keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Niin ne päivät kuluvat


Viimeinen joulun kukka, punainen amaryllis, sen toinen varsi neljän kukan kanssa kukoistaa päivästä toiseen. Vähän olen tukenut sen pitkää vartta kaatumasta. Ihmettelen sen elinvoimaa. Kukkasipuli lähtee sitten biojätteeseen. Kerrostaloasunnossa en säästele sipuleita enkä juurakoita kuten aiemmin omakotitalossa. Nyt kun on näin lämmintä voisin kyllä laittaa sen aluksi lasitetulle parvekkeelle. Oli aikamoinen muutos entiseen, tämä muuttaminen pois omakotitalosta. 



Värjäsin tukkani. Edellisen kerran tein sen kahdeksan viikkoa sitten. Kun päälaella tulee näkyviin harmaata useita senttejä, on taas aika peittää tyvikasvu. Jollei sitten vain antaisi olla ja vain harmaantua. Hiukset ovat muutenkin ohentuneet entisestä. Vanhuus ei tule yksin. Vanhuuden merkeistä ei haluta paljon puhua. Onhan se pelottavaa, kun se osuu omalle kohdalle.  Ja kaikillehan se osuu.

Joskus ajattelen, että kukaan muu ei ajattele samoin kuin minä. Olen varmaan väärässä. Monet vanhat ihmiset pitävät itseään ikinuorina ja muuttumattomina. Eikö niin? Vanhuus on myös eräänlainen tabu kuten useat muutkin asiat yhteiskunnassamme. Minusta ei ole koskaan menemään minnekään vanhusten päiväkotiin, jossa leikitään ja lauletaan. Paha kyllä sanoa mitään suurella äänellä. Olen vain sitä mieltä, että me olemme kaikki erilaisia yksilöitä nyt ja aina. Erityisen paljon eroamme toisistamme vanhoina. En silti aio takertua tähän aiheeseen enkä edes keskustella siitä. Ehkä pitäisi. Mutta voiko nykyään enää edes keskustella ilman, että se kääntyy aloittajaa vastaan, muuttuu vihamieliseksi?



Olen viime syyskuusta alkaen seurannut erään läheisen ystäväni kohtalon käänteitä. Kun tulemme vanhoiksi ystävätkin auttamatta vähenevät. Meillä on entistä vähemmän sellaisia ystäviä, joiden kanssa voimme jakaa ajatuksiamme ilman niiden mollaamista.  Toisaalta emme pysty myös paljon auttamaan kaukana asuvia ystäviä heidän ahdingossaan. Puhun ystäväni kanssa usein puhelimessa, hän pitää minua ajan tasalla vaiheistaan. Hän meni lastensa pyynnöstä asumaan palvelutaloon. Sen piti olla kokeilu. Miehensä kuoltua ja useiden vuosien omaishoitajuuden jälkeen, hän sairasteli. Suuri muutos kuten puolison kuolema aiheuttaa ihmisessä usein suuren reaktion. Kriisit vaikuttavat terveyteen ja vanhempana niistä on entistä vaikeampi toipua. 



Palvelutalossa asumisesta on tullut sittemmin lähes pysyvää. Hän on kuukausien ajan yrittänyt pyristellä ja päästä takaisin kotiin. Lapset keksivät aina jonkin verukkeen, jolla laitostumista edistetään ja kotiin siirtymistä siirretään. Koska hän hienotunteisena ihmisenä ajattelee kaikkien osapuolten kantaa, hän suostuu aina yhteen lisäkuukauteen. Jo aiemmin viime syksynä hän halusi hoitaa oikeutensa itsenäiseen elämään kotona lakimiehen kautta. Silloin taas lapset estivät sen jollakin tapaa.  Sama on toistunut myöhemmin. Yritys on jälleen edessä, odotan uutisia. Hän on suhteellisen terve ja vasta 87-vuotias. On kauheata seurata, miten meille itse kullekin saattaa käydä. Omiin lapsiinkaan ei yksinäinen ihminen voi aina luottaa. Muistisairas hän ei ole ja lääkärikin on sen todennut. Kotona hän saa samat palvelut kuin kalliissa hoitokodissa. Mutta lasten ei kuulemma tarvitse olla huolissaan hänestä, kun hän on vieraissa nurkissa. Hänellä riittää ymmärrystä lähellä asuvien lasten käytökselle. 

