Hävytön nainen kirjoittaa ja kuvaa

Harrastin viikolla pitkästä aikaa valokuvien skannausta. Koko aineistoni kuvaukseen kuluisi ehkä vuosikausia, jos sen tekisi huolellisesti ja tutkisi samalla, mitä kuvissa on. Olen aina silloin tällöin myös blogeissani palannut tähän aiheeseen, varmasti kyllästymiseen asti. Nyt olen alkanut ajatella, että jos jää kesken, niin jääköön. Yhden ihmisen elämä ei koskaan riitä kaiken valmiiksi saattamiseen. Eikä muut sitä edes huomaa, ajattele tai kaipaa. Vapauden kaipuu välkkyy edessäni houkuttelevana.

this morning

Katsotaan nyt, minne ajatukset ja teot minua vielä johtavat. Isäni valokuva-albumit, omat albumini, molempien negatiivit ja kaikki muu sälä, asiaan liittyvä ja vähän ulkopuoleltakin kuuluu mainitsemiini aineistoihin. Koska elämäni on sattunut olemaan tavallaan hurjan vauhdikasta käänteineen, niin sen seurauksena olen joutunut jättämään työn aina kesken. Nyt asun paljon pienemmissä tiloissa, joten papereiden ja kuvien käsittely, löytäminen ja säilyttäminen on entistä vaikeampaa.  

Joka päivä tulee hetki, kun mietin, miksi minusta on tullut niin jähmeä ja valikoiva. Siis tekemisteni suhteen. Yritän hyväksyä tämän hiljaisen toipumisvaiheen pakollisena ja hyvänä. Pysähtyminen ja hiljentyminen on nyt parasta, mitä tiedän. Keskittyminen, kuunteleminen. Ennen astumista uuteen elämään, jos sellaista edes on edessä.

Te kaikki tunnette äärettömän kiireiset eläkeläiset, jotka ovat koko ajan menossa ja touhuamassa milloin missäkin? Minusta ei ole nyt siihen, olen ajatusviivan kohdalla. Olen itsekin pelkkä ajatusviiva.  Jos kirjoittaisin kaikki päässäni pyörivät suunnitelmat ja ajatukset tänne, voisi ajatella toisin. Minun on vain jotenkin pakko hillitä ja kahlita niitä. Ehkä jokin asia saattaa pilkistää kirjoittamieni rivien välistä. Niin oli aiemmin usein. Vanhoista blogeistani ne näkyvät selkeästi.  Kerään sitä aiemmin usein kehumaani rohkeuttani. Tämä muutos on kolhinut minua kunnolla.

Kuvia käsitellessäni, mieleeni tuli monta kuningasajatusta. Kirjoitusaiheet hyppelivät ympäriinsä. Niinhän on aina ollut. Niitä on vaikea hallita, ne menevät ja tulevat.  Pää ja muistikirjat ovat niitä täynnä. Minulla on levoton sielu ja mieli.

Kuvia käsitellessäni vietin hetken aikaani Riihimäellä, jossa isäni oli 1930-luvulla oppilaana Riihimäen yhteislyseossa. Elin kuvien mukana. Olisin mielelläni jakanut niitä facebookissa muille keksiessäni mielenkiintoisia yhteyksiä tähän päivään. 

Vaikkapa sen, että isäni oli 18-vuotiaana yhtä hävytön kuin minä olen ollut vanhempana kuvatessani muita ihmisiä. Olen ollut aina räpsimässä valokuvia kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Ehkä siihenkin tulee vähitellen muutos. Tiedä häntä. Niinhän monet vanhetessaan tyhjentävät kaiken tiedon ja valokuvat. Ja lopettavat siihen. 

Isäni punakukertava valokuva-albumi sisältää valokuvia vuodelta 1936. Hän on sen kirjoittanut albumin sisäkanteen. Osa kuvista voi olla jo vuodelta 1935 tai 1937. Kuvissa ei ole mainittu päivämääriä. En jää nyt pohtimaan aikaa sen tarkemmin.

Isä oli kiintynyt perunoihin jo nuorena poikana. Tässä kotitilan perunat menossa perunakellariin. Muistan ne vielä hyvin.

Olen kirjoittanut isäni valokuvista aiemmin mm. alla mainitsemissanini blogeissa, mutta myös muulloin käsitellessäni omia vanhoja valokuvia.

23.4.2014 Sunnuntaista perjantaihin helmikuussa 1935, jonka pääset lukemaan tästä

25.4.2015 Lisää isän päiväkirjamerkintöjä, valokuvia ja vähän Karjalaakin, jonka pääset lukemaan tästä

3.12.2016 Valokuvien ja muistojen taustoja, jonka pääset lukemaan tästä

2.5.2015 Kenttäpostia ja vieraskirjoja, jonka pääset lukemaan tästä

Mattilan pojan taidetta.

Kuvien joukossa on myös sellaisia kuvia, jotka saattaisivat kiinnostaa muitakin. Isä on ollut kovin liikkuvainen nuorena miehenä. Minnehän olen työntänyt ne muutamat kirjeet, jotka olen hänen nuoruudestaan tallentanut? 

Askartelu kuvien kanssa jäi kesken, kuten on jäänyt viime aikoina moni muukin asia. Kuten tämä kirjoitus jäi päiväkausiksi lojumaan muiden asioiden tullessa päällimmäiseksi. 

