Tunnemyrskyjä

Tunnen syyllisyyttä ja jopa häpeää siitä, etten ole pystynyt jatkamaan muita kirjoitusprojektejani viikkoihin.  Kun jokin estää tai ottaa vastaan, niin silloin käy näin. Ehkä kevätmasennus on ottanut uuden muodon. Kaiken lisäksi kiinnitän tähän asiaan aivan liian paljon huomiota. Vielä viisi vuotta ja sitä aikaisemmin, keskityin muihin asioihin ajatellen, että henkinen lama menee ohi.  Istahdin läppärin ääreen kirjoittamaan jostakin aiheesta ollen vähät välittämättä mielialastani. Saatan muistaa väärin. Nimittäin tasan viisi vuotta sitten olin täysin epätoivoinen ja mietin jopa kummallisia ratkaisuja.

Selfie 26.4.2017 piti totutella vielä silmälasittomaan uuteen aikaan.

 

Kun lukee tämän 18.4.2017 kirjoittamani blogin ”Aina ei leimahda” ei oikein uskoisi, että mietin kaikenlaista muuta. Rivien välistä voi kuitenkin eräästä kohdasta lukea jotakin muuta. Pari viikkoa myöhemmin 7.5.2017 kirjoittaessani postauksen ”Maailma seis” se jo näkyy selvemmin. Klikkaamalla blogien nimiä pääset lukemaan ne ja paluunäppäintä painamalla palaamaan takaisin tähän.

Kun aikanaan annoin aiheen viedä minua, unohdin siihen paneutuessani kaiken muun. Viimeaikaiset blogipostaukseni kertovat, että olen entistä enemmän ajautunut omaan sisäiseen maailmaani. Olkoon niin kuin on.

Sama päivä

 

Kevättunteet voivat olla verrattavissa kevään vaihteleviin säihin.

Lapsenlapseni Alexin piti tulla täksi viikonlopuksi luokseni, perjantaista sunnuntai-iltaan. Pikkuveli oli menossa muualle hoitoon. Äidille järjestyi omaksi syntymäpäiväviikonlopuksi lapsivapaa. Koska pikkuveljen hoito peruuntui, siirsimme saman seuraavaan viikonloppuun. Mummi iloitsi nyt siitä, että läppäri on omassa käytössä sen sijaan, että sillä olisi kaikki päivät pelattu Minecraftia. Ja minun olisi pitänyt tutkia, miten saan siirrettyä muistitikun kautta aikanaan ostamani ohjelman Alexin tietokoneeseen, kun hän sen saa. Muut suunnitelmani yhteiseksi ohjelmaksi olivat vielä kesken. Ehkä menisimme Järvenpään taidemuseoon, jossa on mielenkiintoinen näyttely ”Puutarhan salaisuus”.  Jo nimi kuulostaa meille sopivalta.

25.4.2017 satoi lunta

 

Olisihan minulla paljon lukemista, mihin ei aina tahdo jäädä aikaa. Yleensä tutkin kirjoista vain jotakin asiaa.

Torstaina tyttäreni kysyi, lähtisinkö hänen kanssaan Ikeaan. Lähdin oikein mielelläni. En ole käynytkään siellä vuosiin. Se olikin oikein mukava päivä. En tiedä, johtuiko paljosta kävelystä Ikean osastoilla, että eilen päivällä oikea polveni kipeytyi ja podin polvisärkyä koko loppupäivän. Yön aikana olin ennallani.

Joku voi ihmetellä, kun en raivoa monen muun lailla Facebookissa enkä blogeissani Ukrainan sotaan liittyvistä asioista. Useimmat ajavat itsensä kiihkoon Venäjään ja Putiniin kohdistuvassa vihassa. Minun ei siis tarvitse, koska monet muut tekevät sen kaikkien meidän puolestamme. Itse asiassa kaikkea inhoa ja vihaa sisältäviä kommentteja on mahdottoman paljon, niitä ei voi näkemättä. Tunnemyrskyjä siis riittää. 