Jatkan tätä kirjoitustani päivää myöhemmin. En osaa taaskaan aloittaa mitään tärkeämpää tehtävääni, koska lähden kohta verikokeeseen, postiin ja kauppaan. Päivitin Instagramiin joitakin valokuvia, ne siirtyvät myös samalla Facebookiin. Kuvat tuovat aina hyvää mieltä ja kun itsellä on parempi olo, niitä myös jakaa muille. Sama koskee valokuvausta. Kun palaan asioilta kotiin, en ehkä jaksa enää mitään. Joskus myöhemmin illalla saatan jaksaa tai sitten en.

Niin ne päivät kuluvat.



Aurinko valaisee juuri nyt kauniisti lumetonta maailmaa. Tuuli on aikamoisen voimakasta, se oli eilenkin. Viikonloppuna kuuntelimme lapsenlapseni kanssa ukkosen jyrinää. Ehkä sekin oli vain voimakas tuuli. Amaryllis, jolla aloitin, kaatui pian sen jälkeen. Leikkasin sen maljakkoon. Harmaa juurikasvu peittyi taas kerran.

Olen aika paljon miettinyt jatkoa niille asioille, joissa olen mukana. Jalkojeni epämääräisten kipujen takia, olen tarkoituksella jättänyt paljon menoja väliin. Hoidan silti kaikki ne tehtävät, joissa olen ollut mukana pidempään. Millä saisimme nuorempia ihmisiä innostumaan vaikkapa sukuseuratoiminnasta niin, että he ovat valmiit todella tekemään jotakin? Joillakin sukuseuroilla ei ole kuulemma mitään ongelmia. En jaksaisi esimerkiksi enää millään suunnitella uusia kotisivuja. Materiaalia kyllä sivujen täytteeksi on niin paljon, että niistä saa kirjan, jos toisenkin. Tutkimisesta ja kirjoittamisesta en myöskään aio luopua. 



Viimeisen viikon aikana, olen selvittänyt erään henkilön kanssa isäni hyvän ystävän sotataivalta. Olemme vaihtaneet valokuvia. Olen kirjoittanut hänestä joskus blogeissani, koska hän ja hänen vaimonsa olivat lapsuuden perheeni hyviä ystäviä.  He myös auttoivat minut aikoinaan Helsinkiin. Pääsin myös pankkiin töihin rouvan suosituksesta. Hyvän käsialani takia. Se ei nyt ollut aivan totta. Nyt olen miehen sisarentyttären kautta saanut niin paljon sellaista tietoa, josta olen voinut itse jatkaa saadakseni täydemmän kuvan vanhempieni historiaan. Tässä ymmärsin taas sen, kuinka ihanaa on tutkia yhdessä jotakin.  Tarvitsen sellaisia ystävyyssuhteita. 

Onhan minulla jo niitä ennestäänkin, mutta tämä pisti taas ajattelemaan asiaa syvemmälti. Jopa niin, että asia siirtyi seuraavana yönä uniini. Palasin taas lapsuuden kotiini mukanani eräs ihminen, jonka olen vain kerran tavannut. Toisaalta uni saattoi viitata vapaaseen kirjoittamiseeni ja intooni kirjoittaa näitä blogeja. Kevyemmin, kunnes taas eteen tulee jotakin kulman takana odottavaa mielenkiintoista ja salaperäistä.

Innostuin aamulla huolimatta ranteiden kipeytymisestä hoitamaan joitakin tekemättömiä töitä. Toinen aurinkoinen päivä. Amaryllis alkaa näyttää uuvahtamisen merkkejä. Käteeni osui pätkä tekstiä luonnoslehtiön sivulla vuodelta 1967. Siinä ehkä seuraavan blogin aihe. Mutta ehkä se sopii paremmin tänne https://salaisetpaperit.blogspot.com/. Enpä olekaan kirjoittanut sinne pitkään aikaan.