Minä 1993

En todellakaan elä minuutintarkasti ajastettua elämää. Tällä otsikolla eli "Minuutintarkasti ajastettu elämä", Helsingin Sanomat hätkähdytti minut tänään perjantaina 20.10.2017 aamukahvin ääressä. Netissä, josta pääset artikkelin lukemaan, se on otsikoitu toisin. Ihmisistä pitää saada kaikki teho irti työelämässä. Siihen tulevat avuksi älykännykälle suunnitellut sovellukset, joissa pystyy ajoittamaan kaikki tekemisensä. Tällöin työstä tulee mielekkäämpää. Nämä jutut eivät ole mitenkään uusia, ympäröivän maailman häly on varmaan tullut entistä vaikeammaksi hallita. Nuoret ihmiset tarvitsevat potkua työhön. Miksi, eikö työ itsessään ole jo mielekästä, ainakin asiantuntijatehtävät, joihin artikkelissa viitataan. Jutussa käsitellään myös, miten sovelluksilla pystytään ehkäisemään ei-toivottua käyttäytymistä. Sillä viitataan omien juttujen hoitamiseen, Facebookiin ja vastaavaan. Lukekaa itse. Onneksi se on mennyttä aikaa, joka alkoi kaikenlaisten seuratajuttujen kautta kalvaa omassa työssäni jo 2000-luvulla. Olisiko se siitä vain pahentunut?  En tiedä, työmaailmat ovat sulkeutuneita, kun joutuu niiden ulkopuolelle.

Mennyttä aikaa .

 

Artikkelissa mainitaan myös listat, joista voi ruksata tehdyt työt pois. Ei ehkä siinä mielessä, kun minä tarkoitan. Niitä minulla oli apuna aikanaan. Kirjoitin ne yleensä kotona omalla ajalla paperille ja maailma oli taas hetken kunnossa. Sitä tapaa käytän joskus edelleenkin, vaikka kyllä ne vielä useimmiten mahtuvat päähänkin. 

Ensi vuonna minulla tulee jo 10 vuotta täyteen eläkkeelle lähtemisestä. Tapasimme äskettäin vanhojen työkaverien kanssa Helsingissä. Nämä työkaverit olivat jo kauempaa työhistoriani ajalta eli vuosilta 1975 – 1980. Meitä oli aika monta paikalla. Osa on tullut kyseiselle osastolle (lakiasiat) töihin sen jälkeen, kun olin jo siirtynyt muualle pankissa. Useimpien kanssa on yhteisiä muistoja, vaikkemme niitä harvojen tapaamisten yhteydessä ehdi käsitellä. Minulla hävyttömänä valokuvaajana sattuu olemaan valokuvia aina sieltä 1970-luvun puolivälistä. Olisi varmaan korkea aika alkaa skannailla niitäkin. 

Tapaaminen 2003.

 

Näin vanhana, eteen tulee koko ajan asioita, jotka laittavat mielikuvitukseni liikkeellä. Samalla minusta tulee esiin se hävytön sukututkija, joka on äärettömän kiinnostunut ihmisten taustoista. On varmaan väärin edes kirjoittaa näistä asioista, koska mainitsen ihmisiä. Rikon ihmisyyden suojaa, identiteettiä, ihmisen yksilöllisyyttä, kun asetan mainitsemani tai kuvaamani henkilöt alttiiksi ja vapaaksi rikollisten hyväksikäytölle.  Sama koskee kaikkia blogissani julkaisemiani kuvia. Kun en oikeasti muuta tarkoita kuin kunniottaa kaikkia kuvaamiani ja mainitsemiani ihmisiä. 

Tätä aikaa

 

Jatkan silti vielä entiseen tapaan. Tuon edellä mainitsemani tapaamisen jälkeen hankittuani itselleni netin kautta Uusikirkko-säätiön 1953 kustantaman ja K. Sirkiän toimittaman Uudenkirkon historian ja selaillessani eräänä iltana ennen nukahtamista kirjaa, käsiini tipahti käyntikortti. Martti Pukonen, kamreeri, Aleksanterinkatu 30, puh. 165 2051. Olin revetä liitoksistani, mutta nukahdin onnellisena yhteensattumasta.  Aamulla olin jo rauhoittunut. Harva kuitenkaan ymmärtää minin ajatusmaailmaani. Kerron siitä silti täällä omassa ”blogi-kuplassani”.

Muistan Martin kuin eilisen päivän, kuin myös kaksi muuta SYP:n vero-osaston miestä. Toisen mainitsinkin aiemmin syyskuussa, kun kirjoitin Uudenkirkon Rankeihin liittyvästä asiasta. Osaston johtajasta olen varmaan kirjoittanut jossakin muutaman sanan. Hän piti meistä hyvää huolta tuoden lähes joka aamu meille kaikille jonkun hedelmän torilta. Hänen kanssaan väittelin pilkun paikoista kirjoituksissa. Hän juuri opetti minulle, että johtajat eivät lue (=pysty lukemaan) kuin yhden A4:n, joten kaikki tieto pitää ympätä siihen. Siksi kai minä kirjoitan pitkiä blogeja.