Kuvakaappaukseni Google mapsistä, jossa vasemmallä Mariupolin Azovstalin alue

Olen enemmän kiinnostunut tosiasioista. Tänään Hesarissa oli kuva Mariupolin alueella sijaitsevan Azovstalin terästehtaan alueesta sekä Google tms. -karttana ja piirroksena. Venäjä on piirittänyt tehtaan alueen. Putin on sanonut ”sulkekaa tämä teollisuusalue niin, ettei kärpänenkään pääse pakenemaan”. Alueella on piilossa noin 2000 ukrainalaista siviiliä ja noin 1000 sotilasta. Aluetta on kuvattu linnoitukseksi ja kokonaiseksi kaupungiksi maan alla. Voimme kuvitella, miten hirveää siellä olevilla ihmisillä on. Aluetta pommitetaan koko ajan.

Kartat ottavat minut aina valtaansa. Aluehan sijaitsee meren rannalla. Miksi muuten monet isot tehdasalueet ovat usein meren rannalla hienoilla paikoilla? Ihmettelin sitä aikoinani mm. Oulussa käydessäni siellä asiakaskäynneillä. Azovstalin alueeltahan pääsisi pakenemaan meren kautta. Tuskin venäläiset pystyvät valvomaan kaikkia alueen kolkkia. Sanotaan myös, että alue on likipitäen mahdoton vallattavaksi. Suurin ongelma lienee, että vesi, ruoka ja lääkkeet ovat loppumassa tai loppuneet. Ihmiset kuolevat sinne. Toisin sanoen tämä on ja tästä on tulossa lisää valtavia rikoksia ihmiskuntaa vastaan. Artikkelissa mainitaan, että alueelta on vain yksi reitti pois, jota venäläiset valvovat. Se ei ole meren rannan suunnalla.

Mariupol. (Wikipedia: https://en.wikipedia.org/wiki/Mariupol) Tulevaisuudessa puhutaan Mariupolin tragediasta. Olen ajatellut koko ajan, että kaupungin nimi kuulostaa kohtalokkaalta.

Tämä kuva Urhosta lienee juuri Ukrainasta

Tällä viikolla sain kuulla, että isäni paras ystävä Urho Lehtonen, joka lähti nuorena miehenä heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen keväällä 1941 vapaaehtoisena Saksaan sotilaskoulutukseen joutuen pian itärintamalle, joka vei hänet Venäjälle ja Ukrainaan. Sittemmin hän joutui sotasairaalaan Mariupoliin. Vamman laadusta minulla ei ole tietoa. Sieltä hän palasi jatkokoulutusta varten Bad Tölziin Saksassa ja Graziin Itävallassa. Suomen joukot palasivat kotimaahan keväällä 1943. 

Tämä kuva lienee sieltä Lapinpuiston Yhteiskoulun nurkilta. Isäni on takarivissä toinen vasemmalta ja Urho eturivissä ensimmäinen vasemmalta.

 

Reserviupseerikoulun Urho kävi Suomessa (UK 57) 9.7.-21.12.1943. Hallussani on isäni perua RUK:n 50-vuotisjuhlakirja, josta löydän hänen nimensä lisäyksellä Kiv/SS-vapaaehtoinen. Koska hänet on kirjattu UK 57:n kirjoihin aina 14.3.1944 saakka, niin ilmeisesti upseerikoulua jatkettiin sotatantereella. Toinen vaihtoehto on, että Sotapolku-palveluun liitetty sotilaspassi on puutteellinen, se on niin pienikokoinen, etten pysty lukemaan kaikkia vähäisiä merkintöjä. En ymmärrä Sotapolun kirjauksia, mutta kaipa lisätiedot on saatu sukulaisilta. Kaiken lisäksi eloonjääneiden sotavammat ovat luvanvaraisesti tutkittavissa. Lasten kuullen niistä ei sodan jälkeen keskusteltu, mutta kaverukset varmasti keskustelivat aiheesta keskenään. Isäni haavoittui vakavasti kesäkuussa 1944 Karjalan kannakselle ja sitä seurasi myös pitkä sairaalakausi. Olen aiemmin kirjoittanut isäni kalenteria tutkittuani hänen eräästä sotasairaalavaiheestaan blogiini, jonne on linkki tässä.  Isäni lähti jo 1939 kesällä ensin linnoitustöihin jatkaen sitten koulutuksella. Isäni sotapolku löytyy täältä.

