Postikortteja ja kirjeitä Ranskasta

Olisi hienoa juuri tänä keväänä asua omakotitalossa ja ottaa siellä vastaan kevään ja kesän tulo. Muuten tulevaisuus näyttää aika toivottomalta. Kesäkin saattaa melkein peruuntua. On itse asiassa täysin turha pohtia nyt tulevaisuutta vaan elää päivä kerrallaan. Tuollaiset ajatukset lamaannuttavat entisestään.

Tämä on vanha kulkematon postikortti, jonka olen ostanut jostakin

Ajattelin aloittaa kirjoittamisen aivan muusta asiasta. Skannasin äskettäin kasan Pariisi-aiheisia postikortteja. Joukossa oli itse Pariisista aikoinaan ostamiani, käyttämättömiä, pari vanhaa jostakin kirpputorilta ostamaani ja pari 1960-luvulla kirjeenvaihtokaverilta saamaani. 

Tämän olen itse ostanut Pariisista. La rue Corto vers 1910.

Pallottelen tässä ajatuksia edestakaisin, onhan kysymys aiheesta, josta olen kirjoittanut joskus, että yhdestä postikortista voisi kirjoittaa kokonaisen romaanin. En voi koskaan täysin varmistaa enkä edes muistaa, ettenkö jo aiemmin olisi kirjoittanut jostakin asiasta. Kirjoittaminen on siitä mukavaa, että vaikka onkin käsitellyt jotakin aihetta aiemmin, joka kerta siihen palatessa mielestä purkautuu uusia asioita ja näkökulmia.

L’église de la Madeleine, Madeleine kirkko, kortti Charlesilta

Instagram on hieno sovellus, sinne voi viedä kuviaan omalla tyylillään ja merkitä ne halutessaan avainsanalla, aiheella tai vastaavalla, jota myös hashtagiksi kutsutaan (#sana), jolloin kuvalle saa enemmän katsojia. Kuvan voi myös samalla jakaa muihin sovelluksiin. Siellä voi sitten käydä tykkäämässä muiden kuvista, kommentoimassa niitä jne. Olen vähän laiska siellä. Tuollaiset nopeat, hetkelliset sovellukset ovat tätä päivää.  Minulle ne ovat joskus rentoutumishetki. Yleensä en kuitenkaan jaksa.

 

Tänään Instagramiin liittämäni postimerkki, jonka olen joskus saanut Charlesilta. Olisiko Espanjan aikaisen Kuuban postimerkki vuodela 1874.

Olen arkistoinut Googlekuviin mielettömän paljon valokuvia. Siksi saatan valita sieltä jonkun kuvan jakaakseni sen, sovellus leikkaa kyllä kuvasta ison osan, mutta ei sen mitään. Vanhoissa digipokkareissa oli sisäänrakennettuna GPS ja vaikkapa minun 2004 Pariisissa ottamani kuvat sisältävät tarkan paikan. Onkin jännittävä mennä nyt Google maps-sovelluksen kautta kävelemään Pariisin jollekin tietylle kadulle ja löytää juuri se 16 vuotta sitten kuvaamani ovi. Älykännykän kuvat, jotka siirtyvät sinne Google kuviin sisältävät toki myös tarkan paikan. Nykyinen kamerani Canon PowerShot G7 X Mark II ei sisällä enää tätä ominaisuutta.

 

48.8568547,2.3350785. tämä osoite osoittaa Rue de Bonaparten osoitteeseen 7, oikeasti se on 5, jonne portti sisäpihalle on auki. Kuka olisi joskus uskonut, että voimme kävellä melkein missä tahansa kaupungissa ja etsiä paikkoja.

Tällainen aika on erikoisen sopiva paneutua johonkin tekniseen asiaan, johon ei muuten ole riittänyt aikaa. Tässä eräänä päivänä sain halvimman Epson-tulostimeni langattoman yhteyden vihdoin pelaamaan. Ehkä ehdin tutustua myös kameraani, kun kännykän toiminnot ovat jo kovin tuttuja.

Kaikissa edellä mainitsemissani aiheissa on kysymys kuvista ja jokaisesta aiheesta saisin aikaiseksi vaikka mitä. Olen nähnyt jo riittävästi maailmaa enkä enää erityisesti kaipaa minnekään paitsi tietenkin täällä kotimaassa, kunhan se taas on mahdollista. Viime keväänä Espanjassa kauhistelin ja kauhistelen edelleen ihmispaljoutta paikassa kuin paikassa ja autojen määrää ja ahtautta. Kaupunkien välissä oli satojen kilometrien matkoilla paljon ihanaa maaseutua.