Ajatella, meidän kaikkien taustat olivat siellä Karjalan kannaksella. Kaikki miehet olivat jopa siellä syntyneet. Työskentelin heidän kanssaan vuoden (1975 -1976) kunnes siirryin samassa kerroksessa olevalle lakiasianosastolle hoitelemaan pääasiassa kiinteistöasioita.

Riihimäen maakuntajuhlat 1936 (aiheesta paljon kuvia)

 

En muista, tuliko karjalaisuus sen kummemmin koskaan edes puheeksi. Kyllä varmaan tuli, koska muistan Martin puhuneen Koivistosta. Uudenkirkon historian on aikanaan omistanut Martti Pukosen isä Väinö Pukonen, Rauma.  Hän on saanut kirjan perheeltään: Kiitolliset onnentoivotuksemme! Olga ja Lapset perheineen. Löydän teoksesta Siirtokarjalaisten tiestä perheen Raumalta. Isä Väinö on syntynyt 1894 ja kuollut 1960  ja äiti Olga on elossa (siis noin 1970). Martti on syntynyt 1921 Koivistolla, jonne perhe on ilmeisesti vähän aikaisemmin muuttanut, sillä vanhin sisko on syntynyt vielä Uudellakirkolla.

Matka vie Uudellakirkolla Elinelän eli Jukkolan kylään. Uudenkirkon kylillä on jostakin kumman syystä usein kaksi nimeä. Pitääpä selvittää, mutta toiste. Tämä on jatkuva prosessi, joka ei loppujen lopuksi johda ehkä mihinkään muuhun kuin hienonhienoihin oivalluksiin ja suunnitelmiin..

Olen ottanut aikoinaan talteen myös Martin kuolinilmoituksen Helsingin Sanomissa 30.9.1995. Hän kuoli 1995 Virolahdella, jossa hänellä ilmeisesti oli kesäpaikka. 

Minun maailmani on kohdillaan, kun kohtaan näitä ihania sattumia. Monet hienot ihmiset ovat poistuneet tästä elämästä ja tuskin minunkaan aikani on loppumaton. 

Jos jotakin mikä tahansa asia häiritse, laittakaa kommentti. 

eilen illalla

Lisää isän päiväkirjamerkintöjä, valokuvia ja vähän Karjalaakin

Isäni  melkein 17-vuotiaana kirjoittama päiväkirja, josta kirjoitin edellisessä postauksessani, osoittautui sitä pidemmälle luettuani koulutehtäväksi. Punakynällä tehdyt merkinnät olivat opettajan tekemiä korjauksia. Kirjoitukset harvenevat ja päiväkirja loppuu 3.4.1935. Vaikka kysymys on lyhyestä ajanjaksosta hänen elämässään, se auttaa minua kartoittamaan tuota aikaa aivan uudella tavalla. Muistelen, että jossakin varastossa lienee toinenkin päiväkirja. Kunhan löydän sen, kirjoitan siitä erikseen.

Ei liene kovinkaan yleistä, että koulupojat omistivat tuohon aikaan kameran ja valokuvasivat. Se ei nimittäin ollut yleistä edes minun nuoruudessani.  En tiedä enkä voi nyt mistään varmistaa, voiko isäni kamera tuolloin olla ollut se sama, jonka sain parikymmentä vuotta myöhemmin ensimmäiseksi kamerakseni ja jolla kuvasin omaa varhaisnuoruuttani. Päiväkirjan kanssa samanaikainen valokuva-albumi viittaa siihen, että hänellä lienee ollut kamera jo 1935.  Riihimäellä 1.4.1935 tehty päiväkirjamerkintä toisaalta antaa ymmärtää, että käytössä on ollut ystävä Villen kamera. Kuvia on sen verran runsaasti, että voi olettaa, että isälläni on ollut kamera jo ennen 1937.

Tuolloin isäni teki koulukaveriensa Villen ja Erkin kanssa retken Kirveskallion taakse. Paikallistan Googlen kautta kallion jonnekin Riihimäen kaupungin pohjoispuolelle. Pojat menivät Kirveskalliolta eteenpäin noin kaksi kilometriä ja isäni kuvaus kertoo siitä, kun he ovat kauniilla etelään päin viettävän harjun rinteellä. Mukana heillä oli partiolaisille kuuluvia retkivarusteita, paljon evästä repussa  kuten ”metrimakkaraa” (1 metri). Villellä oli mukana kamera. Ensimmäisen kuvan Ville otti salaa hyvän tilaisuuden tullen isästä ja Erkistä takaapäin näiden kulkiessa edellä. Paksun lumen läpi etsittiin leiriytymispaikka. Villen repussa oli kirves ja isäni ohjasi pojat paikan ollessa hänelle ennestään tuttu vanhan tervaskannon luo. Siellä alettiin pilkkoa sopivia puita nuotiota varten. Isäni katkoi kiiltäväteräisellä eräveitsellä kuusien alimpia oksia alustaksi.