Urho oli niiden mukaan Saksan ja upseerikoulun jälkeen Karjalan kannaksella, jossa ilmeisesti tapasi myös isäni (sisareni kertoi niin). Ihmettelin kyllä, miten hänet on kirjattu koko loppusodan ajaksi eri sotasairaaloiden kirjoihin. Ensimmäinen kirjaus on 15.3.1944.  Vänrikiksi hänet oli sotilaspassin mukaan nimitetty 29.2.1944.

Jatkosota: 15.05.1941 - 08.07.1943 10/N

Jatkosota: 09.07.1943 - 14.03.1944 UK

Jatkosota: 15.03.1944 - 24.03.1944 13.SotaS

Jatkosota: 25.03.1944 - 05.06.1944 18.SotaS.Forssa

Jatkosota: 06.06.1944 - 12.08.1944 52.SotaS

Jatkosota: 13.08.1944 - 31.08.1944 30.SotaS

Jatkosota: 01.09.1944 - 30.11.1944 10.SotaS

Aiemmista blogeistani löytyy aiemmin kirjaamiani tietoja Urhon ja isäni ystävyydestä ja myös minun suhteestani heihin. Linkit ovat tässä:

https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/12/valokuvien-ja-muistojen-taustoja.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2021/12/minun-oli-lahdettava.html

Isäni valokuva-albumista. Ampumista ilmeisesti harrastettiin jo ennen sotia.

Urho ja isäni Pentti tutustuivat Helsingin Lapinpuiston yhteislyseossa, joka sijaitsi siihen aikaan Lapinlahdentiellä. Jostakin syystä isäni siirtyi 1930-luvun loppupuolella sinne Riihimäen Yhteislyseosta käymään lukion loppuun. Hänellä oli asunto Malminkadulla, osoitteen sain hänen saamistaan kirjeistä. Urhon perhe asui Lapinlahdenkadulla.  Oli vaikea löytää ko. koulua, koska sitä ei aivan samana kouluna enää ole, vaikka nykyisen samannimisen Helsingin Kontulassa sijaitsevan koulun juuret ovat yhteiset edellä mainitun kanssa.  Koulun historia selvittää osaksi sen, miksi isä vaihtoi koulua. Hän oli maalaistalon poika, jonka oli tarkoitus jatkaa tilanhoitoa. 

Isäni valokuva-albumista. Olisiko isä taustalla?

Lapinpuiston Yhteislyseo oli alun perin perustettu Helsingin maanviljelyslyseona, millä nimellä se toimi 1908–1935. Yksityisen koulun omistajana oli Maanviljelyslyseon osakeyhtiö. 1935 nimi muuttui Lapinpuiston yhteislyseoksi. Koulun perustaja oli alun perin Hannes Gebhard. Koulun oli tarkoitus yhdistää perinteisen oppikoulun sisältöjä ja kehittyvän maatalousalan tarpeita. Täten se oli Suomen ensimmäinen erityislukio. 1935 koulu sai laajentua kuusiluokkaiseksi yhteislyseoksi, jossa oli kolme keskikoululuokkaa ja lukioluokat.

 

Isäni valokuva-albumista. Tuntemattomia poikia. Taustalla koulun portti.