Tässä kuva Charlesista aloittaessamme kirjeenvaihtoa.

Lähden siis taas kerran Pariisiin postikorttien ja kuvieni kautta. Laatikon uumenista voin löytää vielä runsaasti pitkäaikaisen ranskalaisen kirjeenvaihtokaverini Charlesin kirjeitä. Hän oli ranskalaisvietnamilainen. 

Laatikon kirjeiden läpikäynti ja lopuksi niiden kaikkien hävittäminen voisi olla paikallaan.  Aloitan Charlesista.  Vaikka kirjeet ovat sikin sokin pelastettuani ne 1999 polttamiselta, niin häneltä saamani ensimmäinen kirje osuu heti käteeni. 

Charles on kirjoittanut sen 7.4.1962. Siinä viisitoistavuotias poika kirjoittaa huolellisella käsialalla pääasiat itsestään. Hän on poikien lyseossa pienessä Bressuiren kaupungissa asuen myös siellä, poissa kotoaan. Hänen vanhempansa asuvat Bordeauxissa isän työskennellessä postitoimistossa. Vanhempi sisar on naimisissa ja asuu Pariisissa. Perhe matkustaa paljon, nyt he ovat menossa pääsiäislomille Korsikan saarelle. 

Kiihkeä kirjeenvaihtomme alkoi siitä. Vaihdoimme valokuvia ja postimerkkejä. Kasvit kiinnostivat meitä molempia. Olin lähettänyt hänelle kuivattuja valkovuokkoja ja hän lähetti minulle 30.5.1962 päivätyssä kirjeessä kuivattuja leinikkejä. Siitä alkoi meidän vuosikausi kestänyt kirjeenvaihtomme. Kaikki kirjeet eivät ole tallessa tai olen siirtänyt niitä muualla. Ensimmäisiin kirjeisiin olen merkinnyt järjestysnumeron. 

Kirjeessään joulukuussa 1962 hän kertoi, että hän on ollut kuusi vuotta Ranskassa. Vuoden 1957 alussa hänen perheensä joutui lähtemään Charlesin syntymäkaupungista Saigonista (nykyään Ho Chi Minh City). Hänen isänsä oli ranskalainen ja äiti vietnamilainen. Vietnam kuului aiemmin pitkään Ranskan siirtomaihin ollen osa Ranskan Indokiinaa. Siihen kuuluivat myös Kambodzha ja Laos.  Ranska oli ollut maassa läsnä jo 1600-luvulta. Täällä voit käydä tutustumassa Vietnamiin tarkemmin.

Suuret muutokset maassa alkoivat 1954 ja ilmeisesti siitä syystä perhe joutui pakenemaan Vietnamista. Pian alkoi myös Vietnamin sota. Charles oli 11-vuotias. Hän osasi puhua vietnamin kieltä äitinsä ja siskonsa tavoin, mutta ei osannut kirjoittaa sitä. Itkien hän lähti synnyinmaastaan.

Olen aina ollut suuri Versaillesin linnan ja yleensä Ranskan historian ihailija. Saattaa olla, että Charles on myötävaikuttanut siihen, sillä käsittelimme kirjeissämme usein historiaa, Toivottavasti en vain aloittanut omissa kirjeissäni Suomen historian kertomista esihistoriallisesta ajasta, mitä kyllä harrastin noihin aikoihin. Charles vietti kevätlomaa Versaillesissa ja kertoi siinä lyhyesti palatsin historiasta. Kirje oli nro 10.

Talvi 1962 – 1963 oli hyvin kylmä Ranskassa. Jopa Loire-joki jäätyi, samoin meri Dunkerquessa. Löydän Wikipediasta mainintoja erityisen kylmästä talvesta. Sitä kutsuttiin nimellä ”The Big Freeze of 1963”. Myös Thames ja Rein jäätyivät. Monin paikoin yhtä kylmiä talvia oli koettu aiemmin 1700-luvulla. Helsingin Sanomat kirjoitti 29.1.1963 otsikolla ”Euroopan pakkastalvi koettelee ja karaisee”. Talvi oli kylmä meilläkin, mutta se ei nyt ollut kovin harvinaista. Kirjeessä Charles lähetti lehtileikkeen. Kirje oli nro 9.

Mistähän keksin kirjoittaa joulukuussa 1964, että opiskelen ranskaa? Samoin kirjoitin siinä unelmastani, tulla kirjailijaksi ja asua Pariisissa. Näistä hän ilahtui erityisesti. Vastauskirjeessään Charles antaa sitten minulle ranskan kielen opetusta.