Ville

Hän kuvaa seikkaperäisesti leiripaikan rakentamista ja tulen sytyttämistä. Kun sitten odotettiin veden kiehumista pannusta, niin siitä putosikin kiinni tinattu nokka, jonka jälkeen piti yrittää kuumentaa vettä sen ollessa kyljellään. Makkarasta leikattiin isot pätkät, jotka laitettiin tikun päähän ja lykättiin nuotion loimuun. Nuotiota hän kutsuu amerikkalaiseksi risti- eli preerianuotioksi ja pojat kuvittelivat paistavansa parasta mahdollista biisonin lihaa. Samalla otettiin kuvia, jotka isäni aikoi laittaa päiväkirjan kuvitukseksi, jos ne vain ehtisivät. Surullisesta pannusta saatiin kunnon vahvat teet, mutta ensin vain mukilliset. Retkikattila olisi auttanut, mutta se oli jäänyt kotiin.

Isäni Pentti

Retkelle oli lähdetty jo aamulla ja puolenpäivän jälkeen oltiin jo valmiita palaamaan. Ensin leiripaikka siistittiin ja sitten käytiin lumisotaa. Sen seurauksena Erkin naama oli kuin se surullinen pannu, jonka Ville kiipesi viemään vanhan koivun oksalle leiripaikan taakse. Sitten pojat löntystivät poispäin kohti Riihimäkeä poljettua latua pitkin väsyneinä ja märkinä.

Mirja-sisko Jyri-koiran kanssa kotitalon kulmalla.

Kortteeriin palattua isäni järjesteli kerättyjä kasveja, koska ne piti seuraavana päivänä viedä kouluun.

Aiemmassa kirjoituksessani käsittelin kotona vietetyn hiihtoloman tapahtumia. Hiihtoloma jatkui vielä viikonlopun yli. Lauantaina maaliskuun 2 päivänä oli riuska pakkasilma. Kamari oli jäänyt lämmittämättä ja oli aamulla kuin jääkellari (tuttua minulle menneiltä vuosilta).  Hän hiihteli aamupäivällä noin 30 kilometriä aina Turengissa ja Haapajärvellä päin. Todella näyttävän pitkiä lenkkejä verrattuna minun nuoruuteni.

Hän kertoo suksien tervauksesta ja lukemistaan kirjoista. Jokin kirja on aina väliajoilla luettavana. Lauantaina hän lopetti kirjan ”Maakunnan sinetti”, jonka oli kirjoittanut Artturi Leinonen. Kirjassa kerrotaan nuijasodasta. Sen jälkeen hän aloitti Runar Schildtin (suom. I. Ahma) "Kotiinpaluun ym. kertomuksia", jossa kerrotaan Suomen vapaussodasta. Siteeraan tällä kertaa vain isääni, mutta myönnän, että olisi kiehtovaa mennä syvemmälle kaikkiin yksityiskohtiin ja tutustua tuon ajan nuorison vaikuttajiin, kuten näiden kirjailijoiden tuotantoon, laajemmalti.  Nimien takaa pääsee Wikpediaan, josta voi saada lisätietoja molemmista kirjailijoista.

Mauno kotimäellä

Sunnuntaina hiihdeltiin vielä ahkerasti ja kilpailtiin. Mutta maanantai-aamuna piti nousta jo aamulla kolmen jälkeen Maunon kanssa. Kuka on Mauno? Oliko hän se sama Manu, joka asui varhaislapsuudessani siellä Hakalan mökissä poikansa Armaksen kanssa? Ennen kouluun lähtöä piti hevoset syöttää. Se oli Maunon tehtävä ja isäni jäi vielä sänkyyn lukemaan erästä Pälsin matkakirjaa. Valokuva-albumista löydän Maunon kuvan.

Riihimäelle tultuaan hän kävi hiihtämässä ja luistelemassa pariinkin otteeseen, koska koulu alkoi vasta seuraavana päivänä.  Koulun alkaessa hän selvittää eri aineiden merkitystä itselleen. Luonnontieteet ovat kiva aine, mutta saksan kieli ei ole ollenkaan kiva, koska sitä ei voi järjellä käsittää. Koulun jälkeen luistellaan ja pelataan jääpalloa.

Reksi ja Heta

Löydän myös mainintoja opettajista. Hiihtoloman jälkeen kouluun on tullut uusi opettaja, pastori, maisteri Klami. Olisiko historian opettajan nimi Varmander? En saa kirjoituksesta selvää. Voimistelunopettajana on pojilla on Saarinen ja tytöillä Paatero. Fysiikkaa opetti maisteri Helin ja saksaa maisteri Roiha. Maantiedettä opetti rouva Oksanen. Loppuviikosta isäni lukee Cooperin ”Haukansilmää”, usein jo aamuvarhain ennen kouluun lähtöä.

Päiväkirjan kirjoittaminen oli suomen kielen opettajan lehtori Voipion antama koulutehtävä. Koska isä ei ole vienyt päiväkirjaa kouluun, hän joutuu lähtemään sen takia erikseen lehtorin kotiin. Lehtorin antama arvostelu HYVÄ onkin 7.3.1935  heti kuvauksen jälkeen. Opettaja antaa arvosanan perässä muitakin ohjeita jatkoa varten. Päiväkirjan kirjoittaminen hiipuu ja loppuu siihen.  Paksu mustakantinen vihko on sen jälkeen täynnä algebran ja geometrian tehtäviä.