Vielä ne kuvat. Ehkä sattumanvaraisia.





sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Mielen esteitä


Kun aika on katkelmallista, en oikein omasta mielestäni osaa keskittyä vaativampiin tehtäviin. Silloin voin aloittaa kirjoittaa jostakin katkelmasta. Se on helppoa, siitä voin aina jatkaa toisena samanlaisena hetkenä. Aloittaa, jättää kesken, jatkaa ja joskus tulee ehkä valmista. Ellei tule, ei sekään ole paha juttu. Olen ilmeisesti tietoisesti opetellut sellaista kautta aikain. Itse asiassa opettelen sitä edelleen, mutten ole aina osannut yhdistää sitä vaativampiin juttuihin. Toisaalta ne saattavat tökkiä muustakin syystä? 

Kaikki kuvat tässä blogipostauksessa ovat vuodelta 2009 ja alkuvuodelta 2010. Tässä Kemin lumilinnassa helmikuussa 2010
Hämärät päivät seuraavat toisiaan. Lunta ei näy, ei kuulu, talvi joko ei tule tai on myöhässä. Nyt se saisi oikeastaan jäädäkin tulematta.

En ole pitkään aikaan ottanut käteeni jotakin vanhempaa päiväkirjaani ja palannut aikoinaan kirjaamiini hetkiin. Syksyllä 2009 aloittamani päiväkirja on osuvasti valmiina pöydällä, koska sitä tuli vuoden vaihteessa tutkittua sattuneista syystä. Se oli äärimmäisen ratkaiseva vuosi.

Kesä 2009 oli mahdottoman hieno ja puutarha kukoisti. Artun kanssa olimme syksyllä laittamassa pihaa talvea varten.

Syyskuu 2009.  Jännitin kirjahyllyni menettämisen puolesta. Mies oli muuttanut jo monta kuukautta pois talosta vieden, milloin mitäkin. Nyt hän uhkaili viedä kirjahyllyn, koska tarvitsi sitä mapeilleen. Kirjahylly ei soveltunut mapeille, vain kirjoille. Sitä ei voinut yhdistää talon hintaan, kuten hän halusi.  Nyt hän siis uhkasi tulla hakemaan kirjahyllyn pakettiautolla samaisella syyskuun lopun viikolla.


Ajatella, jollen olisi kirjoittanut tuota, en edes muistaisi sitä. Oikeastaan sillä ei enää ole merkitystä muuten kuin ”tieteelliseltä kannalta”. Miten ihmisen ajatukset kulkevat? Toisaalta kukaan ei todellakaan olen kiinnostunut minun ajatuksenjuoksustani silloin tai nyt. Mutta enhän kirjoitakaan muita varten, vaikka muut saavat lukea näitä. Ja itse asiassa joitakin blogejani luetaan yllättävän paljon.

”Katso sinä äiti vain sieltä avotakan päältä tätä minun elämääni tänään.” Äiti oli kuvassa koiranputkien ympäröimänä kotipihalla Rengossa. Siihen aikaan lehdissä kirjoitettiin, kuinka hienoa on asua taloissa, jotka ovat täynnä tyhjää tilaa. Minun kotini oli sekavan täynnä tavaraa, jota vietiin kyllä koko ajan pois. Tyhjää ei tullut koskaan ja vuorenvarmasti tulevina vuosina täytin tyhjentynyttä tilaa lisää ajattelematta sen enempää. Mehän täytämme usein tyhjyyttä, kun koemme vaikeita aikoja.

Eräs arkkitehti kirjoitti silloin, kuinka tyhjä tila on monikäyttöisempi kuin täysi tila. Se antaa vapauden, koska esineitä ei ole koko ajan kertomassa, mitä niillä pitäisi tehdä.  Toisaalla joku kiinteistövälittäjä kehui omalla täysin valkoisella kodillaan, jossa vain keväällä joku tulppaaninippu toi väriä. Kaiken lisäksi hän siivosi koko ajan. 