Etsin ko. koulun aikoinaan isäni kuvia seuraten. Mielenkiintoista oli myös, että koulun rehtorina oli jo 1925 alkaen aina 1961 saakka Aarne Pälsi-niminen mies. Hän lienee Lopen Sajaniemeltä peräisin olevaa Pälsin sukua, jonka tunnetuin edustaja oli Sakari Pälsi. Yrityksistäni huolimatta en löytänyt sukuyhteyttä, saatoin silti olettaa, että hän saattoi olla 1881 syntyneen Sakari Pälsin jonkun velipuolen poika. Sakari Joosepinpoika Pälsi syntyi isänsä Jooseppi Joosepinpoika Pälsin (1827–1897) toisesta avioliitosta. Ensimmäisestä avioliitosta renkolaisen Eeva Kaisa Juhontytär Ylimmäisen (1833–1875) kanssa syntyi ainakin seitsemän lasta, joista yksi kuoli pienenä. Näistä eloonjääneistä neljä oli poikia. 

Olemme menossa Urhon ja Maritan saareen Suomenlahdella 1962 tai myöhemmin. Oikealla äiti. Urho Maritan kanssa seuraa. 

 

Sain selvitetty Helsingin Sanomien aikakoneesta, että Aarne Pälsi oli syntynyt 9.11.1891 ja että hän täytti 85 vuotta 1976. Kuolinaikaa en löytänyt.  Kaukainen sukulaisuussuhdekin lienee vaikuttanut koulun valintaan.

Lopetin kirjoittamisen tähän, mutta jatkan postaustani seuraavana päivänä sunnuntaina. Repesin aamulla valitsemaan ikivanhoja vaatteitani poislaitettavaksi. Jostakin kumman syystä olen säilyttänyt vanhoja bleisereitä ajalta 1990-luvun alku aina sinne 2000-luvulle. Olen käyttänyt niitä, kun kokoni oli aluksi 36, joissakin vaatteissa 34. Kokoni erityisesti yläpäästä on sittemmin kasvanut, kai niin joillekin käy vanhemmiten. Ylä- ja alavartaloni eivät ole enää aikoihin olleet samaa kokoa. Muistan vielä, kun olin ostamassa näistä yhtä rakkaaksi käynyttä mustaa bleiseriä ja katselin itseäni peilistä Aleksi 13:ssa. Olin positiivisesti järkyttynyt hyvästä ulkonäöstäni, taisin silloin painaa vain 50 kg tai alle. Olisinko ollut silloin vasta 45-vuotias? Nythän en enää edes uskalla punnita itseäni.

26.4.2017 olin ostamassa mekkoa itselleni.

Eräs ystäväni sanoi kerran myöhemmin, että vanhemmiten naiset keräävät kiloja vanhuutta ja mahdollista sairautta varten. Sairastuessa yleensä aletaan laihtua. Ei kai se niinkään mene. Mutta jossakin vaiheessa ei enää oikein pysty vaikuttamaan, miten asiat menevät. Meistä monilla voi olla luonnon laki, että kiloja tulee auttamatta lisää.

On siis eräänlaisen kevätsiivouksen aika. En jaksa tehdä sitä koko sunnuntaipäivää.  Toivon, että innostuisin tarttumaan moniin muihinkin keskeneräisiin asioihin, joita en edes viitsi kaikkia mainita tässä.Auton renkaiden vaihto ja hiusten leikkaus voisivat olla tällä viikolla ajankohtaisia. Muihin juttuihin tarttuessani saatan olla tuulispää ja tarttua hetken innoittamana tekemään niitä.

Tässähän tuli jo riittävästi tekstiä viikonlopun blogipostaukseen. 

13.4.2017

 

 

Kun sitruunaperhoset heräävät

Aloitan uuden blogipostauksen kirjoittamisen. Tämä on oikeastaan edelleen jatkuvaa pohdintaa edellisen kirjoitukseni jälkeen. En nyt oikein saa mitään muutakaan aikaiseksi. Syy on keväässä ja siinä, että täytin vuosia. Molemmat ovat aina käännekohtia, jotka on ohitettava ja sitten yritettävä mennä eteenpäin. 