Blogin kirjoittajan selventävä huomautus 16.10.2017 edeltävän tekstin nimiin viitaten seuraavaan lähteeseen: Riihimäen oppikoulut ja lukiot 1905 -2005 Timo Salminen Opin teillä (opettajaluettelo ss. 445-464) :

Historian opettaja oli Wäinö Warmanen (1885 - 1967). Hän opetti myös suomea ja venäjää, FK 1910.

Voimistelun opettajan nimi oli Teemu Tapio Saarinen (1906 - 1979), VO 1930, FK 1941, RYL voim.opettaja 1932-1940, Khs voim. tark. 1951-1965, HY voim.laitoksen vt.johtaja, yliop. 65-, kouluneuvos.

Tyttöjen voimistelunopettaja Paatero oli myöhemmin Tuulikki Meri-Laine Peltonen (1909 - 1998).

Maisteri Roiha oli Maire Roiha (1908 - 2004), FK 1934,ruotsin opettaja 1.10.1934 - 15.3.1935.

Maantiedon opettaja oli Paula Aleksandra Oksanen (1883 - 1957), kutsuttiin Hetaksi.

Maisteri Heliniä en löydä historiikista. Maisteri Roiha oli Maire Roiha (1908- 2004), FK 34, RYL vs. 1.10.34-15.3.35 (opetti ruotsia).

Olisivatko edellä olevassa kuvassa olevat Reksi ja Heta olleet aviopari?  Rehtorin nimi oli tuolloin nimittäin Vieno Ilo Oksanen (1881 - 1940). Heta tunnettiin näköjään lähinnä tuolla nimellä ja hän oli muistelijoiden mukaan hyvin vaativa. Hänen opettajanuransa kesti 52 vuotta osittain syystä, että koska hänellä ei ollut kelpoisuutta valtion opettajanvirkaan, niin eläkeedut jäivät vaatimattomiksi (s. 117).

Kommenttini lähteisiin eli em. teokseen viitaten:  Heta oli oikealta nimeltään Paula Aleksandra Heikkilä, myöh. Oksanen (1883 - 1957). Hän toimi koulun johtajattarena vuosina 1905 -1931. Hänen puolisonsa kaiken todennäköisyyden mukaan oli Vieno Ilo Oksanen, joka toimi koulun johtajana vuosina 1908 - 1931 ja vt. rehtorina 1931 - 1939. (ss. 443). Teoksessa mainitaan, että V. I. Oksanen luopui rehtorin toimesta keväällä 1939 ja jäi samalla sairaslomalle. Hän kuoli 21.10.1940. Paula Oksanen palasi jatkamaan työtään 31.10. (s. 64)

Isän sisko Eila. Taustalla näkyy osa vanhaa taloa, joka purettiin jo ennen meidän aikaamme.

Lukiessani päiväkirjaa ja nyt siitä sekä isäni että omin sanoin kertoessani ja samalla albumin kuvia skannatessani, en voi olla ajattelematta pidemmälle.  Voinko koskaan tavoittaa lähellekään äitini menetetyn kotiseudun, Kuolemajärven tunnelmia. Voin yrittää sitä ja ymmärrän, että itse asiassa minulle paras keino on tämä oma tapani; katsoa asioita oman historiani ja opiskelun kautta.  Voin kuunnella tarkalla korvalla siellä eläneiden kertomuksia, joista suurin osa vielä elossa olevista, on ollut poislähdettäessä lapsia. Käyn aina joskus kuuntelemassa eri historiantutkijoiden tulkintoja kirjoittamistaan. Jotkut eivät ole koskaan edes käyneet niillä paikoilla, joiden ihmisistä he kirjoittavat. Useinhan he tutkivat suurempaa, arkistoista ja muista julkaisuista kaivamaansa tietoa. En usko, että heidän itselleen kehittämä kuva voi aina olla lähellä täysin oikeata tulkintaa. Saman olen todennut niiden ihmisten kertomuksissa, jotka ovat eläneet menettämällään kotiseudulla. Ei voi siis olla mitenkään väärin, että teemme tarinoista oman versiomme, jonka muodostamme tarkan harkinnan tuloksena. Päättelemme, että näin se on ehkä ollut. Sitä kuunteluani olen koko ajan kehittämässä.

Eilen Karjalatalolla tilaisuuden päätyttyä.

Eilen olin kuuntelemassa Helsingin Kuolemajärvikerhoon esitelmän pitäjäksi kutsumani teologian tohtori Hannu Kilpeläisen hienoa luentoa. Hän kertoi hyvin tarkasti Karjalan kannaksen uskonnon kehittymisestä siksi evankelisluterilaiseksi, jona me sen tunnemme. Hän lähti kaukaa historiasta ja sen käänteistä, mutta toi myöhemmin eteemme paljon yksityiskohtia, joita emme ole tulleet ajatelleeksi emmekä ole edes liittäneet kannaksen ja Kuolemajärven historiaan. Hänen puheestaan löytyi se tarkentava näkökulma, joka sai minutkin muutaman kerran henkäisemään. Mielenkiintoista oli se, että jos Mikael Agricola olisi jatkanut Viipurissa suomen kielen kehittämistään sen sijaan, että hän joutui siirtymään Turkuun, käyttäisimme tänä päivän ehkä mie ja sie-muotoja kirjakielessä. Useille kuulijoille Kuolemajärven lestadiolaisuus oli vieras asia, vaikka se nimenomaan siellä sai hyvin suuren jalansijan.  Karjalaisten uskonto oli koko ajan liberaalia ja ekumeenisuus oli läsnä, oltiinhan koko ajan myös ortodoksisuuden rinnalla ja lähellä vähän paikkakunnasta riippuen. Yleisöllä on runsaasti kysymyksiä luennon päätyttyä eikä Hannu Kilpeläistä olisi maltettu päästää pois.