Elokuun 20. päivä 2009

Kyllähän esineet, ainakin kirjat ja mapit kertovat ja puhuvat herkeämättä. Valokuvat menevät päähän sisään. Ne tulevat uniin ja kertovat toisaalta tarpeettomia kertomuksia jostakin, mitä ei ole edes koskaan tapahtunut. Tälläkin viikolla ihmettelin erästä äärimmäisen värikästä unta, johon sekoittui monta ammoin kuollutta tuntemaani ihmistä. En viitsinyt kirjata unta ylös, ihmettelin vain jälkikäteen sen uskomattoman hienoja värejä ja sitä, että kamerani oli unessa epäkunnossa. Sitähän on sattunut usein ennenkin.  Unessa oli monta kohtaa, jotka olisin halunnut ikuistaa valokuvaan. Tiesin kyllä tarkalleen, mikä keskustelu aiemmin sähköpostissa liittyen osittain valokuviin aiheutti uneni. 



Kirjojen puhumisesta, jopa niin, että ne heittäytyvät lattialle kerjätäkseen huomiotani, olen maininnut ennenkin. Ehkä liikaakin. Ja joidenkin harrastama jatkuva siivoaminen on kyllä neuroottista. Totesinkin pelkistetyn maailman sopivan vain ihmisille, jotka tekevät vain työtä, nukkuvat ja vapaan ajan matkustelevat. Ja ehkä syövät, mutta mieluiten ulkona.

Syksyllä 2009 olin juuri aloittanut taidehistorian opiskelun. Se alkoi perusopetuksella Vantaalla. Mitähän kuuluu opettajallemme, joka odotti oppivansa myös meiltä, oppilailta. Kuulemma kaikki erikoistuvat myöhemmin jollekin alalle.

Mietin myös jakautunutta persoonaani. Olin kuin heräämässä pitkästä unesta? Mikä on normaalia ja mikä vuorostaan epänormaalia? Internet on vallannut minut, joudun tietoa etsiessäni ties minne. Käyn taas luovuttamassa verta. Kertoja on lähes 30. Pari vuotta myöhemmin minun on lopetettava, koska sairastun.

Himoitsen lisää tavaraa. Laura Ashleyllä on ihania kukkakuvioisia laatikkosarjoja. Minulla on sarjoja ennestään yksi, mutta haluaisin lisää. En koskaan hankkinut, mutta kuva päiväkirjassani muistuttaa.

Lapsenlapseni, silloin pian 9-vuotta täyttävä ja nyt Intissä, piipahti päivittäin aamuisin ja iltapäivisin luonani ja piirsi joskus päiväkirjaan. Huolehdin siitä, että hän lähti ajoissa kouluun ja joskus saatoin kotimatkan. 


Eräänä päivänä mies kävi irrottamassa ruokapöydän jalat, mutta jätti ne vielä paikalle. Iso, minun aikoinani valitsema kukkasohva oli näköjään edelleen eteisessä, jossa se täytti kaiken tilan. Se oli odottanut poisvientiä jo runsaan kuukauden. Lapsenlapsi seurasi välillä tarkasti elämämme draamaa. Mitähän ajatteli? Kun mies tuli yllättäen, koin kauhunhetkiä, mutta joskus paikalla hänen tultuaan hakemaan jotakin yksittäistä esinettä, oli ystäviä todistamassa elämäni häpeällisiä hetkiä. Niitä tuli myöhemmin paljon lisääkin. Kun olin pyytänyt tutuilta apua öljypolttimen toimintaan, hän sattui kesken kaiken tulemaan ja neuvoi jotakin epäoleellista. Paljon myöhemmin kävi ilmi, että hän oli joskus aiemmin rakentanut putken, joka vei pannuhuoneesta autotalliin. Sitä kautta hän imi öljyt säiliöstä tynnyreihin vieden ne muuhun käyttöön. Lämmitys toimi kesäisin sähköllä. Minulla oli silloin paljon opittavaa ja monet asiat opin kantapään kautta. Olin syyllinen, sillä olin jättänyt talon lämmitysasiat yksin hänen haltuunsa.


En käy tätä läpi tarkoituksella nyt vaan halusin vaihteeksi kirjoittaa siitä, mitä olin kertonut päiväkirjassani. Mennyt on ikuisesti mennyttä. Tyhmyydestä saa aina maksaa. Vältin onneksi katkeroitumisen. Opinko mitään? Onko sillä opilla mitään merkitystä muuten kuin ihmistuntemuksen osalta.