No niin, päädyin sitten liittämään tänne vanhempia valokuviani, jotka olen ottanut tähän aikaan vuodesta. Tämä on kotipihaltani 21.4.2010. Käsittelemättä ja rajaamatta.

 

Ensinnäkin kevät. Se on raskasta aikaa taas yhden kestetyn talven jälkeen. Hetki aiemmin odottaa malttamattomana, mieli täynnä ihania kuvia hienosta keväästä ja vielä hienommasta kesästä sen jälkeen. Joinakin päivinä tajuaa, että talvi on tehnyt minusta raihnaisemman ja taas vanhemman. Iloni katkeaa. Paras lääke siihen on oleminen ja olemisen kestäminen. Taas kerran ymmärsin sen, minkä joka vuosi olen unohtanut. Kevät on erityisen raskasta aikaa vanhuksille. Sorry.

Kissan elämää. Naapurin kissa on napannut saaliin. Kuva 2011.

 

Olen myös unohtanut, että aikanaan, kun olin vielä työelämässä, masennuin aina kevään päätteeksi. Se oli pelottavaa.  Se kesti jonkin aikaa, mutta se myös jähmetti ja pysäytti minut. Enemmän kuin mitään muuta, halusin vain paeta. Vanhemmiten olen oppinut paremmin ymmärtämään ja käsittelemään itseäni. Lasku murheen laaksoon ei ole ollut sittemmin enää koskaan niin syvä kuin se joskus oli. Ihminen oppii eläessään ymmärtämään vivahteita ja viitteitä. Tai sitten ei.

Sepelkyyhkyt kuuluivat erottamattomasti huhtikuuhun. Tässä kuvayritelmä huhtikuulta 2009.

Olen välillä iloinnut arkisista askareista ja rutiineista, joista en kuitenkaan oikeasti pidä. Ajattelen usein, kuinka naisen osa koko elämän ajan on hoitaa, hoivata, siivota, tehdä ruokaa ja pitää elämää yllä. No tietenkin, jos on yksin, se hoito kohdistuu vain itseen. Se kaikki, on sitten yksin, kaksin tai perheellinen, on melkein aina naisen osa.  Olen aina kokenut sen luovuuteni esteeksi. En ole keksinyt sille mitään helpotusta.  Mietin joskus, etten ehkä pysty lokeroimaan toimintojani niin, että voisin jättää kaiken muun tekemättä ja vain rypeä luovuudessa, kun kerran sitä niin kovin rakastan. Kun tulee vanhemmaksi, tulee muitakin esteitä, jotka vaikeuttavat kaikkea entisestään.

Edellisen kaltaisista esteistä ei edes oikein voi puhua muiden ihmisten kanssa, koska he alkavat aina neuvoa ja kehua, kuinka viisaita he ovat omassa elämässään. Yleensäkin on vaikeata saada luova keskustelu aikaiseksi. Vika on osittain minussa. Kaiken lisäksi olen usein arka ottamaan omia asioitani esille. Olen oppinut, että pienikin mielipide tai vivahdus mielipiteestä voivat kärjistää tilanteita. 

Ote Helmin taulusta, joka valitettavasti on minulla nyt häkkivarastossa. Kuva 2008.

Joka tapauksessa minun viikossani on usein niitä päänsärkypäiviä ja muita huonoja päiviä, kaupassakäyntipäiviä ja muita hoidettavia juttuja, niin mistä vielä ottaisin aikaa nk. luovuudelle, niille hetkille, kun kirjoittaisin tuntikausia. Aikani ei suoraan sanoen riitä enää eikä ole koskaan riittänyt.

Olen ymmärtänyt, että olen hyvä organisoija. Liika on vain liikaa. Yhtenä päivänä en jaksa kauheasti. Ennen jaksoin enemmän, silloin en vain tajunnut kokonaisuutta. Oli vaikea tietää, kuinka paljon olisi vielä tehtävää.