Hannu Kilpeläinen tutki aikanaan väitöskirjassaan Valamon luostaria.

Kotiin päästyäni kaivoin esiin erään toisen väitöskirjan, jota muistelin tilaisuuden aikana. Mauri Kinnunen on 2004 väitellyt Jyväskylän yliopistossa Suomen historian alueella aiheesta. Sen nimi on "Herätysliike kahden kulttuurin rajalla. Lestadiolaisuus Karjalassa 1870 - 1939." Väitöskirjasta löytyy jopa  tuttuja nimiä liittyen tekemääni sukututkimukseen.  Vanhoillislestadiolaisuuden kannatus oli voimakkainta nimenomaan Kuolemajärvellä, Koivistolla ja Uudellakirkolla. Väitöskirja kertoo hyvinkin tarkkaan aiheesta ja sen lopusta liitteestä 1 löytyy matrikkeli saarnaajista ja papeista. Heidän joukossaan on muiden muassa Kuolemajärven viimeinen kirkkoherra, rovasti Erkki Gummerus (s.404).

Kevättä Tuusulassa tänään.

Sunnuntaista perjantaihin helmikuussa 1935

Sukututkimuksen pyörteisiin joutuu aivan mahdottoman pienestäkin virikkeestä.  Tutkin taas hetken omien sukujeni historiaa ja päivitin joitakin tietoja SukuJutut-ohjelmaan.  On niin, että kaipaamme aina jotakin pientä lisätietoa menneistä ajoista, jotta pystymme menemään ja eläytymään paljon ennen meitä eläneiden esivanhempiemme elämään. Kun sitten löytää jotakin, innostus vain lisääntyy. On valitettavaa, että useimmiten vain merkinnät julkisiin rekistereihin tuovat jotakin esille.  Olen joskus aiemmin kirjoittanut (todennäköisesti se jäi vanhan blogin puolelle) onnettomasta aikakaudesta  1800-luvun alkupuolella hämäläisen kotitaloni historiassa. Onnettomaksi  ajan tekee se, että rippikirjat ja kaikki merkinnät viittaavat ikäviin asioihin.  Tulen jatkossa palaamaan aiheeseen tuodakseni lisää löytämiäni asioita päivänvaloon ja tulkitakseni niiden kautta myöhempiä tapahtumia.  Nyt jätän löytämäni asian hautumaan.  Sen sijaan hyppään 100 vuotta myöhempään aikaan samaan taloon eteläisessä Hämeessa.

Tuolla taustalla kulkee Leveemäki, harju, jossa mekin, sisareni ja minä kävimme hiihtämässä.

 Elämme helmikuuta armon vuonna 1935.

Olen tallentanut isäni nuorena pitämän päiväkirjan,  jota hän on 16-17-vuotiaana pitänyt algebran ja geometrian vihossaan:

” Tämä päiväkirjani, Sinä päiväkirjani, tulet olemaan hauskuuteni silloin kun olen toimetonna, t.s. kun ulkona on sellainen ilma, johon ei viitsi mennä ”puskemaan” tai muuten on hiljaista n.s. ”hiljaisia hetkiä”. Silloin otan Sinut eteeni ja vuodatan kynästäni lehdillesi sinisiä kyyneleitä, ilon tai surun kyyneleitä. Toivon kuitenkin, että kyyneleet ovat iloisia, jotta tippuvat aivan itsestään….

Tulen sitten vanhemmaksi. Lähden joskus kesällä retkelle, mutta Sinut ensimmäisenä otan mukaani. Kun ilta sitten hiipii mailleen, sytytän räiskyvän nuotion ja istuudun sen viereen pehmeälle karhunsammalmättäälle kädessäni sinä, päiväkirjani ja luen  - kunnes Nukkumatti kutsuu vilpoiseen majaan nukkumaan ja – uneksimaan.”

Päiväkirja alkaa sunnuntaina helmikuun 24 päivänä kotona. Hän on saapunut jollakin kulkuneuvolla (juna tai junan kuva Lopen pässi?) tunnissa Launosiin, jossa Jaakko- veli oli häntä hevosen kanssa vastassa .  Jaakko oli isääni 4 vuotta nuorempi eli tuolloin 13 vuoden iässä.  Jaakko kyseli heti kaikenlaista, puhua pulputti niin paljon kaikenlaista ennen kuin pojat pääsivät istumaan rekeen. Launosista oli kotikylään Vehmaisiin matkaa noin 15 kilometriä, tuttu reitti. Isäni kertoo reitin olevan useimmiten hauska, varsinkin iltaisin, kun kuu loistaa ja on pieni pakkanen, joka saa  reen jalakset kirskumaan hangessa. Tällä kertaa satoi vettä ja räntää kaatamalla. Pojat eivät siihen kiinnittäneet sen enempää huomiota vaan sen sijaan puhuivat kotikuulumisista ja arvostelivat tuttuja maisemia .  Vällyjen päälle kerääntyi laaksokohtiin isoja lätäköitä, ne olivat kuin pieniä metsälampia, jotka arasti kurkistelivat harjujen keskeltä. Pian oltiin tutussa  (minullekin) paikassa, josta koti jo näkyi peltojen takaa. Isäni rinnassa sykähti iloisesti.