Päiväkirjassani mainitsen monia ihmisiä, jotka ovat poistuneet tästä maailmasta.  Lukiessani tuntuu välillä, että käyn kauan sitten näkemässäni unessa. Kuljeskelen kadulla, kujalla, jonka varrella joskus asuin. On hämärää, kaikki on muuttunut (niin kuin oikeasti onkin).


Helmikuussa 2010 kävin Lapissa. Uneksin matkalla Tornioon junan makuuvaunussa toisenlaisesta matkasta. Juna seisoi aamulla pitkään, koska jossakin edessä veturi oli mennyt raiteilta. Kuvittelin elämää radan varrella oleviin autiotaloihin. Kuvasin niitä ja kunnostin niitä mielessäni. Perillä, Elisan keittiössä, kirjasin pitkän listan Lappiin liittyvää kirjallisuutta. Sitten matkasimme Torniosta Leville. 

Meillä kyllä riitti aina puhumista. Kirjoittelimme kortteja. Kävimme kylässä Kittilän keskustassa.
Kotimatkalla luin Riita Nikulan maiseman arkkitehtuuria käsittelevää kirjaa. Voi, kuinka paljon erilaisia asioita käsittelin pelkästään kotimatkalla. Olin myöhään yöllä kotona. Ei tullut vettä. Olin kauhuissani. Putket jäässä? Onneksi vain vesimittari autotallissa oli jäätynyt. Poislähtenyt mies oli ennen lähtöään kääntänyt patterit kiinni. Pakkanen tuli sisään ja tappoi myös kasvini ja rikkoi vesimittarin. Ikäviä sähköposteja saapui. Ranteet kipeytyivät. Se oli esimakua vielä kaukana olevasta sairaudesta. Mutta nyt meillä oli pitkästä aikaa paljon lunta ja kylmää, talvella 2010, nyt kymmenen vuotta sitten.

Matkalla Leville

Häpeän tunteet, ahdistukset, stressi olivat jatkuvia seuralaisiani tulevina aikoina. Yritin silti kaikin tavoin asettautua niiden ulkopuolelle.

Lopetan tämän blogini sunnuntaina aamulla. Olen lukenut Hesarista artikkelin ”Laiskuutta ei ole olemassakaan” (Heidi Väärämäki/HS). Oikein sopiva tähän lopuksi. Toimittaja siteeraa sosiaalipsykologi Devon Pricen maailmalla kiertänyttä esseetä. ”Mitä tärkeämpi tehtävä ihmiselle on ja mitä enemmän hän siinä haluaa onnistua, sitä todennäköisemmin hän alkaa viivytellä sen tekemisessä.”


Kotipiha 15.2.2010
Suomalainen psykologi Satu Pihlaja kommentoi väitettä ja Pricen luetteloa mielen esteistä ja lisää sinne vielä useita. Niitähän ovat pelko riittävän hyvästä onnistumisesta, tehtävän aloituksen hämmennyksestä, stressi, mielen kaaos eli yritys tehdä monta asiaa yhtä aikaa, mielen vallannut masennus ja motivaation puute. Mutta että puhutaankin laiskuudesta kuten artikkelin otsikossa on minulle ollut täysin vieras asia. Tuttua on pakeneminen ponnistelua nopeata mielihyvää tuottavaan toimintaan. Laiska en ole ollut koskaan.

Jälkimmäisen psykologin mukaan ihmisellä on biologinen vietti laiskotteluun ja tämä yrittää säästää energiaa, jota tärkeät tehtävät vaativat. Vanhat rutiinit ovat siksi mieluisampia. 

No jaa, sitten tuleekin ohjeita siitä, miten mielen esteitä voi kesyttää. En jaksakaan enää. Ne ovat todella tuttuja. Voi siis olla vähän perääkin, mutta silti omalta kohdaltani jättäisin laiskuuden pois. Ihmisen pitää välillä levätä tehtävien välillä. Eniten kaipaan rikkumatonta rauhaa saadakseni työt tehtyä.