Oikeastaan tästä 20.4.2008 ottamastani kuvasta näen nykyiset rajoitteeni tai osan niistä. En enää hypi ojiin ja ojien yli niin kuin silloin ottamaan kuvia

 

Kaikki rajoitukseni ovat nyt paremmin näkyvilläni. Kunnioitan niitä. Ei kannata rehkiä mielettömästi, koska seuraava päivä voi olla tosi huono ja asiat jäävät kesken. Monella nuoremmalla ja/tai nuorella ihmisellä on myös rajoituksia ja sairauksia ja silti he tulevat toimeen. Kirjoitukseni ei ole missään nimessä valitusta, se on vain tosiasioiden toteamista.

Tarkoitukseni kun oli kuvata Perniön asemaa. Edelleenkin kuvan ottamistilanteet ja kohteen ympäristö ovat erityisen tärkeitä. Perniön rautatieasema ei ole enää rautateiden käytössä.

 

Ihmettelin, miksen ole joinakin vuosina tähän aikaan valokuvannut paljon. Otin esimerkiksi kevään 2015. Kävin tutkimassa kuviani. En ollut oikein keskittynyt kuvaamiseen. Kaikki päivät olivat täynnä työtä. Juuri tasan 7 vuotta sitten veimme valtavat määrät risuja ja mäntyjen oksia pois pihalta.  Niitä oli kertynyt edellisten vuosien aikana, kun myrskyt olivat tiputtaneet oksia pihan männyistä. Sinäkin talvena, tammi-helmikuun vaihteessa lumi painoi mäntyjen oksia niin paljon, että osa niistä katkesi.

En sinä keväänä enkä kai parina seuraavanakaan pystynyt keskittymään kuvaamiseen. Elämä kulki ohitse niin lujaa. Näen sen kuvahutaisuistani. Tapahtumia oli paljon, talon myyntiponnistuksia, remontteja, myös lapsen hoitoa ja pikku matkoja.

Lukaisin pari sen kevään 2015 blogipostaustani. Enpä silloin ollut vielä yhtä avoin kirjoittaessani vaan valikoin ja kaunistelin, jätin muita ihmisiä pois. Kirjoitan nyt entistä suoremmin ja rohkeammin, mutta jätän edelleen muut ihmiset pois. Mainitsen useimmiten vain lapsenlapseni, joka on hyväksynyt jopa sen, että jaan hänen kuviaan Instagramissa. Kaikki muut ohitan epämääräisellä maininnalla. Joku hyvä ystävä on myös sallinut, että saan mainita nimellä. Itseni suhteen olen armollinen, mutta toisaalta myös entistä armottomampi. Olen tärkeä, mutta egoni ei ole, koska aikanaan hävitin sen. Pitää aina välillä tarkistaa, että niin on.

Matkoilla on myös tullut oltua huhtikuussa. Kuva on Kreetalta 16.4.2007.

Vuodet 2010-luvulla olivat todella vaikeita. Olenkin ollut kiitollinen näistä pandemiavuosista juuri siksi, että olen saanut hiljentää vauhtia. Vaarana on kyllä nyt, että se hiljenee kokonaan. Niin on varmasti käynyt monelle. Siihen kun lisätään vielä vanhenemisen muut seuraukset, aistien ja muistin huononeminen, niin…

Jätän tarkoituksella Facebookin ja muun netin monina päivinä täysin sivuraiteelle, koska se tunnetusti häiritsee ihmisiä liikaa. En paneudu uutisiinkaan syvällisesti. Sitten jonakin päivänä ne kaikki asiat tuntuvat kuin uusilta. 

Nämä Kreetan maisemat ovat niin upeita, samoin 16.4.2007.

 

Jatkan tätä kirjoitusta ehkä vasta huomenna.