Kommentti 13.5.2020 osuin Lopen Launosissa sijaitsevan kartanon (tai useiden alueen kartanoiden) joulupolkuesitteeseen vuodelta 2018. Sieltä selvisi aikoinaan pohtimani asia. Edellisen kappaleen alussa isä tuli jollakin kulkuneuvolla Launosiin. Ihmettelin asiaa, sillä tietääkseni sinne ei kulje rataa. Mutta kapearaiteinen junarata Riihimäeltä Lopelle on rakennettu jo 1907.  Asema Launosiin rakennettiin 1912 ja se on edelleen olemassa (Launosten koulun takana), mutta nyt yksityiskäytössä. Aluksi radan valmistuttua hevoset vetivät vaunuja, mutta 1911 rata muutettiin höyryveturivetoiseksi. Asemalaituri on edelleen pihalla. Sinne johtaa myös Kartanontieltä Ratatie-niminen tie. Liikennöinti radalla päättyi 1952 ja raiteet purettiin seuraavana vuonna. Kaiken lisäksi löysin Wikipedia-artikkelin, jonka pääset lukemaan täältä.

Äiti oli odottanut kotona ja keittänyt kahvin valmiiksi, jotta pojat pian lämpenisivät. Oli oudon hiljaista vain iso vanhanaikainen punttikello hakkasi kesäiseen tapaansa. Isäni käytti sanaa kesäinen, koska kellon ääni toi aina hänen mieleensä kesän. Koska ulkona oli huono ilma, isäni istui sisällä lukien ja miettien, mitähän hänen koulukaupungissaan Riihimäellä tapahtuu.

Päivä kallistui hiljalleen kohti iltaa. Luontokin rauhoittui, vesisade muuttui lumisateeksi, joka peitti maan. Tuuli mumisi hiljaa ikkunan alla omena- ja pihlajapuissa. Oli aika mennä nukkumaan ja odottamaan uutta pian valkenevaa päivää.

Seuraavan päivän aamulla isäni heräsi jo puoli viiden aikaan ja kulki pihan poikki sakeassa lumipyryssä laittamaan valkean höyrykoneen tulipesään. Märät puut eivät tahtoneet syttyä ja hän joutui tekemään puoli tuntia työtä sytyttämisen kanssa kunnes lopulta valkea alkoi roihuta.  Seitsemältä he pääsivät puimaan. Hän kutsui päivää ”rosmapäiväksi”, mikä on aivan vieras sanonta minulle. Mitähän he puivat?

Nälkä oli kauhea ja paheni vain iltaa kohden. Illalla pojat pääsivät myös poikkeuksellisesti saunaan, koska olivat olleet koko päivän pölyn keskellä.  Työtä tekemässä oli useampia poikia, mutta hän ei mainitse näiden nimiä kertoessaan saunomisesta ja kovasta löylyn heittämisestä.

Kuvia kouluajan valokuva-albumisssa. Riihimäki.

Tiistaina helmikuun 26 päivänä hän heräsi räystäiltä tippuvan veden lotinaan. Uutta lunta ei ollut satanut  paljoakaan  entisen päälle. Myöhemmin päivällä isä lähti hiihtämään.  Samalla hän aukoi puhelinlankoja suksisauvoilla. Yhdessä paikassa hän sai tehdä työtä melkein puoli päivää ? aukaistessaan lankoja, jotka sekaantuivat selvittyään uudelleen. Sen jälkeen hän hiihteli pitkin Leveemäen harjuja puolisääreen upottavassa suojalumessa ja palasi kotiin märkänä kuin uitettu kissa. ”Uunin edessä sitten tulin melkein ruutikuivaksi (silloin kun se ruuti nimittäin on kuivaa tietenkin)”.

Olin jo päätellyt, että vietetään hiihtoloman aikaa. Keskiviikkona hän toivoo, että hiihtoloma olisi voinut olla viikkoa aiemmin, jolloin kelit olivat hiihdon kannalta paremmat. Muuta tekemistä riittää. Nyt hän ajaa halkoja metsästä kotiin. Tosin siinäkin kastui, mutta homma oli kuitenkin hauskaa.  Hän kirjoittaa vähän enemmänkin siitä, kuinka nauttii luonnon ilmiöiden kuten ukkosenilman seuraamisesta.  On täysin Jumalan käsissä, lyökö salama tai ei. Iltasella taloon poikkesi joku kulkumies töitä kyselemään ja ennusti vanhojen ihmisten tapaan ”kyllä sitä vielä tulee kovat pakkaset, kun ajat ennen Maarian sulassa on.” Myöhemmin isä on merkinnyt punakynällä, että ennustus toteutui.

Torstaina 28.2.1935 vietettiin Kalevalan 100-vuotis muistopäivää. Vehmaisten kylän kaikkien talojen saloissa liehui Suomen lippu. Talossa lopetettiin työt puolenpäivän aikaan isäni toivomuksesta. Se ei koskenut muita taloja, mutta koulusivistystä saanut isäni oli sitä mieltä, että pyhänä ei työtä tehdä. Hän alkoi myös selittää Kalevalan päivän merkitystä muille.

