kasa kirjastosta lainattuja kirjoja odottaa lukemistani. Ja ne työt. Sukutaulut ovat edelleen kesken. Sairastumiseni alussa pidimme eli meidän kolmen hengen sukukirjatoimikunta piti pitkän kokouksen Teamsissä, jossa selittelin lähinnä, miksi en ole vielä valmis taulujen kanssa. Olihan minulla selitykset valmiina. Huomasin silti olevani taas alakynnessä? Niinhän olin aikanaan perheissäni ja työelämässä. Jouduin selittämään kaikille kaikkea kyllästymiseen saakka. Näin jälkikäteen ajatellen, minua on koko elämäni ajan yritetty pienentää, kutistaa. Miksi? Siihen joudun palaamaan tutkiessani elämääni nuoruudesta saakka.

Jatkan tekstiäni seuraavana päivänä. Toivon, että saisin tästä jonkinlaisen postauksen rajallisilla kyvyilläni valmiiksi. Olen huomannut, kuinka kirjoittaminen käy vaikeaksi taukojen jälkeen. Kirjoittamista täytyy pitää yllä päivittäin, jatkuvasti. Aivan sama olisi, jos aloittaisi kirjoittamisen kylmiltään tai vuosien tauon jälkeen. Päiväkirjan ja blogin kirjoittaminen ovat tavallaan helppoa kirjoittamista. Omaan pöytälaatikkoon kirjoittaminen on monille tuttua. Omasta elämästä kirjoittaminen julkisesti on usein vaikeaa. Minunkin pitää harkita, mitä kirjoitan siitäkin huolimatta, että katson asioita vain oman itseni kautta. Päiväkirjoissani olen voinut olla rohkeampi, kertoa tarkkaan, mitä ajattelen, mitä muut ovat tehneet, sanoneet. Mitä päiväkirja-, kalenteri-, kuvamerkinnöistä pääsee teksteihini, sitä joudun aina harkitsemaan. Olen aina ollut tai yrittänyt olla hienotunteinen muita ihmisiä kohtaan. Murrosiässä ehkä vanhempani saivat huutia, mutta me kaikki muistamme, että se aika on lyhyt, muutama vuosi. Ajattelin sitä erityisesti, kun vanhin lapsenlapseni oli murrosiässä.

Jotkut meistä ovat aina murrosiässä, ympäristö saa kuulla kunniansa. Se on vähän sama asia, kuin vihaaminen. En ymmärrä vihaamista, en ole koskaan tuntenut hirveän voimakkaita vihantunteita, vaikka on ollut aikoja, että se olisi voinut olla tarpeellista, ainakin muiden mielestä. Oletan, että joudun käsittelemään päiväkirjoja lukiessani ja kirjoittaessani myös vihan tunteen. Maailma on juuri nyt täynnä silmitöntä vihaa, josta monet ottavat yllykkeen kirjoittaessaan sosiaaliseen mediaan.

Kirjoittaessaan suvusta, perheestään ja itsestään kirjoittaja käsittelee koko elämän kirjon. Teen sitä parhaillaan mielen tasolla ja vain osa heijastuu muuhun toimintaan. Aika on todella kypsä. Päivät ovat lyhyitä, aika lentää liian nopeasti. Talven pimeys painaa päälläni, vaikken varsinaisesti kärsi pimeydestä. Olen kuin oma elämäni, liian täynnä muistoja, tekstiä, kuvia, joita en aina osaa liittää helposti yhteen.

Kun luen muiden kirjoittamia elämänkertoja, huomaan, ettei se ole ollut kenellekään helppoa eikä lopputulos ole aina edes painetun kirjan arvoinen, joka seuraavana vuonna heitetään roskiin. Ehkä kullekin on ollut parasta saada se kaikki kaivettua ulos ja tuoda esille. Vaikkei kukaan sitä lukisikaan. En tiedä.

Kaikessa on taustalla ihmeellinen elämä kaikkine versoineen, lonkeroineen, rikkauksineen, kokemuksineen.

Istun tässä läppärini ääressä ja kirjoitan niitä näitä käyttääkseni sormiani miettiessäni samalla elämän suurta salaisuutta ja pitääkseni itseni ajan virrassa. On hiljaista ja tyyntä, joulukuu.