Huominen meni. Edellisen kirjoittamisen jälkeen, vaivuin taas jomottavan päänsäryn valtaan, jota kesti aina seuraavaan aamuun asti. Tosin nukuin hyvin. Lopulta aamuvarhain laitoin vedellä kastetun, kylmän pyyheliinan otsalleni. Päänsärky oli aamulla herätessäni poissa. Se oli juuri sitä päänsärkyä, johon edes lääke ei tehoa. On turha miettiä, mikä maailman ilmassa sen aiheutti. Ehkä ilmastonmuutos tulee vielä lisäämään näitä päänsärkyjä.

Jaksoin siksi lähteä ulos metsälenkille. Kävin tarkistamassa Nurmijärven Myllykosken tilanteen. Koska oli arkipäivä, saisin olla siellä ainakin hetken yksin. Olin yllättynyt, kuinka paljon pelloilla on vielä lunta. Joet ovat tulvineet. Myllykoskella en edes yrittänyt lähteä rinnettä alas koskelle, koska se oli lumen/jään peitossa. Parkkipaikalla sieltä juuri poistuva nainen sanoi, että rinteellä tarvitsisi kyllä vielä piikkikengät. 

On askelten kaiku sittemmin hiljennyt. Kuva saksan Dingeringhausen Korbachin lähellä 20.4.2006.

 

Kevät on myöhässä. Kävelin siellä ylhäällä olevassa metsässä, vaikeassa maastossa etsien sinivuokkoesiintymiä. Ne olivat vasta harvassa, vaikka tiesin edellisestä vuodesta, että alueella oli niitä paljon. Sellaiseen maastoon tuskin kukaan edes lähtisi kanssani. Totesin, että minunkin lienee aika siirtyä kunnon kävelyteille rakastamieni rytäköiden sijaan. Vasen nilkkani tuntui olevan nyt kunnossa, mutta sen vaikeudet viime talven aikana ovat tehneet minusta aran. 

Sama kylä 22.4.2006

 

Tästä voin jatkaa arkuuden ylistyksellä. Maskisuositukset on nyt kumottu. Uskallanko mennä enää kauppaan ilman maskia. Muistan, kuinka aluksi olin niitä vastaan ja väistelin maskia käyttäviä ihmisiä. Maski oli minusta silloin merkki siitä, että käyttäjä oli tavalla tai toisella sairas.  En oikein uskonut niiden suojaavan terveitä ihmisiä. Tilannehan muuttui myös minun päässäni. Kaiken lisäksi aloin pitää siitä, että voin olla anonyymi. Nyt kyllä haluaisin muuttua näkymättömäksi.

Toisaalta naisethan muuttuvat näkymättömiksi alettuaan vanheta, tultuaan menopaussiin. Se ei kuitenkaan estä naisvihaa, joka vain pahenee, kun naiset tulevat vielä vanhemmiksi. En tarkoita, että olisin kokenut vihaa, mutta tiedän sen roikkuvan ilmassa. Siksi varmaan aloin piilottaa sitä egoani. Minuakin alkoi ärsyttää se, että vanhemmat naiset ovat mielestään aina oikeassa ja voivat sen myös sanoin ilmaista. Oikeastaan pitäisi olla iloinen, että naiset ovat äänessä minkä ikäisenä tahansa. Taidan olla liikaa seurannut somen kommenttipalstoja.

Sama kylä 24.4.2006.

 

Metsässä eilen ilahduin, kun näin useiden, iloisten sitruunaperhosten lentelevän. Siellä lenteli myös nokkosperhosia. Linnut lauloivat. Kaikki olivat onnellisia. Onni piilottelee myös minun sisälläni, vaikka monina päivinä ajattelen kuten edellä kirjoitin.  On aika pistää se luovuus kokeeseen ja uskaltaa käyttää sitä myös ulkomaailmassa huolimatta fyysisistä ja henkisistä rajoitteista. On niin, että me itse teemme itsestämme vangin.

P.S. Hidas elämiseni on minulle toinen luonto. Pääsen julkaisemaan tämän vasta edellisen tekstin ollessa jo toissapäivältä. Ja vielä ne kuvat. Ehkä eri vuosilta tähän aikaan...