Kylän poikia. Tuttu erikoinen mänty taustalla.

Koska sää oli kylmennyt isäni teki yksin siinä välissä ”pienen” noin 12 kilometrin hiihtolenkin. Lenkki sanan hän korjannut myöhemmin punaisella sanaksi ”kierros”. Kun kylän muut pojat, pääsivät puolilta päivin koulusta (Kaloisten koulu) pidettiin vielä hiihtokilpailut, jossa jaettiin palkinnoksi tikkukaramellejä.

Puoli 3:n aikaan alkoivat Seurahuoneella eli Suojeluskunnan talolla Kalevalanpäivän juhlat.  Ohjelmassa oli Kalevalan runoja, esitelmä aiheesta ja Elias Lönnrotista, soittoa ja yhteislaulua. Suojeluskunnan soittokunta oli soittamassa. Kanteleen soittoakin saatiin kuulla. Sitten esitettiin näytelmä ”Taistelu valosta.” Sivuun hän on kirjoittanut myöhemmin punaisella ”Kenen kirjoittama”. Juhla päättyi yhteisesti laulettuun Maamme-lauluun.

Perjantaina maaliskuun 1 päivänä isäni tekee kunnon hiihtoretken Leveemäen harjulle. Hikeen hiihdettyään  hän jää sitten harjun Paloniityn järven viereiselle, harjun itäreunalle, otolliselle paikalle ihailemaan maisemia.   Etelässä näkyy peltojen keskellä Kukkolan kylä, joka kylläkin kuuluu Vehmaisten kylään, vanhanaikaisine pyöreähirsitaloineen. Luoteessa nousee metsän takaa valkeita patsaita kuultavaan ilmaan. Ne ovat Ahoisten kylän savut. Välillä levittäytyy järvi aavan suon ja kallioisen harjun välissä . Suon laidasta pistää pienuuttaan arkaillen Koivuniemi järveen. Järven takaa näkyy useita pieniä latorähjiä, jotka näyttävät sellaisilta, että tuulenpuuska voisi ne kaataa. Linnun piipitys herättää pojan unelmistaan.

Olisikohan se näköalapaikka tässä? 

”Olenkohan minä hiukan ”höpsö”, kun ajattelen kuin tytöt.” Uskomaton lause kaiken keskellä. Mutta hän sanoo sen unohtavansa kun taas joskus jonkun vaaran laella kuuntelee metsän hiljaista kuiskutusta ja hiljaisuuden ääntä avaruudesta.

Sitten aivan odottamatta, kyyneleet melkein tippuvat jo silmistäni pian seuraavan tekstin myötä. Niin paljon tunnistan omaa ajattelua. ”Kiivetessäni ylös äskeistä järviharjua, tulee taas mieleeni sama maisema ja myös se, että joku esi-isämme katseli vaaralta järveä ja ajatteli: Varmaan hyvä lahnajärvi?  Niinhän se onkin.”

Hän tulee järvelle ja huomaa, kuinka hieno jää siellä on ja hakeekin kotoa luistimet ja palaa sinne takaisin.

Päiväkirja jatkuu vielä muutaman sivun ja aion kirjoittaa niistä sivuista uuden tekstin. Asiaa alkaa kertyä niin paljon ja omat ajatukseni alkavat kietoutua noiden pian 80 vuoden takaisten tapahtumien kanssa  Muistan hyvin, kuinka isäni yritti kannustaa minua kirjoittamaan. En koskaan unohda niitä ”huhtikuun sateita”, sillä en mitenkään silloin osannut yhdistää sateita huhtikuuhun.  Isäni pyynnöstä kirjoitin sitten siitäkin aiheesta. Hän on ollut tuolloin iältään siinä 40 ja 50 vuoden välissä. Siinä vaiheessa ihmisillä usein herää kiinnostus menneisiin sukupolviin ja ehkä myös omaan historiaan.

Siellä peltojen takana se koti oli

On omituista löytää oma itsensä nuoren isänsä päiväkirjasta, kun omaan syntymään on vielä yli vuosikymmen aikaa.  Hän ja hänen monet ystävänsä joutuivat sittemmin sotaan, monen unelmat ja luovuus haavoittuivat, vaikka pitkistä sodan vuosista selvittiinkin. Siitä me ammennamme nyt hippusia omaan luovuuteemme ja kertomuksiimme.  Olen sanaton kaiken sen materiaalin keskellä, johon olen kääriytynyt. Tämä on sitä intertekstuaalisuutta parhaimmassa muodossaan,  siinä, miten minä sen ymmärrän.

Jokaisen tässä tekstissä olevan asian ympärille voisin kietoa oman tarinani samoista aiheista niiden muistojen kanssa. Oma tarinani tuo mukaan vielä suuren joukon aikalaisiani, oman perheeni, sisarukseni, lapseni, ystäviäni. Tästä kaikesta voisi jo seota, mutta onpa hyvä syy. 

Vähän tulevaisuuteen. Isä vasemmalla unkarilaisten kanssa partiolaisten Jamboree-leirillä Hollannissa 1937.