Voisin kirjoittaa kirjeenvaihdostamme vielä paljon lisää. Kun hän myöhemmin 1960-luvulla on varusmiespalveluksessa kuukausia, melankolia valtaa usein hänen mielensä. Hän palaa lapsuutensa maisemiin Vietnamiin, jonne hänellä on jäänyt suuri kaipaus. Vanhempani kääntävät silloin saamiani kirjeitä Helsinkiin, jonne muutin 1966 syksyllä. Vaihdamme kirjeitä vielä vuosia, mutta minulla on usein vaikea tavoittaa häntä. Osoite on usein Poste restante jossakin Pariisissa tai hän pyytää minua odottamaan seuraavaa kirjettään. Enkä sitten nuorena koskaan päässyt Pariisiin. Eivätkä loppuaikojen kirjeet ole edes säilyneet tallessa. Elämä kuljettaa ihmistä.

Palatakseni kotiympäristööni tuskailen paljon muuttuneen työympäristöni kanssa. Kun läppärini hajosi vuodenvaihteessa, jouduin muuttamaan aiempaa käyttäytymistäni, asioiden ja kuvien tallentamista. Kaiken korjaamiseen ja uudelleen organisoimiseen menisi paljon aikaa. 

Eli tekemistä riittää. Kysyä voi silti: Mitä varten? Se varmaan tämän kevään kuluessa selvenee. Kunhan ensin saa otteen tästä erilaisesta elämästä. Voikaa hyvin ja pysykää terveinä!

Linnakortit ovat todella kuluneet käsissäni. Tässä Villandryn linna. Siellä on upeita puutarhoja. Täällä voi mennä käymään paikan päällä

Laatikon uumenista

Yritin paneutua lamppujen ripustamisen maailmaan. Tuli taas mieleeni sama asia kuin aina ennenkin, kun joutuu sivuamaan sähköalaa. Kaiken muun kehityksen rinnalla se tuntuu kehittyvän hitaasti ja on edelleen yhtä monimutkaista kuin aina ennenkin. Vuokra-asunnossani on joka huoneen katossa käsittääkseni moderni pistokeliitäntä. Maalaisjärjellä ajatellen minun on uutta lampun varjostinta/lamppua ostaessani selvitettävä, että siinä on kaksinapainen pistoke, joka sopii noihin reikiin. Se on yksinkertaisin ratkaisu. Muissa vaihtoehdoissa, vanhojen lamppujen kytkemisessä, lisäkappaleiden hankkimisessa ynnä muussa tarvitsen apua. Eikö näin olekin selvää edetä?

Kaikki kuvat ovat blogissa mainitsemaltani Saksan matkalta 11 vuotta sitten. Hurjaa, miten ja minne se aika on mennyt!!!

Kun muuttaa, on sopeutumisen ja tavaroiden purkamisen lisäksi mietittävänä paljon käytännön asioita. Elokuussa illat ovat jo pimeitä. Tulen tarvitsemaan lisävalaistusta. Vielä pärjään hyvin vanhoilla jalkalampuillani. Keittiön ja eteisen kiinteät valaisimet himmeästä valostaan huolimatta auttavat. Mutta eivät auta, jos saan päähäni illalla purkaa ja tutkia noita vielä purkamatta olevia laatikoita.

Purkaminen tarkoittaa myös tiheämmällä kammalla käsittelyä. Jokaisen kohteen osalta aloitan mietinnän, mitä teen sille jatkossa, säilytänkö vielä, hävitänkö, sopiiko se kierrätykseen. Huomaan, että pulppuileva ja kiihkeä mieleni on ajan mittaan, pitkinä vuosina takanapäin, täyttänyt kirjastoni ja arkistoni aineistoilla, jotka ovat kiinnostaneet juuri silloin. Pahinta on, että ne kiinnostavat edelleen. Nyt olisi hyvä oppia priorisoimaan ja valita ne tiet, joita pitkin jatkan.

Kaiken lisäksi muistan hyvin, milloin ja miksi jokin kirja on joutunut käsiini.  Reinhard Gutbier on kirjoittanut 1973 teoksen ”Der landgräfliche Hofbaumeister Hans Jakob von Ettlingen. Eine Studie zum herrschaflichen Wehr- und Wohnbau des ausgehenden 15. Jahrhunderts.” Kirja kuuluu sarjaa, jossa käsitellään Hessenin historian lähteitä ja tutkimuksia. 

Hovirakennusmestari von Ettlingenistä henkilönä ei paljon tiedetä, syntymäaika on tuntematon, mutta hän kuoli 1507  Ziegenhainissa. Kirjoittaja laskeskelee muihin esille tulleisiin ajankohtiin viitaten ja kun todennäköinen elinaika voisi olla 70 vuotta, joten hän voisi olla syntynyt noin 1440. Saksaa hallitsivat pikkuruhtinaat, jotka rakennuttivat ja korjasivat linnoja mm. kirjan alkupuolella kerrotaan Burg Friedewaldin lisärakentamisesta. Linna oli toiminut Hessenin maakreivien metsästyslinnana. Tuohon aikaan alueen kreivikunnan maakreivinä oli Heinrich III ”der reiche” von Hessen (1440 – 1483) ja hänen jälkensä poika Wilhem III von Hessen (1471 – 1507). Heidän hallintopaikkansa oli ikivanhassa Marburgin linnassa, jossa myös näiden kreivien aikana tehtiin muutos- ja korjaustöitä von Ettlingerin johdolla.

Kirja kertoo myös kahden muun linnan töistä, Burg Hauneck ja Burg Herzberg, joissa ko. herra oli mukana.

Huomaan nyt tutustuessani asiaan, kuinka monta kiinnostuksen/kokemuksen kohdettani yhdistyy tässä aiheessa. Kun vaan kaikelle olisi aikaa, mutta ehkä voin kietoa niitä joskus yhteen? Taidehistoriaa opiskellessani poikkesimme silloin tällöin Arkkitehtuurimuseossa. Siellä oli valtavan hieno kirjasto, josta poistettiin silloin tällöin kirjoja. Tämä kirja kuului niihin. Olin erityisen kiinnostunut arkkitehtuurista. Ihmettelin silloin, miksi en ollut jo aiemmin ymmärtänyt suuntautua arkkitehtuuriin. Saksankielinen rakennusmestarien "rakennustaiteeseen"  liittyvä kirjallisuus tuntui kiinnostavalta ja kirja mahtui, tosin usein painavaan reppuuni. 

En muista, kiinnitinkö silloin huomiota, että kirja liittyi Hesseniin. Aikoinaan keväällä 2006, kun matkustin pikkuserkkuni Helmin kanssa tapaamaan toista pikkuserkkua Kyllikkiä, niin tulimme Frankfurt am Mainista junalla Marburgiin, josta meidät haettiin Kyllikin toimesta. Siinä on

yhteys henkilökohtaiseen elämääni ja sukuuni.

Saksan historia on kovin kiehtovaa, mutta on todella vaikeaa päästä kiinni tuohon pienten ruhtinaskuntien ja sukujen maailmaan. Olen nyt kiitollinen saksankielen taidoistani, vaikka ne eivät paljon auta historian monimutkaisissa ympyröissä.

Arolsenin asuinlinna Bad Arolsenin kaupungissa Pohjois-Hessenin Waldeck-Frankenbergin piirikunnassa. Linnan asukkaat ovat sukua mm. Hollannin ja Englannin kuningashuoneille. Kyllikki kertoikin olleensa kutsuttuna eräisiin häihin linnassa, jossa oli mukana myös Hollannin silloinen kuningatar Beatrix.

Edellä mainittujen maakreivien kuoltua, se sukuhaara katkesi siihen ja linnojen valtiaat tulivat toisista ruhtinassukujen haaroista. Mutta huomasin tuolta Wikipediasta Heinrich von Hessenin kohdalla mielenkiintoisen maininnan, joka taas johtaa erääseen aiheeseen, joka olen vuosikausia pyöritellyt mielessäni.  Samalla se liittyy hiukan sukututkimukseen tai ehkä enemmän aiheen kiinnostavuuteen.

” Mit Christine (Steyna), der Frau des Malers Johannes Dietz († 1480) in Marburg, hatte Heinrich eine „uneliche tuchter“ Contzel (* vor 1471; † vor 1508), ∞ vor 1489 mit Ludwig Orth (um 1460–1523), die eine Vorfahrin von Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832) ist.”

Toisin sanoen suuren saksalaisen Johann Wolfgang von Goethen juuret ovat myös tässä edellä mainitussa Hessenin ruhtinassuvussa. Viittasin Goetheen tänä vuonna 14.3. kirjoittamassani blogissa ”Kukkien seassa sekoilua”. 

Eli mitä teen tuolle kirjalle? Taidan työntää sen toistaiseksi kirjahyllyyni. Ja jatkaa noita arkisia tehtäviäni. Yllätyksiä tulee lisää. Sateinen päivä oli hyvä kirjoittamiseen. Nyt alkaa kirkastua. Tuon vitriiniin kiinnittämäni lukulampun valonkin voi nyt sammuttaa.

eli kuvat olivat tiedostojen uumenista...